torstai 9. marraskuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Toisinaan minusta tuntuu, että niputan yhteen elämäni kirkkaita pisteitä. Etäältä katsottuna ne voi ymmärtää kuvioksi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.
(kirjastolaina)

Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin on niitä lukukokemuksia, joihin tietää palaavansa vielä uudelleen. En usko kertalukemalla saaneeni kirjasta kaikkea sitä, mitä olisin siitä voinut tavoittaa. Joka tapauksessa tiedän lukeneeni hienon kirjan, joka tavallaan vei minut kotiin.

Kallandin kirjan kertoja on Markus, kerronnan nykyhetkessä jo keski-iän sivuuttanut mies, joka työskentelee New Yorkissa Jehovan todistajien päätoimistossa. Hänen on matkustettava Suomeen nuorimman siskonsa hautajaisiin. Samalla hän yrittää hahmottaa, mitä oikeastaan tapahtui hänen lapsuudenperheelleen, sille perheelle, joka vietti kesiään Bellevuen huvilassa Kirkkonummella. Mitä tapahtui viulistisisko Ellenille, mitä omapäiselle Carolalle? 

Kalland taitaa romaanin aloittamisen. Kirjan alussa on kuvattu kuolemantapaus menneisyydestä, ja se tuntuu luovan tiheän jännityksen tunnelman, joka kantaa lähes koko kirjan ajan. Lisäksi kertoja saa alussa kirjeen, jossa kerrotaan, että hänellä on lapsi - ja lapsenlapsi. Lukemista on jatkettava, jotta erilliset pisteet yhdistyvät ja muodostavat kuvan. 

Millainen tuo kuva sitten on? Toisaalta se on kuva kertojasta, Markuksesta, jonka suhde uskontoonsa ei ole mitenkään yksioikoinen. Jehovan todistajat ovat esimerkiksi jossain määrin tunnettuja siitä, että heidän oppinsa muuttuu aika ajoin. Näin on myös kirjan maailmassa, ja kertoja on tässä prosessissa mukana, koska hän laatii artikkeleja järjestön julkaisuihin. 

Toisinaan sain tehtäväkseni kirjoittaa kaksi eri versiota samasta artikkelista. Tällainen oli esimerkiksi kirjoitus siitä, saisivatko Sodoman ja Gomorran viattomasti tapetut ihmiset ylösnousemuksen. -- Yritin saada kysyä, mikä kanta on lopullinen. "Sitten kun se on painettu, me hoidamme loput." Kirjoitin artikkelista molemmat versiot, ja hallintoelimen äänestyksen jälkeen toinen julkaistiin. En muista, kumpi kanta jäi voimaan.

Uskonnon periaatteiden häilyvyys ja pienen miesjoukon - hallintoelimen - vahva valta niihin tuntuu siis olevan Markukselle jotenkin yhdentekevää. Samaan aikaan hän silti pyrkii itsekin jokseenkin aktiivisesti valta-asemaan. Markuksen persoona jäi minulle toisaalta etäiseksi. Ehkä hän on etäinen itselleenkin - alkaa ymmärtää omaa persoonaansa vasta vanhemmalla iällä, kun on vastakkain itselleen uusien asioiden kanssa? Markus pohtii paljon sitä, mikä on totta ja miten totuutta voi muunnella jättämällä jotain kertomatta. Lopussa hän pystyy jo reflektoimaan itseään: Ei ollut totta, että olin rakastanut vain itseäni.

Lapsuudessa kuvaan kuuluu myös Markuksen äiti, joka ei jaksa olla riittävän aktiivinen todistaja ja käydä kentällä ovelta ovelle -työssä, joten hänestä ei voi puhua seurakunnassa. Äiti sairastaa mitä ilmeisimmin masennusta, mutta tätä ei haluta uskonnon parissa myöntää. Apua emme saaneet, koska lääkettä ei ollut olemassa. Äidillä ei ollut fyysistä sairautta, ainoa oikea tapa oli vetäytyä ja tutkia enemmän julkaisujamme. 

