sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kaksi (nuorten)kirjaa mielenterveydestä


Sanotaan, että itsemurhan tekeminen ei päätä tuskaa, se vain siirtää sen jollekulle muulle. Jay Asherin kirjassa Kolmetoista syytä Hannah Baker on päättänyt varmistaa tuskansa siirtymisen nauhoittamalla seitsemän kasettia, joissa hän kertoo itsemurhansa syistä ja taustoista. Kaseteilla hän kertoo ihmisistä, jotka vaikuttivat hänen kohtaloonsa, toiset tietoisemmin kuin toiset. Siinä kai on koko homman juju. Kukaan meistä ei tiedä varmasti, miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään. Useimmiten emme tiedä siitä mitään. Ja silti meillä vain on.

Kirjassa yksi nauhoilla esiintyvistä henkilöistä kuuntelee kasetit ja vertaa Hannahin kertomaa siihen, mitä itse tietää samoista henkilöistä ja tapahtumista. Jokin muistoistani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. Tärkein kysymys lienee, olisiko kasetteja kuunteleva poika tai joku muu voinut huomata ja puuttua, estää teon ajoissa?

Kirjana Kolmetoista syytä on minusta hiukan heppoinen, mutta teemat ovat tärkeitä. Kirjan - ja siitä tehdyn tv-sarjan - toivoisi toki vaikuttavan niin, että jokainen huomaisi ympärillään olevista ihmisistä vaaran merkkejä eikä ainakaan tietoisesti pahentaisi kenenkään tilannetta vaikkapa juoruamalla ja kääntämällä selkäänsä juuri silloin, kun toinen tarvitsee eniten tukea.

Jay Asher: Kolmetoista syytä
Alkuteos 13 Reasons Why, 2007
Suom. Annika Eräpuro
Otava, 2014
249 s. + kirjailijan kiitokset ja tietoa siitä, mistä saa apua mt-ongelmiin
(oma kirjaostos).

Holly Bournen kirjassa Oonko ihan normaali? 16-vuotias Evie on aloittanut opinnot uudessa koulussa. Hän haluaisi kovasti olla normaali, sulautua joukkoon, tehdä niitä asioita, joita muutkin 16-vuotiaat tekevät. Ainoastaan yksi hänen ystävistään tietää, kuinka pohjalla Evie on edellisten vuosien aikana käynyt: hänellä on OCD eli pakko-oireinen häiriö, ja sen myötä hän on sairastunut syömishäiriöön ja joutunut sairaalakuntoon. Evie haluaisi jättää tämän taakseen, ja ensin se tuntuukin onnistuvan. On kaksi uutta ystävää, on deittejä, ihastuksia ja bileitä. Evie käy terapiassa, kirjoittaa parantumispäiväkirjaa ja on jo pääsemässä masennuslääkkeistä eroon. Miksipä siis kertoa kenellekään, että entiset oireet ovat palaamassa?

Kirjassa on hyviä huomioita mielenterveysongelmiin suhtautumisesta. Ihmiset ovat niistä nykyisin tietoisempia kuin ennen ja vakuuttavat ymmärtävänsä, mistä on kyse, mutta onko silti tilanne todellisuudessa tämä: Kun joku tiesi... Kun joku sai selville - sääli tuli aina ensin... ja sen jälkeen ärsyyntyminen siitä, etten ollut vielä parantunut, vaikka minulle oli jo oltu niin ymmärtäväisiä.

Bournen kirjaan sisältyy myös feministinen sivujuonne. Evien ystävistä erityisesti Amber haluaa, että he puhuisivat muustakin kuin pojista, ja ehdottaa siksi vanhapiikakerhon perustamista. Kerhossa on tarkoitus keskustella kaikesta muusta kuin pojista, esimerkiksi kuukautisiin suhtautumisesta. Kirjan juoni rakentuu silti vahvasti Evien mielenterveyden lisäksi hänen ihastustensa ympärille, eivätkä tytöt juuri puhu vaikkapa opinnoista, yhteiskunnallisista asioista tai tulevaisuudestaan. Bournen kirja on kuitenkin avausosa trilogialle (toinen osa on jo suomennettukin), joten toivoa sopii, että tyttöjen maailma hiukan laajentuisi seuraavissa osissa.

