torstai 6. syyskuuta 2018

Kun kaikesta tulee surukirjoja


Kyselin jonkin aikaa sitten eräässä kirjallisuusryhmässä vinkkejä kirjoista, joiden avulla voisi käsitellä omia tunteitaan läheisen poismenon jälkeen. Sain hyviä vinkkejä ja lainasinkin pinon kirjoja, mutta olen huomannut, että niihin ei teekään mieli tarttua - ainakaan vielä. 

Sen sijaan kaikki viime aikoina lukemani kirjat tuntuvat kietoutuvan jollain tavoin omaan mielentilaani. Niin on tietysti aina: lukijapositio vaikuttaa siihen, miten jonkun kirjan ymmärtää, mitä siitä saa irti ja mitkä asiat nousevat omasta mielestä merkittävimmiksi. Neutraaleja kirja-arvioita ei siinä mielessä oikein voi ollakaan. Tämä postaus on silti vielä tavanomaista subjektiivisempi katsaus siihen, mikä minua on viime aikoina koskettanut lukemissani kirjoissa.


Surun olemuksesta


Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos, 2011
274 s.
(oma kirjaostos)
Johanna Sinisalon Enkelten verta käsittelee isoja ja ajankohtaisia teemoja: hyönteiskato on olemassaoleva ilmiö, ja se johtaa myös lintukatoon (kuvassa kirjan alla on muutama päivä sitten ilmestynyt Kalevan juttu aiheesta, ja aiheesta voi lukea myös esim. Ylen sivulta). Kirja on julkaistu vuonna 2011, ja siinä eletään 2010-luvun jälkipuoliskoa. Kirjan päähenkilö, mehiläishoitaja ja hautaustoimistoa pyörittävä Orvo havaitsee pesäkadon merkkejä omalla tilallaan ja seuraa samaan aikaan uutisista, kuinka Yhdysvalloissa ja Kiinassa valtaosa sadosta tuhoutuu pölyttäjien puuttumisen vuoksi.

Kirjassa käsitellään paljon kolmen sukupolven suhdetta: Orvon isä pyörittää lihatilaa naapurissa, ja Orvon poika Eero puolestaan on vannoutunut eläinten oikeuksien puolestapuhuja. On sanomattakin selvää, että arvot ovat törmäyskurssilla. Lopulta päädytään siihen, että Orvon on käsiteltävä suruista suurinta.

Olen pitänyt surua tunteena, joka on harmaa ja avara ja aineeton, se on kuin kostea sumu joka ympäröi joka puolelta, eikä siitä pääse eroon millään keinolla, koska se värittää ilman, sitä hengittää sisään ja ulos --. Olen ajatellut surun luonnetta samalla tavalla haihtuvana kuin kostea sumukin ennen pitkää haihtuu; jonakin päivänä harmaus on hitusen ohuempaa, viikkojen päästä kosteus ei enää pisarru iholle -- suru haalistuu hiljaa melankoliaksi, sitten muistoksi.

En koskaan, hetkeäkään, ajatellut että suru voisi olla kiinteä kuin tikari, terävä ja armoton. Että se voisi iskeä uudelleen ja uudelleen, aina odottamatta, niin kovaa suoraan kylkiluiden väliin että silmissä näkyy hetken kirkkaita valoja. -- terän isku yllättää minut joka kerta yhtä ankarasti. (s. 121)

Tämä lainaus on mielestäni hyvä siksi, että kukaan ei voi tietää, miten toinen suree ja millaista surun prosessia toinen käy läpi. Vaikka olisi itsekin menettänyt jonkun, ei pitäisi silti sanoa, että tietää miltä toisesta tuntuu. Ei tiedä. Toisen suru voi olla hitaasti haihtuvaa sumua, toisen taas jatkuvasti odottamatta iskevä tikari.

Sinisalon kirja on täynnä kiinnostavaa pohdintaa esimerkiksi eläinten ja ihmisten suhteesta. Minulle sen kiinnostavin aspekti oli symbolisessa ja mehiläismytologiaa hyödyntävässä kuoleman kuvauksessa.

Lasinteräviä lauseita


Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY, 2018
Luettu/kuunneltu Storytelistä
Äänikirjan lukijana Antti Jaakola, kesto 7 t 1 min
Tommi Kinnusen Pintti on hänen kolmas romaaninsa. Se kertoo kolmesta sisaruksesta, joiden elämä kietoutuu lasitehtaan ympäristöön. Tehdas säätelee kyläyhteisön elämänrytmiä ja sosiaalisia suhteita. Romaani on nimetty kolmenpäivänromaaniksi, ja jokaisena päivänä näkökulmahenkilönä on yksi sisaruksista. Tärkein heistä on silti minusta Jussi, jota ei sodanjälkeisessä Suomessa oikein ymmärretä eikä hyväksytä. Jussi ei sairauksiensa vuoksi kykene samalla tavalla töihin kuin muut miehet, ei vaikka häntä lasitehtaan oppipoikana olisi kuinka potkittu päähän. Elämä puolestaan potkii päähän myös Jussin siskoja, Helmiä ja Railia, jotka ovat kuitenkin varsin vahvaa sorttia eivätkä halkea helposti.

Kinnunen saa minut tekstinsä pauloihin harkitulla, vivahteikkaalla sanankäytöllään. Kuuntelin kirjan osittain, mutta sitten halusin jatkaa lukemista, koska halusin kerrata monet virkkeet ja pysähtyä pohtimaan niitä, vaikkapa tätä (e-kirjassa s. 98/320): Kesä on hetkeksi toteutunut haave siitä, mitä elämä voisi olla. Syksy on menneen muistelua ja kevät sykkivää uuden odottamista. Vain talvi on oma itsensä vailla kaipuuta taakse tai tulevaan. 

Surua kirjassa kuvataan Helmin kokemana näin: Suru on synkkä eläin, musta koira tai kissa, joka saapuu yllättäen ja alkaa seurata. Aluksi sen ulkomuoto tuntuu rumalta ja ääni pelottavalta, ja siksi sitä yrittää vältellä. Se ei kuitenkaan katoa, ei karkaa eikä jätä rauhaan. -- Aikaa myöten sen läsnäoloon tottuu ja mustuudesta alkaa erottaa sävyjä, huomaa eläimen kauniit käpälät ja selän hienon kaarteen. Lopulta huomaa kaipaavansa sen seuraa. Siitä on tullut surijalle rakas. (s. 168/320)

Pintti sai pohtimaan erilaisuuden hyväksymistä, vanhemmuutta, salailua, entisajan elämää ja rajallisia mahdollisuuksia pienessä yhteisössä. Se tuntui myös lohdulliselta lukukokemukselta. Haluan jakaa kirjasta vielä yhden lainauksen, joka osui syvälle suoraan kylkiluiden väliin: Mikään ei ole hänen vikansa, vaan hänestä on tullut juuri niin hyvä kuin tulla voi. Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta. Ei koska vaan silti. (s. 316/320)


"Äiti, mikä sua itkettää?"


J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Kuvitus Jim Kay
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Tammi, 2015
(oma kirjaostos)

Olemme ekaluokkalaisen kanssa lukeneet syksyn aikana ensimmäisen Harry Potterin ääneen. Harry on kokenut ihan valtavan menetyksen, koska hänen vanhempansa on murhattu, kun hän oli pikkulapsi. Oikeastaan Harry pystyy käsittelemään tätä menetystä vasta päästyään 11-vuotiaana velhokoulu Tylypahkaan. Siellä on ihmisiä, jotka tunsivat hänen vanhempansa ja ihailivat heitä. Dursleyt eivät ole Harrylle tämän vanhemmista puhuneet käytännössä lainkaan. Tarina on siis lähtökohdiltaan äärimmäisen surullinen ja synkkä, mutta lohtua siihen tuo toki se, että Harry pääsee kaltaistensa joukkoon, hänellä on lopultakin elämässään ihmisiä, jotka välittävät hänestä, ja hän saa tietää lisää vanhemmistaan. Kirjan lopussahan Harry kohtaa vanhempiensa murhaajan, joka edelleen haluaa tappaa Harryn. En tiedä, kannattaisiko tällaista lukea ekaluokkalaiselle ensinkään, mutta onneksi tapahtumien sijoittuminen taikamaailmaan tuo niihin sen verran sadunomaisuutta, että lapsi oli tarinan pauloissa hyvällä tavalla, eikä saanut siitä painajaisia. Hiukan tosin oioin ja silottelin sananvalintoja muutamissa kohdissa ääneen lukiessani.

Suhtauduin kirjaan varsin toisella tavalla kuin joskus viisitoista vuotta sitten, kun luin sen ensimmäisen kerran. Mietin tietenkin koko ajan, miten lapsi ymmärtää kirjan tapahtumat. Kirjassa oli yllättävän paljon huumoriakin jännityksen ohella. Yllättävä hetki itselleni oli kirjan lopussa, kun Harry saa Hagridilta kirjan, johon on koottu velhovalokuvia Harryn vanhemmista.
"Tiesin ettei sulla ollut yhtään... Tykkäätkö sinä siitä?" 
Harry ei saanut sanaa suustaan, mutta Hagrid ymmärsi. (s. 242)
Tässä kohtaa lapsi kääntyi hämmentyneenä katsomaan minua ja kysyi, mikä itkettää. Niin, suru on sellaista, että se iskee kun sitä vähiten odottaa. Tässä kohtaa mieleen kihosi ajatus siitä, kuinka isästäni ei ole ollenkaan lapsuuskuvia, koska hänen lapsuudenkotinsa paloi isän asuessa jo omillaan. Jotenkin tämänkin asian surullisuuden käsittää kunnolla vasta nyt, kun siitä on liian myöhäistä puhua isän itsensä kanssa.

Jonkinlaisena loppukaneettina tähän haluaisin ehkä kirjoittaa sen, että aion lukea lapselleni ääneen niin kauan kuin hän vain jaksaa minua kuunnella. Kirjojen äärellä tulee samalla puhuttua monenlaisia asioita, ja toivon, että se osaltaan estää sitä, ettei välillemme nouse sellaista puhumattomien asioiden muuria, joka on minulle ihan liian tuttua.

Isän lapsuudenkodin portaat keskellä kainuulaista korpea.
Talo paloi 44 vuotta sitten, ja luonto on sen jälkeen vallannut alansa.

______________________________________________________
Olen jokseenkin luopunut toivosta Helmet-haasteeni suhteen, mutta sijoitan kirjat kohtiin:
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta - Enkelten verta
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta [siis lasiesineitä] - Pintti 
29. Kirjassa on lohikäärme - Harry Potter ja viisasten kivi

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Klassikkohaaste: Äkäpussin kesytystä ennen ja nyt

Kuinka äkäpussi kesytetään on useimmille tuttu klassikko vähintääkin nimenä, osalle myös esimerkiksi elokuvaversiona. Teos on oman aikansa sukupuoliroolien kuva: ihanteellinen nainen on kuuliainen alamainen miehelleen. Mitä tällaisella teoksella voi olla annettavanaan nykylukijalle? Miten onnistuu Äkäpussin tuominen nykypäivään Anne Tyleriltä?

