perjantai 23. kesäkuuta 2017

Essi Kummu: Hyvästi pojat

Olin opiskellut lapsen kasvattamista yksin jo vuosia, eikä se ollut minulle vieläkään helppoa, en ollut niitä jotka osaavat tehdä ruokaa ja vastata yksinkertaiseen kysymykseen yhtä aikaa, ja eksyin liikennevaloissa yhä Fiestallani, koska liikennemerkkejä oli ripoteltu sekavasti ja ennakoimattomasti aivan kaikkialle, eikä mikään reittisuunnitelmani ikinä pitänyt paikkaansa, vaikka kysymys oli kotikaupungistani. Samoin oli ollut myös elämäni suhteen.

Essi Kummu: Hyvästi pojat
Tammi, 2017
314 s.
(kirjastolaina)
Pari vuotta sitten Essi Kummun Lasteni tarina (2014) oli lukuhaasteessani "kirja, joka sai minut itkemään". Kirjoitin tuolloin, että omakohtainen teos ei ole suoranaisesti muistelma tai elämäkerta   "vaan kertomus raskaasta elämänvaiheesta, sen aiheuttamasta traumasta ja siinä sivussa sukupolvien yli vaikuttavista traumoista".

Lasteni tarinan vuoksi kiinnostuin myös Kummun uudesta kirjasta Hyvästi pojat. Kirja jatkaa autofiktiivistä kirjoittamistapaa, mutta on täysin itsenäinen teos. Kirjassa kertojan lapset ovat teini-ikäisiä, ja hän on eronnut lasten isästä jo vuosia sitten. Kirjailija tekee tiliä menneistä suhteistaan, potentiaalisista kumppaneista, joiden kanssa asiat eivät kuitenkaan sujuneet. Kehyksenä on se, että hän on rakastunut naimisissa olevaan naiseen ja ymmärtää, että on aika sanoa hyvästit pojille. Kirjan tyyli on terävämpi ja humoristisempi kuin Lasteni tarinan.

Kirja kertoo kuitenkin muustakin kuin miehistä tai pojista, itse asiassa paljon enemmän ja kiinnostavammin. Erityisesti minussa herättivät tunteita kohdat, joissa kuvattiin, millaista on olla kahden varhaisteini- tai teini-ikäisen tytön vanhempi. Vanhempi lapsista on oikukkaampi eikä anna edes koskettaa itseään muuten kuin kerran aamulla puoliunessa sallii pienen suukon ohimolleen, toinen taas seurankipeä, mikä vaatii äidiltä jatkuvaa ponnistelua. Varsinkin vanhemman tyttären kanssa kirjailija on napit vastakkain - kenties siksi, että tämä muistuttaa häntä itseään?

--hänen tunne-elämänsä mittakaava ei ollut normaali, siitä puuttui perspektiivi, se oli täysin suhteeton eli hän mitä todennäköisimmin päätyisi taiteilijaksi, mikä taas tarkoitti sitä että kaikki minun tekoni tulisivat elämään ikuisuuden, tai jos eivät ihan niin pitkään, niin ainakin syksystä jouluun. 

Tyttären kanssa voimia koetellessa eivät paljon auta Raisa Cacciatoren "aggression portaat", vaan helpottavammalta vaihtoehdolta tuntuu vaikkapa väestönsuojaan pakeneminen. Sitten taas toisessa hetkessä, kun vaikkapa silittää lentomatkaa jännittävän lapsen hiuksia, kirjailija muistaa, että vanhemmuudessa on myös antoisia hetkiä, jolloin hän osaa nauttia siitä, että häntä tarvitaan.

Lisäksi kirja kuvaa kirjailijantyötä. Kirjailija työstää käsikirjoitusta tanssiesitykseen ja yrittää myös kirjoittaa romaania, joka ei etene. On sen sijaan kirjoitettava siitä, mikä vaatii päästä paperille, ja siitä on siis syntynyt tämä kirja. Kirja, joka antaa lähes nelikymppiselle naiselle olla sellainen kuin mikä hänestä on tullut. Kirjailija kuvaa, kuinka antautuu kirjoittamiselle, sen sijaan, että odottaisi sanojen antautuvan hänelle. Tulos on on rosoinen ja ehkä hiukan hajanainenkin kirja, mutta kovin todentuntuinen. Minulle tämä kirja jäi silti vähän vieraammaksi kuin Lasteni tarina, mutta hyvä lukukokemus silti.

En huomannut, että kirjasta olisi vielä muita bloggauksia kuin Annelin lukuvinkit -blogissa. Anneli kuvaa Kummun tekstiä suorasukaiseksi ja hauskaksi ja luonnehtii tämän kirjoittavan "knausgårdilaisessa hengessä". Minua hiukan häiritsee se, että kaiken autofiktion kohdalla puhutaan Knausgårdista, koska niin moni muukin on kirjoittanut vastaavantyylistä kirjallisuutta. (Otetaan nyt esimerkiksi Pirkko Saisio, joka on kirjoittanut vuosina 19982003 trilogian "fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio" (Ks. Kirjasampo).)

