maanantai 7. lokakuuta 2019

Aika aikaansa kutakin

Sunnuntaiaamu Oulujoella.

Hannan kirjokansi -blogini sulkeutuu ainakin toistaiseksi. Kiitos lukijoille ja bloggariystäville!

Päätöksen taustalla ei ole sen kummempaa dramatiikkaa. Lukukokemuksista kirjoittaminen tässä mittakaavassa ei vain enää vähään aikaan ole tuntunut tarpeelliselta. Luultavasti jatkan yhä Goodreadsin käyttöä, joskaan viime aikoina en ole kirjannut kaikkea luettua sinnekään.

Blogini sai alkunsa lokakuussa 2013, eli se ehti kunnioitettavaan kuuden vuoden ikään. Aluksi kirjoittelin niin kirjoista kuin käsitöistäkin. Viimeinen käsityöpostaus blogissani taitaa olla kesältä 2017. Edelleen neulon jonkin verran varsinkin sukkia, mutta harvoin muistan edes kuvata tekeleitäni ennen kuin ne jatkavat enemmän tai vähemmän tyytyväisten käyttäjien jalkoihin.

Blogiurani kohokohtia ovat eittämättä olleet kirjamessukäynnit ja Blogistanian Tieto -äänestysten vetäminen kahtena vuonna. Joinakin vuosina jaksoin myös osallistua erilaisiin lukuhaasteisiin ja -maratoneihin. Tätä lukemisen yhteisöllisyyttä on ajoittain ikävä, eli jatkan kyllä kirjoihin liittyvän somekeskustelun seuraamista, vaikka blogini hiljeneekin. Olen myös menossa Helsingin kirjamessuille tänäkin vuonna (ihan itse ostetulla lipulla tällä kertaa, eli täytyy tyytyä tavallisten kuolevaisten narikkaankin pressihuoneen sijasta).

En poista ainakaan toistaiseksi blogiani kokonaan. Jätän siis pienen takaportin auki, josko vielä joskus innostun raottamaan kirjokantta. Muutan kuitenkin kommentoinnin kirjautumisen taakse, koska bottien roskapostia tulee tasaiseen tahtiin.

Kiitos siis, kun luitte, kommentoitte ja jaoitte ajatuksia. Kirjarakkaus ja lukeminen eivät katoa elämästäni minnekään, ja kirjarakkailla ihmisillä on erityinen paikka sydämessäni aina. 

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Viime viikolla luin Hanya Yanagiharan Pieni elämä -romaanin, joka oli kevään mittaan pinnalla ennen muuta siksi, että Leijona-vahti Kevin Lankinen kertoi sen olevan hänen matkalukemisenaan jääkiekon MM-kisoissa. Uppouduin tähän 939-sivuiseen kirjaan varsin intensiivisesti (mikä oli myös pakon sanelemaa: Lankisen suositus sai aikaan varausjonon kirjalle, mikä lienee aika harvinaista pari vuotta sitten julkaistulle tiiliskivelle).

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
(alkuteos A Little Life, 2015)
Suom. Arto Schroderus
Tammi, 2017
939 s.
(kirjastolaina)


Tämä havaijilaistaustaisen amerikkalaiskirjailija Yanagiharan toinen teos kertoo neljästä nuoresta miehestä, jotka ovat tutustuneet toisiinsa kollegessa kämppiksinä. Kolme heistä suuntautuu taiteelliselle alalle: Willem näyttelijäksi, JB kuvataiteilijaksi ja Malcolm arkkitehdiksi. Neljäs, Jude, opiskelee lakia. Jude on ystävilleen mysteeri: kukaan ei tiedä, mistä hän on varsinaisesti kotoisin tai mitä hänelle on tapahtunut ennen kollegen alkua. Silti muut pojat kiintyvät Judeen, joka on aina ystäviensä tukena, vaikkei ole valmis jakamaan mitään itsestään tai taustastaan. Muut voivat vain arvailla, mitä kärsimyksiä Jude on käynyt läpi.

"Miten autat ihmistä, joka ei suostu autettavaksi, kun samalla tajuat, että jos et auta, et ole ystävä ensinkään?" Siinä on teoksen keskeinen kysymys. Jude ei tahdo apua eikä usko sitä ansaitsevansa. Hän uskoo, että hänet on tarkoitettu vihattavaksi ja hyväksikäytettäväksi, ja nämä uskomukset elävät hänessä sitkeästi. Silti hän onnistuu luomaan itselleen ulkoisesti varsin hyvän elämän, esimerkiksi menestyksekkään uran. "Ja kaikista niistä tavoista, joilla hän muutti itseään aikuisiässä, juuri tämä, tämä ajatus siitä, että hän voisi itse luoda oman tulevaisuutensa ainakin osittain, osoittautui kaikkein vaikeimmaksi oppia ja myös kaikkein palkitsevimmaksi."

Juden on kuitenkin äärimmäisen vaikea päästää ihmisiä lähelleen, koska hän on koko lapsuutensa ja nuoruutensa kohdannut väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Aina, jos hän on uskaltanut luottaa johonkuhun, tämä on osoittautunut pahaksi ja halunnut vain hyötyä Judesta. Jude ei usko, että parisuhteet tai rakkaus olisivat häntä varten, koska hän on niin pahoin rikki ja pitää itseään vastenmielisenä.

Kirja seuraa Juden vaiheita läpi vuosikymmenten, välillä takaumien kautta.Kovin herkille lukijoille en teosta suosittele. Voin henkisesti ja liki fyysisestikin pahoin, kun luin kuvauksia monenlaisesta väkivallasta: hyväksikäytöstä, pahoinpitelystä, kaltoinkohtelusta, itsensä viiltelystä. Kirjaa ei voi lukea ruokapöydässä eikä oikein iltalukemisenakaan – ainakin minä jäin murehtimaan Juden kokemuksia niin, ettei uni meinannut tulla, vaikka toki tiesin lukeneeni fiktiota. Silti halusin jatkaa, halusin kuvasta kokonaisen, vaikka selvältä tuntui, että kovin valoisaa siitä ei muodostu.