William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään
Alkuteos The Taming of the Shrew, n. 1592
Suom. Leena Tamminen
WSOY, 2007
173 s.

Anne Tyler: Äkäpussi
Alkuteos Vinegar Girl, 2016
Suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga, 2018
229 s.

(molemmat kirjastolainoja)
Shakespearen Äkäpussin lähtökohtana on, että nurkissa pyörivät naimattomat tyttäret ovat haitaksi. Siksipä heistä täytyy saada koulittua varteenotettavia vaimoehdokkaita mieluiten varakkaille poikamiehille. Rikkaan padovalaisen Baptistan ongelmana on, että nuorempi tytär Bianca menisi kuin kuumille kiville, mutta pahansisuisesta vanhemmasta tyttärestä Katherinasta on vaikea päästä eroon. Tilanteen ilmestyy pelastamaan veronalainen Petruchio, joka ottaa haasteen vastaan ja vie Katherinan vihille, vaikuttimenaan ennen muuta raha. Jos siis tunnet jonkun, joka on kyllin rikas Petruchion vaimoksi, - sillä vauraus säestää hyvin kosiotanssiani - [--] se ei minua liikuta tai lannista, olkoon nainen vaikka yhtä äkäinen kuin Adrianmeren tyrskyt, toteaa Petruchio. Katherinan mielipidettä ei luonnollisestikaan juuri kysellä.

Loppuosa näytelmästä keskittyy nuoremman sisaren Biancan kosiskeluun ja siihen liittyvään naamioleikkiin, huijauksiin ja väärinkäsityksiin. Siinä sivussa kuvataan ajoittain, kuinka Petruchio pyrkii lannistamaan Katherinan tahdon. Minä olen yhtä jyrkkä kuin hän on kopea, ja kun kaksi tulenlieskaa yhdistyy, ne polttavat poroksi vihansa lähteen, Petruchio uskoo. Kun liitto on saatu solmittua, Petruchio vie Katherinan kotiinsa ja käyttäytyy siellä öykkärimäisesti. Hänelle ei muka kelpaa palvelijoiden valmistama ruoka eikä sijattu vuode - tarkoituksena on nimittäin pitää Katherina ilman lepoa ja ruokaa. Muitakin keinoja Petruchiolla on, ja lopputulos on se, että Katherina on lempeämpi ja kuuliaisempi kuin kenenkään muun vaimo.

Ovatkohan Shakespearen ajan naiset seuranneet tarinaa ihaillen? Itsessäni se herätti vahvaa inhontunnetta. Ainoa viihdyttävä asia näytelmässä oli nokkela kielenkäyttö. Mieluusti lukisinkin jonkun muun Shakespearen komedioista, sillä aiemmin olen tutustunut vain tragedioihin (Romeoon ja Juliaan sekä Hamletiin). Tämän näytelmän tunkkaisesta sanomasta huolimatta Shakespearen lukemista voi toki suositella, varsinkin tuoreita suomennoksia. Tässä Leena Tammisen suomennoksessa on myös alaviitteitä, joissa on avuliaasti avattu, mitä vaikkapa Petruchio tarkoittaa sanoessaan, että Katherinalla on "malttia kuin Griseldalla" ja että tämä on "yhtä siveä kuin Lucretia". Kenties Shakespearen aikalaiset tunsivat tarinaperinnettä antiikista alkaen, mutta nykylukijalle viittausten selittäminen on tervetullutta.

Sirkku Aaltosen mainiossa, laajassa esipuheessa puolestaan kuvataan muun muassa näytelmän taustaa ja sitä, millaisina versioina sitä on tavattu esittää. Kiinnostavaa oli, että näytelmän sukupuoliroolit on käännetty toisin päin ainakin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1987 esitetyssä versiossa: näytelmässä Petruchio-nainen piti kesyttää suopeaksi puolisoksi, ja kesyttäjä oli hänen vaimonsa Katariina-mies. Tuossa versiossa tuotiin siis epätervettä vallankäyttöä näkyväksi siten, että miehet olivat alistettuja ja naisilla oli valta, mutta miesrooleja esittivätkin naiset ja naisia miehet.

Erilaisen version tarinasta on kirjoittanut myös yhdysvaltalainen kirjailija Anne Tyler. Kustantajan sivujen mukaan Tyler vihaa Shakespearen näytelmiä, mikä onkin mainio lähtökohta kirjoittaa Äkäpussi uusiksi.

Tylerin Äkäpussissakin on mies, autoimmuunisairauksia tutkiva tohtori Battista, ja kaksi tytärtä. Vanhempi tytär, 29-vuotias Kate, on jämähtänyt huolehtimaan isästään ja 14 vuotta nuoremmasta sisarestaan Pupusta sekä työskentelemään avustajana päiväkodissa. Hänellä ei ole sosiaalisia suhteita tai ylipäänsä mitään suunnitelmaa elämässään. Siksi jopa isän käsittämätön ehdotus tuntuu varteenotettavalta: Katen olisi mentävä naimisiin isän tutkimusapulaisen Pjotrin kanssa, koska tämän viisumi on vanhentumassa. Tyler käsittelee niin Katea kuin Pjotriakin humoristisesti, eikä Katen tarvitse tyytyä olemaan passiivinen kesytettävä.  Romaanin sanomakin on varsin toisenlainen kuin Shakespearella: kahden liekin ei tarvitse palaa yhdessä poroksi, vaan kumpikin voi antaa toiselle tilaa loistaa.

Tylerin tulkintaa ei mielestäni voi sanoa erityisen ravistelevaksi tai uraauurtavaksi, mutta joka tapauksessa se antaa äänen Katelle. Jossain määrin kiinnostavaa on sekin, että nimenomaan Pjotr pitää saada naitetuksi, toki hyvin eri syistä kuin naiset Shakespearen aikoihin.

Postaukseni on osa kirjabloggarien klassikkohaastetta. Haaste järjestetään seitsemättä kertaa, ja tällä kertaa sitä emännöi Unelmien aika -blogi. Haasteen ideana on siis selättää mahdollisesti jokin kauan lukulistalla ollut klassikko tai muuten vain paikata aukkoja kirjallisessa sivistyksessä. Haaste järjestetään kaksi kertaa vuodessa, eli nyt voi ruveta miettimään, mitä lukisi tammikuuksi. Kenties itse tartun seuraavaksi johonkin suomalaisen naiskirjailijan klassikkoon.


Edit: Helmet-haasteessani sijoitan äkäpussit kohtiin 6. Kirja on julkaistu useammassa formaatissa (käy kumpaan vain näistä, koska Tylerin kirjastakin on e- ja äänikirjaversiot ja Shakespearesta on tosiaan kirjallisen version ohella näytelmä- ja elokuvaversiot) ja 26. kirja sijoittuu paikkaan, jossa et ole käynyt (Shakespearen kehyskertomus sijoittuu Englantiin ja sisäkertomus Italiaan, Tylerin teos puolestaan Baltimoreen, Yhdysvaltoihin). 

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Annika Brusila: Verisukua

"On kausaalinen fakta, että muutumme omiksi isiksemme ja äideiksemme vanhetessamme, halusimme tai emme. Että oli aivan väistämätöntä noudattaa jossain määrin samaa käytöskaavaa mihin omat mitokondriot ja solulimat oli lapsuuden vuosina ohjelmoitu."

Annika Brusila: Verisukua
Kustannus HD, 2017
Kannen kuva: Ville Pirinen
222 s.
(arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!)

Annika Brusilan Verisukua (2017) on itsenäinen jatko-osa hänen esikoisteokselleen Kalliolla (2016). Kirjan voi hyvin lukea, vaikkei olisi edellinen kirja ei olisikaan tuttu, sillä henkilöistä annetaan riittävästi taustatietoa.

Kirjan keskiössä ovat Viola ja Kalle, keski-ikäinen pariskunta. Kalliolla-kirjassa kuvattiin paljon Violan painostavaa lapsuutta perheessä, jossa vanhemmat (momo ja vaari) pitivät prameita kulisseja yllä, vaikka totuus oli alkoholin ja väkivallan murjoma. Nyt vanhemmat ovat kuolleet, ja Violalla on päällisin puolin kaikki hyvin. Edellisessä kirjassa ahdistanut työkin on vaihtunut itsenäiseen yrittäjän elämään. Viola on silti monta vuotta tuntenut ahdistusta, masennusta ja uupumista. Hän myös pelkää olevansa vanhempana omiensa kaltainen: Momoa ja vaaria ärsytti aikoinaan jos niiltä tarvitsi neuvoa, sanomalehti rapisi, ote oikeni, asento tiukkeni. Nyt olen momo, olen vaari. Olen vittuako minun on kaikki tiedettävä, hoidettava, ehdittävä, revettävä, jaksettava.

Viola kokeekin tarvetta käsitellä asioita eikä se onnistu ilman etäisyyden ottamista. Niinpä hän muuttaa määrittelemättömäksi ajaksi toiseen kaupunkiin, Turkuun, ja jättää miehensä ja teini-ikään kasvaneet kaksoset, jotta saa rauhassa olla pohjalla ja nousta sieltä omin avuin. Viola tuntuu oikeastaan olevan elämässään todella yksin. Käytännössä ainoa henkilö, jonka kanssa hän on perheensä ja kauppaansa pyörittävän siskontytön lisäksi tekemisissä, on entinen työkaveri Saarinen (jota nyt ei voi ystäväksi sanoa, sillä hän on Violaan yhteydessä aivan muut tarpeet mielessään).

Kalle puolestaan on ollut suhteessa se tasapainoisempi osapuoli, mutta hänen maailmankuvansa ja minäkuvansa järkkyy, kun hänen perhetaustastaan paljastuu uusia tietoja. Koin aluksi epäuskottavana sen, ettei Kalle tiennyt olevansa adoptoitu, koska olisi luullut, että sellainen asia olisi selvinnyt viimeistään adoptiovanhempien perunkirjoituksessa. Tämä kuitenkin selitetään kirjassa ihan uskottavasti.

Kirjassa siis kuvataan eritoten perheen ja suvun merkitystä ja painolastia, jota jokainen meistä varmaan jossain määrin kantaa. Tärkeässä osassa on myös oman minäkuvan rakentaminen ja tasapainon löytäminen, että osaisi olla terveellä tavalla myös itsekäs ja kuunnella omia tarpeitaan - eikä silti loukata toisia tahallaan. Pohdin kirjaa lukiessa myös sovinnon tekemistä menneiden asioiden kanssa ja sen hyväksymistä, että kaikkeen ei voi vaikuttaa eikä muita ihmisiä voi muuttaa, mutta itseään voi.

Brusilalla on räiskyvä tyyli kirjoittaa, ja Violan ja Kallen ajatukset kuvataan kaunistelematta. Riippuu lukijasta, miten tämä uppoaa. Joissakin kohdissa kaltaistani pilkunviilaajaa mietityttivät muutamat oikeinkirjoitus- ja tyyliseikat, mutta nämä asiat eivät kuitenkaan nousseet häiritseviksi. Esikoisteoksesta olin näköjään moittinut jonkinasteista toisteisuutta, mutta sellaista en tästä kirjasta havainnut, vaan lukukokemus eteni varsin jouhevasti, varsinkin siksi, että monia teemoja pystyi peilaamaan omaan elämään.