Mielestäni lopulta ei ole juurikaan väliä sillä, missä määrin Kummu kertoo suoraan omasta elämästään. (Muuta kuin että bloggarille se aiheuttaa haastetta - pitäisikö puhua kertojasta, voiko puhua kirjailijasta viitaten kirjassa kirjoittavaan henkilöön, ei suoraan Kummuun.) Tieteen termipankissa määritellään, että autofiktiossa omaelämäkerrallinen aines sekoittuu sepitteelliseen ainekseen. "Sepitteellisyyden asteen epäselvyyden vuoksi omaelämäkerrallinen subjekti jää epävakaaksi", termipankissa väitetään, mutta en nyt sanoisi ihan näinkään. Loppujen lopuksi olen kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, mitä ajatuksia ja tunteita kirja minussa herättää kuin että yrittäisin miettiä, missä määrin tirkistelen nyt Kummun, saati hänen lastensa, oikeaan elämään. 

24 kommenttia:

  1. Minulla on tämä kesken kanssa, juuri samasta syystä kiinnostuin kirjasta kuin sinäkin. Kummun Lasteni tarina kosketti todella vahvasti ja toisaalta tämän aihepiiri kiinnosti. Huomaan lukevani tätä hitaasti, koska näen omassa suhteessani kuopukseeni paljon samaa kuin tässä kirjassa tuon esikoisen kanssa kertojalla. Tulee todella lähelle itseä teos!

    VastaaPoista
  2. Pitänee lukea tämä jossain rauhallisemmassa elämänvaiheessa. Kuulostaa siltä, että saattaisi aiheuttaa jonkinlaista paniikkia. Meillä kun on kolme erittäin vahvatahtoista ja omalla tavallaan jossain lahjakasta ja jossain muussa lahjatonta, useimmiten ääripään lasta.
    Olen huomannut, että tässä hulinassa liikaa pohdiskelua aiheuttavat kirjat ovat useimmiten päänsäryn alkusyy.
    Sinänsä kuulostaa kuitenkin mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta voisi toki olla, että tällaisesta kirjasta saisi aitoa vertaistukea siihen vahvatahtoisten lasten kanssa mittelemiseen? Mutta ymmärrän, että eri elämäntilanteissa kaipaa erilaista lukemista.

      Poista
  3. Siis hetkinen, kertoja on nainen joka on nyt rakastunut naiseen, eli on nyt huomannut olevansa vähintään bi? Ja ne hyvästit pojille, jos hän on kahden teini-ikäisen tytön äiti? Onko hän siis hyvästelemässä miehet elämässään eli päättänyt olla lesbo? Sittenhän tämä voisi sopia Pride-haasteeseen. Muuten tuntui jotenkin sekavalta, mutta jos on humoristinen ote niin sehän on taas plussaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selitin varmaan asian epäselvästi postauksessani, mutta kyllä juuri näin, kertoja on nainen ja rakastunut naiseen ja (ainakin tällä erää) sitä mieltä, että miestä ei enää hänen elämäänsä tule. Kirjan nimi on silti hyvästi pojat, ei miehet.

      Kirjassa oli monenlaisia teemoja, eikä minusta tuo naiseen rakastuminen ollut niistä ollenkaan kiinnostavin. Siksi en jättänyt tätä bloggausta pride-viikolle, mutta sopisi toki sinne. Humoristista otetta oli varsinkin niissä kohdissa, joissa kertoja oli napit vastakkain tyttärensä kanssa.

      Poista
    2. Onko tässä kuitenkin sun mielestä riittävästi käsitelty sitä uutta rakkautta ja "leirinvaihtoa" että tämä sopisi sinne pride-haasteeseen?

      Poista
    3. Jos oikein ymmärsin, niin kertojalla oli avioliittonsa jälkeen jo aiemminkin yksi naissuhdekin ennen tätä kaiken mullistanutta uutta rakkautta. Ei tässä mitenkään vähemmistöjen oikeuksia tms. käsitellä, koska näkökulma on niin henkilökohtainen. Ja tosiaan teemoja monia muitakin. Kyllä tämän silti voisi mielestäni haasteeseen lukea.

      Poista
  4. Varmaan hieno kirja, mutta en usko että on minua varten. En ole erityisen kiinnostunut äitinä olemisen kuvauksista, jos niillä on erityisen keskeinen rooli kirjassa ja/tai sisältävät ns. normaaleja perhe-elämän konflikteja, kasvukipuja ja ongelmia. Uskon kyllä, että monelle muulle aiheessa on varmasti enemmän kosketuspintaa.

    Minua ei se Knasukaan kiinnosta ja muuten ymmärrän ärtymyksesi, kun siihen verrataan "kaikkia" autofiktiivisiä teoksia. Minuakin ärsyttää, kun täällä lähes jokaista trilleriä markkinoidaan "uutena Stieg Larssonina". Siis yhä edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakaan ei kiinnosta Knasu, ja ehkä siksikin siihen vertaaminen ärsyttää.

