maanantai 19. kesäkuuta 2017

Eveliina Lauhio: Mihin minä uskon

Eveliina Lauhio (toim.): Mihin minä uskon
WSOY, 2016
272 s.
(kirjastolaina)
Eveliina Lauhion toimittamassa Mihin minä uskon -kirjassa viisitoista tunnettua suomalaista kertoo, mihin he uskovat. Kirja on jaettu seitsemään osioon: etsiminen, löytäminen, epäilys, toivo, arki, pyhä ja tuonpuoleinen. Jokaisen osion alussa on aukeaman mittainen johdanto, jossa kerrotaan myös faktatietoa suomalaisten uskonnollisuudesta ja henkisyydestä. Johdannon jälkeen on kunkin haastateltavan näkemyksiä kyseisestä aihepiiristä, kuitenkin siten, ettei missään osiossa ole viittätoista lukua vaan jokainen haastateltava pääsee ääneen muutaman kerran kirjan aikana. Jäsentely on mielestäni varsin toimiva.

Kirjan alussa Eveliina Lauhio esittää toiveen: Toivon, että kirja antaa vähän vastauksia, herättää paljon kysymyksiä ja virittää hyviä keskusteluja. Ainakin minut kirja sai kysymään, mihin minä uskon. Vaikka pidän itseäni melko rationaalisena ihmisenä, en voi samastua esimerkiksi Tuomas Enbusken täysin ateistisiin ajatuksiin. Minulle ateismi ei ole myöskään minkäänlainen älykkyyden merkki. Entinen Jehovan todistaja Kristiina Komulainen muotoilee ajatuksensa näin: Ainakin tiedän, mitä en ole ja mihin en usko. Olen varovainen sanomaan ehdottomia totuuksia, sillä ajatukseni muuttuvat jatkuvasti. Tähän pystyn samastumaan (ja oma taustani muistuttaa Komulaisen taustaa).

Kiinnostavaa kirjassa oli myös se, että vaikka jokaisen haastateltavan näkemykset ovat omissa osiossaan, ne asettuvat silti ikään kuin vuoropuheluun keskenään. Vaikka niin Päivi Räsänen kuin Irja Askolakin edustavat luterilaisia näkemyksiä, näyttäytyy jälkimmäinen huomattavasti lempeämpänä. En ole itse koskaan kuulunut luterilaiseen kirkkoon, mutta arvostan Askolaa paljon. Kristittynä oleminen tarkoittaa minulle ennen kaikkea lähimmäisen huomioimista. Kysyn jatkuvasti itseltäni, heijastuuko minusta armo vai ahdistus, ilo vai ankeus, olenko porttien avaaja vai porttien sulkija, hän sanoo.

Vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan vain runsas neljännes suomalaisista uskoo Jumalaan siten kuin kristinusko opettaa. Vajaa neljännes taas uskoo Jumalaan jotenkin muuten, 20 % ei usko Jumalaan tai jumaliin ollenkaan. Loput ovat uskostaan epävarmoja. Tämä näkyy myös tässä kirjassa. Monikaan ei halua määritellä itseään uskonnolliseksi, mutta on kuitenkin kiinnostunut henkisistä asioista. Lauhio lainaa Liselotte Friskin määritelmää: henkisyys on itse määriteltävää, kokemuksellista ja henkilökohtaista, kun taas uskonnollisuus on ennalta määriteltyä ja oppikeskeistä. Kirjassa kerrotaankin, että yhä useammat länsimaiset ihmiset yhdistelevät erilaisista maailmankatsomuksista itselleen sopivat palaset. Kirjan haastatelluista esimerkiksi Päivikki Palosaari kuuluu kirkkoon, mutta uskoo myös henkioppaisiin ja sielunvaellukseen. Silti keskeistä hänestä on se, että tekee oman osansa reilun yhteiskunnan eteen ja noudattaa maallisia lakeja.