Helmet-haasteessa kirja sopisi ainakin kohtiin 1) kirjassa muutetaan, 19) kirja käsittelee vanhemmuutta, 38) kirjan kannessa on kulkuneuvo, 40) kirjassa on lemmikkieläin ja 46) kirjan nimessä on vain yksi sana. Toki tätä voisi pitää myös jonkinasteisena selviytymistarinana (33). Päädyin itse sijoittamaan kirjan kohtaan 38.

Muita arvioita kirjasta: Älä ota sitä niin vakavasti -blogin kirjoittaja on minun tapaani eläytynyt erityisesti Violan näkökulmaan ja kehuu kirjaa elämänmakuiseksi.

____________________________

Päivitän lukemisiani - siinä määrin kuin niitä kertyy - heinäkuussa Instagramin puolella (tunnukseni on hannaon, ja vaikka tili on yksityinen, hyväksyn toki kirjaihmiset seuraajikseni). Palailen blogin pariin viimeistään elokuussa, tai mahdollisesti heinäkuun lopulla, jos saan klassikkohaasteeseen jotain luettua. Olen näköjään aikonut lukea Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratin.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Lyhyitä arvioita touko-kesäkuun lukemisista

Kesäni on alkanut surullisissa merkeissä läheisen ihmisen poismenon vuoksi. Lukeminen on jäänyt suhteellisen vähäiseksi, ja toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa lukemani kirjatkin ovat pääosin esittelemättä edellistä tietokirjapostausta lukuun ottamatta. Tässä siis lyhyt katsaus muutamaan luettuun kirjaan.

Paul Auster: Mr. Vertigo


Paul Auster: Mr. Vertigo
Englanninkielinen alkuteos 1994
Ensimmäinen suomenk. painos 1997
Suom. Jukka Jääskeläinen
Tammi
317 s.
(lainattu kirja)
Paul Austerin Mr. Vertigo kertoo orvosta, kaltoinkohdellusta Waltista, josta kasvaa koko Yhdysvaltojen tuntema Ihmepoika Walt. Salaperäisen mentorinsa Mestari Yehudin johdolla Walt nimittäin oppii levitoimaan ja hämmästyttää esityksillään 1920-luvun amerikkalaisia. Tarina ei pääty siihen, vaan kertoo myös siitä, mitä tämän menestyksen jälkeen tapahtuu. Waltin elämää seurataan vanhuuteen saakka (alussa selviää, että minäkertoja alkaa muistella tarinansa alkuhetkiä 68 vuotta myöhemmin). Kirjaa voi lukea kasvukertomuksena, ja jossain määrin ajattelin, että tarina varmaankin rinnastuu koko Yhdysvaltain kehitykseen. Esimerkiksi samaan aikaan, kun Waltin ura lopahtaa, myös pörssi romahtaa. Kirja oli sujuva lukukokemus, joskin parissa kohtaa kiinnitin huomiota suomennoksen sananvalintoihin (esim. "esitykseni oli tuhansille kärsiville sieluille ylösrakentavaa" - olisiko vaikkapa mieltäylentävä parempi sananvalinta?). Teos sijoittui toisenlaiseen aikaan ja ympäristöön kuin Sattumuksia Brooklynissa, joka on ainoa aiemmin lukemani Austerin kirja (sekin ennen blogiaikaa). Ehkäpä joskus luen Austeria lisääkin.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1, kirjassa muutetaan, koska Walt ehtii elämänsä aikana asua varsin monessa paikassa pitkin Yhdysvaltoja.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014
285 s.
(oma kirjaostos)

Kissani Jugoslavia ansaitsisi ilman muuta oman bloggauksensa. Hieno teos ja kaiken saamansa huomion arvoinen. Teoksessa on kaksi aikatasoa: Eminen tarina alkaa Kosovon maaseudulta vuonna 1980, jolloin hän avioituu 17-vuotiaana miehen kanssa, jota ei tunne lainkaan. Heidän poikansa Bekim puolestaan elää nykypäivän Suomessa. Tässä välissä perhe on siis tullut Jugoslaviasta Suomeen, koska albaaneja on alettu vainota ja heidän elämänsä on käynyt mahdottomaksi kotimaassa. Niin Bekim kuin Eminekin valottavat sitä, millaista on ollut tulla Suomeen pakolaisena. Eminen tarinan kautta perheen juuria ja sukua ymmärtää paremmin. Kirjassa kuvataan kiinnostavasti Kosovon albaanien tapakulttuuria. Keskeinen henkilö tarinassa on myös Bekimin isä Bajram, jolle perheen tuominen uuteen maahan ja sinne sopeutuminen on kaikista kovin pala, kun hän samaan aikaan seuraa television kautta, kuinka Kosovossa taistellaan.

Kirja oli mainio valinta lukupiirikirjaksi, sillä siitä riitti keskusteltavaa. Kirjassa on paljon teemoja, mikä lienee esikoisteokselle tyypillistä. Bekim on nykyajassa osin varsin hukassa elämänsä kanssa, ja eritoten siihen liittyvät teoksen symboliset elementit (Bekim ottaa lemmikikseen valtavan kokoisen käärmeen ja asuu jonkin aikaa myös puhuvan, varsin julman kissan kanssa).

Kirja sopisi myös parhaillaan meneillään olevan pride-viikon lukemiseksi, sillä Bekim on homo. Tämä teema nousee erityisesti esiin Bekimin vieraillessa synnyinmaassaan, jossa homot joutuvat usein edelleen elämään kaksoiselämää.

Lopuksi vielä sitaatti, joka tuntuu tärkeältä: Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai peloistani, niin minä kerron.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama, sillä Pajim Statovci on syntynyt Kosovossa ja muuttanut Suomeen kaksivuotiaana.

Anne B. Ragde: Vihreät niityt ja Perintötila


Anne B. Ragde:
Vihreät niityt
Alkuteos Ligge i grønne enger, 2007
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi, 2009
293 s.
(lainattu kirja)

Perintötila 
Alkuteos Alltid tilgivelse, 2016
Suom. Katriina Huttunen
Tammi, 2017
Kuunneltu/luettu Storytelistä, lukijana Mervi Takatalo

Luin alkuvuodesta Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Toinen osa loppui siten, että oli välittömästi pakko jatkaa kolmanteen osaan. Viimeisen osan kuuntelemiseen menikin sitten aikaa. Edellisen postaukseni lopussa toivoin, että jollekulle kävisi näissä kirjoissa hyvin. Olen tyytyväinen siihen, etten lukenut kirjoja silloin, kun olemassa oli vasta trilogia, koska olisin luultavasti pettynyt silloiseen päätösosaan. Vihreissä niityissä keskeisten henkilöiden tarina jää nimittäin monella tapaa kesken.

Vihreissä niityissä elämä jatkuu Neshovin tilalla ilman Toria. Kaikki kohdistavat suuret odotukset Torin tyttäreen Torunniin, joka kyllä viihtyy sikojen parissa, mutta maatilan emännäksi hyppääminen täysin odottamatta tuntuu raskaalta. Torunn kiintyy kovasti Tormodiin ja kutsuu tätä edelleen isoisäkseen, koska näin hän haluaisi olevan. Keskeisessä osassa on edelleen myös Torunnin setä Erlend, jonka suhde Krummeen on hienosti kuvattu: kuinka kärsivällinen Krumme on esimerkiksi kun pariskunta odottaa naisparin kanssa vauvoja ja Erlend käyttäytyy suurellisen oikukkaaseen tapaansa. Torunnin toinen setä, Margido, puolestaan johtaa edelleen hautaustoimistoa, ja hänen kauttaan päästään ihmiselämän suurten kysymysten äärelle.

Samat teemat - perhesuhteet, vanhemmuus, rakkaus, valintojen tekeminen, oman paikan löytäminen - ovat edelleen keskiössä Perintötila-teoksessa, joka ilmestyi kymmenisen vuotta alkuperäisen trilogian jälkeen. Teoksessa aikaa edellisen osan tapahtumista on kulunut nelisen vuotta. Tämän ajan Neshovit ovat viettäneet varsin erillään toisistaan. Erlendin ja Krummen apilaperhe on löytänyt oman tapansa kasvattaa lapsiaan. Tormod Neshov on ehkä ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen, kun saa asua hoivakodissa. Margidolla ei ole askeettisessa elämässään edelleenkään juuri muuta kuin työ ja usko. Torunn taas on kovin rikki ja yksinäinen (vaikka asuu avoliitossa), mutta kokoaa itseään hiljalleen ja alkaa sanella ehtoja, miten itse haluaa oman elämänsä elää. Voiko menneet kuitenkin antaa aina anteeksi, niin kuin alkuteoksen nimi kuvaa?

Sarjan viides osa Elämänrakentajat ilmestyy elokuussa. Olen tykästynyt sarjaan ja sen hahmoihin kovin. Ainoa miinus on, että välillä Ragden kerronta on ärsyttävänkin tarkkaa. On lueteltava jokainen asia, mitä Torunn ostaa kaupasta, jokainen huonekalu ja tavara, jonka hän heittää pois, kerrottava pienetkin yksityiskohdat Margidon työssään järjestämistä hautajaisista. (Kuvausten yksityiskohtaisuus korostuu äänikirjaa kuunnellessa, joten välillä olen vaihtanut lukemiseen kesken kirjan, jotta kirja etenisi nopeammin.) Joka tapauksessa elävät henkilöhahmot ja kiinnostavat teemat peittoavat tämän puolen.

Sijoitan Vihreät niityt Helmet-haasteessani kohtaan 14, kirjan tapahtumat sijoittuvat useampaan kuin yhteen maahan (Norjaan ja Tanskaan), ja Perintötilan kohtaan 11, Kirjassa käy hyvin.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa

Tiesin, että erotessa menetän perheeni, äitini, siskoni, veljeni ja isäni. Pelkäsin, etten pärjää maailmassa, josta en tiennyt mitään muuta kuin ne uhkakuvat, mitä lahko maailmasta opetti. 
- Nimimerkki Touho Vartiotornin varjossa -kirjassa

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa - Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta
Atena, 2015
449 s.
(lainattu kirja)

Vartiotornin varjossa
-kirjan alaotsikkona on Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Kirja on julkaistu vuonna 2015, ja ehkä se silloin toi julkisuuteen jotain uuttakin todistajista, mutta sen jälkeen tuntuu, että kyseistä uskontoa on puitu julkisuudessa aika paljonkin nimenomaan tästä näkökulmasta. Kirjassa keskiöön nousee nimittäin uskonnosta irtautumisen prosessi ja siitä seuraava karttaminen (eli se, että järjestössä edelleen mukana olevat henkilöt eivät pidä minkäänlaista yhteyttä eronneeseen tai erotettuun jäseneen). Tämän ilmiön olemassaolon Jehovan todistajat ovat jokseenkin järjestelmällisesti kieltäneet. Toki kirjasta saa myös yleistietoa esimerkiksi todistajaperheessä kasvamisesta ja naisen asemasta seurakunnassa. Lisäksi kirjassa tulee esille lyhyesti myös opillisia epäjohdonmukaisuuksia ja todistajien totuuden muuttumista vuosien varrella. Tätä puolta olisi voinut käsitellä enemmänkin, mutta ymmärrän tarpeen rajata kirjan sisältöä näiden haastateltavien kokemuksiin.

