tiistai 21. marraskuuta 2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa - Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit

He [peräpohjalaiset] uskalsivat jo ennen maailmansotaa kannattaa maamme itsenäisyys-aatetta, ja ryssän sortovaltaa vihattiin katkerasti. Ja jääkäriliike sai sitten jokivarren talonpojista lämpimiä kannattajia. Saksalaiset sotavangitkin uskalsivat karkumatkoillaan pistäytyä useampaan tupaan ruokaa ja yökortteeria hakemaan. Mutta pettureitakin oli muutama. Ja heidän tähtensä piti olla varuillaan niiden, jotka eivät olleet "suuren isänmaan" johtomiesten suosiossa.


Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit. Saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa
WSOY, 1923
184 s.
(kirjastolaina)
Kaarlo Hännisen Kiveliön karkurit kuvaa ensimmäisen maailmansodan aikaisia saksalaisia sotavankeja, jotka karkaavat Muurmannin (nyk. Murmansk) ratatyömaalta ja pyrkivät Suomen kautta Ruotsiin ja siitä edelleen Saksaan. Kirja kuvaa suomalaisten suhtautumista saksalaisiin ja venäläisiin, ja teoksen lopussa kuvataan myös Suomen sisällissotaa. Teos on siis monella tavalla oman aikansa kuva, eikä ole siksi ihme, että se on valittu edustamaan vuotta 1923 Ylen Kirjojen Suomi -projektin 101 kirjaa -listalla.

Nykylukijalle kirja tarjoaa ajankuvan ja historiatiedon lisäksi seikkailukertomuksen ja lopulta aika valjuksi jäävän rakkaustarinan. Luutnantti Braun ajautuu pakomatkalla erilleen joukostaan ja loukkaantuu pahoin. Häntä hoivaava kruununtorpan tytär Saima rakastuu mieheen, mutta on selvää, ettei Braun voi jäädä tulenarassa tilanteessa Suomeen. Saksalaisten auttaminen on Venäjän vallassa olevassa Suomessa luonnollisestikin kiellettyä, mutta pohjoisen ihmiset tietävät, että oman maan poikia on Saksassa jääkärikoulutuksessa, joten saksalaiset nähdään aseveljinä yhteistä vihollista Venäjää vastaan. Muutamat suomalaiset ovat kuitenkin venäläisten - toisaalta toki senhetkisen laillisen esivallan - puolella tai sitten karkurien kiinnisaamisesta luvatun palkkiorahan perässä, joten lukija saa jännittää, löytyykö avunantajia saksalaisjoukkion pakomatkalle riittävästi.

Teos on hyvä esimerkki siitä, miten kaunokirjallisuus voi saada pohtimaan jotain aikanaan koulun historiantunneilla sivuttua asiaa entistä syvemmin. Saksa nähtiin kirjan mukaan ensimmäisen maailmansodan ajan Suomessa vapaana maana, josta toivottiin apua oman maan itsenäistymispyrkimyksiin. Ihannoiva kuva Saksasta näkyy vielä Kaarlo Hännisen esipuheessakin, jossa hän esimerkiksi kiittelee, että saksalaiset ovat myöntäneet kunniamerkkejä heitä auttaneille suomalaisille. Hännisen lapsenlapsi Eeva Hänninen kertoo Ylen haastattelussa, että hänen isoisänsä talosta Kuusamossa on mahdollisesti voitu auttaa saksalaisia vankikarkureita, joten kirjalla on ehkä siinä mielessä myös yhteyksiä todellisuuteen.

Teoksen kuvaus pohjoisesta luonnosta on rikasta. Erämaa - kiveliö - näyttäytyy vahvana vastavoimana eloonjäämiskamppailussa. Toisaalta se on tehnyt siellä asuvista ihmisistä sitkeitä ja yhteistyökykyisiä.

Siinä, missä metsä loppuu ja pelto alkaa, on kuin kahden valtakunnan raja: kiveliön ja kulttuurimaiseman. Ja näiden valtakuntien välillä on käynnissä ikuinen taistelu, jossa ihminen ja kiveliö voimiaan mittelevät, ja jossa valloitetaan uusia alueita, ja toisin peräännytäänkin. (s. 67)

Etelässä eivät näyttäneet isännän surut liikuttavan työväkeä eikä työväen huolet isäntää. Kiveliössä olivat kaikki melkein samanarvoisia, siellä oli yhteinen rintama kaikilla ankaraa luontoa vasten käännettynä. (s. 170)

Vaikka teoksessa ei olla sotarintamalla, luotejakin viuhuu saksalaisten paetessa heitä takaa-ajavia venäläisiä. Kirjassa niin saksalaiset sotilaat kuin suomalaiset siviilitkin pohtivat jonkin verran sotaa ja sen mielettömyyttä. Ihminen on varsinkin näin sota-aikana kohtalon käsissä kuin mitätön leikkikalu, jota hän heittelee minne milloinkin, ja samoin on kokonaisten kansojen kohtalo usein kuin yhden arvan varassa, pohtii esimerkiksi luutnantti Braun. Teoksen alussa puolestaan saksalaisia auttava torppari Taipale pohtii, miksi ollenkaan soditaan, kun maata kyllä ainakin pohjoisen erämaan perspektiivistä katsottuna riittää kaikille.

Kirjan lopussa aika yllättäenkin kerronta keskittyy aika paljon Saimaan ja hänen veljeensä Juhoon, jotka on lähetetty pohjoisen korpimailta Helsinkiin. Siellä he joutuvat sisällisodan keskelle. Tältä osin juoni tuntui vähän köykäiseltä, eli näkökulmatekniikka ei ehkä ollut ihan Hännisen vahvuus kerronnassa. Rakkaustarinakin saa kuitenkin päätöksensä.

Olen iloinen, että sain 101 kirjaa -projektissa luettavakseni nimenomaan kaksi pohjoissuomalaista kirjaa, joista toinen oli minulle jo ennestään tuttu Joni Skiftesvikin novellikokoelma, toinen taas tämä kirja, johon en taatusti olisi tullut koskaan tarttuneeksi ilman tätä projektia. Kaarlo Hänninen (1876 - 1939) oli kuusamolainen kirjailija, tutkija ja Maalaisliiton kansanedustaja. Hän toimi eduskunnassa monin tavoin kotiseutunsa hyväksi, kertoo Wikipedia-artikkeli.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti