sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Alkuteos Eleanor Oliphant is Complitely Fine, 2017
Suom. Sari Karhulahti
WSOY, 2018
Kuunneltu/luettu Storytel-palvelusta
Äänikirjan kesto 12 t 41 min,
lukijana Krista Putkonen-Örn

Eleanor on melkein kolmenkymmenen. Viimeiset yhdeksän vuotta hän on ollut töissä samassa toimistossa. Hän elää rutinoitunutta elämää, ei puhu kenenkään kanssa eikä tapaa vapaa-ajallaan ketään. Viikonloppuisin hän juo itsensä tukevaan humalaan - tietenkin kotosalla, ettei hänestä olisi vaivaa muille. Miten ihmisen elämästä tulee tällainen? Sen lukija saa tietää pala kerrallaan, eikä kuva ole kaunis, vaikka Eleanor itselleen tavallaan muuta uskottelee. Hän ei osaa odottaa elämältä muutakaan. Mutta pitäisikö?

Jotkut ihmiset - heikot ihmiset - pelkäävät yksinäisyyttä. He eivät ymmärrä, että siinä on jotakin tajuttoman vapauttavaa. Kun tajuaa, ettei tarvitse ketään, pystyy pitämään huolta itsestään. Siinä se: on parasta pitää huolta vain itsestään. Muita ei voi suojella, vaikka miten yrittäisi.  

Arvaatte varmaan, miten tarina jatkuu? Eleanorin rutiinit rikkoutuvat, ja hän alkaa itsekin rikkoa niitä. Ensinnäkin hän ihastuu pikkutyttömäisesti erääseen paikalliseen muusikkoon. Toiseksi työpaikan uusi mikrotukihenkilö Raymond ei tunnu ymmärtävän, että arpinaamainen Eleanor on työpaikan kummajainen ja vitsien aihe, eikä sellainen henkilö, jonka kanssa mennään noin vain lounaalle.

Eleanoria kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa, kun lukijalle selviää vähä vähältä, millaisia kokemuksia hänellä on taustallaan. Hänestä on silti tehty myös jossain määrin huvittava hahmo: hän ei todellakaan osaa olla muiden ihmisten seurassa luontevasti. Eleanorin suorasukaiset ja odotustenvastaiset töksäytykset sosiaalisissa tilanteissa tuovat mieleen Rillit huurussa -sarjan Sheldon Cooperin (tämän mielleyhtymän saatuani asia oli googlattava, enkä ollut ainoa, jolla oli tullut sama ajatus mieleen, vaan myös joissain muissa blogeissa ja Goodreads-arvioissa asia mainittiin).

"Tiesitkö, että Loretta jää pois töistä toistaiseksi?"
"Täytyy sanoa, ettei se ole minulle yllätys", virkoin. "Olen epäillyt aina, ettei hän tunne arvonlisäverotuksen perusteita riittävän hyvin." Kohautin olkapäitäni. "Eli ehkä on parasta, että hän lopettaa työt."
"Lorettan miehellä on kivessyöpä", Bob sanoi. "Loretta haluaa hoitaa puolisoaan."
Mietin asiaa hetken.
"Heillä molemmilla on varmaankin erittäin vaikeaa", sanoin. "Mutta kivessyövän ennuste on hyvä, jos se havaitaan riittävän aikaisin. Se on todennäköisesti paras vaihtoehto, jos mies sairastuu epäonnekseen johonkin syöpään."

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on nopealukuinen kirja, ja luin/kuuntelin sen muutamassa päivässä. Kirjan juoni on toisaalta ennalta-arvattava, mutta ei sentään kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja toisaalta kun kirjassa käsitellään hyvin traagisia asioita, joista Eleanor on selvinnyt, on lukijalle varsin turvallista uskoa siihen, että kyse on kuitenkin selviytymistarinasta (sijoitan kirjan Helmet-haasteessa tähän kohtaan).

Kirja onnistui herättämään tunteita ja saamaan minut lukijana Eleanorin puolelle, ja oli siten taiten kirjoitettu. Ei tämä mikään ihan viiden tähden lukukokemus ollut, muttei kevyintä hömppääkään (eikä sellaista odottavan kannata kirjaan tarttuakaan). Kirja tullaan luultavasti filmatisoimaan, sillä ainakin elokuvaoikeudet on myyty. Kirjan voi helposti latistaa varsin yksioikoiseksi elokuvaversioksi, koska Eleanorin ajatuksiin ei voi elokuvassa päästä samalla tavalla kuin kirjassa, joten toivoa sopii, että elokuva tekee kirjalle oikeutta.

Kirjan esittelyjä muissa blogeissa: Järjellä ja tunteellaKirjaluotsiKirjasähkökäyräKirjojen keskelläKulttuuri kukoistaaOksan hyllyltä ja Rakkaudesta kirjoihin.