Kirjan alussa sanotaan: Ymmärtämällä hieman enemmän Vartiotorni-seuran sisäistä maailmaa lukija osaa toivoakseni suhtautua todistajiin tyynemmin ja kunnioittavammin. En usko, että tämä kirja täyttää tätä toivetta. Uskon, että lukijan on kirjan luettuaan entistä vaikeampi ymmärtää, miksi kukaan haluaa tähän uskontoon kuulua. Sitä tuskin voi ymmärtää muuten kuin yhteisön sisältä käsin. Ruoho kirjoittaa: Todennäköisesti suurin osa todistajista on onnellisia yhteisössään. Järjestön odotukset maan päälle tulevasta paratiisista, kuolleiden jälleennäkemisestä sekä kaiken pahuuden tuhoamisesta tuovat lohtua ja toivoa. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Toiveena on päästä paratiisiin lähitulevaisuudessa, ilman että joutuu itse milloinkaan kohtaamaan kuolemaa.

Kirja sopii varmaankin parhaiten vertaistueksi entisille todistajille ja heidän läheisilleen. Jos teosta olisi vähän tiivistetty, se sopisi kenelle tahansa, joka haluaa tietää lisää kyseisestä uskonnosta. Toki kirjaa voisi lukea vain selaillen ja valikoiden otsikoiden perustella, koska monet samat asiat toistuvat pitkin kirjaa.

Kirjan pohjana on laaja haastatteluaineisto (haastateltuja on ollut yhteensä 64, heistä suurin osa on entisiä Jehovan todistajia ja kaikilla on jokin kytkös todistajuuteen). Lisäksi Ruoho on perehtynyt todistajien omaan kirjallisuuteen ja materiaaliin, esimerkiksi vain kokouksissa jaettaviin Valtakunnan palveluksemme -lehtisiin. Kirjallisuusviitteidenkin valossa tuntuu käsittämättömältä, miten todistajien edustajat ovat voineet julkisuudessa kiistää karttamisopin olemassaolon.

Haastateltavien kokemukset ovat karua luettavaa. Monia heistä on kohdeltu hyvin julmasti, ja todistajuudesta lähtemisellä on ollut ikävät seuraukset. Sen lisäksi, että oma perhe ja ystävät ovat katkaisseet välit eroamisen tai erottamisen jälkeen, on peiteltyä ja väheksyttyä perheväkivaltaa, ahdistavia kokemuksia uskonnon omista "oikeuskomiteoista", masennusta, itsemurhayrityksiä, julkista nuhtelua moraalittomuudesta ynnä muuta. He todella ovat uskonnolla satutettuja ihmisiä, kuten Ruoho mainitsee.

Kirjassa on lainattu psykiatri Hannu Lauermaa, jonka mukaan epäterveen uskonlahkon yksi tunnusmerkki on se, että kritiikkiä sitä kohtaan esittävät nähdään sairaina tai kateellisina, eikä ongelmia suostuta näkemään. Tämä pätee nähdäkseni hyvin Jehovan todistajiin. He näkevät uskontoonsa kohdistuvan kritiikin vainona (joka taas on yksi lopun ajan merkeistä). Kirjassa lainataan myös valtiotieteiden tohtori Maija-Riitta Ollilaa, jonka mukaan on vääränlaisen vallankäytön merkki, kun yksilön pitää sitoutua yhteisön oppiin pilkuntarkasti ilman, että sitä saa millään tavalla kritisoida tai kyseenalaistaa. Terveen kritiikin pitäisi aina olla sallittua - Jehovan todistajissa näin ei kirjan esimerkkien valossa ole. Ehkä siksi karttamisopistakin pidetään kiinni, jotta estetään järjestöön kuuluvia kuulemasta sitä koskevaa kritiikkiä. Kirjassa on kuitenkin onneksi joitakin haastateltavia, jotka ovat pystyneet säilyttämään välinsä perheenjäseniin.

Olen itsekin entinen Jehovan todistaja, mutta kuuluin uskontoon varsin lyhyen aikaa ja erosin nuorena, joten en tunnista kaikkia kirjassa kuvattuja asioita, mutta se ei toki tarkoita, etteikö sellaista tapahtuisi. Voi olla, että niitä ei omassa pienessä seurakunnassani ilmennyt tai olin niitä liian nuori havaitsemaan (kirjassa mainitaan esimerkiksi kokouspuheissa esitetyt moraaliset kannanotot, jotka esitetään yleisluontoisesti mutta joiden kaikki tietävät liittyvän tiettyyn, erotettuun henkilöön).

Kaikkien Jehovan todistajien kanssa tekemisissä olevien olisi kuitenkin hyvä muistaa, että pilkka, viha tai vähättely heitä kohtaan ei ole oikein. Kuten Ruoho kirjoittaa, se saa todistajat sulkeutumaan entistä tiukemmin omaan yhteisöönsä ja vakuuttumaan siitä, että kaikki ulkopuoliset ihmiset ovat pahoja ja vainoavat heitä. Todistajia voi auttaa vain rakkaudella heitä kohtaan, ei vihalla. Todistajuudesta irtautuneita voi Ruohon mukaan auttaa kuuntelemalla ja myötäelämällä, ja näin koen itsekin. Kauhistelu, naureskelu tai syyttely ei ole rakentavaa. Tätä blogitekstiäkin oli vaikea kirjoittaa, koska sävy kääntyy helposti syyttäväksi, kun tarkoitus on osoittaa epäkohtia.

Helmet-haasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan "kirjaan tarttuminen hieman pelottaa". Pelätä ei kuitenkaan tarvinnut, vaan kirja antoi perspektiiviä käsitellä menneitä asioita.

Muissa blogeissa: Kirjailija itse on käynyt kommentoimassa Kirjavuori-blogin postausta tästä kirjasta. Kirjojen keskellä -blogissa kirjasta on syntynyt pitkä keskustelu. Aila Ruoholla on myös oma blogi.
________________
Kaunokirjallisuudessa jehovantodistajuutta on käsitellyt hienosti Ben Kalland teoksessaan Vien sinut kotiin.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Kun minä olen uudessa paikassa ja näen kaiken, tilannetta voi verrata tietokoneeseen joka tekee liian monta asiaa yhtä aikaa ja keskusyksikkö menee jumiin, eikä päässäni ole enää tilaa muiden asioiden ajattelemiseen. Ja vielä rasittavampaa minusta on olla uudessa paikassa jossa on paljon ihmisiä koska ihmiset eivät ole samanlaisia kuin lehmät ja kukat ja ruoho vaan he voivat puhua minulle ja tehdä odottamattomia asioita joten minun on pakko huomata kaikki siellä olevat asiat ja minun on pakko ottaa huomioon myös se mitä siellä saattaa tapahtua. -- Ja sen takia minä olen hyvä šakissa ja matematiikassa ja logiikassa koska useimmat ihmiset ovat melkein sokeita eivätkä he näe useimpia asioita ja heidän päässään on paljon käyttämätöntä tilaa ja se täyttyy ajatuksilla jotka eivät liity toisiinsa ja jotka ovat hölmöjä, kuten "Voi kauhistus, jäiköhän se kaasuhella päälle?"

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus
Alkuteos The Curious Incident of the Dog in the Night-Time, 2003
Suom. Terhi Leskinen
Otava, 2003
272 s.
(kirjastolaina)
Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus -kirjan päähenkilön, 15-vuotiaan Christopherin, sanotaan takakannessa kärsivän Aspergerin syndroomasta. Hänellä on tyypillisiä Aspergerin piirteitä: Hän on esimerkiksi aistiyliherkkä eikä siedä koskettamista. Ihmisten katsominen silmiin on hänelle vaikeaa, ja hänen on erikseen pitänyt opetella tulkitsemaan kasvojen ilmeitä. Hän tulkitsee ihmisten sanomisia kirjaimellisesti ja siksi hänen on vaikea ymmärtää esimerkiksi metaforia, vitsejä tai vaikkapa kehotusta olla hiljaa. Kuinka kauan pitää olla hiljaa? Christopher on myös matemaattisesti lahjakas, mikä usein liitetään populaarikulttuurissa autismin kirjoon. 

Christopher ei ole mikään erityisen mukava henkilö. Hän pitää muita samaa koulua kanssaan käyviä kehareina (tätä sanaa hän käyttää) tai vähintäänkin tyhminä. Hän toki tiedostaa, että hänellä itsellään on sairaus, jota hän kutsuu käyttäytymishäiriöksi (kirjassa itsessään ei siis takakantta lukuun ottamatta puhuta Aspergerista tai autismista). Christopher suhtautuu muihin ihmisiin varsin ylimielisesti ja tunteettomasti, eikä tunnu olevan aidosti kiintynyt keneenkään. Hän myös kantaa puukkoa taskussaan ja uneksii siitä, että kaikki ihmiset, jotka pystyvät katsomaan toisiaan silmiin, olisivat kuolleet. 

Mark Haddon onkin itse sanonut, ettei kirjaa pitäisi tulkita esimerkkinä autismista. Minusta Christopherilla tuntuu todellakin olevan muita(kin) ongelmia. Hänen vanhempansa ovat ehkä yrittäneet parhaansa, mutta kovin hyvää kuvaa heistäkään ei kirjan pohjalta saa. Kirjassa käy silti tietenkin hyvin.

Ehkä Haddon kuitenkin tavoittaa jossain määrin sen kokemuksen, millaista on, kun arkinen vuorovaikutus on mahdottomuus tai vaikkapa uusien reittien kulkeminen ei onnistu joka puolelta vyöryvän uuden informaation vuoksi. Näin opettajana, jos haluan tietoa Aspergerista tai autismista, en tosiaankaan pitäisi tämän kirjan päähenkilöä siitä malliesimerkkinä. Kirjaa lukiessa muistin kuitenkin yhden entisen opiskelijani, joka suositteli tätä kirjaa minulle joskus reilut 10 vuotta sitten. Huomattavasti mukavampi tyyppi kuin Christopher, toivottavasti hänelle kuuluu hyvää.

Luin kirjan lukupiiriä varten jo jonkin aikaa sitten. Samassa lukupiirissä ollut Yöpöydän kirjat -blogin Niina on kirjoittanut kirjasta tarkemmin ja myös löytänyt siitä kiinnostavia aspekteja.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen romaanin O alaotsikkona on "tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat". Kun kirja ilmestyi viime vuonna ja nousi Finlandia-ehdokkaaksi, luin siitä joitakin kommentteja ja Liukkosen haastatteluja, ja tuli sellainen olo, että kirja ei ole minua varten. Minua kummastutti esimerkiksi, kun Liukkonen kommentoi, että kirjassa on tarkoituksella turhia kohtia (tai jotakin sinnepäin, en muista tarkkaa sanamuotoa). Miten voi olla tarkoituksella turhaa? Eikö se ole lukijan kiusaamista?