Goodreads tietää kertoa, että alun perin olen laittanut Pienen elämän lukulistalleni jo kaksi vuotta sitten – varmaankin muiden bloggareiden suosituksia luettuani. Kirja voitti myös Blogistanian Globalia -äänestyksen eli bloggarit äänestivät sen vuoden 2017 parhaaksi käännöskirjaksi. Niitäkin toki on, jotka eivät kirjasta ole pitäneet. Esimerkiksi Opus vei -blogissa kirjan kerrotaan olevan roskaa.

P. S. Onko kukaan kysynyt Kevin Lankiselta, lukiko hän tämän kirjan loppuun? 

maanantai 1. heinäkuuta 2019

3 x kesälukemista: Monenlaisia ihmissuhdekiemuroita

Blogini on viettänyt hiljaiseloa. Instatililläni (@hannaon) olen lukemisistani maininnut, mutta blogipostauksen kirjoittaminen on tuntunut jotenkin ylitsepääsemättömältä. En ole siitä sen kummemmin stressannut, kun kuitenkin jaksan lukea, eli kyse on vain bloggausjumista. Nyt kuitenkin halusin sanoa muutamasta kirjasta sanasen.

Kesäloman alkajaisiksi olen lukenut kolme romaania, joista kaikkia yhdistää se, että ihmissuhteet ovat niissä keskeisellä sijalla. Sanoisin, että kaikki näistä ovat sopivan kevyttä ja nopealukuista kesäluettavaa, mutta antavat silti mahdollisesti – oman elämäntilanteen mukaan – myös pohtimisen aihetta.


Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava, 2018, 255 s. Mistä minulle: lainattu ystävältä.)

"Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista."

Kolme sisarusta, Iiris, Paula ja Elina, kokoontuvat kesän päätteeksi venetsialaisviikonloppuna perheen mökille. Mökin rakentanut isä on kuollut joitakin vuosia aiemmin, ja Paula haluaisi keskustella koko mökistä luopumisesta. Samalla on tarkoitus suunnitella Elinan häitä. Siskoista menevin, Iiris, ilmaantuu paikalle myöhässä, mustelma silmäkulmassa, eikä halua puhua tilanteestaan, saati sitten toteuttaa muiden suunnitelmia. Sen sijaan hän haluaa lähteä pikkupaikkakunnan venetsialaisjuhliin. Yhteinen viikonloppu on kuitenkin otollinen tilaisuus purkaa niin tämänhetkisiä kuin menneitäkin tuntoja.

Taina Latvala on taitava luomaan ihmiskuvia. Jokainen sisaruksista on oppinut omat selviytymiskeinonsa elämässä. Iiris juo, matkustelee eikä kiinny mihinkään. Paula taas elää kurinalaista, kuin ulkoa opeteltua elämää: "Paulan kanssa ei voinut sopia asioista, Paula ei koskaan pyytänyt eikä antanut anteeksi. Hän vain heräsi pirteänä uuteen aamuun ja söi päivittäisen verigreippinsä." Jollain tavoin herkin on siskoksista nuorin, Elina: "Hän pyrki aina säilyttämään ihmisten kasvot, vaikka niissä olisi jotakin rumaa." Elina ei haluaisi riitoja, mutta toisaalta hän on jokseenkin kyvytön tekemään päätöksiä. Tiivistunnelmainen kirja kuvaa, kuinka lähimmillekin ihmisille on joskus hankala kertoa kaikkea. Eikä se toki ole aina tarpeenkaan. Myös sitä voi pohtia, kuinka jonkun toisen elämästä ja valinnoista on helppo nähdä ja osoitella ongelmakohtia, samaan aikaan kuin omassa elämässä on monia sokeita pisteitä.

Olen lukenut Latvalan kirjoista aiemmin novellikokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu (2015). En tullut bloganneeksi siitä, mutta pidin paljon kokoelman monista novelleista ja siitä, kuinka ne kietoutuivat yhteen. Ehdottomasti siis kiinnostaa jatkossakin, mitä Latvala kirjoittaa.

Venetsialaisten tunnelmissa ovat viihtyneet minun lisäkseni esimerkiksi Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa, Kannesta kanteen, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kuisketta ja Tuijata. Kaikki heistä nostavat esiin juuri Latvalan taidokkaan, tunnelmia vaivattomasti kuvaavan kerronnan.


Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (Alkuteos Nei og atter nei, 2016. Suom. Sanna Manninen. Gummerus, 2019, 261 s.  Mistä minulle: kirjastolaina.) 

"Ingrid ja Jan koettivat pitää keskustelua yllä, mutta se oli vaikeaa, kun pojat jauhoivat mykkinä ruokaa, eivätkä he sitä paitsi osanneet itsekään enää puhua toisilleen, koska menneinä vuosina heidät oli keskeytetty niin usein."

Norjalaisen Nina Lykken ensimmäinen suomennettu romaani Ei, ei ja vielä kerran ei on vilahdellut Instagramin kuvavirrassani useaan otteeseen kuluneen kevään ja alkukesän aikana. Kun luin, että kirja kertoo keski-ikäisestä naisesta, joka kokee epämääräistä tyytymättömyyttä niin perhe-elämäänsä kuin työhönsä opettajanakin, ajattelin, että tämä voisi hyvinkin olla minun kirjani.