P. S. Kujerruksia-blogin Linnea on omistanut kokonaisen postauksen Krista Putkonen-Örnin lukemille kirjoille - minustakin Putkonen-Örnin elävää luentaa on ihana kuunnella!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Hän oli luullut, että hänen maailmansa oli pysyvä ja vakaa ja toiset maailmat pysyisivät siitä kaukana, mutta nyt vieras maailma oli tullut uhkaavana ja julmana hänen kotikaupunkiinsa ja saanut sen sekaisin.
Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like, 2017
136 s.
(Kirjastolaina)

85-vuotias Amanda elää kaupungin laidalla omassa rauhassaan, pienessä talossaan, ilman sähköä tai puhelinta. Seurana on naapurin Jansson, jonka kanssa Amandalla on hiukan erikoinenkin suhde.

Kaupungin elämä on kuitenkin muuttunut, kun sinne on majoitettu tai majoittunut suuri joukko pakolaisia. Mitä yksittäinen ihminen voi lopulta tehdä toisen tai toisten auttamiseksi? Amanda kohtaa pakolaispojan, jonka auttaminen tuntuu olevan hänelle itsestäänselvyys, mutta onko siitä lopulta mitään hyötyä?

Amandan maailmat on sivumääräänsä suurempi kirja. Sitä lukiessaan voi jäädä pohtimaan isoja kysymyksiä moraalista ja ihmisyydestä.

Sahlberg kirjoittaa huikean hienoa kieltä. Pitää hillitä itseään, että malttaa pysähtyä lauseisiin ja virkkeisiin. Öisin Amandan pientä taloa hamuili tumma tuuli. Sen tiesi tummaksi, jos sitä kuunteli. Sen levottomuus toi Amandan mieleen ihmiset, jotka olivat kerran joutuneet johonkin paikkaan ja sitten huomanneet, että he seisoivat aina väärän oven takana. Joko paikka oli heille liian vanha, kauan sitten unohtuneen ajan varjo, tai he olivat huomaamattaan itse varjoja.

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan "surullinen kirja", vaikka on Amandan maailmoissa hyvyyttä ja lämpöäkin. Amandan näkökulma maailmaan on silti enimmäkseen raadollinen.

Talot olivat arkkuja, joihin ihmisten elämä oli piilotettu, vaikka he eivät olleet vielä kuolleet. Jylhään yksinäisyyteen kohottautuva kirkontorni oli jumalan varoittava sormi. Etäämpänä paksua savua sylkevät tehtaanpiiput muistuttivat ihmisen taipumuksesta liata omat lakanansa ja kaduilla ja teillä erottuvat autot hänen tarpeestaan yrittää unohtaa liikkumalla itsensä. 
--
Jos Amanda olisi tohtinut neuvoa toisia ihmisiä, hän olisi kehottanut heitä järjestämään jokapäiväisen elämänsä niin, että heidän ei tarvinnut paeta sitä.

Amandan maailmat on ensimmäinen kosketukseni Asko Sahlbergin tuotantoon, mutta toivottavasti ei viimeinen. Teos on voittanut Savonia-kirjallisuuspalkinnon ja oli myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Sahlberg asuu Ruotsissa, ja Amandan maailmat voisi sinänsä sijoittua sekä Ruotsiin että Suomeen - paikkaa ei kirjassa sen tarkemmin nimetä. Kiinnostuin kirjasta ennen muuta muiden kirjablogien perusteella. Kirjan ovat esitelleet esimerkiksi Kirsin book clubAmman lukuhetkiKirjan pauloissaKirja hyllyssäEniten minua kiinnostaa tieJärjellä ja tunteellaKannesta kanteen, Kosminen K ja KirjaluotsiKulttuuri kukoistaa -blogin Arjan postauksesta on linkit hänen esittelyihinsä myös muista Sahlbergin kirjoista. Lukulistani kasvaa taas nopeammin kuin sitä ehtii toisesta päästä lyhentää... Arjan postauksen kanssa yhtä aikaa ovat ilmestyneet Tuijata-blogin kirjoitus sekä Reader, why did I marry him -blogin kokeellinen postaus, jossa Omppu asettuu Amandan nahkoihin. 

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Räinä & Ranta)

Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Like, 2017) on kuin kirjan mittoihin laajennettu HS:n kuukausiliitteen tai Suomen Kuvalehden reportaasi - ja tarkoitan tätä nimenomaan hyvässä mielessä. Kirjassa on perinpohjainen mutta ihmisläheinen ote asiaan, joka varmasti koskettaa jokaista suomalaista tavalla tai toisella, nimittäin maaseudun tyhjenemiseen. Kirjan tekijät toimittaja Jenni Räinä ja valokuvaaja Vesa Ranta ovat kiertäneet Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan sivukylillä kahden vuoden ajan - aluevalinta on perusteltu, sillä Pohjois-Pohjanmaalla muuttotappio on ollut vuonna 2015 määrällisesti suurin, Kainuussa taas suurin suhteutettuna asukaslukuun.

Jenni Räinä & Vesa Ranta (kuvat): Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä
Like, 2017
263 s.
(kirjastolaina)

"Kato harvaan asutulta eli syrjäiseltä maaseudulta on ollut niin suuri, ettei siellä juuri enää ole poismuuttajia." Keitä ovat ne, jotka ovat jääneet? Siihen tässä kirjassa perehdytään. Ääneen pääsevät harvaan asuttujen seutujen asukkaat itse, ja kirjan osioiden alussa on myös sopivassa suhteessa tietoa ja pohdintaa aiheesta.

Suomi on kirjan mukaan ollut kaupungistumiskehityksessä muuta Eurooppaa jäljessä jopa 15 vuotta monestakin syystä, esimerkiksi maa- ja metsätalousvaltaisuuden ja omistusasumiseen kannustamisen vuoksi. Nyt meneillään olevan muuttoliikkeen seurauksena kuntakentän ääripäät erkanevat toisistaan, sillä harvaan asutuille seuduille jäävät lähinnä eläkeläiset, maatalouselinkeinojen harjoittajat sekä ne, jotka haluavat pysyä kotiseudullaan työtilanteesta riippumatta. Kirjassa muistutetaan silti, että on Suomessa myös matkailun ja lähikaupunkien ansiosta hyvinvoivaa maaseutua.

Pidin paljon tämän kirjan tyylistä ja sävystä. Tekstistä ja kuvista välittyi aito kiinnostus ja kunnioitus haastateltavia, heidän tarinoitaan ja elämänpiiriään kohtaan. Esimerkiksi maaseudun ihmisten yhteisöllisyyttä ei maalailla korulausein, vaan annetaan sen näyttäytyä heidän itse kertomanaan. On myös hienoa, että monien haastateltavien luokse on kirjan kirjoittamisprosessin aikana palattu ja päivitetty heidän kuulumisensa.

"Siellä on oma maisema, oma taivas ja oma maa", kertoo runonlaulaja Jussi Huovinen kotikylästään Hietajärvestä. 

Oikeiden ihmisten elämäntarinat ovat joskus monin verroin kiehtovampaa kuin fiktio. Vai mitä sanotte Anitasta, joka kierteli myymässä tunnetun graafikkomiehensä taidetta ja esiintyi reissuilla tanssijana kapakoissa pitkin Suomea? "Kerran mustalaisrouva kertoi Anitalle, että hän kuolee kaukana kotoaan. Anita nauraa: 'En ole uskaltanut mihinkään kauemmas sitten lähteä.'" Mahtava tuttavuus ovat esimerkiksi myös japanilainen eläkeläispariskunta Mariko ja Keiichi, jotka ostivat talon Iin Luola-aavalta, vaikkeivät he osanneet juuri englantiakaan, saati sitten suomea. "Elämän tarkoitus on olla pellolla hyvällä säällä ja lukea kirjaa sisällä sateella", kertoo japanilainen sananlasku.
"Kaupungissa ihmiset ovat laumaeläimiä. Täällä voi olla oma itsensä", Anita Heinonen pohtii. 

Mietin, sijoittaisinko tämän kirjan Helmet-haasteessa kohtaan "kirja, jossa käsitellään yhteiskunnallista epäkohtaa". Onko kaupungistuminen kuitenkaan epäkohta? Ihmisellä on vapaus valita asuinpaikkansa. Jos valitsee asua maaseudulla, josta valtaosa väestöstä on kaikonnut, voiko enää odottaa palveluita? Ehkä epäkohta on siinä, jos palveluja ei edes yritetä järjestää mielekkäällä tavalla eikä nähdä kunkin alueen erityispiirteitä, kun päätökset tehdään kaukana niistä, joita ne koskevat. Kirjassa haastatellun tutkijan mukaan äänensävyt maalla asumista kohtaan ovat koventuneet: syrjässä saa asua, kunhan tulee toimeen omillaan. Silti maaseudulle kannattaisi miettiä toimivia palveluratkaisuja. Niistä esimerkkinä mainitaan Etelä-Karjalassa kiertävä terveyspalveluauto, jossa varataan aikaa myös kuulumisten vaihtoon. Iäkkäille ihmisille on usein mielekäs vaihtoehto jäädä asumaan tutulle seudulle. Iäkkäiden yksinäisyys on maalla harvinaisempaa kuin taajamissa, ja sen huomaa kirjan tarinoistakin. "Eilen vein lajitteluasemalle vähän muovia ja saunantuhkia. Juteltiin ja kateltiin ja kyllä siellä neljä tuntia kului", kertoo esimerkiksi Hyrynsalmella asuva Kalevi.

Reunalla-kirjassa mainitaan myös siitä, ettei pienten kyläkoulujen lakkautus tuo aina säästöjä, mutta kiihdyttää muiden palveluiden kaikkoamista.

