lauantai 10. maaliskuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät (Napoli-sarjan osa 3)

Ja nykyään näen asian näin: ei korttelimme ole sairas, eikä Napoli, vaan maapallo, maailmankaikkeus, tai maailmankaikkeudet. Ja taito on siinä, että pystyy salaamaan asioiden oikean laidan niin itseltään kuin muilta.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
Alkuteos Storia di chi fugge e di chi resta, 2013
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2018
448 s.
(oma kirjaostos)

Varoitus: Jos et ole tätä kirjaa (tai Napoli-sarjan edellisiä osia) vielä lukenut mutta suunnittelet sen/niiden lukemista, kannattaa ehkä jättää tämä postauskin lukematta.

Elena Ferranten Napoli-sarjan avausosa Loistava ystäväni valloitti minut keväällä 2016. Kaikki tuntui olevan kohdallaan: henkilökuvaus, miljöökuvaus, teemat. Lähes yhtä ihastunut olin viime kevään sarjan toiseen osaan Uuden nimen tarina.

Tartuin siis sarjan kolmanteen osaan suurin odotuksin. Edellisen osan lopussa minäkertoja Elena oli juuri julkaissut kirjan ja mennyt kihloihin vaikutusvaltaisen yliopistosuvun vesan Pietron kanssa. Toisessa osassa keskeisessä roolissa oli Nino, johon sekä Lila että Elena olivat ihastuneita mutta jonka Lila sai (väliaikaisesti) omakseen siitä huolimatta, että oli naimisissa toisen miehen kanssa. Ninon merkitys Elenalle yhä vahvistuu tässä osassa. Juonipaljastusvaroitus: ensimmäiseen neljäänsataan sivuun Elenalle ei kuitenkaan tapahdu juuri mitään, ja siksi tämä oli minusta verrattoman paljon tylsempi kirja kuin kaksi edellistä.

Myös kilpailu- tai ehkä paremminkin vertailuasetelma Elenan ja Lilan välillä jatkuu. Yhdessä tilanteessa Lila kohtelee Elenaa epäystävällisesti ja asettuu muiden puolelle Elenaa vastaan, toisessa taas uskoutuu Elenalle ja vakuuttaa, että tämä on ainoa henkilö, johon hän voi luottaa. Lila vuoroin nostaa ja kehuu Elenaa ja vuoroin painaa tätä alas, ja silti odottaa, että Elena on hänen apunaan ja käytettävissään aina tarvittaessa. En tiedä, osaako hän muuta - tuskin ainakaan rakastaa. Elenakin alkaa nähdä Lilan läpi, mutta on silti tämän mielipiteistä ja ajatuksista jollain tavoin riippuvainen lähes loppuun asti (ja sekin alkoi tuntua hiukan uuvuttavalta). Lilan kanssa ei voinut elää levollisesti, joka ikinen kiintopiste suhteessamme osoittautui ennemmin tai myöhemmin väliaikaiseksi; jokin hänen mielessään muuttui ykskaks ja horjutti meidän molempien tasapainoa. En käsittänyt, yrittikö hän sanoillaan pyytää minulta anteeksi vai teeskentelikö hän vain salatakseen tunteet joita ei halunnut paljastaa, vai oliko hänen tarkoituksensa hyvästellä minut lopullisesti.

Eniten kirjassa jäin pohtimaan sitä, miksi Elena päätyy niin jämähtäneeseen elämäntilanteeseen vuosikausiksi. Vaihtelua kirjaan tuo se, että toistuvasti Elenan on palattava Napoliin tai oltava tekemisissä nuoruudenystäviensä kanssa, ja hän tuntuu olevan myös aidon huolissaan joidenkin kotikorttelin asukkaiden kohtaloista. Onko sillä, joka päättää lähteä, kuitenkaan enää sanottavaa siihen, mitä tekevät ne, jotka päättävät jäädä tai joutuvat jäämään? Vaikka lähtisi, voiko juuristaan päästä eroon - ja haluaako Elena edes sitä? Mihin muuallekaan hän kuuluisi, millaista maailmaa hän ymmärtäisi? Kiinnostavaa nähdä, millaiseksi Elenan suhde Napoliin muotoutuu sarjan päätösosassa. Ja miten käy hänen siskonsa, Elisan, ja muiden Napoliin jääneiden? Selviääkö lopulta, mitä Lilalle on kirjan nykyhetkessä käynyt? Eli kyllä, vaikka tämä osa oli vähän jankkaava ja venytetyn oloinen, odotan sarjan päätösosan suomennosta paljon.

Kirjasarjan kolmannen osan taustalla kuohuu 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku, feminismi ja naisten jonkinasteinen vapautuminen sekä työväenluokan asema. Elena pyrkii parhaansa mukaan olemaan näistä teemoista kiinnostunut, mutta jollain tavoin kovin ulkokohtaisesti. Siksi ne jäivät minullekin lukijana aika etäisiksi.