Miki Liukkonen: O. Romaani tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat.
WSOY, 2017
858 s.
(oma kirja)
Eräässä Facebook-ryhmässä, johon kuulun, virisi kuitenkin ajatus O-lukupiiristä, ja ajatus kirjaan tarttumisesta vertaistuen kanssa alkoi houkuttaa. Lähdin lukupiiriin mukaan marraskuussa, mutta totesin hyvin pian, etten pysty lukemaan kirjaa e-kirjana niin kuin olin ajatellut, koska haluan palata toistuvasti alussa olevaan henkilöluetteloon. Lukeminen pääsi vauhtiin vasta jouluaattona, jolloin sain kirjan fyysisenä teoksena. Kuvaan lukuprosessiani lineaarisesti kirjan viikonpäiviin jaetun rakenteen mukaan, mutta ei huolta - en paljasta kirjasta taatusti liikaa.

Keskiviikko - Alku aina hankalaa?

Kirjan alussa joku hyppää katolta. Ei mikään omaperäisin aloitus. Itsemurhaa sattuu todistamaan Jerome, uimari ja fysiikan opiskelija. Jännä hahmo, aika neuroottisen tarkka rutiineistaan. Jeromen äiti pelkää pyöreitä laseja, isällä taas on (ollut) pakonomainen tarve kehittää uudenlainen vesijohtojärjestelmä. Erinäiset pakkomielteet ja neuroosit taitavat sävyttää kaikkia tämän kirjan hahmoja.

On siis pelkoja, niin voimakkaita, että ne muuttuvat tosiksi, koska me teemme niistä tosia, mutta pois katsomisesta on jo tullut mahdotonta: maailma on ahdettu täyteen, se on ylensyönyt tietoa ja vaihtoehtoja, epävarmuutta, se on saatanallinen informaatiotsunami ja sitä pelkää kuin hataraa lasikattoa, joka saattaa koska tahansa pudota naamalle, eikä siksi voi kuin tuijottaa ylös, ja odottaa... (s. 47)

Kirjan henkilöistä Mikaelia kohtaa joka ilta H-hetki, liiallisen tietoisuuden aika, jolloin hän vatvoo ja stressaa asioita ja sitä, ettei saisi vatvoa ja stressata, ja on hyvinkin tietoinen vatvomiensa ja stressaamiensa asioiden banaaliudesta, mutta se ei vähennä vatvomisen ja stressin määrää. Samaistun.

Torstai - Liikaa kaikkea

Kohtaan kirjan sivuilla itsemurhan tehneen Emilian vanhemmat, jotka elävät Tanskassa ja joilla heilläkin on omat ongelmansa. Ääneen pääsevät myös Jeromen erikoiset opiskelu- ja uintikaverit, joista yksi esimerkiksi kirjoittaa kaikki kuviteltavissa olevat repliikit post-it-lapuille ennen kuin uskaltautuu dialogiin kenenkään kanssa. Puhutaan mahdollisuudesta muokata ajassa kulkevaa informaatiota [tähän teemaan palataan kirjassa todella paljon ja puhutaan Nikola Teslan teorioista ynnä muusta, mutta jos asia kiinnostaa, niin luette varmaan itse].

Epäilen vahvasti, saanko kirjaa luettua loppuun. Neuroosien evolutionäärinen tarkoitus on pitää ihmiset kiinni vielä jossain, "fobia antaa elämälle sisältöä" (s. 83). Ahdistus on seurausta liiallisesta itsetietoisuudesta. Tajuan tämän, mutta en tiedä, tarvitsenko sen tajuamiseen yhden sirkuksen ja yhden teatteriseurueen verran neuroottisia henkilöitä edellisten lisäksi.

"Mikael puhuu tiedon luonteen muutoksesta, joka vaikuttaa heidän ikäpolvensa tapaan olla ja ajatella ja jäsentää. Hän puhuu sirpaleisuudesta ja liiallisten mahdollisuuksien ja epävarmuuden ilmapiiristä yhä uudestaan ja uudestaan ja näkee niillä ehdottomasti yhteyden neurooseihin--" (s. 144).

Liialliset mahdollisuudet ja sirpaleisuus konkretisoituvat hyvin vahvasti tässä kirjassa.

Perjantai - Ei mitään muistikuvia

"Nähdyksi tulemisen tarve johtuu kuolemanpelosta. Todellinen taiteilija pelkää kuolemaa ja unohdusta ja tekee siksi kaikkensa tullakseen nähdyksi--." (s. 225)

Väistämättä ajattelen tässä kohtaa Liukkosta itseään tai ylipäätään sitä, mikä ajaa kirjailijan kirjoittamaan tällaisen kirjan. Jossain näillä main unohdan kirjan kuukaudeksi.

Perjantai/lauantai - Lukijan mielenterveys horjuu

Sivulla 293 mainitaan, että yksi henkilöistä on ostanut lampunvarjostimen ja kärsinyt sen jälkeen kummallisista oireista. Selaan neuroottisesti sivuja taaksepäin, ja kyllä, sivulla 106 puhuttiin merkillisesti kadonneesta lampunvarjostimesta. Että näin olennaisia huomioita jäi tästä kirjan osiosta mieleen.

Alan menettää mielenterveyteni tämän kirjan kanssa. Luin juuri viidentoista sivun kuvauksen henkilöstä, joka on asunut pari vuotta mahdollisimman hyvin tiivistetyssä ja hygieenisessä pihavarastossa eikä poistu sieltä OCD:nsa vuoksi ulos ollenkaan, ei tapaa edes vaimoaan, vaan tämän on tuotava hänelle ruoka luukun kautta varastoon. Miten tällaisia tyyppejä voi keksiä? Luin Kalevasta Liukkosen kolumnin, jossa hän kertoo kirjoittaneensa kirjaa 3,5 - 4 vuotta. Siinä ajassa toki varmaan syntyy kaikenlaista.


Lauantai - Sivulla 479 tajuan jotain ja lukeminen alkaa palkita

Eletään maaliskuuta, kirjan aloittamisesta on kulunut kolme kuukautta. Lupaudun vetämään lukupiiriä eteenpäin ja päätän deadlinen Lauantai.osion selättämiselle.

Aluksi kadun päätöstäni, koska hapuilen lauantaissa eteenpäin hahmojen virrassa enkä saa mistään otetta. "Vaihtoehtoja, miljoonasosia, loputtomasti toisiinsa linkittyviä lenkkejä." (s. 398)

Ärsyynnyn esimerkiksi romaniperheeseen, jonka kerrotaan kasvattavan ravihevosia, mutta sitten sanotaan, että yksi hevosista on sijoittunut toiseksi kilpailussa, jossa sillä ratsasti kilparatsastaja. (s. 456) Huudan mielessäni, että ravit ja kilparatsastus ovat eri asioita, kyllä kai kirjailijan pitäisi sellainen asia tietää, jos on vuosia tähän kirjaan uhrannut.

Teos on silti kuin ihmeen kaupalla lopultakin puolivälissä, ja herkuttelen mielikuvalla, jossa asetan O:n halkomapölkylle ja pätkäisen sen kirveellä puoliksi. Luen sopivasti HS:stä 24.3. julkaistun mielipidekirjoituksen "Kirja ei saa painaa yli puolta kiloa" (luettavissa valitettavasti vain tilaajille täällä), ja hei Ritva, mää oon ihan samaa mieltä. Kirjat siis puntarin kautta Finlandia-kisaan, kiitos.

Sivulla 479 tajuan kuitenkin jotain, mikä oikeastaan muuttaa suhteeni O:hon.

"- - periaatteessa, katsantokannasta riippuen kaikki mitä ympäristössä tapahtui oli triviaalia, sillä ympäristö koostui kaiken 'triviaalin'  yhteisestä vuorovaikutuksesta ja mukautui näiden vuorovaikutusten muutoksiin ja näin ollen muuttui kaiken aikaa, ja että tästä johtuen samaan aikaan mikään ei ollut yhdentekevää ja kaikki oli, ja se, mihin hän päätti tietoisesti tai tiedostamattaan kiinnittää huomiota ei kertonut ympäristöstä itsessään mitään vaan päinvastoin se kertoi jotain hänestä- -.”

Se, miten minä luen tätä kirjaa, kertoo minusta, ja kaikki muu tässä kirjassa, johon en kiinnitä huomiota, saa ollakin yhdentekevää. Ja se tuntuu kovin lohdulliselta ja helpottavalta.

Ja sitten tässä kirjassa tulee hieno kohta. Sivuilla 494-498 annan Liukkoselle - tai itselleni lukijana - anteeksi kaiken edellisen, koska nämä sivut luen kahteen kertaan ja ajattelen, että tästä otan kopion ja käytän sitä johonkin opetuksessa. Lyhyesti sanottuna tässä kohtaa eräs kirjan henkilöistä pohtii nykyajan informaatiotulvassa elämistä, mielipiteiden ja omakuvan muodostamista, tämän sukupolven "abstraktia pandemiaa". Minä jaoin tämän, katsokaa! Tämä kertoo jotain minusta. Some ylläpitää individualismin harhakuvaa... Tässä on niin hyvin sanottu monta sellaista asiaa, mitä olen itsekin pohtinut.

Sunnuntai - hukkuu kohinaan

Luen tekstiä, mutta en voi sanoa muistavani juuri mitään siitä mitä luen. Sunnuntai-osion viimeiseltä sivulta poimin muistiin virkkeen ”Tästä hetkestä Lars nautti vuorokaudessa eniten: kun kaikki painui alas ja hellitti otettaan, kun päivän suorituskeskeinen jännite raukesi ja elämä kävi reunoiltaan pehmeämmäksi.” (s. 639)

Tällaiset lyyriset kohdat hukkuvat Liukkosen teoksessa kaiken muun kohinan alle.

Maanantai - Kirjan alaotsikko onkin oikeastaan totta

Tässä osassa kuvattu radiohaastattelu on kirjan toiseksi paras kohta ja kannustaa lukemaan eteenpäin. Oikeastaan aloittaa voi sivun 646 repliikistä "Varsin yksinkertaista: me elämme hahmottomia aikoja." Tätä ajatusta puretaan seuraavilla sivuilla auki kiinnostavasti, mutta lainaan vain yhden katkelman:

"Lineaarinen ajatusprosessi, toisin sanottuna vanha kunnon keskittynyt ja rauhallinen mieli sysätään syrjään ja tilalle astuu lyhytjänteinen, nopeita ja päällekkäisiä infon- ja stimulaationtynkiä sokerikoukuttuneen lapsen tavoin kärttävä tajunnan tyyppi."

Eikö nykyihminen olekin juuri tällainen? Sosiaalisen median koukuttavuus, lukutaidon heikkeneminen, populismin ja valeuutisten nousu - eivätkö ne kaikki kuvaa juuri tätä? Kirja lupaa olevansa yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat, ja kyllä, tässä kohtaa alaotsikko tuntuu osuvalta.

Samaa teemaa puretaan vielä Maanantai-osion loppupuolella. S. 700 sanotaan, että koko elämämme on nykyään toisaalle katsomista omasta itsestämme. Täytämme siis elämämme jatkuvilla ärsykkeillä ja harhautamme jopa itseämme, elämme jatkuvassa paineessa luoda itsestämme yksilöitä sen sijaan että todella olisimme sellaisia. Mielestäni aika osuvaa.

Yhtenä sivujuonteena kirjassa tanskalainen teatteriseurue valmistelee näytelmäsarjansa kolmatta osaa, jossa he pyrkivät ruumiillistamaan nykyihmisen kokeman informaatioähkyn ja sen, että maailma käy yhä monimutkaisemmaksi. En voi olla ajattelematta, että juuri sitähän Liukkonen tekee tällä kirjalla: ruumiillistaa informaatioähkyn. Ja siksi tässä on tarkoituksella kaikkea näennäisesti turhaa.

Tiistai - Pinnallista teoretisointia vailla totuuspohjaa?

Kirja lähenee loppuaan. Dialogi sivulta 775 eteenpäin tiivistää hyvin sen, mistä kirjassa oli minun mielestäni lopulta kysymys. Lukekaa ja oivaltakaa itse, oletteko samaa mieltä. Joku voi ajatella niinkin, että "nämä jutut hämmennyksestä ja ahdistuksesta tuntuvat välillä vain pinnalliselta teoretisoinnilta, joka näyttää hyvältä paperilla, mutta jolla ei ole mitään totuuspohjaa."

Keskiviikko - Taas? Minä kun luulin, että tämä kestää viikon!

”Ei mitään loppuun saattamista olekaan niin kuin ei alkuakaan, ei universumissa eikä yhden ihmiselämän pilkahduksessa ajan valkoisessa äärettömyydessä. On vain ’on’. Tai pelkkä ’o’, välähdys ilman reunoja...” (s. 823)


_______________________________________

Kiitos Kirjakko ruispellossa -blogin Marille, joka tarpoi kanssani näitä sivuja eteenpäin. Moni ajatuskulkuni on varmastikin velkaa Marille tai jollekin muulle lukupiirissämme kirjaa alkuunsa lukeneelle.

Muita bloggauksia kirjasta löytää esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa -blogin kautta.

Helmet-haasteessa haluaisin täyttää O:lla kaikki mahdolliset kohdat, joihin se vain sopii, mutta sijoitan kirjan kohtaan 21, koska tässä oltiin kyllä hyvin kaukana omasta mukavuusalueesta. Jospa haastekin etenisi nopeammin nyt kun tämä tiiliskivi on pilkottu (metaforisesti vain, ainakin toistaiseksi, vaikka unelma halkomapölkystä kieltämättä elää edelleen).

tiistai 1. toukokuuta 2018

Heidi Köngäs: Hertta

Jokaisella meistä on totuutemme ja minun on se, joka on puutteineenkin maailman työtätekevien ihmisten ainoa toivo: Punatähti.


Heidi Köngäs: Hertta
Otava, 2015
285 s.
(Oma kirjaostos)

Heidi Köngäksen Hertta on sopiva teos esiteltäväksi vappupäivänä. Vappuhan on työväen juhla, ja Hertta Kuusinen oli politiikassaan työväen asialla, tosin ehkä sokea edustamansa kommunistisen aatteen ongelmakohdille. Hertta keskittyy enemmän Hertan ja Yrjö Leinon suhteeseen kuin pelkästään politiikkaan. Leinosta tulee kirjassa melko vastenmielinen kuva: hän tavoittelee omaa etuaan, suojelee vain omaa nahkaansa ja toimii kaksinaamaisesti.

Hertta jäi minulle henkilönä jonkin verran etäiseksi. Selväksi tulee, että poliittisen aatteen hän on omaksunut jo nuorena. Koulussa häntä on avoimesti halveksittu isänsä Otto Wille Kuusisen vuoksi. Hentoon niskaani satoi pilkkaa ja tulikiveä. -- Olin punikki ja punikin lapsi, en kaivannut yhtään sääliä enkä koskaan asettunut uhrin asemaan. Kävelin pää pystyssä, uhallakin. 

Minun on vaikea käsittää sitä, että joku on valmis omistamaan elämänsä poliittiselle aatteelle ja istumaan sen vuoksi vankilassa kahteen otteeseen vuosikausia. Hertta myös joutuu piileskelemään talvisodan ajan henkensä kaupalla ja nälkäkuoleman partaalla. Molemmilla kerroilla vankilasta vapautumisen jälkeen Hertalla on kiire päästä taas puolueen toimintaan mukaan. Hertta ei suostu lannistumaan - ei vastustajiensa eikä myöskään miehensä takia, vaikka Leino on pitkän aikaa Hertalle jonkinlainen sokea piste, eikä Hertta osaa nähdä tässä mitään kielteistä.

On ylipäätään kiinnostava muistutus, että sellaisista ajoista, kun ihmisiä suljettiin aatteen vuoksi vankilaan Suomessakin, ei lopulta ole kovin kauan. Perspektiiviä Hertta-kirjaan tuli lukupiirissämme, jossa on ilahduttavan eri-ikäisiä ihmisiä, ja yksi meistä jopa muistaa Hertta Kuusisen kiihkeät radiopuheet.

Heidi Köngäs on eittämättä taitava kirjoittaja, ja Hertta on sujuvaa luettavaa. Kirja herätti myös kiinnostuksen lukea lisää 1930-1940-lukujen Suomesta. Historiankirjoissa sota-aikaa käsitellään niin toisella tavalla kuin fiktiossa, jonka kautta on helpompi ymmärtää yksilöiden valintoja, näkökulmia ja toimintaa. Herttaan voisi tutustua muuten myös tv-sarjassa, sillä Köngäs on ohjannut Kuusisen ja Leinon tarinasta minisarjan Punainen kolmio (The Red couple), joka on katsottavissa Netflixissä.

Helmet-haasteessa sijoitan Hertan kohtaan 46, kirjan nimessä on vain yksi sana. 

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Alkuteos Eleanor Oliphant is Complitely Fine, 2017
Suom. Sari Karhulahti
WSOY, 2018
Kuunneltu/luettu Storytel-palvelusta
Äänikirjan kesto 12 t 41 min,
lukijana Krista Putkonen-Örn

Eleanor on melkein kolmenkymmenen. Viimeiset yhdeksän vuotta hän on ollut töissä samassa toimistossa. Hän elää rutinoitunutta elämää, ei puhu kenenkään kanssa eikä tapaa vapaa-ajallaan ketään. Viikonloppuisin hän juo itsensä tukevaan humalaan - tietenkin kotosalla, ettei hänestä olisi vaivaa muille. Miten ihmisen elämästä tulee tällainen? Sen lukija saa tietää pala kerrallaan, eikä kuva ole kaunis, vaikka Eleanor itselleen tavallaan muuta uskottelee. Hän ei osaa odottaa elämältä muutakaan. Mutta pitäisikö?

Jotkut ihmiset - heikot ihmiset - pelkäävät yksinäisyyttä. He eivät ymmärrä, että siinä on jotakin tajuttoman vapauttavaa. Kun tajuaa, ettei tarvitse ketään, pystyy pitämään huolta itsestään. Siinä se: on parasta pitää huolta vain itsestään. Muita ei voi suojella, vaikka miten yrittäisi.  

Arvaatte varmaan, miten tarina jatkuu? Eleanorin rutiinit rikkoutuvat, ja hän alkaa itsekin rikkoa niitä. Ensinnäkin hän ihastuu pikkutyttömäisesti erääseen paikalliseen muusikkoon. Toiseksi työpaikan uusi mikrotukihenkilö Raymond ei tunnu ymmärtävän, että arpinaamainen Eleanor on työpaikan kummajainen ja vitsien aihe, eikä sellainen henkilö, jonka kanssa mennään noin vain lounaalle.

Eleanoria kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa, kun lukijalle selviää vähä vähältä, millaisia kokemuksia hänellä on taustallaan. Hänestä on silti tehty myös jossain määrin huvittava hahmo: hän ei todellakaan osaa olla muiden ihmisten seurassa luontevasti. Eleanorin suorasukaiset ja odotustenvastaiset töksäytykset sosiaalisissa tilanteissa tuovat mieleen Rillit huurussa -sarjan Sheldon Cooperin (tämän mielleyhtymän saatuani asia oli googlattava, enkä ollut ainoa, jolla oli tullut sama ajatus mieleen, vaan myös joissain muissa blogeissa ja Goodreads-arvioissa asia mainittiin).

"Tiesitkö, että Loretta jää pois töistä toistaiseksi?"
"Täytyy sanoa, ettei se ole minulle yllätys", virkoin. "Olen epäillyt aina, ettei hän tunne arvonlisäverotuksen perusteita riittävän hyvin." Kohautin olkapäitäni. "Eli ehkä on parasta, että hän lopettaa työt."
"Lorettan miehellä on kivessyöpä", Bob sanoi. "Loretta haluaa hoitaa puolisoaan."
Mietin asiaa hetken.
"Heillä molemmilla on varmaankin erittäin vaikeaa", sanoin. "Mutta kivessyövän ennuste on hyvä, jos se havaitaan riittävän aikaisin. Se on todennäköisesti paras vaihtoehto, jos mies sairastuu epäonnekseen johonkin syöpään."

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on nopealukuinen kirja, ja luin/kuuntelin sen muutamassa päivässä. Kirjan juoni on toisaalta ennalta-arvattava, mutta ei sentään kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja toisaalta kun kirjassa käsitellään hyvin traagisia asioita, joista Eleanor on selvinnyt, on lukijalle varsin turvallista uskoa siihen, että kyse on kuitenkin selviytymistarinasta (sijoitan kirjan Helmet-haasteessa tähän kohtaan).

Kirja onnistui herättämään tunteita ja saamaan minut lukijana Eleanorin puolelle, ja oli siten taiten kirjoitettu. Ei tämä mikään ihan viiden tähden lukukokemus ollut, muttei kevyintä hömppääkään (eikä sellaista odottavan kannata kirjaan tarttuakaan). Kirja tullaan luultavasti filmatisoimaan, sillä ainakin elokuvaoikeudet on myyty. Kirjan voi helposti latistaa varsin yksioikoiseksi elokuvaversioksi, koska Eleanorin ajatuksiin ei voi elokuvassa päästä samalla tavalla kuin kirjassa, joten toivoa sopii, että elokuva tekee kirjalle oikeutta.

Kirjan esittelyjä muissa blogeissa: Järjellä ja tunteellaKirjaluotsiKirjasähkökäyräKirjojen keskelläKulttuuri kukoistaaOksan hyllyltä ja Rakkaudesta kirjoihin.

P. S. Kujerruksia-blogin Linnea on omistanut kokonaisen postauksen Krista Putkonen-Örnin lukemille kirjoille - minustakin Putkonen-Örnin elävää luentaa on ihana kuunnella!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Hän oli luullut, että hänen maailmansa oli pysyvä ja vakaa ja toiset maailmat pysyisivät siitä kaukana, mutta nyt vieras maailma oli tullut uhkaavana ja julmana hänen kotikaupunkiinsa ja saanut sen sekaisin.
Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like, 2017
136 s.
(Kirjastolaina)

85-vuotias Amanda elää kaupungin laidalla omassa rauhassaan, pienessä talossaan, ilman sähköä tai puhelinta. Seurana on naapurin Jansson, jonka kanssa Amandalla on hiukan erikoinenkin suhde.

