perjantai 29. kesäkuuta 2018

Lyhyitä arvioita touko-kesäkuun lukemisista

Kesäni on alkanut surullisissa merkeissä läheisen ihmisen poismenon vuoksi. Lukeminen on jäänyt suhteellisen vähäiseksi, ja toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa lukemani kirjatkin ovat pääosin esittelemättä edellistä tietokirjapostausta lukuun ottamatta. Tässä siis lyhyt katsaus muutamaan luettuun kirjaan.

Paul Auster: Mr. Vertigo


Paul Auster: Mr. Vertigo
Englanninkielinen alkuteos 1994
Ensimmäinen suomenk. painos 1997
Suom. Jukka Jääskeläinen
Tammi
317 s.
(lainattu kirja)
Paul Austerin Mr. Vertigo kertoo orvosta, kaltoinkohdellusta Waltista, josta kasvaa koko Yhdysvaltojen tuntema Ihmepoika Walt. Salaperäisen mentorinsa Mestari Yehudin johdolla Walt nimittäin oppii levitoimaan ja hämmästyttää esityksillään 1920-luvun amerikkalaisia. Tarina ei pääty siihen, vaan kertoo myös siitä, mitä tämän menestyksen jälkeen tapahtuu. Waltin elämää seurataan vanhuuteen saakka (alussa selviää, että minäkertoja alkaa muistella tarinansa alkuhetkiä 68 vuotta myöhemmin). Kirjaa voi lukea kasvukertomuksena, ja jossain määrin ajattelin, että tarina varmaankin rinnastuu koko Yhdysvaltain kehitykseen. Esimerkiksi samaan aikaan, kun Waltin ura lopahtaa, myös pörssi romahtaa. Kirja oli sujuva lukukokemus, joskin parissa kohtaa kiinnitin huomiota suomennoksen sananvalintoihin (esim. "esitykseni oli tuhansille kärsiville sieluille ylösrakentavaa" - olisiko vaikkapa mieltäylentävä parempi sananvalinta?). Teos sijoittui toisenlaiseen aikaan ja ympäristöön kuin Sattumuksia Brooklynissa, joka on ainoa aiemmin lukemani Austerin kirja (sekin ennen blogiaikaa). Ehkäpä joskus luen Austeria lisääkin.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1, kirjassa muutetaan, koska Walt ehtii elämänsä aikana asua varsin monessa paikassa pitkin Yhdysvaltoja.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014
285 s.
(oma kirjaostos)

Kissani Jugoslavia ansaitsisi ilman muuta oman bloggauksensa. Hieno teos ja kaiken saamansa huomion arvoinen. Teoksessa on kaksi aikatasoa: Eminen tarina alkaa Kosovon maaseudulta vuonna 1980, jolloin hän avioituu 17-vuotiaana miehen kanssa, jota ei tunne lainkaan. Heidän poikansa Bekim puolestaan elää nykypäivän Suomessa. Tässä välissä perhe on siis tullut Jugoslaviasta Suomeen, koska albaaneja on alettu vainota ja heidän elämänsä on käynyt mahdottomaksi kotimaassa. Niin Bekim kuin Eminekin valottavat sitä, millaista on ollut tulla Suomeen pakolaisena. Eminen tarinan kautta perheen juuria ja sukua ymmärtää paremmin. Kirjassa kuvataan kiinnostavasti Kosovon albaanien tapakulttuuria. Keskeinen henkilö tarinassa on myös Bekimin isä Bajram, jolle perheen tuominen uuteen maahan ja sinne sopeutuminen on kaikista kovin pala, kun hän samaan aikaan seuraa television kautta, kuinka Kosovossa taistellaan.

Kirja oli mainio valinta lukupiirikirjaksi, sillä siitä riitti keskusteltavaa. Kirjassa on paljon teemoja, mikä lienee esikoisteokselle tyypillistä. Bekim on nykyajassa osin varsin hukassa elämänsä kanssa, ja eritoten siihen liittyvät teoksen symboliset elementit (Bekim ottaa lemmikikseen valtavan kokoisen käärmeen ja asuu jonkin aikaa myös puhuvan, varsin julman kissan kanssa).

