maanantai 22. huhtikuuta 2019

Elämää kuoleman jälkeen

Vaikka mietin päivittäin mitä ihmeellisimpiä maailmankaikkeudellisia asioita ja väittelen nuoruuden ylemmyydessä hoippuvien ihmisten kanssa väsyksiin saakka, on sitä harvoin miettinyt, millaisen sotkun jättää jälkeensä, jos sattuu kuolemaan kauppareissullaan.
Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa
Atena, 2019
237 s.
(kirjastolaina)

45-vuotias äidinkielenopettaja Ilona jää talvisena päivänä auton alle. Hän kuolee, mutta ajatustoiminta jatkuu vielä ruumiinavauspöydälläkin. Pian hän pystyy irtautumaan ruumiistaan ja lentelemään Helsingin kattojen yllä. Ilona kantaa huolta siitä, miten mies, aikuistuvat lapset ja muut läheiset selviävät hänen kuolemastaan. Hän pohtii, miksei pääse eteenpäin: onko jotain sellaista, mitä hänen pitäisi vielä tämänpuoleisessa tehdä? Hiljalleen Ilonalle alkaa selvitä, miltä kaikelta hänen läheisensä ovat häntä suojelleet, mitä he ovat jättäneet kertomatta. Olisiko pitänyt huomata tai oivaltaa kysyä?

Jokainen pysähtyy varmaan joskus pohtimaan sitä, mitä jäisi jälkeen, jos juuri nyt yllättäen kuolisi. Ainakin itse olen pohtinut tätä kysymystä paljonkin viime kesän jälkeen, kun isäni kuoli - ei yllättäen, mutta äkkiä kuitenkin. Jos elämäni olisikin tässä, olisinko tyytyväinen siihen, mitä tein, mitä koin, ennen kaikkea siihen, millainen olin? Tämäkin kirja antoi siinä suhteessa ajattelemisen aihetta. Eilittä kirjoittaa ilmavaa tekstiä, jota on helppo lukea. Ihmiskuvaus on luontevaa ja kertojan ajatuksenkuluissa on lempeää tarkkanäköisyyttä niin itseään kuin läheisiäänkin koskevissa huomioissa. Ihminen toimii aina kulloisenkin järkensä mukaan, sanoo Ilonan äiti kirjassa, ja niin kai se hyvin pitkälti on. Itseään ei voi loputtomiin syyllistää, eikä kaikkeen kerta kaikkiaan voi varautua.

Eilitän esikoisromaania on luettu aika monissa kirjablogeissa, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata.

Minua vaivasi kirjaa lukiessa jossain määrin, kuinka vähän päähenkilö hyödyntää sitä, että voisi liikkua minne tahansa kenenkään näkemättä. Hän tyytyy pysyttelemään kotikulmillaan ja tarkkailemaan miestään, lapsiaan, tätiään ja vanhempiaan. Ymmärrän tietysti, että se on kirjan sanoma: emme tiedä läheisimmistäkään ihmisistä kaikkea. Kirjan lajityyppi olisi kokonaan toisenlainen, jos päähenkilö lähtisi tirkistelemään tuntemattomia ja liihottelemaan pitkin maailmaa. Mielessäni kuitenkin väikkyi näistä syistä toinen lukukokemus vuosien takaa, ja teki mieli palata sen pariin.

Arto Paasilinna: Herranen aika
WSOY, 1980 (äänikirjaversio vuodelta 2010)
Äänikirjan kesto 6 t 3 min, lukijana Veikko Honkanen
(kuunneltu Storytelistä)

Olimmeko siis taivaassa vai helvetissä, vai minne olin joutunut? -- Kuolleet ihmiset jatkavat elämäänsä ajatuksissaan, eräänlaisessa unessa. Elinaikainen aivokäyttäytyminen on koonnut vainajalle henkisen minän, joka ei ruumiin kukistuttua kuolekaan, vaan jatkaa totuttuun tapaan elämäänsä. 
Toimittajamies jää auton alle ja jää maan päälle henkiolennoksi. Pian hänelle selviävät tuonpuoleisen elämän säännöt: haamuelämää on luvassa sitä pidempään, mitä enemmän ihminen on eläessään kerännyt henkistä pääomaa. Esimerkiksi vauvat ja aivonsa rappeuttaneet alkoholistit haihtuvat olemattomiin tuota pikaa, samoin muuten vain tyhmät ihmiset. Mitäpä typerä ihminen toisella elämällä tekee, pohtii  rovasti, jonka kertoja tapaa kuolemansa jälkeen. Pisimpään tuntuvat elävän erinäiset historian suurmiehet: kertoja tapaa esimerkiksi lukuisan joukon suomalaiskirjailijoita, paavi Pius IX:n ja lopulta itse Jeesuksenkin. Kertoja siis ottaa kaiken irti siitä, että voi liikkua silmänräpäyksessä paikasta toiseen, matkata niin maapallon toiselle puolelle kuin kuuhunkin asti. Hän käy kiintoisia dialogeja eri aikoina kuolleiden ihmisten kanssa. (Muutamat episodit jäävät tosin hiukan irrallisiksi, ja loppua kohti alkaa vaivata se, ettei kirjassa ole selkeää juonta, vaikka toki sivupoluksi jäävä rakkaustarina pitää sitä jollain tavoin koossa.)