Teos ei oikein täysin täyttänyt odotuksia. Ingrid, se elämäänsä kyllästynyt opettaja, on sinänsä kiinnostava hahmo. Miksi ihmeessä hän edelleen pesee parikymppisten poikiensa kalsareita ja harrastaa miehensä kanssa kerran viikossa seksiä pelkästä velvollisuudentunnosta? Ingrid kokee, että elämä ei ole tyydyttävää. Töissä hän ahdistuu niin, että joutuu useaan otteeseen päivän aikana menemään invavessaan, koska se on ainoa paikka, jossa saa hengittää rauhassa. Silti vaaditaan aviomiehen, Janin, uskottomuus, ennen kuin Ingrid saa kimmokkeen alkaa muuttamaan jämähtänyttä elämäänsä. Se on jotain sellaista, johon Ingrid ei ole osannut varautua. "Ingrid oli aina kuvitellut, että jos joku häipyisi tai tekisi jotain arvaamatonta, se olisi hän. Ingrid oli muuttuja ja Jan vakio." Jotenkin minusta Ingridin hahmosta olisi voinut saada enemmänkin irti, ja kirja olisi voinut keskittyä enemmän vain häneen, mutta se olisi toinen tarina se.

Kirja kerrotaan osin myös Janin sekä kolmiodraaman kolmannen osapuolen, viisitoista vuotta nuoremman Hannen näkökulmasta. Jan on jokseenkin säälittävä hahmo, ja juuri hänessä tulee ilmi kirjan takakannessa mainostettu satiirisuus. Vaikka Jan saa näennäisesti asioita, joita haluaa, kuten ylennyksen ja nuoremman naisen, hän ei ole enää ensinkään varma, olisiko niitä edes kannattanut haluta. Jan välttelee luonnostaan hankalia tilanteita ja elää jotenkin siinä kuvitelmassa, että voisi saada pitää sekä avioliittonsa että suhteensa ilman, että mikään muuttuisi. Hanne taas on jonkinlainen sinkkuelämänaisen karikatyyri, joka on lähtenyt niin kaikista parisuhteistaan kuin asunnoistaankin sillä perusteella, että jokin pikkuasia on kasvanut elämää suuremmaksi, ja nyt yli kolmikymppisenä hän alkaa olla jo epätoivoinen, kun kaikki ympärillä ovat vakiintuneet. Suhde naimisissa olevaan esimieheen ei ehkä monesta tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta siinä tilanteessa, mutta Hanne on sen suhteen varsin päättäväinen, ja yllättäen Janista ei nousekaan esiin mitään niin raivostuttavaa, minkä varjolla tämän voisi jättää. Ei, ei ja vielä kerran ei ei ehkä ollut ihan niin herkullinen satiiri, miksi sitä mainostetaan, mutta joka tapauksessa lukija voi viihtyä sen parissa ja tunnistaa kenties omia piirteitään jostakusta näistä kolmesta hahmosta – tai tuntea myötätuntoa heitä kohtaan.

Muissa blogeissa perusteellisempaa pohdintaa teoksesta esittävät esimerkiksi Kirsin Book Club, Kirjaluotsi sekä Kirjakaapin kummitus. Näissä kolmessa postauksessa kirjasta on enimmäkseen pidetty.Ensimmäisestä postauksesta tuli mieleen, että tämä olisi varmasti hyvä valinta lukupiirikirjaksi (ainakin keski-ikäisten lukupiiriin). Eri ihmiset luultavasti kiinnittäisivät huomiota täysin eri asioihin ja asettuisivat eri henkilöiden puolelle tarinassa.  Mitä luimme kerran -blogissa yleisarvosanaksi teokselle puolestaan annetaan blaah.


Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (Alkuteos Conversations with Friends, 2017. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2019, 289 s. Mistä minulle: kirjastolaina.)

Irlantilaisen Sally Rooneyn esikoisteos on jo kerennyt niittää mainetta ja palkintoja, ja se on toinen sellainen kirja, joka on vilahdellut somevirrassani kevään aikana tiuhaan tahtiin. Jos edellä esittelemäni teos oli kolmiodraama, niin tätä voisi tavallaan sanoa neliödraamaksi. Parikymppiset kirjallisuudenopiskelijat Frances ja Bobbi ovat aiemmin olleet suhteessa keskenään, mutta eronneet. Kirjan minäkertoja Frances on "sillä lailla kaikkiruokainen", Bobbi puolestaan on lesbo. He tutustuvat hieman heitä vanhempaan pariskuntaan Melissaan ja Nickiin. Melissa on valokuvaaja ja kirjailija, joka haluaa kirjoittaa lehteen henkilökuvan näistä lavarunoutta esittävistä nuorista naisista. Melissan mies Nick puolestaan on näyttelijä, johon Frances ihastuu ja ryhtyy suhteeseen tämän kanssa. 

Kirja kuvaa muutaman kuukauden jaksoa Francesin elämästä. Hän on kovin neuroottinen tyyppi, hyvin tietoinen itsestään ja samaan aikaan varsin epävarma. Hänellä ei tunnu olevan kovin selkeää kuvaa siitä, kuka on tai millainen haluaa olla. "Bobbi väitti, että minulla ei ollut 'oikeaa persoonallisuutta', mutta se oli kuulemma tarkoitettu kohteliaisuudeksi. Olin arviosta enimmäkseen samaa mieltä." Frances ei myöskään ehkä oikein ymmärrä, millaisen kuvan antaa itsestään muille, ja sekä Bobbi, Melissa että Nick toimivat hänelle jonkinlaisina peileinä, joiden kautta hän alkaa hahmottaa itseään.

