tiistai 28. maaliskuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava, 2017
157 s.
(kirjastolaina)

Nyt parikymppisenä olen tietenkin ymmärtänyt, ettei Suomi voita Euroviisuja aina. Mutta joku luottamus siitä jäi, siitä että ensin uskoo voittoon ja sitten Suomi voittaa. Jos sellainen luottamus nyt sitten on pelkästään hyvä asia. Kun olen kuitenkin kuullut, että Suomen rakensivat ihmiset, jotka nimenomaan luottivat siihen, että Suomi ei voita Euroviisuissa. 


Petri Tamminen on niukan sanankäytön mestari. Se tiivistyy tässä 150-sivuisessa pikku kirjassa, joka kattaa koko itsenäisen Suomen historian merkittävät käänteet. Kirja rakentuu yksittäisten ihmisten muistoista, jotka on jäsennelty aikajärjestykseen. Tamminen on haastatellut kirjaa varten yli viittäsataa eri-ikäistä suomalaista, sekä yksittäin että erilaisissa ryhmätapaamisissa. Suuren maailman ja koko valtakunnan tason uutistapahtumat ovat siellä taustalla, mutta näkökulma on siinä, miten yksittäiset Ristot, Ainot, Ullat ja Matit nämä asiat kokivat. Toisaalla kuoli kili, jota perheen tyttäret itkivät samana päivänä kun Kekkonen haudattiin. Suomi järjesti olympialaiset, mutta keravalainen pikkupoika näki vain maratonjuoksun kääntöpaikan.

Suomen historia sai pohtimaan sitä, kuinka nopeasti asiat ovat lopulta muuttuneet. Sahanpuruilla eristetyssä talossa on nyt tuhannen megabitin langaton reititin. Millaiset asiat olivatkaan 1950- ja 1960-luvun suomalaisille harvinaisia ja erikoisia, ja mikä oli taas heille arkipäivää. Se viisikymmentäluvun toiveikkuus oli jotain aivan erikoista. Joka hyvästä oltiin iloisia. Nyt kun olisi paljon hyvää, ei tässä joka hyvä meinaa enää mitään. 

Kun kirjassa päästiin 1990- ja 2000-luvuille, aloin miettimään omia muistojani: mitä nostaisin esiin, mikä on ollut minulle merkityksellistä nyky-Suomessa. Syntyi halu kirjoittaa, kirjoittaa ihan pieniä arkisia asioita muistiin. Kiitos, Petri Tamminen.

Tamminen tavoittaa lyhyissä teksteissään niin paljon olennaista ihmiselämästä, ettei tätä kirjaa tee mieli ahmia. Liikutuin joidenkin tekstien äärellä, jotkut taas saivat hymähtelemään ja huvittumaan. En tiedä, miksi en ole pitkään aikaan lukenut Tammista, koska olen kyllä pitänyt hänen kirjoistaan (ennen blogiaikaani olen lukenut ainakin Elämiä-novellikokoelman [1994], Enon opetukset [2006] ja Mitä onni on? -romaanin [2008]).

Muista blogeista nostan esille muutaman lukukokemuksen: Lukuisa-blogin Lauralle kirjasta on tullut merkittävämpi kuin olisi ajatellutkaan. Kirsin book clubin Airi nimeää kirjan pieneksi suureksi kirjaksi. Airi kirjoittaa hyvin myös siitä, että lukija ikään kuin tuplaa kirjan sivumäärän pohtiessaan omia muistojaan kirjassa kerrottujen lisäksi. Kirjaluotsi on kahlannut kirjan tunnissa (siihen en itse olisi pystynyt), ja kuvaa hyvin kokemaansa tunteiden vuoristorataa, jollaista itsekin koin lukiessa. Näistä bloggauksista löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti