lauantai 27. toukokuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava, 2017
415 s.
(kirjastolaina)
Ilahduin kovin, kun kuulin, että Eve Hietamiehen Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012) saavat jatkoa. Luin Yösyötön vajaat kuusi vuotta sitten juuri ennen kuin lähdin synnyttämään ainokaistani ja Tarhapäivän puolestaan juuri niihin aikoihin, kun hän aloitti päivähoidon. Tyttäreni aloittaa syksyllä esikoulun, Paavo Pasanen tässä kirjassa puolestaan jo ensimmäisen luokan. En ole suinkaan ainoa, jonka lapset ovat kasvaneet suurin piirtein samaa tahtia Paavon kanssa, vaan tiedän muitakin, jotka ovat saaneet vertaistukea vanhemmuuteensa Antti Pasaselta.

Tosielämässä en muuten juurikaan luultavasti pitäisi Antista enkä hakeutuisi hänen seuraansa. Hietamies on kirjoittanut Antista osin aika stereotyyppisen hahmon. Antti heittää työkavereineen niin huonoa läppää, että naispuoliset työkaverit häipyvät pöydästä. Antin mielestä hiusten värjääminen on homoa: Niin hintti en sentään ollut, että olisin alkanut hiuksiani värjäämään. Tai siis hintti en ollut ollenkaan. Antti kieltää poikaansa avaamasta ovea Jehovan todistajille, eikä "jehovia kutsuta olohuoneeseen odottamaan, että isi palaa kaupasta". (Jehovan todistajien sanominen jehoviksi on sama kuin sanoisi islaminuskoisia allaheiksi.) Antti omistaa vain järeitä äijätoppaa olevia goretex-hanskoja, ei korujen puhdistukseen suositeltuja ohuita hansikkaita, jotka ovat "naisten juttuja". Ja niin edelleen. Mielestäni kirja siis jossain määrin vahvistaa sukupuolirooleihin liittyviä stereotypioita. Ne, joilla on löysempi nuttura, osannevat lukea kirjan viihteenä.

Lastenkasvattajana ja kehitysvammaisen veljensä kanssa toimiessaan Antti on kuitenkin kiinnostava ja uskottava hahmo. Ja toisaalta Antin stereotyyppinen äijämäisyys sopii hyvin yksiin sen kanssa, kuinka hän viimeiseen asti patoaa tunteensa sisälleen eikä tajua, että kaikenlaista vastuuta ja suorittamista alkaa elämässä olla jo liikaa.

Monet kirjan tilanteista ja ajatuksista olivat tunnistettavia. Vaikka oma lapseni on siis hiukan nuorempi eikä hänellä ole vielä omaa puhelinta, olen kuullut usein työkavereiden käyvän vastaavia keskusteluja kuin Antti ja Paavo käyvät aamuisin ennen Paavon kouluunlähtöä ja iltapäivisin, kun Antti on vielä töissä.

Iltapäivä. Kännykkä soi.
- Haloo. Isi.
- Onks mul uskontoo?

- Haloo. Isi.
- Mulla on kiviä housuissa.

- Haloo. Isi. 
- Mä söin kakan palan, kun luulin, että se oli keksi.

- Haloo. Isi. 
- Mulle tuli nakkihikka.

...Ja niin edelleen, lukemattomia yksinäisen lapsen seurankaipuisia varmistuspuheluita, joihin ei kuitenkaan voi olla vastaamatta, koska sen kerran kun ei vastaa, kyseessä voikin olla ihan oikea hätätilanne.

Antin ja Paavon elämään sisältyy monenlaisia kommelluksia ja vastoinkäymisiä, joita lukiessa nauroin ääneen. Toisaalta kirjassa on myös vakavia teemoja ja pohtimisen aihetta, eli mitään aivotonta hömppää se ei suinkaan ole. En oikeastaan halua kertoa kirjan käänteistä juurikaan enempää. Hammaskeiju sopii luettavaksi jokaiselle vanhemmalle, varsinkin siihen vaiheeseen, kun lapsi on aloittamassa koulun. Vaikka edellisiä osia ei olisi lukenut tai niiden lukemisesta olisi aikaa, Antin ja Paavon elämän keskeiset käänteet ja heidän elämäänsä kuuluvat henkilöt kerrataan kirjan alussa lyhyesti, eli kirjaan pääsee sisälle sujuvasti.

Kirjassa viisaimman ajatuksen esittää Antin pitkään haikailema Enni:
- Miks sä aina vertaat Paavoa muihin, Enni kysyi kerran. - Miks sä aina odotat siltä jotain muuta? Yhtenä päivänä se on sitä jotain muuta, ja siihen se sitten meni. Lapsuus.