Kirjan maailma ja keskustelut tuntuivat minusta aika kaukaisilta ja osin teennäisiltäkin. Kirjassa pohditaan paljon ihmissuhteita, monogamiaa, avioliittoa, rakkautta, sitoutumista ja vallankäyttöä. Jonkin verran puhutaan myös politiikkaa, ja henkilöt halutaan esittää kovin tiedostavina tyyppeinä, mikä tuntui aika tarpeettomalta. "Ruokapöydässä kerroimme toisillemme kaikenlaista omasta elämästämme. Selitin, että haluan tuhota kapitalismin ja että maskuliinisuus on minusta henkilökohtaisesti painostavaa. Nick sanoi että oli 'periaatteessa' marxisti ja toivoi, etten tuomitse häntä siitä, että hän omisti talon." (En itse tunne ihmisiä, jotka keskustelevat näin, mutta kukaties se on tavallistakin "Dublinin kirjallisten piirien laitamilla", jonne kirjan liepeessä sen mainitaan sijoittuvan.)

Samaan aikaan Francesissa on myös jotain samastuttavaa, ja ehkä parikymppisenä olisin pitänyt tästä kirjasta enemmänkin. Kirjassa kuvataan jonkin verran myös Francesin suhdetta melko vähävaraiseen taustaansa ja hänen rahaongelmiaan, eli ei kirja sinänsä mitenkään elitistinen ole. Francesin terveydentila ja hänen isänsä alkoholismi pitävät kirjassa jonkinlaista jännitettä yllä, mutta onneksi kirjassa ei ole mitään päälleliimattua traagista loppua.

Ns. kaikki ovat lukeneet tämän kirjan (mikä ei tietenkään ole totta, mutta joskus kirjasomea seuratessa tuntuu siltä). Niin Lumiomena kuin Kirja vieköön! nostavat esiin sen, että parikymppisen maailmaan ja kipuiluihin on osin hiukan vaikea eläytyä. Kirjapöllön huhuiluja suositteleekin kirjaa niille nuorille, joita varsinainen nuortenkirjallisuus ei enää kiinnosta mutta jotka haluavat lukea nuoren aikuisen näkökulmasta kirjoitettuja teoksia. Lukuisan mielestä kirjan toteava ja lakoninen kerrontatyyli ei täysin toimi tässä teoksessa, tai sitten se ei vain toimi suomeksi (hän on lukenut toisen Rooneyn teoksen englanniksi). Mrs. Karlsson lukee puolestaan ruotsiksi, ja hänen postauksestaan selviää, että tästä teoksesta on tekeillä myös elokuva. Vehreän Irlannin ja kesäisen Ranskan maisemat sekä dialogivetoinen teos toimivatkin luultavasti loistavasti valkokankaalla.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Elämää kuoleman jälkeen

Vaikka mietin päivittäin mitä ihmeellisimpiä maailmankaikkeudellisia asioita ja väittelen nuoruuden ylemmyydessä hoippuvien ihmisten kanssa väsyksiin saakka, on sitä harvoin miettinyt, millaisen sotkun jättää jälkeensä, jos sattuu kuolemaan kauppareissullaan.
Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa
Atena, 2019
237 s.
(kirjastolaina)

45-vuotias äidinkielenopettaja Ilona jää talvisena päivänä auton alle. Hän kuolee, mutta ajatustoiminta jatkuu vielä ruumiinavauspöydälläkin. Pian hän pystyy irtautumaan ruumiistaan ja lentelemään Helsingin kattojen yllä. Ilona kantaa huolta siitä, miten mies, aikuistuvat lapset ja muut läheiset selviävät hänen kuolemastaan. Hän pohtii, miksei pääse eteenpäin: onko jotain sellaista, mitä hänen pitäisi vielä tämänpuoleisessa tehdä? Hiljalleen Ilonalle alkaa selvitä, miltä kaikelta hänen läheisensä ovat häntä suojelleet, mitä he ovat jättäneet kertomatta. Olisiko pitänyt huomata tai oivaltaa kysyä?

Jokainen pysähtyy varmaan joskus pohtimaan sitä, mitä jäisi jälkeen, jos juuri nyt yllättäen kuolisi. Ainakin itse olen pohtinut tätä kysymystä paljonkin viime kesän jälkeen, kun isäni kuoli - ei yllättäen, mutta äkkiä kuitenkin. Jos elämäni olisikin tässä, olisinko tyytyväinen siihen, mitä tein, mitä koin, ennen kaikkea siihen, millainen olin? Tämäkin kirja antoi siinä suhteessa ajattelemisen aihetta. Eilittä kirjoittaa ilmavaa tekstiä, jota on helppo lukea. Ihmiskuvaus on luontevaa ja kertojan ajatuksenkuluissa on lempeää tarkkanäköisyyttä niin itseään kuin läheisiäänkin koskevissa huomioissa. Ihminen toimii aina kulloisenkin järkensä mukaan, sanoo Ilonan äiti kirjassa, ja niin kai se hyvin pitkälti on. Itseään ei voi loputtomiin syyllistää, eikä kaikkeen kerta kaikkiaan voi varautua.

Eilitän esikoisromaania on luettu aika monissa kirjablogeissa, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata.

Minua vaivasi kirjaa lukiessa jossain määrin, kuinka vähän päähenkilö hyödyntää sitä, että voisi liikkua minne tahansa kenenkään näkemättä. Hän tyytyy pysyttelemään kotikulmillaan ja tarkkailemaan miestään, lapsiaan, tätiään ja vanhempiaan. Ymmärrän tietysti, että se on kirjan sanoma: emme tiedä läheisimmistäkään ihmisistä kaikkea. Kirjan lajityyppi olisi kokonaan toisenlainen, jos päähenkilö lähtisi tirkistelemään tuntemattomia ja liihottelemaan pitkin maailmaa. Mielessäni kuitenkin väikkyi näistä syistä toinen lukukokemus vuosien takaa, ja teki mieli palata sen pariin.