Mies on ensin kuolemaansa tavallaan tyytyväinen: eipä tarvinnut ainakaan ottaa eroa vaimosta, jonka kanssa ei ollut erityisen onnellinen. Muutenkin kuolema tuntuu vapauttavalta. Kuoleman jälkeisen elämän jatkuessa mies kuitenkin oivaltaa, ettei tehnyt elämässään paljonkaan merkittävää. Olisiko mihinkään maailmassa mahdollista vaikuttaa enää kuoleman jälkeen? Kun kertojalle selviää, että hän voi lukea elävien ajatuksia ja vaikuttaa näiden uniin, tuntuu siltä, että jonkinlainen tehtävä kuoleman jälkeenkin voisi olla.

Paasilinnan teos ei ehkä ole hänen tunnetuimpiaan tai parhaitaan varsinkaan juonellisesti. Ajatusrakennelma kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksista on silti kiinnostava. Lisäksi kirjassa on monenlaista huumoriin verhottua kritiikkiä yhteiskuntaa, ihmisluontoa ja jopa lestadiolaisuutta kohtaan. Kertoja päätyy seuraamaan esimerkiksi Bolivian veristä vallankaappausta, Kekkosen toimintaa presidenttinä ja lestadiolaisesta seurakunnasta televisionkatselun vuoksi erotetun vanhan mummon elämää pienessä pohjoisessa kylässä. Kirja on julkaistu vuonna 1980 ja sijoittuu juuri tuohon julkaisuaikaansa, eli nykylukijalta yhteiskuntaa koskevat huomiot voivat mennä osin ohikin. Nykyajan kiireisen elämän kritiikki osuu kuitenkin maaliinsa yhä, lähes neljäkymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen. Myös vastaantulijoiden ilmeet kertoivat paljon siitä, olivatko he elossa vai meikäläisiä. Elävällä suomalaisella on jollakin tapaa hätääntynyt, kireä ilme. Hän on kiireinen ja hermostunut. Kuolleet puolestaan, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, ovat rauhallisia ja melko tyytyväisen näköisiä. He eivät turhaan kiirehdi eteenpäin. Heillä on aikaa katsella ja kuunnella puiston näkymiä ja lintujen laulua.

Paasilinnan teosten naiskuvaa voi ehkä kritisoida sovinistiseksi. Ainoastaan sitkeät mummot - joita tässäkin kirjassa on pari kappaletta - tuntuvat olevan positiivisen kuvaamisen kohteena, ja muut naiset typistyvät sääriksi ja tuheroiksi (mikä hirveä sana). Kaiken kaikkiaan tässä kirjassa on kuitenkin varsin yleisinhimillinen sanoma siitä, että voisimme tehdä toisille ihmisille hyviä asioita.

Viime syksynä menehtynyt Arto Paasilinna on kansainvälisesti tunnetuimpia kirjailijoitamme. Luin hänen kirjoistaan useita joskus yläaste- ja lukioikäisenä, koska Paasilinna oli pitkään isäni suosikkikirjailijoita ja minä taas luin kaiken, mitä käsiini sain. Monia Paasilinnan kirjoista voisi hyvinkin lukea uudestaan - esimerkiksi Jäniksen vuoden, Hirtettyjen kettujen metsän ja Suloisen myrkynkeittäjän.

Tämä kirja ja Paasilinnan tuotanto muutenkin ovat tehneet vaikutuksen myös kirjailija Antti Heikkiseen, selviää tästä Ylen sivulla julkaistusta kolumnista Kiitos, Arto Paasilinna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentointimahdollisuus on vaatii Google-kirjautumisen. Kiitos kommentistasi!