Kirja sopisi myös parhaillaan meneillään olevan pride-viikon lukemiseksi, sillä Bekim on homo. Tämä teema nousee erityisesti esiin Bekimin vieraillessa synnyinmaassaan, jossa homot joutuvat usein edelleen elämään kaksoiselämää.

Lopuksi vielä sitaatti, joka tuntuu tärkeältä: Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai peloistani, niin minä kerron.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama, sillä Pajim Statovci on syntynyt Kosovossa ja muuttanut Suomeen kaksivuotiaana.

Anne B. Ragde: Vihreät niityt ja Perintötila


Anne B. Ragde:
Vihreät niityt
Alkuteos Ligge i grønne enger, 2007
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi, 2009
293 s.
(lainattu kirja)

Perintötila 
Alkuteos Alltid tilgivelse, 2016
Suom. Katriina Huttunen
Tammi, 2017
Kuunneltu/luettu Storytelistä, lukijana Mervi Takatalo

Luin alkuvuodesta Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Toinen osa loppui siten, että oli välittömästi pakko jatkaa kolmanteen osaan. Viimeisen osan kuuntelemiseen menikin sitten aikaa. Edellisen postaukseni lopussa toivoin, että jollekulle kävisi näissä kirjoissa hyvin. Olen tyytyväinen siihen, etten lukenut kirjoja silloin, kun olemassa oli vasta trilogia, koska olisin luultavasti pettynyt silloiseen päätösosaan. Vihreissä niityissä keskeisten henkilöiden tarina jää nimittäin monella tapaa kesken.

Vihreissä niityissä elämä jatkuu Neshovin tilalla ilman Toria. Kaikki kohdistavat suuret odotukset Torin tyttäreen Torunniin, joka kyllä viihtyy sikojen parissa, mutta maatilan emännäksi hyppääminen täysin odottamatta tuntuu raskaalta. Torunn kiintyy kovasti Tormodiin ja kutsuu tätä edelleen isoisäkseen, koska näin hän haluaisi olevan. Keskeisessä osassa on edelleen myös Torunnin setä Erlend, jonka suhde Krummeen on hienosti kuvattu: kuinka kärsivällinen Krumme on esimerkiksi kun pariskunta odottaa naisparin kanssa vauvoja ja Erlend käyttäytyy suurellisen oikukkaaseen tapaansa. Torunnin toinen setä, Margido, puolestaan johtaa edelleen hautaustoimistoa, ja hänen kauttaan päästään ihmiselämän suurten kysymysten äärelle.

Samat teemat - perhesuhteet, vanhemmuus, rakkaus, valintojen tekeminen, oman paikan löytäminen - ovat edelleen keskiössä Perintötila-teoksessa, joka ilmestyi kymmenisen vuotta alkuperäisen trilogian jälkeen. Teoksessa aikaa edellisen osan tapahtumista on kulunut nelisen vuotta. Tämän ajan Neshovit ovat viettäneet varsin erillään toisistaan. Erlendin ja Krummen apilaperhe on löytänyt oman tapansa kasvattaa lapsiaan. Tormod Neshov on ehkä ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen, kun saa asua hoivakodissa. Margidolla ei ole askeettisessa elämässään edelleenkään juuri muuta kuin työ ja usko. Torunn taas on kovin rikki ja yksinäinen (vaikka asuu avoliitossa), mutta kokoaa itseään hiljalleen ja alkaa sanella ehtoja, miten itse haluaa oman elämänsä elää. Voiko menneet kuitenkin antaa aina anteeksi, niin kuin alkuteoksen nimi kuvaa?

Sarjan viides osa Elämänrakentajat ilmestyy elokuussa. Olen tykästynyt sarjaan ja sen hahmoihin kovin. Ainoa miinus on, että välillä Ragden kerronta on ärsyttävänkin tarkkaa. On lueteltava jokainen asia, mitä Torunn ostaa kaupasta, jokainen huonekalu ja tavara, jonka hän heittää pois, kerrottava pienetkin yksityiskohdat Margidon työssään järjestämistä hautajaisista. (Kuvausten yksityiskohtaisuus korostuu äänikirjaa kuunnellessa, joten välillä olen vaihtanut lukemiseen kesken kirjan, jotta kirja etenisi nopeammin.) Joka tapauksessa elävät henkilöhahmot ja kiinnostavat teemat peittoavat tämän puolen.