Aloitin kirjasta keskustelun myös Twitterissä, ja siinäkin selvisi, että niin tämä osa kuin koko sarjakin jakaa vahvasti mielipiteitä. Oman bloggaukseni kirjoitettuani kävinkin kurkkimassa muita blogeja. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on nauttinut kirjassa nimenomaan siitä yhteiskunnallisesta sanomasta, joka minulle jäi etäiseksi. Omppu myös haluaisi pelastaa Lilan omalta elämältään siinä missä minä aloin tässä osassa enimmäkseen halveksia häntä. Tuijata puolestaan jakaa ajoittaisen tuskastumisen kirjan vatvomiselta tuntuvaan kerrontaan, mutta hänkin odottaa sarjan päätösosaa. Tuija on kysynyt postauksensa lopussa sen kysymyksen, jonka itsekin haluaisin esittää: miksei Elena saa itsestään irti sitä, mikä on hänelle tärkeää?

Muissa blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi KirjaluotsiLeena LumiRakkaudesta kirjoihinLuettua elämääKirjojen keskelläLumiomena ja Mitä luimme kerran.

Suomentaja Helinä Kangas sai viime vuonna teoksen ensimmäisen osan kääntämisestä Jarl Hellemann -palkinnon, joka myönnetään korkeatasoisen kaunokirjallisen teoksen laadukkaasta suomennoksesta. Tästä syystä sijoitan kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteen kohtaan 15, palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Kankaan suomennosta on tosiaan ilo lukea - ja viimeinen osa on käsittääkseni luvassa jo syksyllä.

6 kommenttia:

  1. Mua se jämähtyneisyys nimenomaan kiehtoi tässä, tunnistin siinä paljon myös itseäni. Ferrante kuvasi sen jotenkin taianomaisen hienosti, realistisesti, ja se onkin kirjallisuuden kentällä lähimpänä omia kokemuksiani, mitä pitkään aikaan on päästy. Ymmärrän että se jakaa, jos elämää ei koe samoin tai se vieraannuttaa, jos jämähtyneisyyttä ei tunnista, mutta toivoisin silti sen myös avaavan silmiä tietynlaisesta tavasta elää - tai olla uskaltamatta elää.

    Minulle tämä oli siis sarjan tärkein kirja, mutta viimeistä osaa odotan kyllä kuumeisesti. Onneksi se tulee jo syksyllä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu, Laura! Tunnistan kyllä jämähtäneisyyden ajatuksen ja sen, ettei tavallaan uskalla elää sitä elämää, johon olisi mahdollisuus. Siinä mielessä tuo Tuijan postauksessaan esittämä kysymys onkin olennainen - ja se on ehkä myös sellainen, joka minunkin pitäisi itselleni esittää. Oikeastaan Tuijan postaus ja sinun kommenttisi saivat minut pohtimaan kirjaa vielä eri tavalla, eli kiitos näistä!

      Poista
  2. Eikös juuri siinä Elenan jämähtämisen aikana Lilalle tapahtunut se kaikki siellä tehtaalla. Minusta se oli kiinnostavaa! Tämä kolmas on minusta ehdottomasti näistä vahvin ja sen tähden yritänkin järkiintyä, että en odottaisi finaalilta liikaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, olihan se kiinnostavaa, tavallaan, mutta koen jotenkin ongelmaksi sen, että Lilalle tapahtuneet asiat kerrotaan kuitenkin Elenan välittäminä. Ja tosiaan Elenan ymmärrys politiikasta ja työläisten oloihin vaikuttamisesta oli kuitenkin varsin pintapuolista. Mutta kuten sanottua, kirjassa on paljon myös hyvää ja kiinnostavaa, en vain ihan saanut kiinni siitä, mikä Elenaa pidätteli.

      Poista
  3. Aika moni nainen ja äiti elää "jämähtänyttä" elämää, jossa suurin pidättelijä ovat lapset. Voi myös kysyä, onko se sitten uskalluksen puutetta, että kantaa vastuunsa, vaikkei olisi tyytyväinen omaan oloonsa? Kaunokirjallisesti se ei ehkä ole kiinnostavaa elämää, näin on totuttu ajattelemaan. Naisen pään sisällä voi silti tapahtua vaikka mitä, kuten Elenalla tapahtuu. Hän yrittää sopeutua ja etsii koko ajan itselleen tilaa, on tyytymätön. Komppaan Lauraa tuossa edellä ja ylistän tätä kolmatta osaa juuri sen takia, että seurattiin niin paljon Elenan elämää, joka oli kerrottu realistisesti ja tarjosi monta samastumisen hetkeä.

    Kyse on osittain myös miehisestä maailmankuvasta, jossa naisten elämänpiiri (usein juuri se koti) ei ole niin merkittävä kuin miehinen toimija työelämässä, rakentamassa, sotimassa... Tämä ajatus läpäisee myös kaunokirjallisen arvottamisen kenttää. Ferranten suosio on kaikkinensa tosi hieno juttu. Napoli-sarjassa naiset ja heidän elämänpiirinsä ovat tärkeintä, ja yhteiskunnalliset muutokset kuvataan nimenomaan (älykkäiden) naisten kokemina. Se on poikkeuksellista. Upea, kiinnostava sarja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos perusteellisesta kommentista! Olen pääosin samaa mieltä ja tosiaan itsekin olen tästä sarjasta nauttinut. Ehkä olisin vain kaivannut loppujen lopuksi lomaviikolleni jotain erilaista lukemista, ja toisessa tilanteessa olisin osannut tarkastella Ferrantea eri tavalla.

      Poista

Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön muutaman roskapostikommentin jälkeen. Julkaisen kommentit mahdollisimman pian. Kiitos kommentistasi!