Oonko ihan normaali? on sivumäärästään huolimatta todella nopealukuinen ja synkistäkin puolistaan huolimatta melko kepeään tyyliin kirjoitettu. Evien kerrontaan on helppo eläytyä ja hypätä 16-vuotiaan maailmaan.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Alkuteos Am I Normal Yet?, 2015
Suom. Kristiina Vaara
Gummerus, 2017
402 s. + kirjailijan haastattelu ja kiitokset
(kirjastolaina).
____________________
Bloggaustahtini on hiukan hiljentynyt, koska olen aloittanut uudessa työpaikassa ja alkusyksy on hujahtanut vauhdilla. Olen kyllä lukenut koko ajan, mutta täytyy miettiä nyt tarkemmin, mistä kirjoista ehtii blogata.

9 kommenttia:

  1. Minusta on tosi tärkeää, että nuortenkirjallisuus tuo esille mielenterveystematiikan. Varsinkin Bournen kirja on hieno (Asherin romaania en ole lukenut), vaikka OCD:tä kuvataankin vähän stereotypisesti ja feministien keskustelut pyörivät paljon (hetero)ihastusten ympärillä. Toivon todella, että mielenterveydestä kirjoitettaisiin enemmän ja teemaa korostaen. Tsemppiä syksyyn - minäkin aloitin uudessa työssä, ja huomaan, että bloggaamiselle ei tosiaan ole jäänyt yhtä paljon aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, mielenterveydestä pitää puhua. Juuri tältä kannalta tuo Asherin kirja kuitenkin jäi heppoiseksi: oikeastaan missään kohtaa ei sanota, että Hannah olisi masentunut. Itsemurha vain näyttäytyy seurauksena siitä, mitä kaikkea hänelle on tapahtunut. Bournen kirjasta pidin minäkin enemmän ja sitä suosittelen myös lukiolaisille ensimmäisen kurssin kirjavaihtoehtona jatkossa. Tsemppiä sinullekin syksyyn!

      Poista
  2. Olen lukenut molemmat, mutta ovatko nämä enemmän yläasteikäisille soveltuvia. Veljentyttöni lukee John Greenin kirjoja ja hän on 12v.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riippuu tosi paljon lukijasta! Nykyisin monella lukion aloittavalla lukeminen on tosi heikoissa kantimissa, joten on hyvä aloittaa nuortenkirjoista. Yritän kuitenkin suositella lukiossa sellaisia kirjoja, joissa olisi aiheen ja teeman puolesta jotain vähän syvempää, jos kieli, kerronta ja juoni ovatkin melko yksioikoisia.

      Poista
    2. Täytyy vielä lisätä, että Asherin kirja käsittelee itsemurhan lisäksi myös raiskausta, eli en kovin nuorelle sitä suosittelisi.

      Poista
  3. Kolmetoista syytä on omalla lukulistallani ja se sarjakin kiinnostaa, kun se on pari kertaa tullut vastaan Netflixiä selaillessa. Bournen trilogiakin on lukulistalla ja siltä odotan aika paljon, se on kovin kehuttu. :) /Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsoin muutaman jakson tuota sarjaa, ja vaikuttaa siltä, että se tuo kirjaan aika paljon lisää (mikä on toki olettavaakin, kun 250-sivuisesta kirjasta tehdään 13-osainen tv-sarja). Kerrankin näin päin. Odotan silti, tuleeko Hannahin masennus selvemmin esiin sarjassa kuin kirjassa.

      Poista
  4. Bournen kirja on ollut niin paljon esillä, että kiinnostaa jo minuakin:) Vaihdoin itsekin juuri työpaikkaa ja tuntuu, että on vähemmän aikaa/voimia blogata, mutta ehkä tämä tästä.

    VastaaPoista
  5. Bourne on kyllä ihan mahtava, juuri nappasin tämän Normaali-sarjan kolmannen osan englanniksi töistä lainaan, suomennos tulee kai alkuvuodesta. Tykkään tosi paljon Bournen freesistä tyylistä, jossa on railakkuutta ja anteeksipyytelemättömyyttä, vaikka aiheet ovatkin tiukkoja.

    VastaaPoista

Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön muutaman roskapostikommentin jälkeen. Julkaisen kommentit mahdollisimman pian. Kiitos kommentistasi!