Maaltamuutto ei ole siis mikään yksiselitteinen ilmiö. Esimerkiksi HS kertoi viime vuonna, että Suomesta on kadonnut yhden sukupolven aikana noin tuhat kylää, mutta virkkeen olisi voinut toki muotoilla niinkin, että Suomessa on yhä lähes 5000 kylää. Joihinkin kuntiin on syntynyt uusiakin kyliä ja taajamia. Reunalla-kirjassa ympäristöpolitiikan professori Pertti Rannikko puhuu jopa maaseudun täyttymisestä: maaseutupaikat ovat täynnä merkityksiä ja toimintoja, kuten kakkosasuntoja ja retkeilyä.

Kirja on esitelty myös ainakin seuraavissa blogeissa: KirjavinkitKirjasta kirjaan ja Kirjojen keskellä

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät (Napoli-sarjan osa 3)

Ja nykyään näen asian näin: ei korttelimme ole sairas, eikä Napoli, vaan maapallo, maailmankaikkeus, tai maailmankaikkeudet. Ja taito on siinä, että pystyy salaamaan asioiden oikean laidan niin itseltään kuin muilta.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
Alkuteos Storia di chi fugge e di chi resta, 2013
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2018
448 s.
(oma kirjaostos)

Varoitus: Jos et ole tätä kirjaa (tai Napoli-sarjan edellisiä osia) vielä lukenut mutta suunnittelet sen/niiden lukemista, kannattaa ehkä jättää tämä postauskin lukematta.

Elena Ferranten Napoli-sarjan avausosa Loistava ystäväni valloitti minut keväällä 2016. Kaikki tuntui olevan kohdallaan: henkilökuvaus, miljöökuvaus, teemat. Lähes yhtä ihastunut olin viime kevään sarjan toiseen osaan Uuden nimen tarina.

Tartuin siis sarjan kolmanteen osaan suurin odotuksin. Edellisen osan lopussa minäkertoja Elena oli juuri julkaissut kirjan ja mennyt kihloihin vaikutusvaltaisen yliopistosuvun vesan Pietron kanssa. Toisessa osassa keskeisessä roolissa oli Nino, johon sekä Lila että Elena olivat ihastuneita mutta jonka Lila sai (väliaikaisesti) omakseen siitä huolimatta, että oli naimisissa toisen miehen kanssa. Ninon merkitys Elenalle yhä vahvistuu tässä osassa. Juonipaljastusvaroitus: ensimmäiseen neljäänsataan sivuun Elenalle ei kuitenkaan tapahdu juuri mitään, ja siksi tämä oli minusta verrattoman paljon tylsempi kirja kuin kaksi edellistä.

Myös kilpailu- tai ehkä paremminkin vertailuasetelma Elenan ja Lilan välillä jatkuu. Yhdessä tilanteessa Lila kohtelee Elenaa epäystävällisesti ja asettuu muiden puolelle Elenaa vastaan, toisessa taas uskoutuu Elenalle ja vakuuttaa, että tämä on ainoa henkilö, johon hän voi luottaa. Lila vuoroin nostaa ja kehuu Elenaa ja vuoroin painaa tätä alas, ja silti odottaa, että Elena on hänen apunaan ja käytettävissään aina tarvittaessa. En tiedä, osaako hän muuta - tuskin ainakaan rakastaa. Elenakin alkaa nähdä Lilan läpi, mutta on silti tämän mielipiteistä ja ajatuksista jollain tavoin riippuvainen lähes loppuun asti (ja sekin alkoi tuntua hiukan uuvuttavalta). Lilan kanssa ei voinut elää levollisesti, joka ikinen kiintopiste suhteessamme osoittautui ennemmin tai myöhemmin väliaikaiseksi; jokin hänen mielessään muuttui ykskaks ja horjutti meidän molempien tasapainoa. En käsittänyt, yrittikö hän sanoillaan pyytää minulta anteeksi vai teeskentelikö hän vain salatakseen tunteet joita ei halunnut paljastaa, vai oliko hänen tarkoituksensa hyvästellä minut lopullisesti.

Eniten kirjassa jäin pohtimaan sitä, miksi Elena päätyy niin jämähtäneeseen elämäntilanteeseen vuosikausiksi. Vaihtelua kirjaan tuo se, että toistuvasti Elenan on palattava Napoliin tai oltava tekemisissä nuoruudenystäviensä kanssa, ja hän tuntuu olevan myös aidon huolissaan joidenkin kotikorttelin asukkaiden kohtaloista. Onko sillä, joka päättää lähteä, kuitenkaan enää sanottavaa siihen, mitä tekevät ne, jotka päättävät jäädä tai joutuvat jäämään? Vaikka lähtisi, voiko juuristaan päästä eroon - ja haluaako Elena edes sitä? Mihin muuallekaan hän kuuluisi, millaista maailmaa hän ymmärtäisi? Kiinnostavaa nähdä, millaiseksi Elenan suhde Napoliin muotoutuu sarjan päätösosassa. Ja miten käy hänen siskonsa, Elisan, ja muiden Napoliin jääneiden? Selviääkö lopulta, mitä Lilalle on kirjan nykyhetkessä käynyt? Eli kyllä, vaikka tämä osa oli vähän jankkaava ja venytetyn oloinen, odotan sarjan päätösosan suomennosta paljon.