Hammaskeijun ovat lukeneet todella monet bloggarit, eli linkkaan tähän vain muutaman postauksen. Amman lukuhetkessä kirja on kuunneltu äänikirjana, ja se olisi varmasti mainio. Amma kirjoittaa juuri siitä, että oma lapsi on kasvanut samaa tahtia Pasasen Paavon kanssa, niin kuin omassa kaveripiirissänikin monella. Myös Annikalle kirja on tullut tunnetasolla hyvin lähelle. Pienen kirjaston Katri on minun tapaani kiinnittänyt huomiota kirjan stereotyyppisiin ja vanhanaikaisiin sukupuoliroolikäsityksiin - hyvä, etten ole ainoa, jonka kukkahattu kiristää. Krista ehti rakastua tähänkin kirjaan, vaikka hänellä ei lapsia ollutkaan. "Hammaskeijua täydellisempää päätöstä [trilogiaan] en olisi voinut toivoa", Krista kirjoitti. (Montakohan kertaa vielä käy niin, että luen jonkin kirjan ja pääsen tavallaan vielä keskustelemaan Kristan kanssa, vertaamaan omaa lukukokemustani hänen kirjoittamiinsa ajatuksiin..? Toivottavasti ehdin lukea edes murto-osan siitä kaikesta, mitä Krista luki.)

9 kommenttia:

  1. Täällä kanssa yksi, jonka esikoinen on kasvanut samaan tahtiin Paavon kanssa - meillä tosin kouluun vasta ollaan menossa mutta näen niin samoja tilanteita meillä olevan edessä.

    Annan Antille ehkä äijämäisyyttä anteeksi sen varjolla, miten hän oikeasti veljensä ja lasten kanssa tulee toimeen ja miten fiksuja kasvatusideoita siellä on - Paavosta on niin kohtelias ja fiksu poika kasvanut! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paavosta on tosiaan kasvanut kirjassa rehti ja oikeudenmukainen poika, joten vaikka Antilla aika luutuneita asenteita osittain onkin, ehkä hän pitää ne päänsä sisällä eikä opeta pojalleen. Olin vähän yllättynyt siitä, että Antin ajattelutavat alkoivat minua tässä osassa häiritä, koska edellisessä osassa en muista vastaavaa, vaikka se nojasi varmaan vielä enemmän stereotyyppeihin (kun Antti pohti niin paljon sitä, osaako huolehtia Tertusta, kun Terttu on tyttö ja hänellä on itsellään poika!).

      Poista
  2. En ole näitä lukenut koska omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta samaa elämänvaihetta eläville nämä ovat varmaan riemukasta luettavaa. Monissa blogeissa on tykätty kovastikin - eli jotain olennaista on Hietamies löytänyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin kyllä siis pääosin pidin tästä kirjana: nopealukuista, sujuvaa tekstiä, joka herätti tunteita laidasta laitaan. Nauratti ja vähän itkettikin, ja kaipa se on ihan asiaankuuluvaa, että vähän ärsyttikin.

      Poista
  3. Apua, mitähän minusta kertoo, että tykkään Antista ja samastun häneen aika paljon! Tosin täytyy sanoa, että nuo hintti-, jehova- ym. heitot ovat kyllä menneet minulta ihan ohi. Johtunee varmaan äänikirjanmuodosta, äänikirjaa kuunnellessa väkisin (ainakin minulla) huomio kiinnittyy tiettyihin asioihin ja osa menee aivan ohi.
    Tämä teos osui minulla aika arkaan paikkaan, sillä meillä esikoinen on vielä viimeisiä päiviä ekaluokkalainen. Onneksi kuuntelin tämän talvella, syksyn alussa olisin varmaan alkanut itkemään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin samastun moniin Antin huoliin ja ajatuksiin esim. siitä, kuinka nopeasti lapsen odotetaan kasvavan ja kypsyvän, pärjäävän itsenäisesti. Ja tosiaan olin itsekin yllättynyt siitä, että Antti alkoi tässä kirjassa ärsyttää - aiemmin ei ole ärsyttänyt. Minusta on tullut kukkahattutäti :D

      Poista
  4. En ole luultavasti lukenut koskaan Eve Hietamieheltä mitään eikä tämänkään aihe erityisemmin jaksa kiinnostaa, kun en taida oikein kuulua kohderyhmään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ole lukenut hänen kirjoistaan kuin tämän sarjan, vaikka on kai hän kirjoittanut muutakin. Kyllähän näillä aika selkeä kohderyhmä on.

      Poista
  5. Tämä kuulostaa kyllä tosi kiinnostavalta, vaikka vanhemmuuteen en voikaan samaistua! :)

    VastaaPoista