Moni haastateltavista on löytänyt elämänsä tarkoituksen siitä, että tekee sitä, missä on hyvä ja millä voi tuottaa iloa myös muille. Kauko Röyhkä määrittelee, että hänen on tarkoitus käyttää luovuuden lahjaansa, huolehtia lähimmäisistään ja kohdella muita kunnioituksella. Esimerkki Minna Parikka taas uskoo kenkäsuunnittelijan uransa olevan välivaihe matkalla johonkin suurempaan: Toivon, että elämäni tarkoitus tulee olemaan enemmän yhteisöllisyydessä ja muiden ihmisten auttamisessa. 

Kirjan pelottavimman ajatuksen esittää Toni Wirtanen: Uskon, että olemme menossa kohti uutta keskiaikaa. Sivistyksen ja tekniikan voittokulun tilalle tulevat yhteiskunnan kaikki tasot läpäisevä rapautuminen ja kulttuurinen hiipuminen. Juuri silloin, kun ihminen luulee tietävänsä kaiken ja olevansa kehityksen huipulla, koittaa tuho. Ajatus on pelottava siksi, että minusta tuntuu, että näen merkkejä tällaisesta rapautumisesta ja hiipumisesta esimerkiksi koulumaailmassa.

Mihin minä uskon? on kiinnostavasti rakennettu ja ajatuksia herättävä kirja. Suosittelen, jos haluaa pohtia asioita eri näkökulmista - tai vaikka olisi jo uskonnollisen näkemyksensä lukkoon lyönyt. Kuten Irja Askola sanoo, Jokaisen vakaumus voi rakentua myös siitä, että uskaltautuu kuuntelemaan eri tavalla ajattelevaa. Tässä kirjassa on tutustuttavana viisitoista erilaista tapaa ajatella.

Tietokirjallisuudesta blogataan nähdäkseni huomattavasti vähemmän kuin kaunokirjallisuudesta. Olen huomannut, että omassa blogissani tietokirjallisuuspostauksia myös luetaan ja kommentoidaan vähemmän kuin kaunokirjallisuuspostauksia. (Poikkeuksiakin toki on.) Tästä kirjasta löysin vain yhden muun bloggauksen, Marja-Liisan kirjoituksen Kirjavinkit-sivulla

2 kommenttia:

  1. On sääli, että tietokirjoja ei samaan tapaan esitellä ja lueta. Ehkä se osaltaan johtuu siitä, että tietokirjoja ei usein lueta kaunokirjojen tapaan alusta loppuun, kun taas blogeissa esitellään nimenomaan niitä kirjoja, jotka on luettu kannesta kanteen. Liekö sitten niinkin, että suurin osa rentoutuu ennemmin kaunon kuin faktan parissa? Ainakin itse olen todennut, että faktatekstin lukeminen ei ole yhtä pitkäjänteistä ja rentouttavaa kuin romaanien lukeminen, vaikka fakta onkin feminismipainotukseni jälkeen nostanut osuuttaan omassa blogissani.

    Tämä Mihin minä uskon -teos voisi olla kiinnostava lukea Helmet-haasteen kohtaan, jossa pyydetään lukemaan uskontoa käsittelevä teos. Postauksesi sattui hyvään aikaan - pitääkin katsoa, löytyisikö tämä omasta kirjastostani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Näinhän se tietysti varmasti on, että tietokirjallisuudella on eri funktio kuin kaunokirjallisuudella. Soisin silti, että useampi tietokirja tulisi nostettua esille myös blogeissa. Minusta on esimerkiksi harmi, että niin harva bloggari sitten äänestää Blogistanian Tieto-kategoriassa. (Tai no harva ja harva, mutta vähemmän kuin Globalia ja Finlandia-sarjoissa.)

      Tämä kirja sopisi erinomaisesti tuohon haastekohtaan. Toki moni kaunokirjallinen teoskin siihen sopii (esim. Taivaslaulu tai vaikka vuoret järkkyisivät).

      Poista