Kirjasarjan kolmannen osan taustalla kuohuu 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku, feminismi ja naisten jonkinasteinen vapautuminen sekä työväenluokan asema. Elena pyrkii parhaansa mukaan olemaan näistä teemoista kiinnostunut, mutta jollain tavoin kovin ulkokohtaisesti. Siksi ne jäivät minullekin lukijana aika etäisiksi.

Aloitin kirjasta keskustelun myös Twitterissä, ja siinäkin selvisi, että niin tämä osa kuin koko sarjakin jakaa vahvasti mielipiteitä. Oman bloggaukseni kirjoitettuani kävinkin kurkkimassa muita blogeja. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on nauttinut kirjassa nimenomaan siitä yhteiskunnallisesta sanomasta, joka minulle jäi etäiseksi. Omppu myös haluaisi pelastaa Lilan omalta elämältään siinä missä minä aloin tässä osassa enimmäkseen halveksia häntä. Tuijata puolestaan jakaa ajoittaisen tuskastumisen kirjan vatvomiselta tuntuvaan kerrontaan, mutta hänkin odottaa sarjan päätösosaa. Tuija on kysynyt postauksensa lopussa sen kysymyksen, jonka itsekin haluaisin esittää: miksei Elena saa itsestään irti sitä, mikä on hänelle tärkeää?

Muissa blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi KirjaluotsiLeena LumiRakkaudesta kirjoihinLuettua elämääKirjojen keskelläLumiomena ja Mitä luimme kerran.

Suomentaja Helinä Kangas sai viime vuonna teoksen ensimmäisen osan kääntämisestä Jarl Hellemann -palkinnon, joka myönnetään korkeatasoisen kaunokirjallisen teoksen laadukkaasta suomennoksesta. Tästä syystä sijoitan kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteen kohtaan 15, palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Kankaan suomennosta on tosiaan ilo lukea - ja viimeinen osa on käsittääkseni luvassa jo syksyllä.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Minä, Simon, Homo Sapiens & Ihme


Keskustelu on niin hienovarainen, etten ensin edes tajua että minua kiristetään. Näin Simon aloittaa tarinansa Becky Albertallin teoksessa Minä, Simon, Homo Sapiens. Simonin koulukaveri on nimittäin saanut selville, että Simon on homo, ja kiristää Simonia tällä tiedolla, koska Simon ei ole vielä valmis kertomaan asiaa koko maailmalle.

Sivumennen sanoen, eikö olisikin reilumpaa, jos kaikkien pitäisi tulla kaapista? Miksi heteroseksuaalisuus on joku oletusarvo? Mitä jos jokaisen pitäisi erikseen tehdä samanlainen kiusallinen ilmoitus omasta seksuaalisuudestaan, oli se sitten minkälainen hyvänsä? Simon pohtii mailissaan pojalle, johon hän on ihastunut - vaikkei tiedä tämän henkilöllisyyttä.

R. J. Palacion Ihme-romaanin päähenkilö, kymmenvuotias August Pullman, ei puolestaan voi peitellä erilaisuuttaan. Hänellä on synnynnäisesti epämuodostuneet kasvot ja monenlaisia muita terveysongelmia, joiden vuoksi hän on käynyt tähän asti kotikoulua. Hänen vanhempansa kuitenkin päättävät, että Auggien on syytä liittyä ikätoveriensa seuraan, ja hän aloittaa viidennen luokan tavallisessa koulussa.

Hetkinen - rinnastanko nyt tässä postauksessa homouden ja geenivirheeseen liittyvän sairauden? En. Rinnastan nämä kaksi kirjaa, koska loppujen lopuksi niissä on paljon samaa. Molempien päähenkilöt pelkäävät muiden ennakkoluuloja, osin syystäkin, sillä he joutuvat kärsimään niistä. Kirjojen tyylissä on myös paljon samaa: ne ovat kiinni tässä ajassa, ja kirjojen sanoma on lopulta varsin samanlainen, suvaitsevaisuuteen kannustava. Kumpikin kirja saattaa olla kyyniselle (aikuis)lukijalle liikaa, eli suosittelen sellaiselle, joka vielä jaksaa uskoa hyvän voittoon. Molemmissa on myös perin amerikkalaisia kohtauksia, esimerkiksi halloweenin viettoa, koulunäytelmiä, kykykilpailuja ja tiedeprojekteja. Ei siis ole mitenkään yllättävää, että Ihme-kirjasta on jo tehty elokuva (ks. traileri), ja Simonista sellainen on tulossa.

Minä, Simon, Homo Sapiens on sympaattinen ja nopealukuinen rakkaustarina, jossa on sopivasti jännitystä, koska sen kummemmin lukija kuin Simon itsekään ei tiedä, kuka on Simonin ihastus, jolle hän kirjoittelee. Ihme-kirjaan jännitystä tuovat lasten väliset suhteet ja muiden lasten vanhempienkin raadolliset asenteet Auggieta kohtaan. Lisäksi kirjassa pääsevät ääneen muutkin kuin Auggie, esimerkiksi hänen siskonsa Via, joka sanoo näin: Nyt hänen täytyy kasvaa. Meidän on pakko antaa hänen tehdä se, auttaa häntä, pakottaa hänet kasvamaan. Augustin on siis kohdattava maailma - mutta onko maailma valmis kohtaamaan Augustin?