Koko kuvan ja kirjan keskiössä on kuitenkin Ellen, toisiksi nuorin sisaruksista. Hänen soittoharrastuksensa puolesta muuten niin voimaton äitikin jaksaa pitää ääntä. Mikä sai kuitenkin persoonallisen ja lahjakkaan viulistitytön soittimen vaimenemaan? Juuri Ellen oli se kirjan hahmoista, josta halusin tietää enemmän - ja hänestä ja hänen kohtalostaan haluaisin kiivaasti keskustella jonkun kirjan lukeneen kanssa. 

Kirjan maailma on minulle tietyiltä osin tuttu, toisilta osin ei. Ben Kalland on eronnut Jehovan todistajista parikymppisenä (ks. Kotilieden haastattelu), minä teini-ikäisenä. En kanna uskontoa kohtaan henkilökohtaista kaunaa, eikä Kallandin kirjastakaan sellaista välity. Suljetut uskonnolliset yhteisöt sääntöineen ovat silti kaiken kaikkiaan minusta vastenmielisiä silloin, kun ne  sulkevat myös ongelmat sisäänsä tai eivät edes suostu niiden olemassaoloa näkemään. Silti Vien sinut kotiin oli minulle merkityksellisempi tarinana perheestä ja perhesuhteista kuin uskonyhteisöstä. 

Harmi, etten ehtinyt käydä kuuntelemassa Kallandia kirjamessuilla. Täytyy ehkä lukea lisää hänen haastattelujaan. Olisi kiinnostavaa tietää, miten hän päätyi kirjoittamaan esikoisteoksensa vasta viisikymppisenä - onko esimerkiksi niin, että omiin kokemuksiin on täytynyt saada ajallista etäisyyttä, jotta teoksenkin on pystynyt etäännyttämään niistä? 

En aina ehdi lukea muiden bloggauksia tai vähintään linkit niihin jäävät laittamatta. Koska tässä kirjassa on kuitenkin kyseessä minulle tuttu mutta ehkä monelle muulle vieras yhteisö, oli hyvin kiinnostavaa käydä kierros muissa blogeissa. Kirjaa on luettu paljon - tässä joitakin poimintoja: Lukujonossa-blogissa ihastellaan esimerkiksi Kallandin tapaa kirjoittaa uskonnosta ilman saarnaamisen makua. Leena Lumi toivoi, että Kalland olisi noussut HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Olisin itsekin toivonut näin, mutta jostain syystä tuolle listalle eivät päässeet sen kummemmin tämä kirja kuin toinen uskontoa kuvaava esikoisteos, helluntailaisuuden maailmaa minulle avannut Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät. Törmälehdon kirja on tullut Kallandista mieleen esimerkiksi myös Kirsin kirjanurkan Kirsille. Kirsi kertoo merkinneensä kirjasta muistiin monia hienoja kohtia - sama täällä. Hauska huomio on, että minullakin oli tässä bloggaukseni lopussa ensin sama lainaus totuudesta ja fiktiosta, joka on näköjään myös näissä kolmessa bloggauksessa. Ja samaan sitaattiin lopettaa myös kirjan teemoja ansiokkaasti analysoinut Tuijata.  Lumiomenan Katjakin on ihastunut kirjan tyyliin ja rakenteeseen. Kirjasähkökäyrän Mai puolestaan on kriittinen teosta kohtaan: hän on kokenut niin päähenkilön kuin kirjan kuvaaman yhteisönkin vastenmieliseksi ja muun muassa siksi koko lukukokemus on ollut epämiellyttävä.