Arto Paasilinna: Herranen aika
WSOY, 1980 (äänikirjaversio vuodelta 2010)
Äänikirjan kesto 6 t 3 min, lukijana Veikko Honkanen
(kuunneltu Storytelistä)

Olimmeko siis taivaassa vai helvetissä, vai minne olin joutunut? -- Kuolleet ihmiset jatkavat elämäänsä ajatuksissaan, eräänlaisessa unessa. Elinaikainen aivokäyttäytyminen on koonnut vainajalle henkisen minän, joka ei ruumiin kukistuttua kuolekaan, vaan jatkaa totuttuun tapaan elämäänsä. 
Toimittajamies jää auton alle ja jää maan päälle henkiolennoksi. Pian hänelle selviävät tuonpuoleisen elämän säännöt: haamuelämää on luvassa sitä pidempään, mitä enemmän ihminen on eläessään kerännyt henkistä pääomaa. Esimerkiksi vauvat ja aivonsa rappeuttaneet alkoholistit haihtuvat olemattomiin tuota pikaa, samoin muuten vain tyhmät ihmiset. Mitäpä typerä ihminen toisella elämällä tekee, pohtii  rovasti, jonka kertoja tapaa kuolemansa jälkeen. Pisimpään tuntuvat elävän erinäiset historian suurmiehet: kertoja tapaa esimerkiksi lukuisan joukon suomalaiskirjailijoita, paavi Pius IX:n ja lopulta itse Jeesuksenkin. Kertoja siis ottaa kaiken irti siitä, että voi liikkua silmänräpäyksessä paikasta toiseen, matkata niin maapallon toiselle puolelle kuin kuuhunkin asti. Hän käy kiintoisia dialogeja eri aikoina kuolleiden ihmisten kanssa. (Muutamat episodit jäävät tosin hiukan irrallisiksi, ja loppua kohti alkaa vaivata se, ettei kirjassa ole selkeää juonta, vaikka toki sivupoluksi jäävä rakkaustarina pitää sitä jollain tavoin koossa.)

Mies on ensin kuolemaansa tavallaan tyytyväinen: eipä tarvinnut ainakaan ottaa eroa vaimosta, jonka kanssa ei ollut erityisen onnellinen. Muutenkin kuolema tuntuu vapauttavalta. Kuoleman jälkeisen elämän jatkuessa mies kuitenkin oivaltaa, ettei tehnyt elämässään paljonkaan merkittävää. Olisiko mihinkään maailmassa mahdollista vaikuttaa enää kuoleman jälkeen? Kun kertojalle selviää, että hän voi lukea elävien ajatuksia ja vaikuttaa näiden uniin, tuntuu siltä, että jonkinlainen tehtävä kuoleman jälkeenkin voisi olla.

Paasilinnan teos ei ehkä ole hänen tunnetuimpiaan tai parhaitaan varsinkaan juonellisesti. Ajatusrakennelma kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksista on silti kiinnostava. Lisäksi kirjassa on monenlaista huumoriin verhottua kritiikkiä yhteiskuntaa, ihmisluontoa ja jopa lestadiolaisuutta kohtaan. Kertoja päätyy seuraamaan esimerkiksi Bolivian veristä vallankaappausta, Kekkosen toimintaa presidenttinä ja lestadiolaisesta seurakunnasta televisionkatselun vuoksi erotetun vanhan mummon elämää pienessä pohjoisessa kylässä. Kirja on julkaistu vuonna 1980 ja sijoittuu juuri tuohon julkaisuaikaansa, eli nykylukijalta yhteiskuntaa koskevat huomiot voivat mennä osin ohikin. Nykyajan kiireisen elämän kritiikki osuu kuitenkin maaliinsa yhä, lähes neljäkymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen. Myös vastaantulijoiden ilmeet kertoivat paljon siitä, olivatko he elossa vai meikäläisiä. Elävällä suomalaisella on jollakin tapaa hätääntynyt, kireä ilme. Hän on kiireinen ja hermostunut. Kuolleet puolestaan, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, ovat rauhallisia ja melko tyytyväisen näköisiä. He eivät turhaan kiirehdi eteenpäin. Heillä on aikaa katsella ja kuunnella puiston näkymiä ja lintujen laulua.

Paasilinnan teosten naiskuvaa voi ehkä kritisoida sovinistiseksi. Ainoastaan sitkeät mummot - joita tässäkin kirjassa on pari kappaletta - tuntuvat olevan positiivisen kuvaamisen kohteena, ja muut naiset typistyvät sääriksi ja tuheroiksi (mikä hirveä sana). Kaiken kaikkiaan tässä kirjassa on kuitenkin varsin yleisinhimillinen sanoma siitä, että voisimme tehdä toisille ihmisille hyviä asioita.

Viime syksynä menehtynyt Arto Paasilinna on kansainvälisesti tunnetuimpia kirjailijoitamme. Luin hänen kirjoistaan useita joskus yläaste- ja lukioikäisenä, koska Paasilinna oli pitkään isäni suosikkikirjailijoita ja minä taas luin kaiken, mitä käsiini sain. Monia Paasilinnan kirjoista voisi hyvinkin lukea uudestaan - esimerkiksi Jäniksen vuoden, Hirtettyjen kettujen metsän ja Suloisen myrkynkeittäjän.