Alkuvuoteni on ollut töiden parissa varsin kiireinen. Nämä kirjat ovat tarjonneet sujuvaa ja helppoa lukemista ja hiukan ajattelemisen aihettakin. Kummassakin kirjassa nimenomaan koulumaailma on keskeinen elementti. Opettajana on varmasti aika ajoin ihan tervettä pysähtyä miettimään, onko koulussa tilaa erilaisuudelle ja osaako opettajana puuttua riittävästi syrjintään, jota ilmenee. Omiakin asenteita on hyvä tarkastella - onko minulla sellaisia olettamuksia, joista olisi syytä päästä eroon?

Molemmat näistä kirjoista ovat sellaisia, joita voisin suositella luettavaksi vielä lukioikäisillekin. Vaikka Auggie onkin heitä paljon nuorempi, on kirjassa äänessä kuitenkin myös Auggien lukioikäinen sisko, jonka näkökulmaan pystyy ehkä samaistumaan. Simon taas on kaikin puolin hurmaava hahmo. Kummassakin kirjassa on myös huumoria.

Muissa blogeissa Simonista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogin Niina ja Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi. Helmet-haasteessani sijoitan Minä, Simonin kohtaan "kirja, jossa on viittauksia populaarikulttuuriin", sillä kuten Niina omassa bloggauksessaan tuo ilmi, kirjassa viitataan niin kirjallisuuteen kuin musiikkiinkin.

Ihme-kirjastakin on lukuisia bloggauksia, onhan sen alkuteos jo useamman vuoden vanha. Lukutoukan kulttuuriblogin Kristakin ehti lukea tämän tarinan. Vastikään kirjan pariin on päätynyt ainakin Kirjasähkökäyrän Mai. Linkkaan tähänkin kohtaan Yöpöydän kirjat -blogin, koska sieltä löytyy lukuisia linkkejä muihin blogeihin. Sijoitan Ihmeen Helmet-haasteessa kohtaan "Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan".

Teosten tiedot:
Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens.
Alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015.
Suom. Lotta Sonninen.
Otava, 2017.
253 s.

R. J. Palacio: Ihme.
Alkuteos Wonder, 2012.
Suom. Inka Parpola. 
WSOY, 2017.
336 s.
(Kuuntelin Ihme-kirjan osin englanninkielisenä äänikirjana Storytelistä. Kirja oli hienosti toteutettu, koska eri kertojaäänillä oli myös eri lukija. Molemmat printtikirjat kirjastolainoja.)

maanantai 5. helmikuuta 2018

Blogistanian Tieto 2017 -äänestyksen tulokset

Kirjabloggaajien valinta vuoden 2017 tietokirjaksi on Koko Hubaran Ruskeat tytöt

Kirjabloggarit äänestivät suosikkinsa vuonna 2017 julkaistuista kotimaisista tai kotimaisille kielille käännetyistä tietokirjoista Blogistanian Tieto -äänestyksessä. Äänestys toteutettiin verkkoäänestyksenä osallistujien blogeissa sunnuntaina 4.2.2018, ja minulla oli ilo laskea pisteet blogiini linkitetyistä äänestyspostauksista. Yhteensä 29 bloggaria osallistui tämänvuotiseen äänestykseen, ja ääniä sai kaikkiaan 51 eri kirjaa. Äänet on nyt laskettu, ja tulokset ovat tässä.

Suomalaiset kirjabloggarit valitsivat vuoden 2017 tietokirjaksi Koko Hubaran teoksen Ruskeat tytöt - tunne-esseitä (Like). Teos sai äänestyksessä yhteensä 16 pistettä: kaksi ykkössijaa ja peräti viisi kakkossijaa.


Toiseksi eniten ääniä sai Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvamuotoinen tietoteos Vihan ja inhon internet (Kosmos). Se sai kolme ykkössijaa ja kaksi kakkossijaa, eli yhteensä 13 pistettä.

Kolmannelle sijalle ylsi neurokirurgi Henry Marshin muistelmateos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, suom. Ulla Lempinen, alkuteos Do no harm, 2014). Teos sai kaksi ykkössijaa ja yhteensä yhdeksän pistettä.