Kaupungin elämä on kuitenkin muuttunut, kun sinne on majoitettu tai majoittunut suuri joukko pakolaisia. Mitä yksittäinen ihminen voi lopulta tehdä toisen tai toisten auttamiseksi? Amanda kohtaa pakolaispojan, jonka auttaminen tuntuu olevan hänelle itsestäänselvyys, mutta onko siitä lopulta mitään hyötyä?

Amandan maailmat on sivumääräänsä suurempi kirja. Sitä lukiessaan voi jäädä pohtimaan isoja kysymyksiä moraalista ja ihmisyydestä.

Sahlberg kirjoittaa huikean hienoa kieltä. Pitää hillitä itseään, että malttaa pysähtyä lauseisiin ja virkkeisiin. Öisin Amandan pientä taloa hamuili tumma tuuli. Sen tiesi tummaksi, jos sitä kuunteli. Sen levottomuus toi Amandan mieleen ihmiset, jotka olivat kerran joutuneet johonkin paikkaan ja sitten huomanneet, että he seisoivat aina väärän oven takana. Joko paikka oli heille liian vanha, kauan sitten unohtuneen ajan varjo, tai he olivat huomaamattaan itse varjoja.

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan "surullinen kirja", vaikka on Amandan maailmoissa hyvyyttä ja lämpöäkin. Amandan näkökulma maailmaan on silti enimmäkseen raadollinen.

Talot olivat arkkuja, joihin ihmisten elämä oli piilotettu, vaikka he eivät olleet vielä kuolleet. Jylhään yksinäisyyteen kohottautuva kirkontorni oli jumalan varoittava sormi. Etäämpänä paksua savua sylkevät tehtaanpiiput muistuttivat ihmisen taipumuksesta liata omat lakanansa ja kaduilla ja teillä erottuvat autot hänen tarpeestaan yrittää unohtaa liikkumalla itsensä. 
--
Jos Amanda olisi tohtinut neuvoa toisia ihmisiä, hän olisi kehottanut heitä järjestämään jokapäiväisen elämänsä niin, että heidän ei tarvinnut paeta sitä.

Amandan maailmat on ensimmäinen kosketukseni Asko Sahlbergin tuotantoon, mutta toivottavasti ei viimeinen. Teos on voittanut Savonia-kirjallisuuspalkinnon ja oli myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Sahlberg asuu Ruotsissa, ja Amandan maailmat voisi sinänsä sijoittua sekä Ruotsiin että Suomeen - paikkaa ei kirjassa sen tarkemmin nimetä. Kiinnostuin kirjasta ennen muuta muiden kirjablogien perusteella. Kirjan ovat esitelleet esimerkiksi Kirsin book clubAmman lukuhetkiKirjan pauloissaKirja hyllyssäEniten minua kiinnostaa tieJärjellä ja tunteellaKannesta kanteen, Kosminen K ja KirjaluotsiKulttuuri kukoistaa -blogin Arjan postauksesta on linkit hänen esittelyihinsä myös muista Sahlbergin kirjoista. Lukulistani kasvaa taas nopeammin kuin sitä ehtii toisesta päästä lyhentää... Arjan postauksen kanssa yhtä aikaa ovat ilmestyneet Tuijata-blogin kirjoitus sekä Reader, why did I marry him -blogin kokeellinen postaus, jossa Omppu asettuu Amandan nahkoihin. 

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Räinä & Ranta)

Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä (Like, 2017) on kuin kirjan mittoihin laajennettu HS:n kuukausiliitteen tai Suomen Kuvalehden reportaasi - ja tarkoitan tätä nimenomaan hyvässä mielessä. Kirjassa on perinpohjainen mutta ihmisläheinen ote asiaan, joka varmasti koskettaa jokaista suomalaista tavalla tai toisella, nimittäin maaseudun tyhjenemiseen. Kirjan tekijät toimittaja Jenni Räinä ja valokuvaaja Vesa Ranta ovat kiertäneet Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan sivukylillä kahden vuoden ajan - aluevalinta on perusteltu, sillä Pohjois-Pohjanmaalla muuttotappio on ollut vuonna 2015 määrällisesti suurin, Kainuussa taas suurin suhteutettuna asukaslukuun.

Jenni Räinä & Vesa Ranta (kuvat): Reunalla - tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä
Like, 2017
263 s.
(kirjastolaina)

"Kato harvaan asutulta eli syrjäiseltä maaseudulta on ollut niin suuri, ettei siellä juuri enää ole poismuuttajia." Keitä ovat ne, jotka ovat jääneet? Siihen tässä kirjassa perehdytään. Ääneen pääsevät harvaan asuttujen seutujen asukkaat itse, ja kirjan osioiden alussa on myös sopivassa suhteessa tietoa ja pohdintaa aiheesta.

Suomi on kirjan mukaan ollut kaupungistumiskehityksessä muuta Eurooppaa jäljessä jopa 15 vuotta monestakin syystä, esimerkiksi maa- ja metsätalousvaltaisuuden ja omistusasumiseen kannustamisen vuoksi. Nyt meneillään olevan muuttoliikkeen seurauksena kuntakentän ääripäät erkanevat toisistaan, sillä harvaan asutuille seuduille jäävät lähinnä eläkeläiset, maatalouselinkeinojen harjoittajat sekä ne, jotka haluavat pysyä kotiseudullaan työtilanteesta riippumatta. Kirjassa muistutetaan silti, että on Suomessa myös matkailun ja lähikaupunkien ansiosta hyvinvoivaa maaseutua.

Pidin paljon tämän kirjan tyylistä ja sävystä. Tekstistä ja kuvista välittyi aito kiinnostus ja kunnioitus haastateltavia, heidän tarinoitaan ja elämänpiiriään kohtaan. Esimerkiksi maaseudun ihmisten yhteisöllisyyttä ei maalailla korulausein, vaan annetaan sen näyttäytyä heidän itse kertomanaan. On myös hienoa, että monien haastateltavien luokse on kirjan kirjoittamisprosessin aikana palattu ja päivitetty heidän kuulumisensa.

"Siellä on oma maisema, oma taivas ja oma maa", kertoo runonlaulaja Jussi Huovinen kotikylästään Hietajärvestä. 

Oikeiden ihmisten elämäntarinat ovat joskus monin verroin kiehtovampaa kuin fiktio. Vai mitä sanotte Anitasta, joka kierteli myymässä tunnetun graafikkomiehensä taidetta ja esiintyi reissuilla tanssijana kapakoissa pitkin Suomea? "Kerran mustalaisrouva kertoi Anitalle, että hän kuolee kaukana kotoaan. Anita nauraa: 'En ole uskaltanut mihinkään kauemmas sitten lähteä.'" Mahtava tuttavuus ovat esimerkiksi myös japanilainen eläkeläispariskunta Mariko ja Keiichi, jotka ostivat talon Iin Luola-aavalta, vaikkeivät he osanneet juuri englantiakaan, saati sitten suomea. "Elämän tarkoitus on olla pellolla hyvällä säällä ja lukea kirjaa sisällä sateella", kertoo japanilainen sananlasku.
"Kaupungissa ihmiset ovat laumaeläimiä. Täällä voi olla oma itsensä", Anita Heinonen pohtii. 

Mietin, sijoittaisinko tämän kirjan Helmet-haasteessa kohtaan "kirja, jossa käsitellään yhteiskunnallista epäkohtaa". Onko kaupungistuminen kuitenkaan epäkohta? Ihmisellä on vapaus valita asuinpaikkansa. Jos valitsee asua maaseudulla, josta valtaosa väestöstä on kaikonnut, voiko enää odottaa palveluita? Ehkä epäkohta on siinä, jos palveluja ei edes yritetä järjestää mielekkäällä tavalla eikä nähdä kunkin alueen erityispiirteitä, kun päätökset tehdään kaukana niistä, joita ne koskevat. Kirjassa haastatellun tutkijan mukaan äänensävyt maalla asumista kohtaan ovat koventuneet: syrjässä saa asua, kunhan tulee toimeen omillaan. Silti maaseudulle kannattaisi miettiä toimivia palveluratkaisuja. Niistä esimerkkinä mainitaan Etelä-Karjalassa kiertävä terveyspalveluauto, jossa varataan aikaa myös kuulumisten vaihtoon. Iäkkäille ihmisille on usein mielekäs vaihtoehto jäädä asumaan tutulle seudulle. Iäkkäiden yksinäisyys on maalla harvinaisempaa kuin taajamissa, ja sen huomaa kirjan tarinoistakin. "Eilen vein lajitteluasemalle vähän muovia ja saunantuhkia. Juteltiin ja kateltiin ja kyllä siellä neljä tuntia kului", kertoo esimerkiksi Hyrynsalmella asuva Kalevi.

Reunalla-kirjassa mainitaan myös siitä, ettei pienten kyläkoulujen lakkautus tuo aina säästöjä, mutta kiihdyttää muiden palveluiden kaikkoamista.

Maaltamuutto ei ole siis mikään yksiselitteinen ilmiö. Esimerkiksi HS kertoi viime vuonna, että Suomesta on kadonnut yhden sukupolven aikana noin tuhat kylää, mutta virkkeen olisi voinut toki muotoilla niinkin, että Suomessa on yhä lähes 5000 kylää. Joihinkin kuntiin on syntynyt uusiakin kyliä ja taajamia. Reunalla-kirjassa ympäristöpolitiikan professori Pertti Rannikko puhuu jopa maaseudun täyttymisestä: maaseutupaikat ovat täynnä merkityksiä ja toimintoja, kuten kakkosasuntoja ja retkeilyä.

Kirja on esitelty myös ainakin seuraavissa blogeissa: KirjavinkitKirjasta kirjaan ja Kirjojen keskellä

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka jäävät ja ne jotka lähtevät (Napoli-sarjan osa 3)

Ja nykyään näen asian näin: ei korttelimme ole sairas, eikä Napoli, vaan maapallo, maailmankaikkeus, tai maailmankaikkeudet. Ja taito on siinä, että pystyy salaamaan asioiden oikean laidan niin itseltään kuin muilta.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
Alkuteos Storia di chi fugge e di chi resta, 2013
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2018
448 s.
(oma kirjaostos)

Varoitus: Jos et ole tätä kirjaa (tai Napoli-sarjan edellisiä osia) vielä lukenut mutta suunnittelet sen/niiden lukemista, kannattaa ehkä jättää tämä postauskin lukematta.

Elena Ferranten Napoli-sarjan avausosa Loistava ystäväni valloitti minut keväällä 2016. Kaikki tuntui olevan kohdallaan: henkilökuvaus, miljöökuvaus, teemat. Lähes yhtä ihastunut olin viime kevään sarjan toiseen osaan Uuden nimen tarina.

Tartuin siis sarjan kolmanteen osaan suurin odotuksin. Edellisen osan lopussa minäkertoja Elena oli juuri julkaissut kirjan ja mennyt kihloihin vaikutusvaltaisen yliopistosuvun vesan Pietron kanssa. Toisessa osassa keskeisessä roolissa oli Nino, johon sekä Lila että Elena olivat ihastuneita mutta jonka Lila sai (väliaikaisesti) omakseen siitä huolimatta, että oli naimisissa toisen miehen kanssa. Ninon merkitys Elenalle yhä vahvistuu tässä osassa. Juonipaljastusvaroitus: ensimmäiseen neljäänsataan sivuun Elenalle ei kuitenkaan tapahdu juuri mitään, ja siksi tämä oli minusta verrattoman paljon tylsempi kirja kuin kaksi edellistä.

Myös kilpailu- tai ehkä paremminkin vertailuasetelma Elenan ja Lilan välillä jatkuu. Yhdessä tilanteessa Lila kohtelee Elenaa epäystävällisesti ja asettuu muiden puolelle Elenaa vastaan, toisessa taas uskoutuu Elenalle ja vakuuttaa, että tämä on ainoa henkilö, johon hän voi luottaa. Lila vuoroin nostaa ja kehuu Elenaa ja vuoroin painaa tätä alas, ja silti odottaa, että Elena on hänen apunaan ja käytettävissään aina tarvittaessa. En tiedä, osaako hän muuta - tuskin ainakaan rakastaa. Elenakin alkaa nähdä Lilan läpi, mutta on silti tämän mielipiteistä ja ajatuksista jollain tavoin riippuvainen lähes loppuun asti (ja sekin alkoi tuntua hiukan uuvuttavalta). Lilan kanssa ei voinut elää levollisesti, joka ikinen kiintopiste suhteessamme osoittautui ennemmin tai myöhemmin väliaikaiseksi; jokin hänen mielessään muuttui ykskaks ja horjutti meidän molempien tasapainoa. En käsittänyt, yrittikö hän sanoillaan pyytää minulta anteeksi vai teeskentelikö hän vain salatakseen tunteet joita ei halunnut paljastaa, vai oliko hänen tarkoituksensa hyvästellä minut lopullisesti.

Eniten kirjassa jäin pohtimaan sitä, miksi Elena päätyy niin jämähtäneeseen elämäntilanteeseen vuosikausiksi. Vaihtelua kirjaan tuo se, että toistuvasti Elenan on palattava Napoliin tai oltava tekemisissä nuoruudenystäviensä kanssa, ja hän tuntuu olevan myös aidon huolissaan joidenkin kotikorttelin asukkaiden kohtaloista. Onko sillä, joka päättää lähteä, kuitenkaan enää sanottavaa siihen, mitä tekevät ne, jotka päättävät jäädä tai joutuvat jäämään? Vaikka lähtisi, voiko juuristaan päästä eroon - ja haluaako Elena edes sitä? Mihin muuallekaan hän kuuluisi, millaista maailmaa hän ymmärtäisi? Kiinnostavaa nähdä, millaiseksi Elenan suhde Napoliin muotoutuu sarjan päätösosassa. Ja miten käy hänen siskonsa, Elisan, ja muiden Napoliin jääneiden? Selviääkö lopulta, mitä Lilalle on kirjan nykyhetkessä käynyt? Eli kyllä, vaikka tämä osa oli vähän jankkaava ja venytetyn oloinen, odotan sarjan päätösosan suomennosta paljon.

Kirjasarjan kolmannen osan taustalla kuohuu 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku, feminismi ja naisten jonkinasteinen vapautuminen sekä työväenluokan asema. Elena pyrkii parhaansa mukaan olemaan näistä teemoista kiinnostunut, mutta jollain tavoin kovin ulkokohtaisesti. Siksi ne jäivät minullekin lukijana aika etäisiksi.

Aloitin kirjasta keskustelun myös Twitterissä, ja siinäkin selvisi, että niin tämä osa kuin koko sarjakin jakaa vahvasti mielipiteitä. Oman bloggaukseni kirjoitettuani kävinkin kurkkimassa muita blogeja. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on nauttinut kirjassa nimenomaan siitä yhteiskunnallisesta sanomasta, joka minulle jäi etäiseksi. Omppu myös haluaisi pelastaa Lilan omalta elämältään siinä missä minä aloin tässä osassa enimmäkseen halveksia häntä. Tuijata puolestaan jakaa ajoittaisen tuskastumisen kirjan vatvomiselta tuntuvaan kerrontaan, mutta hänkin odottaa sarjan päätösosaa. Tuija on kysynyt postauksensa lopussa sen kysymyksen, jonka itsekin haluaisin esittää: miksei Elena saa itsestään irti sitä, mikä on hänelle tärkeää?

Muissa blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi KirjaluotsiLeena LumiRakkaudesta kirjoihinLuettua elämääKirjojen keskelläLumiomena ja Mitä luimme kerran.

Suomentaja Helinä Kangas sai viime vuonna teoksen ensimmäisen osan kääntämisestä Jarl Hellemann -palkinnon, joka myönnetään korkeatasoisen kaunokirjallisen teoksen laadukkaasta suomennoksesta. Tästä syystä sijoitan kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteen kohtaan 15, palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Kankaan suomennosta on tosiaan ilo lukea - ja viimeinen osa on käsittääkseni luvassa jo syksyllä.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Minä, Simon, Homo Sapiens & Ihme


Keskustelu on niin hienovarainen, etten ensin edes tajua että minua kiristetään. Näin Simon aloittaa tarinansa Becky Albertallin teoksessa Minä, Simon, Homo Sapiens. Simonin koulukaveri on nimittäin saanut selville, että Simon on homo, ja kiristää Simonia tällä tiedolla, koska Simon ei ole vielä valmis kertomaan asiaa koko maailmalle.

Sivumennen sanoen, eikö olisikin reilumpaa, jos kaikkien pitäisi tulla kaapista? Miksi heteroseksuaalisuus on joku oletusarvo? Mitä jos jokaisen pitäisi erikseen tehdä samanlainen kiusallinen ilmoitus omasta seksuaalisuudestaan, oli se sitten minkälainen hyvänsä? Simon pohtii mailissaan pojalle, johon hän on ihastunut - vaikkei tiedä tämän henkilöllisyyttä.

R. J. Palacion Ihme-romaanin päähenkilö, kymmenvuotias August Pullman, ei puolestaan voi peitellä erilaisuuttaan. Hänellä on synnynnäisesti epämuodostuneet kasvot ja monenlaisia muita terveysongelmia, joiden vuoksi hän on käynyt tähän asti kotikoulua. Hänen vanhempansa kuitenkin päättävät, että Auggien on syytä liittyä ikätoveriensa seuraan, ja hän aloittaa viidennen luokan tavallisessa koulussa.

Hetkinen - rinnastanko nyt tässä postauksessa homouden ja geenivirheeseen liittyvän sairauden? En. Rinnastan nämä kaksi kirjaa, koska loppujen lopuksi niissä on paljon samaa. Molempien päähenkilöt pelkäävät muiden ennakkoluuloja, osin syystäkin, sillä he joutuvat kärsimään niistä. Kirjojen tyylissä on myös paljon samaa: ne ovat kiinni tässä ajassa, ja kirjojen sanoma on lopulta varsin samanlainen, suvaitsevaisuuteen kannustava. Kumpikin kirja saattaa olla kyyniselle (aikuis)lukijalle liikaa, eli suosittelen sellaiselle, joka vielä jaksaa uskoa hyvän voittoon. Molemmissa on myös perin amerikkalaisia kohtauksia, esimerkiksi halloweenin viettoa, koulunäytelmiä, kykykilpailuja ja tiedeprojekteja. Ei siis ole mitenkään yllättävää, että Ihme-kirjasta on jo tehty elokuva (ks. traileri), ja Simonista sellainen on tulossa.

Minä, Simon, Homo Sapiens on sympaattinen ja nopealukuinen rakkaustarina, jossa on sopivasti jännitystä, koska sen kummemmin lukija kuin Simon itsekään ei tiedä, kuka on Simonin ihastus, jolle hän kirjoittelee. Ihme-kirjaan jännitystä tuovat lasten väliset suhteet ja muiden lasten vanhempienkin raadolliset asenteet Auggieta kohtaan. Lisäksi kirjassa pääsevät ääneen muutkin kuin Auggie, esimerkiksi hänen siskonsa Via, joka sanoo näin: Nyt hänen täytyy kasvaa. Meidän on pakko antaa hänen tehdä se, auttaa häntä, pakottaa hänet kasvamaan. Augustin on siis kohdattava maailma - mutta onko maailma valmis kohtaamaan Augustin?

Alkuvuoteni on ollut töiden parissa varsin kiireinen. Nämä kirjat ovat tarjonneet sujuvaa ja helppoa lukemista ja hiukan ajattelemisen aihettakin. Kummassakin kirjassa nimenomaan koulumaailma on keskeinen elementti. Opettajana on varmasti aika ajoin ihan tervettä pysähtyä miettimään, onko koulussa tilaa erilaisuudelle ja osaako opettajana puuttua riittävästi syrjintään, jota ilmenee. Omiakin asenteita on hyvä tarkastella - onko minulla sellaisia olettamuksia, joista olisi syytä päästä eroon?

Molemmat näistä kirjoista ovat sellaisia, joita voisin suositella luettavaksi vielä lukioikäisillekin. Vaikka Auggie onkin heitä paljon nuorempi, on kirjassa äänessä kuitenkin myös Auggien lukioikäinen sisko, jonka näkökulmaan pystyy ehkä samaistumaan. Simon taas on kaikin puolin hurmaava hahmo. Kummassakin kirjassa on myös huumoria.

Muissa blogeissa Simonista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogin Niina ja Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi. Helmet-haasteessani sijoitan Minä, Simonin kohtaan "kirja, jossa on viittauksia populaarikulttuuriin", sillä kuten Niina omassa bloggauksessaan tuo ilmi, kirjassa viitataan niin kirjallisuuteen kuin musiikkiinkin.

Ihme-kirjastakin on lukuisia bloggauksia, onhan sen alkuteos jo useamman vuoden vanha. Lukutoukan kulttuuriblogin Kristakin ehti lukea tämän tarinan. Vastikään kirjan pariin on päätynyt ainakin Kirjasähkökäyrän Mai. Linkkaan tähänkin kohtaan Yöpöydän kirjat -blogin, koska sieltä löytyy lukuisia linkkejä muihin blogeihin. Sijoitan Ihmeen Helmet-haasteessa kohtaan "Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan".

Teosten tiedot:
Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens.
Alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015.
Suom. Lotta Sonninen.
Otava, 2017.
253 s.

R. J. Palacio: Ihme.
Alkuteos Wonder, 2012.
Suom. Inka Parpola. 
WSOY, 2017.
336 s.
(Kuuntelin Ihme-kirjan osin englanninkielisenä äänikirjana Storytelistä. Kirja oli hienosti toteutettu, koska eri kertojaäänillä oli myös eri lukija. Molemmat printtikirjat kirjastolainoja.)