sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen romaanin O alaotsikkona on "tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat". Kun kirja ilmestyi viime vuonna ja nousi Finlandia-ehdokkaaksi, luin siitä joitakin kommentteja ja Liukkosen haastatteluja, ja tuli sellainen olo, että kirja ei ole minua varten. Minua kummastutti esimerkiksi, kun Liukkonen kommentoi, että kirjassa on tarkoituksella turhia kohtia (tai jotakin sinnepäin, en muista tarkkaa sanamuotoa). Miten voi olla tarkoituksella turhaa? Eikö se ole lukijan kiusaamista?

Miki Liukkonen: O. Romaani tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat.
WSOY, 2017
858 s.
(oma kirja)
Eräässä Facebook-ryhmässä, johon kuulun, virisi kuitenkin ajatus O-lukupiiristä, ja ajatus kirjaan tarttumisesta vertaistuen kanssa alkoi houkuttaa. Lähdin lukupiiriin mukaan marraskuussa, mutta totesin hyvin pian, etten pysty lukemaan kirjaa e-kirjana niin kuin olin ajatellut, koska haluan palata toistuvasti alussa olevaan henkilöluetteloon. Lukeminen pääsi vauhtiin vasta jouluaattona, jolloin sain kirjan fyysisenä teoksena. Kuvaan lukuprosessiani lineaarisesti kirjan viikonpäiviin jaetun rakenteen mukaan, mutta ei huolta - en paljasta kirjasta taatusti liikaa.

Keskiviikko - Alku aina hankalaa?

Kirjan alussa joku hyppää katolta. Ei mikään omaperäisin aloitus. Itsemurhaa sattuu todistamaan Jerome, uimari ja fysiikan opiskelija. Jännä hahmo, aika neuroottisen tarkka rutiineistaan. Jeromen äiti pelkää pyöreitä laseja, isällä taas on (ollut) pakonomainen tarve kehittää uudenlainen vesijohtojärjestelmä. Erinäiset pakkomielteet ja neuroosit taitavat sävyttää kaikkia tämän kirjan hahmoja.

On siis pelkoja, niin voimakkaita, että ne muuttuvat tosiksi, koska me teemme niistä tosia, mutta pois katsomisesta on jo tullut mahdotonta: maailma on ahdettu täyteen, se on ylensyönyt tietoa ja vaihtoehtoja, epävarmuutta, se on saatanallinen informaatiotsunami ja sitä pelkää kuin hataraa lasikattoa, joka saattaa koska tahansa pudota naamalle, eikä siksi voi kuin tuijottaa ylös, ja odottaa... (s. 47)

Kirjan henkilöistä Mikaelia kohtaa joka ilta H-hetki, liiallisen tietoisuuden aika, jolloin hän vatvoo ja stressaa asioita ja sitä, ettei saisi vatvoa ja stressata, ja on hyvinkin tietoinen vatvomiensa ja stressaamiensa asioiden banaaliudesta, mutta se ei vähennä vatvomisen ja stressin määrää. Samaistun.

Torstai - Liikaa kaikkea

Kohtaan kirjan sivuilla itsemurhan tehneen Emilian vanhemmat, jotka elävät Tanskassa ja joilla heilläkin on omat ongelmansa. Ääneen pääsevät myös Jeromen erikoiset opiskelu- ja uintikaverit, joista yksi esimerkiksi kirjoittaa kaikki kuviteltavissa olevat repliikit post-it-lapuille ennen kuin uskaltautuu dialogiin kenenkään kanssa. Puhutaan mahdollisuudesta muokata ajassa kulkevaa informaatiota [tähän teemaan palataan kirjassa todella paljon ja puhutaan Nikola Teslan teorioista ynnä muusta, mutta jos asia kiinnostaa, niin luette varmaan itse].

Epäilen vahvasti, saanko kirjaa luettua loppuun. Neuroosien evolutionäärinen tarkoitus on pitää ihmiset kiinni vielä jossain, "fobia antaa elämälle sisältöä" (s. 83). Ahdistus on seurausta liiallisesta itsetietoisuudesta. Tajuan tämän, mutta en tiedä, tarvitsenko sen tajuamiseen yhden sirkuksen ja yhden teatteriseurueen verran neuroottisia henkilöitä edellisten lisäksi.

"Mikael puhuu tiedon luonteen muutoksesta, joka vaikuttaa heidän ikäpolvensa tapaan olla ja ajatella ja jäsentää. Hän puhuu sirpaleisuudesta ja liiallisten mahdollisuuksien ja epävarmuuden ilmapiiristä yhä uudestaan ja uudestaan ja näkee niillä ehdottomasti yhteyden neurooseihin--" (s. 144).

Liialliset mahdollisuudet ja sirpaleisuus konkretisoituvat hyvin vahvasti tässä kirjassa.