Sijoitan Vihreät niityt Helmet-haasteessani kohtaan 14, kirjan tapahtumat sijoittuvat useampaan kuin yhteen maahan (Norjaan ja Tanskaan), ja Perintötilan kohtaan 11, Kirjassa käy hyvin.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa

Tiesin, että erotessa menetän perheeni, äitini, siskoni, veljeni ja isäni. Pelkäsin, etten pärjää maailmassa, josta en tiennyt mitään muuta kuin ne uhkakuvat, mitä lahko maailmasta opetti. 
- Nimimerkki Touho Vartiotornin varjossa -kirjassa

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa - Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta
Atena, 2015
449 s.
(lainattu kirja)

Vartiotornin varjossa
-kirjan alaotsikkona on Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Kirja on julkaistu vuonna 2015, ja ehkä se silloin toi julkisuuteen jotain uuttakin todistajista, mutta sen jälkeen tuntuu, että kyseistä uskontoa on puitu julkisuudessa aika paljonkin nimenomaan tästä näkökulmasta. Kirjassa keskiöön nousee nimittäin uskonnosta irtautumisen prosessi ja siitä seuraava karttaminen (eli se, että järjestössä edelleen mukana olevat henkilöt eivät pidä minkäänlaista yhteyttä eronneeseen tai erotettuun jäseneen). Tämän ilmiön olemassaolon Jehovan todistajat ovat jokseenkin järjestelmällisesti kieltäneet. Toki kirjasta saa myös yleistietoa esimerkiksi todistajaperheessä kasvamisesta ja naisen asemasta seurakunnassa. Lisäksi kirjassa tulee esille lyhyesti myös opillisia epäjohdonmukaisuuksia ja todistajien totuuden muuttumista vuosien varrella. Tätä puolta olisi voinut käsitellä enemmänkin, mutta ymmärrän tarpeen rajata kirjan sisältöä näiden haastateltavien kokemuksiin.

Kirjan alussa sanotaan: Ymmärtämällä hieman enemmän Vartiotorni-seuran sisäistä maailmaa lukija osaa toivoakseni suhtautua todistajiin tyynemmin ja kunnioittavammin. En usko, että tämä kirja täyttää tätä toivetta. Uskon, että lukijan on kirjan luettuaan entistä vaikeampi ymmärtää, miksi kukaan haluaa tähän uskontoon kuulua. Sitä tuskin voi ymmärtää muuten kuin yhteisön sisältä käsin. Ruoho kirjoittaa: Todennäköisesti suurin osa todistajista on onnellisia yhteisössään. Järjestön odotukset maan päälle tulevasta paratiisista, kuolleiden jälleennäkemisestä sekä kaiken pahuuden tuhoamisesta tuovat lohtua ja toivoa. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Toiveena on päästä paratiisiin lähitulevaisuudessa, ilman että joutuu itse milloinkaan kohtaamaan kuolemaa.

Kirja sopii varmaankin parhaiten vertaistueksi entisille todistajille ja heidän läheisilleen. Jos teosta olisi vähän tiivistetty, se sopisi kenelle tahansa, joka haluaa tietää lisää kyseisestä uskonnosta. Toki kirjaa voisi lukea vain selaillen ja valikoiden otsikoiden perustella, koska monet samat asiat toistuvat pitkin kirjaa.

Kirjan pohjana on laaja haastatteluaineisto (haastateltuja on ollut yhteensä 64, heistä suurin osa on entisiä Jehovan todistajia ja kaikilla on jokin kytkös todistajuuteen). Lisäksi Ruoho on perehtynyt todistajien omaan kirjallisuuteen ja materiaaliin, esimerkiksi vain kokouksissa jaettaviin Valtakunnan palveluksemme -lehtisiin. Kirjallisuusviitteidenkin valossa tuntuu käsittämättömältä, miten todistajien edustajat ovat voineet julkisuudessa kiistää karttamisopin olemassaolon.