Otteita kirjabloggaajien arvioista:

Koko Hubara: Ruskeat tytöt (Like, 2017) (Blogistanian Tieto -voittaja)




“Hubaran ajankohtainen, terävä ja soljuva esseekokoelma avarsi lukijansa maailmaa, sai näkemään sellaista, jota tapahtuu koko ajan omien silmien alla, mutta sitä ei vain etuoikeutetusta positiostaan näe. Hubara herättää, mutta ei syyllistä, kirjoittaa muille ruskeille, muttei jätä ketään ulkopuolelle. Vuoden 2017 ehdottomasti tärkein julkaistu kirja.”
-Laura, Mitä luimme kerran -blogi


“[Ruskeat tytöt] on voimaannuttava. Se kertoo Ruskeille Tytöille etteivät he ole yksin tai näkymättömiä, että he voivat olla mitä vain haluavat, että he ovat arvokkaita. Kaiken tämän lisäksi Ruskeat tytöt on yksinkertaisesti tavattoman hyvä kirja. Se on kaunis, nokkela, voimakas, sanoilla leikittelevä, koskettava, älykäs ja ajatuksia kutkuttava. Myös sen vuoksi jokaisen pitäisi lukea Ruskeat tytöt.”
- Liisa, Luetut, lukemattomat -blogi

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet (Kosmos, 2017) (2. sija)



“Vihan ja inhon internet on sarjakuvajournalismia, joka pohjautuu vihapuheen kohteeksi joutuneiden haastatteluihin ja heiltä kerättyyn materiaaliin. Teoksen pääosassa ovat rohkeat naiset, jotka ovat joutuneet vihapuheen ja - usein seksuaalisesti latautuneen - uhkailun kohteiksi. -- Sarjakuvamuoto tekee teoksen lähestymisen helpoksi ja toivon mukaan se saa tarttumaan tähän kirjaan nekin, jotka muutoin vierastavat tietokirjallisuutta.”


"Vihan ja inhon internet on todella tärkeä ja informatiivinen teos, joka avaa silmät ja jää mieleen. Jotenkin myös ärsyynnyin ja sisuunnuin tämän kirjan myötä: perhana, tehdään nyt tälle asialle jotain! Tämän teoksen lukemisesta on hyvä aloittaa, ja suosittelenkin tätä ihan kaikille!"
- Kirjanurkkaus-blogi

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017, Suom. Ulla Lempinen) (3. sija)


“Kirja on sujuvasti kirjoitettu, hyvin rehellinen ja selkeä kuvaus kirurgin urasta ja työpäivistä.” - Marja, Kirsin book club -blogi


“Marsh kertoo kirjassaan urastaan, kokemistaan onnistumisista ja epäonnistumisista, ja neurokirurgin työssä alati läsnä olevasta herkästä elämän ja kuoleman välimaastosta. Vain pienen pieni erehdys ja potilas menehtyy tai makaa sairaalassa loppuikänsä puhe-ja liikuntakykynsä menettäneenä.”
- Oksan hyllyltä -blogi

Hajonta äänissä oli siis tälläkin kertaa suurta, niin kuin Tieto-äänestyksessä on ollut useinkin (esim. viime vuonna 31 bloggaria äänesti 55:tä eri kirjaa). Blogeissa luetaan ja esitellään siis myös ilahduttavan monenlaista tietokirjallisuutta.

Kaikki muut ääniä saaneet teokset tekijän sukunimen mukaan aakkosjärjestyksessä:

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen (Atena)
Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava, Suom. Sari Karhulahti)
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (Tammi, Suom. Pauli Tapio)
Emil Anton: Katolisempi kuin luulit. Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja)
Hanna Apajalahti: Kulttuurimatkailijan Lappi (Into)
Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien Villi länsi (Jalava)
Diane Ducret: Diktaattorien naiset. Elämää Mussolinin, Leninin, Stalinin, Salazarin, Bokassan, Maon, Ceausescun ja Hitlerin kanssa (Atena, suom. Pirjo Thorell)
Ville Eloranta & Jaakko Leino: Sanaiset kansiot. suomen kielen vaietut vaiheet (Gaudeamus)
Laura Ertimo & Satu Kontinen: Vesi, kirja maailman tärkeimmästä aineesta (Myllylahti)
James Essinger: Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan (Vastapaino, suom. Tapani Kilpeläinen, julkaistu jo 2016)
Roxane Gay: Bad Feminist (Like, suom. Koko Hubara ja Anu Partanen)
John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja. 20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta. (Art House; suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell, suom. Urpu Strellman)
Juha Hurme: Niemi (Teos)
Tiina Huttu & Kirsi Heikkinen: Pää edellä. Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä (WSOY)
Kai Häggman, Teemu Keskisarja, Markku Kuisma: 1917 (WSOY)
Karo Hämäläinen, Alexander Stubb: Alex (Otava)
Emma Iivanainen: Emman kakkukirja - Leivo, kuorruta ja koristele (Docendo)
Juha Itkonen: Minun Amerikkani (Otava)
Elina Järvi ja Olga Poppius: Elämäni ennen kuolemaa (Like)
Jani Kaaro: Kauniimpi maailma. Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta (WSOY)
Ella Kanninen: Ellan kotona Italiassa (Tammi)
Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala)
Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso (Bazar)
Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt. Muistiinpanot polvillaan (Idiootti, suom. Tuukka Sandström)
Juho Kuorikoski: Commodore 64. Tasavallan tietokone (Minerva)
Mari Leppänen & Kai Löfgren: Urheilun kipupisteet (Finn Lectura)
Hannu Linkola: Du & Jag Kent. Rakkaus kuin laulut joita kuulemme (S & S)
Susanna Makaroff:  Homeäidin päiväkirja (Avain)
Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus (Tammi)
Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko-Salo: Ne – Kuukautiskirja (Karisto)
Annukka Moilanen, Kati Ansas & Kim Öhman: Kaiketon. Hyvää ilman maitoa, munia, viljoja, soijaa ja pähkinöitä (Moreeni)
Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta. Parempaa elämää etsimässä (Tammi)
Gerald L. Posner & John Ware:  Josef Mengele. Elämä ja teot (Minerva, englannin kielestä kääntänyt Pertti Jokinen)
Jean Ramsay & Kalle Björklid: Anssi Kela - Kosketusetäisyydellä (Docendo)
Jouni Ranta & Marko Erola: Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi)
Jenni Räinä & Vesa Ranta: Reunalla. Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Like)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Kosmos)
Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset (Like)
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3 - Lapsuus Lähi-Idässä (WSOY)
Hanna-Reetta Schreck - Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos)
Alexander von Schönburg: Maailmanhistoria muutamassa minuutissa (Atena, suom. Raija Nylander)
Hippo Taatila: YUP - helppoa muisteltavaa (Like)
Marika Toivola, Pekka Peura & Markus Humaloja: Flipped learning – käänteinen oppiminen (Edita)
Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä (Into)
Katariina Vuori & Vesa Ranta: Lottovoittajien pöydässä. Tarinoita köyhyysrajan takaa (Like)
Ritva Ylönen: Kalle Päätalo - kirjailijan elämä (SKS)
Vieno Zlobina: Heidän ihanteensa murskattiin. Tyttären tarina Säde-kommuunasta Neuvosto-Karjalassa (Siirtolaisinstituutti, kääntäneet Terttu Häkkilä ja seitsemän muuta)
Elisabeth Åsbrink: 1947. Mistä historiamme alkaa? (Siltala, Suom. Sanna Manninen)


Blogistanian Tieto -palkinto jaetaan nyt viidettä kertaa. Voittaja palkitaan kunniakirjalla. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin.


Muiden palkintokategorioiden voittajat:

  • Blogistanian Finlandian voitti Rosa Liksomin Everstinna (Like). Tarkemmat tiedot Hurja hassu lukija -blogissa.
  • Blogistanian Globalian saa Hanya Yanagiharan Pieni elämä (Tammi, suom. Arto Schroderus). Tarkemmat tiedot Oksan hyllyltä -blogissa.
  • Blogistanian Kuopus -palkinto menee Angie Thomasin teokselle Viha jonka kylvät. Tarkemmat tiedot Yöpöydän kirjat -blogissa. 
Kiitos äänestykseen osallistuneille ja onnea voittajille!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2017: omat ääneni

Tänään on kevään jännittävimmän kirjapalkintoäänestyksen aika. Kymmenet kirjabloggarit äänestävät vuoden parhaista kirjoista, ja tulokset saadaan selville huomenna.

Osallistun äänestykseen kolmatta kertaa, ja ensimmäisen kerran äänestän kaikissa kategorioissa. Olen myös vastuussa Tieto-sarjan äänten laskemisesta, joten aloitan kertomalla omat ehdokkaani siihen.


Annan Blogistanian Tieto -sarjassa omat ääneni seuraaville hienoille ja tärkeille vuonna 2017 julkaistuille tietoteoksille (sarjassa saa äänestää myös elämäkerrallisia teoksia ja esseitä):


Blogistanian Finlandian äänet koostaa Hurja hassu lukija. Minun lukemistani kotimaisista kirjoista parhaimmisto on tässä:


Blogistanian Globaliassa äänestetään vuoden parhaita käännöskirjoja. Tämän kategorian äänet koostaa Oksan hyllyltä -blogi. Tähän sarjaan minulla oli aika vähän ehdokkaita, koska luin viime vuonna vanhempia käännöskirjoja ja nuortenkirjoiksi luokiteltavia. Päädyin seuraaviin (joista näistäkin viimeinen saa varmaan muilta ääniä myös kuopus-kategoriassa):


Osallistun Blogistanian Kuopus -äänestykseen ensimmäistä kertaa. Tämän palkinnon äänet laskee Yöpöydän kirjat -blogi. Annan ääniä seuraaville lasten- ja nuortenkirjoille:



Maanantaina klo 10 emäntäblogit julkistavat ääntenlaskun tulokset ja eri kategorioiden voittajat. Sitä odotellessa parasta tässä on eittämättä se, että pääsee blogikierroksella näkemään, mitä muut ovat äänestäneet, ja kerryttämään lisää kirjoja lukulistalle.

Blogistanian kirjapalkintoäänestyksen säännöt löytyvät täältä. Logot on suunnitellut Marja-Leena Liipo.