sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Aino Leppänen: Positiivinen yllätys

– Kyllä minä vaihtoehtoni ymmärrän. Tuossa on oja ja tuossa on allikko. Tämä päätös on täysin minun, mutta minulta tässä ei näytetä kysyvän yhtään mitään.
Aino Leppänen: Positiivinen yllätys
Docendo, 2019
195 s.
(arvostelukappale)

Muut lukiolaistytöt keskustelevat tulevista vanhojentansseista, mutta 17-vuotiaan Ainon mielessä myllertää: hän epäilee olevansa raskaana. Käynti terveydenhoitajalla varmistaa asian, ja edessä on vaikea päätös ja sen myötä suuri elämänmuutos.

Omakohtaisessa esikoisromaanissaan Aino Leppänen kuvaa uskottavasti, miltä nuoresta tuntuu, kun koko siihenastinen maailma kääntyy päälaelleen. Asiaa ei auta se, että poikaystävää kiinnostaa enemmän pleikkarin pelaaminen ja pilistely (pienen pohjoisen kylän ainoa huvi, kahden liikenneympyrän välillä ajelu). Myöskään hoitohenkilökunta ei aina osaa suhtautua nuoreen äitiin, vaan vielä synnytyssalissakin varmistellaan, onko äiti todella pitämässä lapsensa.

Positiivinen yllätys sai tunteet pintaan: poikaystävän ja osin hoitohenkilökunnan käytös nuorta tulevaa äitiä kohtaan suututtivat, vanhempien tuki ja toisaalta kertojan oma päättäväisyys sekä halu selviytyä liikuttivat. Kirjassa on siis kaiken kaikkiaan monenlaisia sävyjä. Polku äidiksi ja äitinä sisältää tunteita laidasta laitaan ja hyvin konkreettisesti myös verta, hikeä, kyyneleitä ja muitakin eritteitä. Kirjaan huumoria tuovat kertojan suorapuheisuus ja ironiset kommentit.
– Täällä vaihdetaan vaippoja, opetellaan sitä sitten huomenna.  
Katselin omahoitajaani kulmat koholla. Ai että oikein opetellaan? Kuinkahan pitkän luennon täti meinaa saada aikaiseksi tarravaipan käytöstä? Oletusarvo ilmeisesti oli, että näin nuori ei ole koskaan vaihtanut vaippoja.  
– Tässä voit pestä hampaat.  
– Harjoitellaanko sitäkin huomenna? 
Olisin voinut jatkaa Ainon tarinassa mukana pidempäänkin kuin lopun pieneen epilogiin. Toki kirjan ajallinen rajaus on ymmärrettävä. Kirja toi mieleen omia tunteita raskaudesta ja synnytyksestä, vaikka sainkin lapsen paljon vanhempana. Varmasti aika moni voi samastua siihen, kuinka äitinä tunteet heittelevät ja voi olla vaikea enää hahmottaa sitä, mikä on normaalin rajoissa. Erityisesti fyysiset muutokset kehossa ja sosiaalisen elämän kuvioiden meneminen uusiksi vauvan ehdoilla voivat olla sellaisia näkökulmia, jotka korostuvat juuri nuorena äitinä, ja niistäkin kirja antaa pohtimisen aihetta.

Bloggauksen taustaksi on mainittava, että olen saanut kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, ja kirjailija Aino Leppänen on minulle tuttu myös vuosien takaa ala-asteelta ja sittemmin äikänopekollegana. Ilahduttavaa, että taitavat ihmiset uskaltavat toteuttaa kirjallisia unelmiaan.

Tuore esikoisromaani on ehditty esitellä myös Kirjarikas elämäni -blogissa.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Faktaa ja fiktiota Minna Canthista

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Otava, 2014
431 s.
(oma kirjaostos)
Herkkä, hellä, hehkuvainen  Minna Canth (2014) on Canthista väitöskirjankin tehneen Minna Maijalan kirjoittama perusteellinen elämäkerta tästä kirjallisuutemme suurnaisesta ja aikansa yhteiskunnallisesta vaikuttajasta.

Teos on jaettu kolmeen osioon. Ensin valotetaan Canthin elämää, kuvataan taustaa, hänen vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman nousua ja heidän haluaan kouluttaa tyttärensä. Kerrotaan Canthista lehtorin vaimona Jyväskylässä ja lopulta kirjailijana ja kauppiaana Kuopiossa. Toinen osio keskittyy Canthin kirjailijantyöhön ja kolmas hänen ajatuksiinsa luonnollisestikin naisasiasta, mutta myös muista teemoista, kuten uskonnosta. Rakenne aiheuttaa sen, että teoksessa on jonkin verran toistoa, mutta ei häiritsevästi.