Tämä kirja ja Paasilinnan tuotanto muutenkin ovat tehneet vaikutuksen myös kirjailija Antti Heikkiseen, selviää tästä Ylen sivulla julkaistusta kolumnista Kiitos, Arto Paasilinna.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Aino Leppänen: Positiivinen yllätys

– Kyllä minä vaihtoehtoni ymmärrän. Tuossa on oja ja tuossa on allikko. Tämä päätös on täysin minun, mutta minulta tässä ei näytetä kysyvän yhtään mitään.
Aino Leppänen: Positiivinen yllätys
Docendo, 2019
195 s.
(arvostelukappale)

Muut lukiolaistytöt keskustelevat tulevista vanhojentansseista, mutta 17-vuotiaan Ainon mielessä myllertää: hän epäilee olevansa raskaana. Käynti terveydenhoitajalla varmistaa asian, ja edessä on vaikea päätös ja sen myötä suuri elämänmuutos.

Omakohtaisessa esikoisromaanissaan Aino Leppänen kuvaa uskottavasti, miltä nuoresta tuntuu, kun koko siihenastinen maailma kääntyy päälaelleen. Asiaa ei auta se, että poikaystävää kiinnostaa enemmän pleikkarin pelaaminen ja pilistely (pienen pohjoisen kylän ainoa huvi, kahden liikenneympyrän välillä ajelu). Myöskään hoitohenkilökunta ei aina osaa suhtautua nuoreen äitiin, vaan vielä synnytyssalissakin varmistellaan, onko äiti todella pitämässä lapsensa.

Positiivinen yllätys sai tunteet pintaan: poikaystävän ja osin hoitohenkilökunnan käytös nuorta tulevaa äitiä kohtaan suututtivat, vanhempien tuki ja toisaalta kertojan oma päättäväisyys sekä halu selviytyä liikuttivat. Kirjassa on siis kaiken kaikkiaan monenlaisia sävyjä. Polku äidiksi ja äitinä sisältää tunteita laidasta laitaan ja hyvin konkreettisesti myös verta, hikeä, kyyneleitä ja muitakin eritteitä. Kirjaan huumoria tuovat kertojan suorapuheisuus ja ironiset kommentit.
– Täällä vaihdetaan vaippoja, opetellaan sitä sitten huomenna.  
Katselin omahoitajaani kulmat koholla. Ai että oikein opetellaan? Kuinkahan pitkän luennon täti meinaa saada aikaiseksi tarravaipan käytöstä? Oletusarvo ilmeisesti oli, että näin nuori ei ole koskaan vaihtanut vaippoja.  
– Tässä voit pestä hampaat.  
– Harjoitellaanko sitäkin huomenna? 
Olisin voinut jatkaa Ainon tarinassa mukana pidempäänkin kuin lopun pieneen epilogiin. Toki kirjan ajallinen rajaus on ymmärrettävä. Kirja toi mieleen omia tunteita raskaudesta ja synnytyksestä, vaikka sainkin lapsen paljon vanhempana. Varmasti aika moni voi samastua siihen, kuinka äitinä tunteet heittelevät ja voi olla vaikea enää hahmottaa sitä, mikä on normaalin rajoissa. Erityisesti fyysiset muutokset kehossa ja sosiaalisen elämän kuvioiden meneminen uusiksi vauvan ehdoilla voivat olla sellaisia näkökulmia, jotka korostuvat juuri nuorena äitinä, ja niistäkin kirja antaa pohtimisen aihetta.

Bloggauksen taustaksi on mainittava, että olen saanut kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, ja kirjailija Aino Leppänen on minulle tuttu myös vuosien takaa ala-asteelta ja sittemmin äikänopekollegana. Ilahduttavaa, että taitavat ihmiset uskaltavat toteuttaa kirjallisia unelmiaan.

Tuore esikoisromaani on ehditty esitellä myös Kirjarikas elämäni -blogissa.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Faktaa ja fiktiota Minna Canthista

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Otava, 2014
431 s.
(oma kirjaostos)
Herkkä, hellä, hehkuvainen  Minna Canth (2014) on Canthista väitöskirjankin tehneen Minna Maijalan kirjoittama perusteellinen elämäkerta tästä kirjallisuutemme suurnaisesta ja aikansa yhteiskunnallisesta vaikuttajasta.

Teos on jaettu kolmeen osioon. Ensin valotetaan Canthin elämää, kuvataan taustaa, hänen vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman nousua ja heidän haluaan kouluttaa tyttärensä. Kerrotaan Canthista lehtorin vaimona Jyväskylässä ja lopulta kirjailijana ja kauppiaana Kuopiossa. Toinen osio keskittyy Canthin kirjailijantyöhön ja kolmas hänen ajatuksiinsa luonnollisestikin naisasiasta, mutta myös muista teemoista, kuten uskonnosta. Rakenne aiheuttaa sen, että teoksessa on jonkin verran toistoa, mutta ei häiritsevästi.

Teos monipuolisti kovasti omaa kuvaani Canthista ja selkeytti käsitystäni Canthin elämänkaaresta. En esimerkiksi tiennyt, että Canth kärsi melankolisista kausista. Vaikutuin, kuinka Canth otti vuosikymmenten ajan kantaa moniin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja teki kovasti töitä esimerkiksi sen eteen, että tytöt saisivat muutakin koulutusta kuin seurapiirielämän ja käsitöiden opetusta, jotka painottuivat tyttökouluissa. Hän halusi raivata naisille tien yliopistoon ja laittoi esimerkiksi oman tyttärensä Lyylin ruotsinkieliseen lyseoon, koska suomenkieliseen tyttöjä ei huolittu.

Maijalan teos perustuu lukuisiin lähteisiin: aiempien elämäkertojen lisäksi esimerkiksi Canthin kirjeenvaihtoon eri henkilöiden kanssa. (Ja myös muihin kirjeisiin: hauska huomata, että esimerkiksi Elisabet Järnefelt kutsuu kirjeessään Juhani Aholle Canthia Rouva C:ksi.) Lopussa on pitkähkö epilogi siitä, mitä tulikaan Canthin seitsemästä lapsesta ja heidän jälkeläisistään. Kirjassa myös surkutellaan Kuopiossa rapistuvan Canthin kotitalon Kanttilan kohtaloa – jos asia kiinnostaa, sen pelastamiseksi on menossa mesenointikampanja.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus, 2018
367 s.
(oma kirjaostos)

Minna Rytisalon Rouva C. on huomattavasti tarkkarajaisempi teos tietystä vaiheesta Minna Canthin elämässä. Se on romaani eikä pyrikään olemaan yksi yhteen todellisuuden kanssa. Rouva C. on kuvaus nuoresta naisesta, joka ei voi olla hiljaa havaitessaan vääryyttä. Vaikka opettajaopinnot on keskeytettävä avioliiton solmimisen vuoksi, ei Minnaa voi hiljentää.
Minnan sisällä  tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.
 Nuori lehtorinrouva haluaa ottaa kantaa esimerkiksi köyhien asemaan ja heidän sivistämiseensä, alkoholin vaaroihin ja tyttöjen kasvatukseen. Hän innostuu jostain asiasta aina perin pohjin, kirjoittaa lehtiin ja pyrkii vaikuttamaan. Innostuskausien kanssa vaihtelevat mustat, synkät kaudet, jolloin Minna ei halua edes poistua kotoaan. Yleensä ne liittyvät lasten syntymään. Lapsia Cantheille syntyykin seitsemän. Tuohon aikaan lastenhoidossa oli toki säätyläisperheissä apuna imettäjä ja muitakin palkollisia, ja kirjaa lukiessa rupesinkin miettimään, milloin asia muuttui niin, että pidettiin taas normaalina sitä, että äiti itse imettää oman lapsensa.

Joka tapauksessa Minnalla on aikaa osallistua yhteiskunnallisiin asioihin – ja aviomies, joka tukee häntä. Tuohon aikaan mies olisi voinut halutessaan rajoittaa vaimonsa elämää paljonkin. Minnan ja Ferdinandin parisuhde ja avioliitto kuvataan kauniisti. Kirja oli käsiteltävänä lukupiirissämme, ja siellä nousi esiin, kuinka vähän kirjallisuudessa oikeastaan onkaan onnellisten liittojen kuvauksia. Tämä oli siis virkistävää vaihtelua.
Tällainen oli avioliitto, tällainenkin: toinen tietää, mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista.
Rytisalon kieli ja kerronta on vaivatonta. Minnaa kuvataan aitona ihmisenä kaikkine puolineen, myös seksuaalisena olentona. Minulle olisi tosin riittänyt, että teos olisi pysytellyt pelkästään Minnan näkökulmassa, eli en täysin ymmärrä näkökulman vaihtelua, joka tuntuu olevan nykykirjoissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Kirjassa ilahduttivat epäsuorat viittaukset Canthin tuotantoon, esimerkiksi Anna Liisaan ja Työmiehen vaimoon. Teoksessa siis esimerkiksi tällä tavoin pohjustetaan sitä, miten Minnasta tulee kirjailija.

Teos keskittyy vain rajalliseen osaan Canthin elämästä, ja teos voi ehkä siksi tuntua hiukan keskeneräiseltä, ellei Canthin myöhempää elämää tunne. Ehkä tämän pariksi voi siis suositella ainakin silmäilemään tuota Maijalan teosta.

Canthin elämästä ja tuotannosta on ilmestynyt monia teoksia 175-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Suosittelen tutustumaan Yöpöydän kirjat -blogin #minullaoncanthia-haasteen kautta, mitä kaikkea Canthista onkaan kirjoitettu.


P. S. Tein Canthin päivän kunniaksi Minna Canthin kakun huomiseksi työkavereille. Pakkohan sitä oli maistaa, ja kuivakakuksi oikein hyvää ja mehevää. Minna itse ei tainnut olla oikein keittiöihminen ainakaan Rouva C:n kuvauksen mukaan, mutta onneksi hänellä oli mahdollisuus keskittyä omiin vahvuuksiinsa ja jättää maailmaan vähän pysyvämpiä jälkiä.

maanantai 25. helmikuuta 2019

Kirjablogeissa ihastuttiin yönaisiin (Blogistanian Tieto 2018 -tulokset)


Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018) on ylivoimaisella äänten enemmistöllä kirjabloggarien valinta vuoden 2018 tietokirjaksi. Teos on sekoitus matkapäiväkirjaa ja tietoteosta. Kankimäki esittelee teoksessaan joukon kiehtovia historiallisia seikkailijoita ja taiteilijoita, jotka uskalsivat seurata omaa intohimoaan. Näitä naisia kutsutaan teoksessa yönaisiksi, jotka johdattavat eteenpäin unettomina öinä.

Teosta äänestäneet luonnehtivat sitä esimerkiksi näin:

”Löytöretki näiden erikoislaatuisten naisten maailmaan on jatkuvaa ihmetystä ja hengen haukkomista. Historiatieto, omakohtainen tutkimusmatka ja kaunokirjallinen kerronta sulautuvat vastustamattomaksi kokonaisuudeksi.” – Kirjaluotsi-blogi

”Täysi, upea ja riemastuttava kirja, joka tuskastuttaa, hämmästyttää, ihailuttaa ja kiihdyttää. Ja ennen kaikkea herättää voimaannuttavan tunteen siitä, että nainen voi tehdä ihan mitä tahansa. Siis aivan mitä tahansa. Valinta on oma.” – Kulttuuri kukoistaa -blogi

Toiselle sijalle äänestyksessä sijoittui Michelle Obaman omaelämäkerta Minun tarinani (Becoming, suom. Ilkka Rekiaro, Otava, 2018), ja kolmanneksi ylsi Maggie Nelsonin Argonautit (The Argonauts, suom. Kaijamari Sivill, S&S, 2018), jossa yhdistyvät omaelämäkerrallinen kerronta ja sukupuolisuutta käsittelevä tieto.

Voittajasta äänestettiin kirjablogeissa sunnuntaina. Ehdolle sai asettaa tietokirjallisuuden lisäksi elämäkertoja, esseekirjallisuutta ja erilaisia oppaita. Tietokirjaäänestykseen otti osaa kaikkiaan 26 kirjabloggaria, joiden äänet jakautuivat 40 eri kirjalle. Yksi bloggari sai nimetä enintään kolme ehdokasta ja antaa niille pisteet yhdestä kolmeen. Kaikki äänestyspostaukset on linkitetty tämän ääntenkeräyspostauksen kommentteihin.

Kärjen saamat pisteet:

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018) - 27 pistettä

Michelle Obama: Minun tarinani (Becoming, suom. Ilkka Rekiaro, Otava, 2018) - 12 pistettä


Minun tarinani on paitsi mukaansatempaava ja samaistuttava tarina, myös yksi inspiroivimmista teoksista, joita olen vähään aikaan lukenut. Michelle Obama on roolimalli, jonka kokemuksiin työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta on helppo samaistua. Toisaalta hänen pyrkimyksensä olla paitsi hyvä äiti ja puoliso myös tehdä asioita, jotka aidosti edistävät yhteistä hyvää, ovat ihailtavia ja rohkaisevia.” – Amman lukuhetki

Maggie Nelson: Argonautit (The Argonauts, suom. Kaijamari Sivill, S&S, 2018) – 8 pistettä


"Maggie Nelsonin Argonautit on herättelevää luettavaa tavallisesta elämästä, jossa normit on pakko murtaa. Nelson yhdistää tietoa ja tutkimusta oman elämänsä kanssa saumattomaksi dialogiksi. Syntyy oivalluksia, joiden valossa lukija joutuu tarkastelemaan omaakin elämäänsä uudenlaisesta vinkkelistä." – Luettua elämää -blogi

Kolmen kärkeä yhdistävät siis vähintäänkin jonkinasteinen omaelämäkerrallisuus sekä se, että kaikki teokset ovat naiskirjailijoiden tuotoksia. Naiset jyräävät kaiken kaikkiaan Blogistanian Tieto-äänestyksessä, sillä äänestys järjestettiin nyt kuudetta kertaa ja kaikki edellisetkin voittajat ovat olleet naisten kirjoittamia. Aiemmin on palkittu Koko Hubaran Ruskeat tytöt – tunne-esseitä (Like 2017), Mari Mannisen Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena 2016), Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like 2015, suom. Petri Stenman) Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013).

Muut tänä vuonna ääniä saaneet tietokirjat ensimmäisen tekijän mukaan aakkosjärjestyksessä (linkki vie jonkun äänestäjän bloggaukseen ko. teoksesta):

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Antti Aro, Antti Tuisku ja Anton Vanha-Majamaa: Antti Tapani  
Airin Bahmani & Bruno Jäntti: Syyrian sota  
Rutger Bregman: Ilmaista rahaa kaikille
Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin
Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä
Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä
Silvia Hosseini: Pölyn ylistys
Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
Anne Lene Johnsen & Elin Natås: Ymmärrä matematiikkaa: 23-metodilla menestykseen
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni 
Juho Kuorikoski: Pelitaiteen manifesti 
Petri Leppänen & Lari Salomaa: Kahvivallankumous
Herman Lindqvist: Villit Vaasat 
David Lynch & Kristine McKenna: Tilaa unelmoida  
Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia  
Mari Manninen: Kiinalainen juttu
Henna Mäkelin: Kuolema
Hans Rosling: Faktojen maailma
Helena Ruuska: Hugo Simberg
Eeva Sallinen Simard & Essi Kivitie: Suominaiset maailmalla
Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä
Morten A. Strøksnes: Merikirja
Maria Veitola: Veitola
Sinikka Vuola & Tommi Melender - Maailmojen loput 
Tara Westover: Educated (Opintiellä)
Hannu Ylönen: Myyrän salainen elämä



Kiitos kaikille äänestykseen osaa ottaneille!

Muiden äänestyskategorioiden voittajat:
  • Blogistanian Finlandian vie Olli Jalosen Taivaanpallo (lisää tietoa Tuntematon lukija -blogista)
  • Blogistanian Globalian eli parhaan käännöskirjan palkinnon saa Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (lisää tietoa Kirjamies-blogista)
  • Blogistanian Kuopuksen eli parhaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnon saavat Magdalena Hain Kolmas sisar sekä Maria Turtschaninoffin Maresin voima (lisää tietoa Yöpöydän kirjat -blogista).
Kaikkien sarjojen voittajat. Kuopus-palkinto jaetaan kahdelle kirjalle, koska äänet ja sijoitukset menivät täysin tasan.

Kunkin äänestyksen voittaja on siis teos, joka sai eniten pisteitä kyseisessä kategoriassa. Mikäli kaksi tai useampi kirja oli kärjessä samoilla pisteillä, voittaja on ratkaistu vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa Finlandian voitti näin ollen kirja, jolla oli eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrattiin myös kakkossijoituksia, mutta Kuopuksen kärkikaksikolle ei saatu eroa tälläkään tavalla, joten päädyttiin palkitsemaan kaksi kirjaa.

Järjestelyt ja palkitseminen

Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja, ja voittajat kukitetaan. 

Yleisölle avoin palkitsemistilaisuus järjestetään Helsingin keskustakirjasto Oodissa Kirjataivas-tilassa keskiviikkona 13.3. klo 18. 

Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden ääntenlaskuvastuusta kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.