tiistai 31. heinäkuuta 2018

Klassikkohaaste: Äkäpussin kesytystä ennen ja nyt

Kuinka äkäpussi kesytetään on useimmille tuttu klassikko vähintääkin nimenä, osalle myös esimerkiksi elokuvaversiona. Teos on oman aikansa sukupuoliroolien kuva: ihanteellinen nainen on kuuliainen alamainen miehelleen. Mitä tällaisella teoksella voi olla annettavanaan nykylukijalle? Miten onnistuu Äkäpussin tuominen nykypäivään Anne Tyleriltä?

William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään
Alkuteos The Taming of the Shrew, n. 1592
Suom. Leena Tamminen
WSOY, 2007
173 s.

Anne Tyler: Äkäpussi
Alkuteos Vinegar Girl, 2016
Suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga, 2018
229 s.

(molemmat kirjastolainoja)
Shakespearen Äkäpussin lähtökohtana on, että nurkissa pyörivät naimattomat tyttäret ovat haitaksi. Siksipä heistä täytyy saada koulittua varteenotettavia vaimoehdokkaita mieluiten varakkaille poikamiehille. Rikkaan padovalaisen Baptistan ongelmana on, että nuorempi tytär Bianca menisi kuin kuumille kiville, mutta pahansisuisesta vanhemmasta tyttärestä Katherinasta on vaikea päästä eroon. Tilanteen ilmestyy pelastamaan veronalainen Petruchio, joka ottaa haasteen vastaan ja vie Katherinan vihille, vaikuttimenaan ennen muuta raha. Jos siis tunnet jonkun, joka on kyllin rikas Petruchion vaimoksi, - sillä vauraus säestää hyvin kosiotanssiani - [--] se ei minua liikuta tai lannista, olkoon nainen vaikka yhtä äkäinen kuin Adrianmeren tyrskyt, toteaa Petruchio. Katherinan mielipidettä ei luonnollisestikaan juuri kysellä.

Loppuosa näytelmästä keskittyy nuoremman sisaren Biancan kosiskeluun ja siihen liittyvään naamioleikkiin, huijauksiin ja väärinkäsityksiin. Siinä sivussa kuvataan ajoittain, kuinka Petruchio pyrkii lannistamaan Katherinan tahdon. Minä olen yhtä jyrkkä kuin hän on kopea, ja kun kaksi tulenlieskaa yhdistyy, ne polttavat poroksi vihansa lähteen, Petruchio uskoo. Kun liitto on saatu solmittua, Petruchio vie Katherinan kotiinsa ja käyttäytyy siellä öykkärimäisesti. Hänelle ei muka kelpaa palvelijoiden valmistama ruoka eikä sijattu vuode - tarkoituksena on nimittäin pitää Katherina ilman lepoa ja ruokaa. Muitakin keinoja Petruchiolla on, ja lopputulos on se, että Katherina on lempeämpi ja kuuliaisempi kuin kenenkään muun vaimo.

Ovatkohan Shakespearen ajan naiset seuranneet tarinaa ihaillen? Itsessäni se herätti vahvaa inhontunnetta. Ainoa viihdyttävä asia näytelmässä oli nokkela kielenkäyttö. Mieluusti lukisinkin jonkun muun Shakespearen komedioista, sillä aiemmin olen tutustunut vain tragedioihin (Romeoon ja Juliaan sekä Hamletiin). Tämän näytelmän tunkkaisesta sanomasta huolimatta Shakespearen lukemista voi toki suositella, varsinkin tuoreita suomennoksia. Tässä Leena Tammisen suomennoksessa on myös alaviitteitä, joissa on avuliaasti avattu, mitä vaikkapa Petruchio tarkoittaa sanoessaan, että Katherinalla on "malttia kuin Griseldalla" ja että tämä on "yhtä siveä kuin Lucretia". Kenties Shakespearen aikalaiset tunsivat tarinaperinnettä antiikista alkaen, mutta nykylukijalle viittausten selittäminen on tervetullutta.

Sirkku Aaltosen mainiossa, laajassa esipuheessa puolestaan kuvataan muun muassa näytelmän taustaa ja sitä, millaisina versioina sitä on tavattu esittää. Kiinnostavaa oli, että näytelmän sukupuoliroolit on käännetty toisin päin ainakin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1987 esitetyssä versiossa: näytelmässä Petruchio-nainen piti kesyttää suopeaksi puolisoksi, ja kesyttäjä oli hänen vaimonsa Katariina-mies. Tuossa versiossa tuotiin siis epätervettä vallankäyttöä näkyväksi siten, että miehet olivat alistettuja ja naisilla oli valta, mutta miesrooleja esittivätkin naiset ja naisia miehet.