Perjantai - Ei mitään muistikuvia

"Nähdyksi tulemisen tarve johtuu kuolemanpelosta. Todellinen taiteilija pelkää kuolemaa ja unohdusta ja tekee siksi kaikkensa tullakseen nähdyksi--." (s. 225)

Väistämättä ajattelen tässä kohtaa Liukkosta itseään tai ylipäätään sitä, mikä ajaa kirjailijan kirjoittamaan tällaisen kirjan. Jossain näillä main unohdan kirjan kuukaudeksi.

Perjantai/lauantai - Lukijan mielenterveys horjuu

Sivulla 293 mainitaan, että yksi henkilöistä on ostanut lampunvarjostimen ja kärsinyt sen jälkeen kummallisista oireista. Selaan neuroottisesti sivuja taaksepäin, ja kyllä, sivulla 106 puhuttiin merkillisesti kadonneesta lampunvarjostimesta. Että näin olennaisia huomioita jäi tästä kirjan osiosta mieleen.

Alan menettää mielenterveyteni tämän kirjan kanssa. Luin juuri viidentoista sivun kuvauksen henkilöstä, joka on asunut pari vuotta mahdollisimman hyvin tiivistetyssä ja hygieenisessä pihavarastossa eikä poistu sieltä OCD:nsa vuoksi ulos ollenkaan, ei tapaa edes vaimoaan, vaan tämän on tuotava hänelle ruoka luukun kautta varastoon. Miten tällaisia tyyppejä voi keksiä? Luin Kalevasta Liukkosen kolumnin, jossa hän kertoo kirjoittaneensa kirjaa 3,5 - 4 vuotta. Siinä ajassa toki varmaan syntyy kaikenlaista.


Lauantai - Sivulla 479 tajuan jotain ja lukeminen alkaa palkita

Eletään maaliskuuta, kirjan aloittamisesta on kulunut kolme kuukautta. Lupaudun vetämään lukupiiriä eteenpäin ja päätän deadlinen Lauantai.osion selättämiselle.

Aluksi kadun päätöstäni, koska hapuilen lauantaissa eteenpäin hahmojen virrassa enkä saa mistään otetta. "Vaihtoehtoja, miljoonasosia, loputtomasti toisiinsa linkittyviä lenkkejä." (s. 398)

Ärsyynnyn esimerkiksi romaniperheeseen, jonka kerrotaan kasvattavan ravihevosia, mutta sitten sanotaan, että yksi hevosista on sijoittunut toiseksi kilpailussa, jossa sillä ratsasti kilparatsastaja. (s. 456) Huudan mielessäni, että ravit ja kilparatsastus ovat eri asioita, kyllä kai kirjailijan pitäisi sellainen asia tietää, jos on vuosia tähän kirjaan uhrannut.

Teos on silti kuin ihmeen kaupalla lopultakin puolivälissä, ja herkuttelen mielikuvalla, jossa asetan O:n halkomapölkylle ja pätkäisen sen kirveellä puoliksi. Luen sopivasti HS:stä 24.3. julkaistun mielipidekirjoituksen "Kirja ei saa painaa yli puolta kiloa" (luettavissa valitettavasti vain tilaajille täällä), ja hei Ritva, mää oon ihan samaa mieltä. Kirjat siis puntarin kautta Finlandia-kisaan, kiitos.

Sivulla 479 tajuan kuitenkin jotain, mikä oikeastaan muuttaa suhteeni O:hon.

"- - periaatteessa, katsantokannasta riippuen kaikki mitä ympäristössä tapahtui oli triviaalia, sillä ympäristö koostui kaiken 'triviaalin'  yhteisestä vuorovaikutuksesta ja mukautui näiden vuorovaikutusten muutoksiin ja näin ollen muuttui kaiken aikaa, ja että tästä johtuen samaan aikaan mikään ei ollut yhdentekevää ja kaikki oli, ja se, mihin hän päätti tietoisesti tai tiedostamattaan kiinnittää huomiota ei kertonut ympäristöstä itsessään mitään vaan päinvastoin se kertoi jotain hänestä- -.”

Se, miten minä luen tätä kirjaa, kertoo minusta, ja kaikki muu tässä kirjassa, johon en kiinnitä huomiota, saa ollakin yhdentekevää. Ja se tuntuu kovin lohdulliselta ja helpottavalta.

Ja sitten tässä kirjassa tulee hieno kohta. Sivuilla 494-498 annan Liukkoselle - tai itselleni lukijana - anteeksi kaiken edellisen, koska nämä sivut luen kahteen kertaan ja ajattelen, että tästä otan kopion ja käytän sitä johonkin opetuksessa. Lyhyesti sanottuna tässä kohtaa eräs kirjan henkilöistä pohtii nykyajan informaatiotulvassa elämistä, mielipiteiden ja omakuvan muodostamista, tämän sukupolven "abstraktia pandemiaa". Minä jaoin tämän, katsokaa! Tämä kertoo jotain minusta. Some ylläpitää individualismin harhakuvaa... Tässä on niin hyvin sanottu monta sellaista asiaa, mitä olen itsekin pohtinut.

Sunnuntai - hukkuu kohinaan

Luen tekstiä, mutta en voi sanoa muistavani juuri mitään siitä mitä luen. Sunnuntai-osion viimeiseltä sivulta poimin muistiin virkkeen ”Tästä hetkestä Lars nautti vuorokaudessa eniten: kun kaikki painui alas ja hellitti otettaan, kun päivän suorituskeskeinen jännite raukesi ja elämä kävi reunoiltaan pehmeämmäksi.” (s. 639)

Tällaiset lyyriset kohdat hukkuvat Liukkosen teoksessa kaiken muun kohinan alle.

Maanantai - Kirjan alaotsikko onkin oikeastaan totta

Tässä osassa kuvattu radiohaastattelu on kirjan toiseksi paras kohta ja kannustaa lukemaan eteenpäin. Oikeastaan aloittaa voi sivun 646 repliikistä "Varsin yksinkertaista: me elämme hahmottomia aikoja." Tätä ajatusta puretaan seuraavilla sivuilla auki kiinnostavasti, mutta lainaan vain yhden katkelman:

"Lineaarinen ajatusprosessi, toisin sanottuna vanha kunnon keskittynyt ja rauhallinen mieli sysätään syrjään ja tilalle astuu lyhytjänteinen, nopeita ja päällekkäisiä infon- ja stimulaationtynkiä sokerikoukuttuneen lapsen tavoin kärttävä tajunnan tyyppi."

Eikö nykyihminen olekin juuri tällainen? Sosiaalisen median koukuttavuus, lukutaidon heikkeneminen, populismin ja valeuutisten nousu - eivätkö ne kaikki kuvaa juuri tätä? Kirja lupaa olevansa yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat, ja kyllä, tässä kohtaa alaotsikko tuntuu osuvalta.

Samaa teemaa puretaan vielä Maanantai-osion loppupuolella. S. 700 sanotaan, että koko elämämme on nykyään toisaalle katsomista omasta itsestämme. Täytämme siis elämämme jatkuvilla ärsykkeillä ja harhautamme jopa itseämme, elämme jatkuvassa paineessa luoda itsestämme yksilöitä sen sijaan että todella olisimme sellaisia. Mielestäni aika osuvaa.

Yhtenä sivujuonteena kirjassa tanskalainen teatteriseurue valmistelee näytelmäsarjansa kolmatta osaa, jossa he pyrkivät ruumiillistamaan nykyihmisen kokeman informaatioähkyn ja sen, että maailma käy yhä monimutkaisemmaksi. En voi olla ajattelematta, että juuri sitähän Liukkonen tekee tällä kirjalla: ruumiillistaa informaatioähkyn. Ja siksi tässä on tarkoituksella kaikkea näennäisesti turhaa.

Tiistai - Pinnallista teoretisointia vailla totuuspohjaa?

Kirja lähenee loppuaan. Dialogi sivulta 775 eteenpäin tiivistää hyvin sen, mistä kirjassa oli minun mielestäni lopulta kysymys. Lukekaa ja oivaltakaa itse, oletteko samaa mieltä. Joku voi ajatella niinkin, että "nämä jutut hämmennyksestä ja ahdistuksesta tuntuvat välillä vain pinnalliselta teoretisoinnilta, joka näyttää hyvältä paperilla, mutta jolla ei ole mitään totuuspohjaa."

Keskiviikko - Taas? Minä kun luulin, että tämä kestää viikon!

”Ei mitään loppuun saattamista olekaan niin kuin ei alkuakaan, ei universumissa eikä yhden ihmiselämän pilkahduksessa ajan valkoisessa äärettömyydessä. On vain ’on’. Tai pelkkä ’o’, välähdys ilman reunoja...” (s. 823)


_______________________________________

Kiitos Kirjakko ruispellossa -blogin Marille, joka tarpoi kanssani näitä sivuja eteenpäin. Moni ajatuskulkuni on varmastikin velkaa Marille tai jollekin muulle lukupiirissämme kirjaa alkuunsa lukeneelle.

Muita bloggauksia kirjasta löytää esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa -blogin kautta.

Helmet-haasteessa haluaisin täyttää O:lla kaikki mahdolliset kohdat, joihin se vain sopii, mutta sijoitan kirjan kohtaan 21, koska tässä oltiin kyllä hyvin kaukana omasta mukavuusalueesta. Jospa haastekin etenisi nopeammin nyt kun tämä tiiliskivi on pilkottu (metaforisesti vain, ainakin toistaiseksi, vaikka unelma halkomapölkystä kieltämättä elää edelleen).

5 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos! Lukupiirit ovat kyllä mahtava lisä lukemiseen ❤️

      Poista
  2. Hienoa analyysia! Koskakohan sitä itse uskaltaisi tarttua tähän... Toistaiseksi on pelottanut liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei tätä kirjaa pelätä tarvitse. Ottaa vain sen asenteen, ettei tätä voi lukea kuin juonellista romaania, eli mitään kärryjä ei ole, joilla voisi edes pysyä.

      Poista
  3. Onpas hieno kuvaus tästä kirjasta. Itse en ole rohjennut tähän tarttua, tuntuu liian haasteelliselta.

    VastaaPoista