Jännä, miten muuten ex- Jehovan todistajana edelleen nousee karvat pystyyn, kun joissakin arvioissa (ei muistaakseni yllä linkittämissäni) käytetään sanaa jehovalainen tai jehova silloin kun tarkoitetaan kyseiseen uskontoon kuuluvaa henkilöä, ei Jumalaa. Jos siis joku ei vielä tiennyt, kyseinen tapa on jos nyt ei loukkaava niin ainakin virheellinen. 

10 kommenttia:

  1. Kiitos kirjoituksesta! Minua lämmittää se että haluat keskustella Ellenin kohtalosta jonkun kanssa... olet ilmeisesti ihan oikeilla jäljillä!
    PS.YLEn Areenassa on pitkähkö haastattelu (7.11) https://areena.yle.fi/1-4231525

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelisin niin, että ymmärsin vihjeet (esim. konventissa esitetty näytelmä tuntui merkitykselliseltä). Enköhän kuitenkin jossain vaiheessa pääse juttelemaan jonkun kanssa, joka on kirjan lukenut. Kiitos kommentista, käyn katsomassa haastattelun!

      Poista
  2. Kiitos ihanasta blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiukan säikähdin, kun juuri tähän tekstiin oli tullut anonyymi kommentti, mutta onneksi se olikin kehu. Kiitos itsellesi, että käyt lukemassa!

      (Kirjoitin tästä tekstistä monta versiota, ja lopulta jätin omat uskontokokemukseni liki kokonaan pois, koska halusin keskittyä kirjaan enkä itseeni. Siltikään omasta taustasta kertominen ei ollut ihan helppoa.)

      Poista
  3. Tämä on kiinnostanut siitä saakka, kun kirjasta kuulin, mutta en ole saanut hankittua teosta luettavaksi, ehkä joskus. Uskonyhteisöt ovat jostain syystä minua kiinnostaneet paljonkin, ja tällaisten romaanien myötä varmasti oppii paljon myös kyseisestä uskonnosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni uskontoa ja sen arvomaailmaa kuvattiin kirjassa uskottavasti, vaikkakin kielteisiin asioihin keskittyen. Erottaminen ja sitä seuraava karttaminen toki ansaitsevatkin tulla puiduksi, niin julmista käytännöistä on kyse.

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Sanoit tuolla teksissäsi näin:

    "Harmi, etten ehtinyt käydä kuuntelemassa Kallandia kirjamessuilla. Täytyy ehkä lukea lisää hänen haastattelujaan. Olisi kiinnostavaa tietää, miten hän päätyi kirjoittamaan esikoisteoksensa vasta viisikymppisenä - onko esimerkiksi niin, että omiin kokemuksiin on täytynyt saada ajallista etäisyyttä, jotta teoksenkin on pystynyt etäännyttämään niistä? "

    Kirjan ilmestymistä edeltäneenä lauantaina Ben Kalland oli useita tunteja vieraana kotonani. Keskustelimme kaikenlaisista jehovantodistajuuteen liittyvistä asioista ja tein samalla Benistä henkilöhaastattelun. Sen voi lukea täältä:

    http://johanneksenpoika.fi/uutiset/juttu_s796.html

    Olen itsekin entinen Jehovan todistaja. Minut erotettiin vuonna 2006 "ajatusrikosten" takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos linkistä! Perusteellinen haatattelu, avasit Kallandin taustaa ja suhdetta järjestöön hyvin. Jäin miettimään sitä, että onko todella niin, ettei Suomessa ole ennen ilmestynyt romaaneja, joissa käsiteltäisiin Jehovan todistajia? Onneksi nyt sitten tämä puute on korjattu.

      Poista
  6. Hieno blogiteksti, oli ilo lukea tämä. Pidin paljon Kallandin kirjasta. Jehovan todistajat ovat minulle vieras uskonnollinen liike, mutta kirjan myötä moni liikkeeseen liittyvä asia konkretisoitui mielessäni. Kalland osaa yhdistää niin monta asiaa: uskonnon ja perheen, menetykset ja ilon, musiikin ja maisemien kauneuden.

    VastaaPoista