Erilaisen version tarinasta on kirjoittanut myös yhdysvaltalainen kirjailija Anne Tyler. Kustantajan sivujen mukaan Tyler vihaa Shakespearen näytelmiä, mikä onkin mainio lähtökohta kirjoittaa Äkäpussi uusiksi.

Tylerin Äkäpussissakin on mies, autoimmuunisairauksia tutkiva tohtori Battista, ja kaksi tytärtä. Vanhempi tytär, 29-vuotias Kate, on jämähtänyt huolehtimaan isästään ja 14 vuotta nuoremmasta sisarestaan Pupusta sekä työskentelemään avustajana päiväkodissa. Hänellä ei ole sosiaalisia suhteita tai ylipäänsä mitään suunnitelmaa elämässään. Siksi jopa isän käsittämätön ehdotus tuntuu varteenotettavalta: Katen olisi mentävä naimisiin isän tutkimusapulaisen Pjotrin kanssa, koska tämän viisumi on vanhentumassa. Tyler käsittelee niin Katea kuin Pjotriakin humoristisesti, eikä Katen tarvitse tyytyä olemaan passiivinen kesytettävä.  Romaanin sanomakin on varsin toisenlainen kuin Shakespearella: kahden liekin ei tarvitse palaa yhdessä poroksi, vaan kumpikin voi antaa toiselle tilaa loistaa.

Tylerin tulkintaa ei mielestäni voi sanoa erityisen ravistelevaksi tai uraauurtavaksi, mutta joka tapauksessa se antaa äänen Katelle. Jossain määrin kiinnostavaa on sekin, että nimenomaan Pjotr pitää saada naitetuksi, toki hyvin eri syistä kuin naiset Shakespearen aikoihin.

Postaukseni on osa kirjabloggarien klassikkohaastetta. Haaste järjestetään seitsemättä kertaa, ja tällä kertaa sitä emännöi Unelmien aika -blogi. Haasteen ideana on siis selättää mahdollisesti jokin kauan lukulistalla ollut klassikko tai muuten vain paikata aukkoja kirjallisessa sivistyksessä. Haaste järjestetään kaksi kertaa vuodessa, eli nyt voi ruveta miettimään, mitä lukisi tammikuuksi. Kenties itse tartun seuraavaksi johonkin suomalaisen naiskirjailijan klassikkoon.


Edit: Helmet-haasteessani sijoitan äkäpussit kohtiin 6. Kirja on julkaistu useammassa formaatissa (käy kumpaan vain näistä, koska Tylerin kirjastakin on e- ja äänikirjaversiot ja Shakespearesta on tosiaan kirjallisen version ohella näytelmä- ja elokuvaversiot) ja 26. kirja sijoittuu paikkaan, jossa et ole käynyt (Shakespearen kehyskertomus sijoittuu Englantiin ja sisäkertomus Italiaan, Tylerin teos puolestaan Baltimoreen, Yhdysvaltoihin). 

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Annika Brusila: Verisukua

"On kausaalinen fakta, että muutumme omiksi isiksemme ja äideiksemme vanhetessamme, halusimme tai emme. Että oli aivan väistämätöntä noudattaa jossain määrin samaa käytöskaavaa mihin omat mitokondriot ja solulimat oli lapsuuden vuosina ohjelmoitu."

Annika Brusila: Verisukua
Kustannus HD, 2017
Kannen kuva: Ville Pirinen
222 s.
(arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!)

Annika Brusilan Verisukua (2017) on itsenäinen jatko-osa hänen esikoisteokselleen Kalliolla (2016). Kirjan voi hyvin lukea, vaikkei olisi edellinen kirja ei olisikaan tuttu, sillä henkilöistä annetaan riittävästi taustatietoa.

Kirjan keskiössä ovat Viola ja Kalle, keski-ikäinen pariskunta. Kalliolla-kirjassa kuvattiin paljon Violan painostavaa lapsuutta perheessä, jossa vanhemmat (momo ja vaari) pitivät prameita kulisseja yllä, vaikka totuus oli alkoholin ja väkivallan murjoma. Nyt vanhemmat ovat kuolleet, ja Violalla on päällisin puolin kaikki hyvin. Edellisessä kirjassa ahdistanut työkin on vaihtunut itsenäiseen yrittäjän elämään. Viola on silti monta vuotta tuntenut ahdistusta, masennusta ja uupumista. Hän myös pelkää olevansa vanhempana omiensa kaltainen: Momoa ja vaaria ärsytti aikoinaan jos niiltä tarvitsi neuvoa, sanomalehti rapisi, ote oikeni, asento tiukkeni. Nyt olen momo, olen vaari. Olen vittuako minun on kaikki tiedettävä, hoidettava, ehdittävä, revettävä, jaksettava.

Viola kokeekin tarvetta käsitellä asioita eikä se onnistu ilman etäisyyden ottamista. Niinpä hän muuttaa määrittelemättömäksi ajaksi toiseen kaupunkiin, Turkuun, ja jättää miehensä ja teini-ikään kasvaneet kaksoset, jotta saa rauhassa olla pohjalla ja nousta sieltä omin avuin. Viola tuntuu oikeastaan olevan elämässään todella yksin. Käytännössä ainoa henkilö, jonka kanssa hän on perheensä ja kauppaansa pyörittävän siskontytön lisäksi tekemisissä, on entinen työkaveri Saarinen (jota nyt ei voi ystäväksi sanoa, sillä hän on Violaan yhteydessä aivan muut tarpeet mielessään).

Kalle puolestaan on ollut suhteessa se tasapainoisempi osapuoli, mutta hänen maailmankuvansa ja minäkuvansa järkkyy, kun hänen perhetaustastaan paljastuu uusia tietoja. Koin aluksi epäuskottavana sen, ettei Kalle tiennyt olevansa adoptoitu, koska olisi luullut, että sellainen asia olisi selvinnyt viimeistään adoptiovanhempien perunkirjoituksessa. Tämä kuitenkin selitetään kirjassa ihan uskottavasti.

Kirjassa siis kuvataan eritoten perheen ja suvun merkitystä ja painolastia, jota jokainen meistä varmaan jossain määrin kantaa. Tärkeässä osassa on myös oman minäkuvan rakentaminen ja tasapainon löytäminen, että osaisi olla terveellä tavalla myös itsekäs ja kuunnella omia tarpeitaan - eikä silti loukata toisia tahallaan. Pohdin kirjaa lukiessa myös sovinnon tekemistä menneiden asioiden kanssa ja sen hyväksymistä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa eikä muita ihmisiä voi muuttaa, mutta itseään voi.

Brusilalla on räiskyvä tyyli kirjoittaa, ja Violan ja Kallen ajatukset kuvataan kaunistelematta. Riippuu lukijasta, miten tämä uppoaa. Joissakin kohdissa kaltaistani pilkunviilaajaa mietityttivät muutamat oikeinkirjoitus- ja tyyliseikat, mutta nämä asiat eivät kuitenkaan nousseet häiritseviksi. Esikoisteoksesta olin näköjään moittinut jonkinasteista toisteisuutta, mutta sellaista en tästä kirjasta havainnut, vaan lukukokemus eteni varsin jouhevasti, varsinkin siksi, että monia teemoja pystyi peilaamaan omaan elämään.

Helmet-haasteessa kirja sopisi ainakin kohtiin 1) kirjassa muutetaan, 19) kirja käsittelee vanhemmuutta, 38) kirjan kannessa on kulkuneuvo, 40) kirjassa on lemmikkieläin ja 46) kirjan nimessä on vain yksi sana. Toki tätä voisi pitää myös jonkinasteisena selviytymistarinana (33). Päädyin itse sijoittamaan kirjan kohtaan 38.

Muita arvioita kirjasta: Älä ota sitä niin vakavasti -blogin kirjoittaja on minun tapaani eläytynyt erityisesti Violan näkökulmaan ja kehuu kirjaa elämänmakuiseksi.

____________________________

Päivitän lukemisiani - siinä määrin kuin niitä kertyy - heinäkuussa Instagramin puolella (tunnukseni on hannaon, ja vaikka tili on yksityinen, hyväksyn toki kirjaihmiset seuraajikseni). Palailen blogin pariin viimeistään elokuussa, tai mahdollisesti heinäkuun lopulla, jos saan klassikkohaasteeseen jotain luettua. Olen näköjään aikonut lukea Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratin.