maanantai 2. heinäkuuta 2018

Annika Brusila: Verisukua

"On kausaalinen fakta, että muutumme omiksi isiksemme ja äideiksemme vanhetessamme, halusimme tai emme. Että oli aivan väistämätöntä noudattaa jossain määrin samaa käytöskaavaa mihin omat mitokondriot ja solulimat oli lapsuuden vuosina ohjelmoitu."

Annika Brusila: Verisukua
Kustannus HD, 2017
Kannen kuva: Ville Pirinen
222 s.
(arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!)

Annika Brusilan Verisukua (2017) on itsenäinen jatko-osa hänen esikoisteokselleen Kalliolla (2016). Kirjan voi hyvin lukea, vaikkei olisi edellinen kirja ei olisikaan tuttu, sillä henkilöistä annetaan riittävästi taustatietoa.

Kirjan keskiössä ovat Viola ja Kalle, keski-ikäinen pariskunta. Kalliolla-kirjassa kuvattiin paljon Violan painostavaa lapsuutta perheessä, jossa vanhemmat (momo ja vaari) pitivät prameita kulisseja yllä, vaikka totuus oli alkoholin ja väkivallan murjoma. Nyt vanhemmat ovat kuolleet, ja Violalla on päällisin puolin kaikki hyvin. Edellisessä kirjassa ahdistanut työkin on vaihtunut itsenäiseen yrittäjän elämään. Viola on silti monta vuotta tuntenut ahdistusta, masennusta ja uupumista. Hän myös pelkää olevansa vanhempana omiensa kaltainen: Momoa ja vaaria ärsytti aikoinaan jos niiltä tarvitsi neuvoa, sanomalehti rapisi, ote oikeni, asento tiukkeni. Nyt olen momo, olen vaari. Olen vittuako minun on kaikki tiedettävä, hoidettava, ehdittävä, revettävä, jaksettava.

Viola kokeekin tarvetta käsitellä asioita eikä se onnistu ilman etäisyyden ottamista. Niinpä hän muuttaa määrittelemättömäksi ajaksi toiseen kaupunkiin, Turkuun, ja jättää miehensä ja teini-ikään kasvaneet kaksoset, jotta saa rauhassa olla pohjalla ja nousta sieltä omin avuin. Viola tuntuu oikeastaan olevan elämässään todella yksin. Käytännössä ainoa henkilö, jonka kanssa hän on perheensä ja kauppaansa pyörittävän siskontytön lisäksi tekemisissä, on entinen työkaveri Saarinen (jota nyt ei voi ystäväksi sanoa, sillä hän on Violaan yhteydessä aivan muut tarpeet mielessään).

Kalle puolestaan on ollut suhteessa se tasapainoisempi osapuoli, mutta hänen maailmankuvansa ja minäkuvansa järkkyy, kun hänen perhetaustastaan paljastuu uusia tietoja. Koin aluksi epäuskottavana sen, ettei Kalle tiennyt olevansa adoptoitu, koska olisi luullut, että sellainen asia olisi selvinnyt viimeistään adoptiovanhempien perunkirjoituksessa. Tämä kuitenkin selitetään kirjassa ihan uskottavasti.

Kirjassa siis kuvataan eritoten perheen ja suvun merkitystä ja painolastia, jota jokainen meistä varmaan jossain määrin kantaa. Tärkeässä osassa on myös oman minäkuvan rakentaminen ja tasapainon löytäminen, että osaisi olla terveellä tavalla myös itsekäs ja kuunnella omia tarpeitaan - eikä silti loukata toisia tahallaan. Pohdin kirjaa lukiessa myös sovinnon tekemistä menneiden asioiden kanssa ja sen hyväksymistä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa eikä muita ihmisiä voi muuttaa, mutta itseään voi.

Brusilalla on räiskyvä tyyli kirjoittaa, ja Violan ja Kallen ajatukset kuvataan kaunistelematta. Riippuu lukijasta, miten tämä uppoaa. Joissakin kohdissa kaltaistani pilkunviilaajaa mietityttivät muutamat oikeinkirjoitus- ja tyyliseikat, mutta nämä asiat eivät kuitenkaan nousseet häiritseviksi. Esikoisteoksesta olin näköjään moittinut jonkinasteista toisteisuutta, mutta sellaista en tästä kirjasta havainnut, vaan lukukokemus eteni varsin jouhevasti, varsinkin siksi, että monia teemoja pystyi peilaamaan omaan elämään.

Helmet-haasteessa kirja sopisi ainakin kohtiin 1) kirjassa muutetaan, 19) kirja käsittelee vanhemmuutta, 38) kirjan kannessa on kulkuneuvo, 40) kirjassa on lemmikkieläin ja 46) kirjan nimessä on vain yksi sana. Toki tätä voisi pitää myös jonkinasteisena selviytymistarinana (33). Päädyin itse sijoittamaan kirjan kohtaan 38.

Muita arvioita kirjasta: Älä ota sitä niin vakavasti -blogin kirjoittaja on minun tapaani eläytynyt erityisesti Violan näkökulmaan ja kehuu kirjaa elämänmakuiseksi.

____________________________

Päivitän lukemisiani - siinä määrin kuin niitä kertyy - heinäkuussa Instagramin puolella (tunnukseni on hannaon, ja vaikka tili on yksityinen, hyväksyn toki kirjaihmiset seuraajikseni). Palailen blogin pariin viimeistään elokuussa, tai mahdollisesti heinäkuun lopulla, jos saan klassikkohaasteeseen jotain luettua. Olen näköjään aikonut lukea Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön muutaman roskapostikommentin jälkeen. Julkaisen kommentit mahdollisimman pian. Kiitos kommentistasi!