Teos monipuolisti kovasti omaa kuvaani Canthista ja selkeytti käsitystäni Canthin elämänkaaresta. En esimerkiksi tiennyt, että Canth kärsi melankolisista kausista. Vaikutuin, kuinka Canth otti vuosikymmenten ajan kantaa moniin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja teki kovasti töitä esimerkiksi sen eteen, että tytöt saisivat muutakin koulutusta kuin seurapiirielämän ja käsitöiden opetusta, jotka painottuivat tyttökouluissa. Hän halusi raivata naisille tien yliopistoon ja laittoi esimerkiksi oman tyttärensä Lyylin ruotsinkieliseen lyseoon, koska suomenkieliseen tyttöjä ei huolittu.

Maijalan teos perustuu lukuisiin lähteisiin: aiempien elämäkertojen lisäksi esimerkiksi Canthin kirjeenvaihtoon eri henkilöiden kanssa. (Ja myös muihin kirjeisiin: hauska huomata, että esimerkiksi Elisabet Järnefelt kutsuu kirjeessään Juhani Aholle Canthia Rouva C:ksi.) Lopussa on pitkähkö epilogi siitä, mitä tulikaan Canthin seitsemästä lapsesta ja heidän jälkeläisistään. Kirjassa myös surkutellaan Kuopiossa rapistuvan Canthin kotitalon Kanttilan kohtaloa – jos asia kiinnostaa, sen pelastamiseksi on menossa mesenointikampanja.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus, 2018
367 s.
(oma kirjaostos)

Minna Rytisalon Rouva C. on huomattavasti tarkkarajaisempi teos tietystä vaiheesta Minna Canthin elämässä. Se on romaani eikä pyrikään olemaan yksi yhteen todellisuuden kanssa. Rouva C. on kuvaus nuoresta naisesta, joka ei voi olla hiljaa havaitessaan vääryyttä. Vaikka opettajaopinnot on keskeytettävä avioliiton solmimisen vuoksi, ei Minnaa voi hiljentää.
Minnan sisällä  tuuli kaatoi puita ja lennätti oksia. Oli alkanut myrsky joka ei loppuisi milloinkaan.
 Nuori lehtorinrouva haluaa ottaa kantaa esimerkiksi köyhien asemaan ja heidän sivistämiseensä, alkoholin vaaroihin ja tyttöjen kasvatukseen. Hän innostuu jostain asiasta aina perin pohjin, kirjoittaa lehtiin ja pyrkii vaikuttamaan. Innostuskausien kanssa vaihtelevat mustat, synkät kaudet, jolloin Minna ei halua edes poistua kotoaan. Yleensä ne liittyvät lasten syntymään. Lapsia Cantheille syntyykin seitsemän. Tuohon aikaan lastenhoidossa oli toki säätyläisperheissä apuna imettäjä ja muitakin palkollisia, ja kirjaa lukiessa rupesinkin miettimään, milloin asia muuttui niin, että pidettiin taas normaalina sitä, että äiti itse imettää oman lapsensa.

Joka tapauksessa Minnalla on aikaa osallistua yhteiskunnallisiin asioihin – ja aviomies, joka tukee häntä. Tuohon aikaan mies olisi voinut halutessaan rajoittaa vaimonsa elämää paljonkin. Minnan ja Ferdinandin parisuhde ja avioliitto kuvataan kauniisti. Kirja oli käsiteltävänä lukupiirissämme, ja siellä nousi esiin, kuinka vähän kirjallisuudessa oikeastaan onkaan onnellisten liittojen kuvauksia. Tämä oli siis virkistävää vaihtelua.
Tällainen oli avioliitto, tällainenkin: toinen tietää, mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista.
Rytisalon kieli ja kerronta on vaivatonta. Minnaa kuvataan aitona ihmisenä kaikkine puolineen, myös seksuaalisena olentona. Minulle olisi tosin riittänyt, että teos olisi pysytellyt pelkästään Minnan näkökulmassa, eli en täysin ymmärrä näkökulman vaihtelua, joka tuntuu olevan nykykirjoissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Kirjassa ilahduttivat epäsuorat viittaukset Canthin tuotantoon, esimerkiksi Anna Liisaan ja Työmiehen vaimoon. Teoksessa siis esimerkiksi tällä tavoin pohjustetaan sitä, miten Minnasta tulee kirjailija.

Teos keskittyy vain rajalliseen osaan Canthin elämästä, ja teos voi ehkä siksi tuntua hiukan keskeneräiseltä, ellei Canthin myöhempää elämää tunne. Ehkä tämän pariksi voi siis suositella ainakin silmäilemään tuota Maijalan teosta.

Canthin elämästä ja tuotannosta on ilmestynyt monia teoksia 175-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Suosittelen tutustumaan Yöpöydän kirjat -blogin #minullaoncanthia-haasteen kautta, mitä kaikkea Canthista onkaan kirjoitettu.


P. S. Tein Canthin päivän kunniaksi Minna Canthin kakun huomiseksi työkavereille. Pakkohan sitä oli maistaa, ja kuivakakuksi oikein hyvää ja mehevää. Minna itse ei tainnut olla oikein keittiöihminen ainakaan Rouva C:n kuvauksen mukaan, mutta onneksi hänellä oli mahdollisuus keskittyä omiin vahvuuksiinsa ja jättää maailmaan vähän pysyvämpiä jälkiä.