      Minusta perhe-elämän konflikteista on kiinnostavaa lukea, eli se puoli tästä Kummun kirjasta korostuu ehkä vähän tarpeettomankin paljon tässä postauksessa (ehkä myös siksi, että luin tätä tavallaan jatkona Lasteni tarinalle, mitä se ei oikeastaan millään tavoin ole muuta kuin että molemmissa kirjoissa on aineksia omasta elämästä). Jotakuta muuta voisi kiinnostaa pohdinnat kirjailijantyöstä, luovuudesta, kehollisuuden ja kielen suhteesta... Kirjassa on paljon muutakin kuin äitiys.

      Poista
  5. Tässä kirjassa on useampi itseäni kiinnostava teema kuten kirjoittaminen ja vanhemmuus. Lasteni tarina teki aikoinaan vaikutuksen rehellisyydellään, ja postauksesi perusteella Hyvästi pojat -teoksesta kuultaa samaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikenlaisten tunteiden kuvaaminen rehellisesti on kyllä Kummun vahvuus. Jos siis pidit Lasteni tarinasta, pitäisit varmaan tästäkin.

      Poista
  6. Tämä kuulostaa kiinnostavalta kirjalta, vanhemmuus ja kirjailijuus teemoina etenkin. Erityisherkän piirteitä omaavan ja temperamenttisen pojan äitinä ymmärrän hyvin tuon väestönsuojaan pakenemisen :D Olen kyllä monesti lohduttanut itseäni, että murrosiässä poikien kanssa saattaa olla helpompaa kuin tyttöjen. Tämä kirja ehkä tukee näkemystäni..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaa sanoa, kumman kanssa on helpompaa, ja yksilökohtaistahan se tietysti on. Itse mietin joskus, että kun lapseni on varsin vahvatahtoinen, onko hän sellainen aina vai seestyykö jossain vaiheessa. Jotenkin näen meidät silti hyvin samanlaisissa tilanteissa tulevaisuudessa kuin tässä Kummun kirjassa. Varaudun pahimmpaan :D

      Poista
  7. Kuulostaa mielenkiintoiselta teokselta, mutta omat lapset ovat vielä sen verran pieniä, ettei sillä lailla omakohtaisesti kolahda. Ja sitten taas toisaalta kolahtaa siinä mielessä, että eihän se murrosikäkään kai niin kaukana ole, mutta itse haluan sen vielä sulkea mielestäni ja paistatella tässä elämänvaiheessa, jossa äiti on parasta maailmassa! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minunkin tyttäreni on vielä suhteellisen pieni, mutta olen kyllä saanut kuulla olevani kaikkea muuta kuin paras äiti. Eikä siinä mitään, kestän kyllä. Toki saan rakkaudenosoituksiakin vastapainoksi, ainakin toistaiseksi :)

      Poista
    2. Nauttikaa, kaikki vielä-pienten lasten äidit! Poikani täytti juuri 12, ja nyt äiti on lähinnä nolo (viimeksi olin tosi-tosi nolo, kun menin toopena sen ig-liveen. ja kaikki tytöt näki!)
      ;-)

      Poista
  8. Minuakin kiinnostaa kirjallisuudessa aina enemmän se, mitä ajatuksia tarina herättää minussa itsessäni, eikä sillä sitten ole lopulta niin merkitystä ovatko hahmot sepitteellisiä vai oikeita vai jotain siltä väliltä. Useimmiten täysin fiktiivinenkin teos sekoittuu lukijan mielessä faktaan ja jopa omaan elämään :)

    VastaaPoista
  9. Tulee vähän mieleen päiväkirja. Jotenkin vaikuttaa sellaiselta, kuin henkikö itsekin etsisi uudestaan itseään yhtä aikaa lastensa kanssa.

    VastaaPoista
  10. Essi Kummunon minulle kirjailijana aivan vieras. Joskus aina hätkähdyttää, miten paljon Suomessakin ilmestyy kirjoja, joista nykyään aktiivisestikin kirjallisuutta seuraava ei kuule mitään. Onneks siis bloggasit, joten nyt tiedän ainakin kirjailijan nimen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kummu oli mielestäni enemmän pinnalla esikoisteoksensa Manian julkaisun aikaan. Se liittyi jotenkin niihin ampumaratamurhiin. Sittemmin Kummu on kirjoittanut monenlaista, myös lastenkirjoja. Olemme tyttäreni kanssa lukeneet yhden Puhelias Elias -kirjan, ja sille olisi myös jatkoa.

      Poista
  11. Minä tykkäsin hirveästi Kummun romaanista Karhun kuolema. Tämänkin luin ja päällimmäiseksi jäi mieleen äidin ja vanhemman tyttären suhde, sekä se, miten miessuhteita kuvattiin: rehellisesti ja paljaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Minä en täysin päässyt sisälle Karhun kuolemaan, vaikka joistakin asioista siinäkin pidin.

      Poista