Haastateltavien kokemukset ovat karua luettavaa. Monia heistä on kohdeltu hyvin julmasti, ja todistajuudesta lähtemisellä on ollut ikävät seuraukset. Sen lisäksi, että oma perhe ja ystävät ovat katkaisseet välit eroamisen tai erottamisen jälkeen, on peiteltyä ja väheksyttyä perheväkivaltaa, ahdistavia kokemuksia uskonnon omista "oikeuskomiteoista", masennusta, itsemurhayrityksiä, julkista nuhtelua moraalittomuudesta ynnä muuta. He todella ovat uskonnolla satutettuja ihmisiä, kuten Ruoho mainitsee.

Kirjassa on lainattu psykiatri Hannu Lauermaa, jonka mukaan epäterveen uskonlahkon yksi tunnusmerkki on se, että kritiikkiä sitä kohtaan esittävät nähdään sairaina tai kateellisina, eikä ongelmia suostuta näkemään. Tämä pätee nähdäkseni hyvin Jehovan todistajiin. He näkevät uskontoonsa kohdistuvan kritiikin vainona (joka taas on yksi lopun ajan merkeistä). Kirjassa lainataan myös valtiotieteiden tohtori Maija-Riitta Ollilaa, jonka mukaan on vääränlaisen vallankäytön merkki, kun yksilön pitää sitoutua yhteisön oppiin pilkuntarkasti ilman, että sitä saa millään tavalla kritisoida tai kyseenalaistaa. Terveen kritiikin pitäisi aina olla sallittua - Jehovan todistajissa näin ei kirjan esimerkkien valossa ole. Ehkä siksi karttamisopistakin pidetään kiinni, jotta estetään järjestöön kuuluvia kuulemasta sitä koskevaa kritiikkiä. Kirjassa on kuitenkin onneksi joitakin haastateltavia, jotka ovat pystyneet säilyttämään välinsä perheenjäseniin.

Olen itsekin entinen Jehovan todistaja, mutta kuuluin uskontoon varsin lyhyen aikaa ja erosin nuorena, joten en tunnista kaikkia kirjassa kuvattuja asioita, mutta se ei toki tarkoita, etteikö sellaista tapahtuisi. Voi olla, että niitä ei omassa pienessä seurakunnassani ilmennyt tai olin niitä liian nuori havaitsemaan (kirjassa mainitaan esimerkiksi kokouspuheissa esitetyt moraaliset kannanotot, jotka esitetään yleisluontoisesti mutta joiden kaikki tietävät liittyvän tiettyyn, erotettuun henkilöön).

Kaikkien Jehovan todistajien kanssa tekemisissä olevien olisi kuitenkin hyvä muistaa, että pilkka, viha tai vähättely heitä kohtaan ei ole oikein. Kuten Ruoho kirjoittaa, se saa todistajat sulkeutumaan entistä tiukemmin omaan yhteisöönsä ja vakuuttumaan siitä, että kaikki ulkopuoliset ihmiset ovat pahoja ja vainoavat heitä. Todistajia voi auttaa vain rakkaudella heitä kohtaan, ei vihalla. Todistajuudesta irtautuneita voi Ruohon mukaan auttaa kuuntelemalla ja myötäelämällä, ja näin koen itsekin. Kauhistelu, naureskelu tai syyttely ei ole rakentavaa. Tätä blogitekstiäkin oli vaikea kirjoittaa, koska sävy kääntyy helposti syyttäväksi, kun tarkoitus on osoittaa epäkohtia.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan "kirjaan tarttuminen hieman pelottaa". Pelätä ei kuitenkaan tarvinnut, vaan kirja antoi perspektiiviä käsitellä menneitä asioita.

Muissa blogeissa: Kirjailija itse on käynyt kommentoimassa Kirjavuori-blogin postausta tästä kirjasta. Kirjojen keskellä -blogissa kirjasta on syntynyt pitkä keskustelu. Aila Ruoholla on myös oma blogi.
________________
Kaunokirjallisuudessa jehovantodistajuutta on käsitellyt hienosti Ben Kalland teoksessaan Vien sinut kotiin.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Kun minä olen uudessa paikassa ja näen kaiken, tilannetta voi verrata tietokoneeseen joka tekee liian monta asiaa yhtä aikaa ja keskusyksikkö menee jumiin, eikä päässäni ole enää tilaa muiden asioiden ajattelemiseen. Ja vielä rasittavampaa minusta on olla uudessa paikassa jossa on paljon ihmisiä koska ihmiset eivät ole samanlaisia kuin lehmät ja kukat ja ruoho vaan he voivat puhua minulle ja tehdä odottamattomia asioita joten minun on pakko huomata kaikki siellä olevat asiat ja minun on pakko ottaa huomioon myös se mitä siellä saattaa tapahtua. -- Ja sen takia minä olen hyvä šakissa ja matematiikassa ja logiikassa koska useimmat ihmiset ovat melkein sokeita eivätkä he näe useimpia asioita ja heidän päässään on paljon käyttämätöntä tilaa ja se täyttyy ajatuksilla jotka eivät liity toisiinsa ja jotka ovat hölmöjä, kuten "Voi kauhistus, jäiköhän se kaasuhella päälle?"

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Alkuteos The Curious Incident of the Dog in the Night-Time, 2003
Suom. Terhi Leskinen
Otava, 2003
272 s.
(kirjastolaina)
Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus -kirjan päähenkilön, 15-vuotiaan Christopherin, sanotaan takakannessa kärsivän Aspergerin syndroomasta. Hänellä on tyypillisiä Aspergerin piirteitä: Hän on esimerkiksi aistiyliherkkä eikä siedä koskettamista. Ihmisten katsominen silmiin on hänelle vaikeaa, ja hänen on erikseen pitänyt opetella tulkitsemaan kasvojen ilmeitä. Hän tulkitsee ihmisten sanomisia kirjaimellisesti ja siksi hänen on vaikea ymmärtää esimerkiksi metaforia, vitsejä tai vaikkapa kehotusta olla hiljaa. Kuinka kauan pitää olla hiljaa? Christopher on myös matemaattisesti lahjakas, mikä usein liitetään populaarikulttuurissa autismin kirjoon. 

Christopher ei ole mikään erityisen mukava henkilö. Hän pitää muita samaa koulua kanssaan käyviä kehareina (tätä sanaa hän käyttää) tai vähintäänkin tyhminä. Hän toki tiedostaa, että hänellä itsellään on sairaus, jota hän kutsuu käyttäytymishäiriöksi (kirjassa itsessään ei siis takakantta lukuun ottamatta puhuta Aspergerista tai autismista). Christopher suhtautuu muihin ihmisiin varsin ylimielisesti ja tunteettomasti, eikä tunnu olevan aidosti kiintynyt keneenkään. Hän myös kantaa puukkoa taskussaan ja uneksii siitä, että kaikki ihmiset, jotka pystyvät katsomaan toisiaan silmiin, olisivat kuolleet. 

Mark Haddon onkin itse sanonut, ettei kirjaa pitäisi tulkita esimerkkinä autismista. Minusta Christopherilla tuntuu todellakin olevan muita(kin) ongelmia. Hänen vanhempansa ovat ehkä yrittäneet parhaansa, mutta kovin hyvää kuvaa heistäkään ei kirjan pohjalta saa. Kirjassa käy silti tietenkin hyvin.

Ehkä Haddon kuitenkin tavoittaa jossain määrin sen kokemuksen, millaista on, kun arkinen vuorovaikutus on mahdottomuus tai vaikkapa uusien reittien kulkeminen ei onnistu joka puolelta vyöryvän uuden informaation vuoksi. Näin opettajana, jos haluan tietoa Aspergerista tai autismista, en tosiaankaan pitäisi tämän kirjan päähenkilöä siitä malliesimerkkinä. Kirjaa lukiessa muistin kuitenkin yhden entisen opiskelijani, joka suositteli tätä kirjaa minulle joskus reilut 10 vuotta sitten. Huomattavasti mukavampi tyyppi kuin Christopher, toivottavasti hänelle kuuluu hyvää.

Luin kirjan lukupiiriä varten jo jonkin aikaa sitten. Samassa lukupiirissä ollut Yöpöydän kirjat -blogin Niina on kirjoittanut kirjasta tarkemmin ja myös löytänyt siitä kiinnostavia aspekteja.