sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Olin pitkään luullut olevani aivan normaali. Tai ainakin luulin ajattelutapani olevan samanlainen kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Että mitä sitten, etten pidä itseäni minään tai uskon kaikkien vihaavan minua (kunnes toisin todistavat ja niitäkin todistamisia epäilin). Niinhän kaikki muutkin ajattelevat! Tai ainakin pelkäävät tulevansa hylätyksi, puukotetuksi selkään.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos, 2017
157 s.
(Oma kirjaostos)

Anni Saastamoinen on toimittaja ja monelle tuttu varsinkin Twitteristä, jossa hän laukoo ajatuksiaan esimerkiksi keski-ikäisistä käppäukoista. Hänen teoksensa Depressiopäiväkirjat pohjautuu kirjoittajan omiin masennuskokemuksiin, ja tyyli on yhtä suora ja räväkkä kuin sosiaalisessa mediassa. Kirjan kansikuva vittupilvineen kertookin hyvin sen tyylistä ja karkottanee ne ihmiset, jotka eivät alatyylisiä ilmauksia siedä.

Suosittelisin kirjaa ennen muuta ihmisille, joiden läheinen on sairastunut masennukseen. Uskoisin, että kirja auttaa ymmärtämään sitä - Saastamoisen sanoin - temppurataa, joka masentuneen on jaksettava käydä läpi saadakseen myös terapiaa lääkehoidon lisäksi. Saastamoinen ei suinkaan ole masennuslääkkeitä vastaan, vaan kertoo omalla kohdallaan lääkkeiden olleen edellytys sille, että hän jaksoi edes hakeutua terapiaan ja hyötyi siitä.

Saastamoisella on taito sanoa asiat tiiviisti ja nasevasti. Hän ruotii esimerkiksi masennuksen diagnosoimiseen käytettävän BDI-testin läpi hulvattoman hauskasti - saavutus sekin, kysytäänhän lomakkeessa kuitenkin hyvin synkistä asioista. Ja viimeinen vaihtoehto, "etten enää kestä", on jotain mitä teini-ikäiset huutavat julkisissa kulkuneuvoissa. -- Vittu mitä draamailua, eihän tuommoinen sovi suomalaiseen luonteeseen, tai en ainakaan saatana myönnä että olisin niin onneton "etten enää kestä", kyllä sitä nyt on perkele vaan kestettävä, tai teeskenneltävä ainakin kestävänsä.

Ainoa huono puoli kirjassa on, että olisin mielelläni lukenut hiukan enemmänkin. Toipumisvaihetta käsitellään kirjassa aika lyhyesti, vaikka toki hyvin mietitään sitäkin, voiko masennuksesta varsinaisesti "parantua" vai onko vain parempia ja huonompia vaiheita. Mikä on lopulta paranemista? Onko se vain sitä, että salakalavasti huomaa voivansa paremmin ja ettei roskien vieminen tai pyykkien laittaminen kaappiin enää uuvuta tuntikausiksi?



Kävin kuuntelemassa Saastamoista Helsingin kirjamessuilla, ostin kirjan ja sain siihen myös omistuskirjoituksen. Kiitos kirjailijalle siitä ja ylipäätään tämän kirjan olemassaolosta. Kirja käynnisti omassa mielessäni monenlaisia ajatuskulkuja - esimerkiksi tuo alkuun lainaamani kohta. Eikö olekaan normaalia ajatella näin?


Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus on käynnistänyt bloggareille ja kaikille muillekin tälle viikolle haasteen osallistua jollain tapaa Mielenterveysviikkoon. Haaste sai minut viimeistelemään tämän monta viikkoa luonnoksena olleen postauksen juuri nyt. Depressiopäiväkirjoista ovat minun lisäkseni tällä viikolla kirjoittaneet ainakin Tekstiluola-blogin Tuomas, Kirjojen kauneudesta -blogin Syksyn lehti, Lukupino-blogin Simo ja haasteen vetäjä itse. (Näistä muuten Tuomas on pohtinut hyvin kirjan lajia. Itsekin mietin, laitanko postaukseeni tunnisteeksi tietokirjallisuus. Ovathan elämäkerratkin tietokirjallisuutta, joten mikseipä sitten hyvin henkilökohtainen masennuskuvaus, jossa on jopa pamflettimainen sävy.)
___________________________

Jos haluaa lukea masennuksesta hiukan lempeämpään tyyliin, suosittelen esimerkiksi Pauliina Vanhatalon kirjaa Keskivaikea vuosi

5 kommenttia:

  1. Totta, tätä kirjaa olisi lukenut (tai kuunnellut, kuten tein) pitempäänkin. Puhutteleva, voimakas kirja, joka on roisi ja hauras, tärkeä eikä yhtään siloiteltu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Katja! Mietin muuten, onko tämä liian raju lukiolaisille. Ajattelin viedä tarjolle 4. kurssilaisille, jotka lukevat vaikuttavia kauno- ja tietokirjallisia teoksia.

      Poista
  2. Ei tämä ainakaan minusta ole liian raju lukiolaisille. Eivätköhän nuoret tiedä aika paljon elämän rankastakin puolesta. Ja kiroilu on nuorille tuttua :) Lisäksi tässähän ei sentään käsitellä kovin paljon itsemurhaa, joka olisi se depressioon liittyvä rankin aihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Luulen, että nimen perusteellakin tähän tarttuu vain sellainen opiskelija, jolla on jotain kosketuspintaa masennukseen, ja tämä suorapuheinen tapa käsitellä asiaa voi olla nuorelle voimaannuttavakin.

      Poista
  3. Tämä kiinnostaa. Laitankin heti varauslistalle, kiitos vinkistä. Kirjoittajan nimi ei ole tuttu - en ole nähnyt somessa - mutta kuulostaa todella hyvältä ja aina vain ajankohtaisemmalta aiheelta.

    VastaaPoista