sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Sinun häätyy tämä ymmärtää: On olemassa kaksi Lappia. Se mikä näytetään ulos ja se, mikä pidethän visusti suljetussa piirissä.


Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga, 2014
301 s.
(kirjastolaina)

Katja on päätynyt Helsingin kaupungin ympäristölautakunnan johdosta Muonion kunnanjohtajaksi. Puolisokseen hän on ottanut saamelaisen vaatesuunnittelijan Aslan, mutta alkuhuuman haihduttua miehen puhumattomuus alkaa raivostuttaa. Eikä kyse ole vain Aslasta: pimeän kylän päivisin palavien katuvalojen välitkin ovat liian pitkät, marketit hämäriä eikä kukaan halua kertoa Katjalle, miksi naisetkin kääntävät kasvonsa hänestä pois.

Asla on huomannut äitinsä mustat silmät jo pienenä. Hän on kasvanut siihen, että on asioita, jotka eivät puhumalla parane. Asla on kasvanut käytännössä ilman isäänsä Pieraa, joka on lähtenyt heavy metal -bändin roudariksi koko 1980-luvuksi, kunnes on kääntänyt kelkkansa ja päättänyt palata tuntureihin poroisännäksi. Asla haluaisi olla erilainen kuin isänsä ja etsii mallia Notting Hillin Hugh Grantista. Se on kuitenkin kohtuullisen haastavaa, kun terapeutin penkilläkin Aslasta irtoaa vain kaksi tunnetilaa: joko vituttaa tai ei vituta.

Kiinnostava hahmo kirjassa on myös Aslan äiti Liisa, joka on kahden kunnan ainoa poliisi ja muutenkin kyläyhteisössään aktiivinen nainen, mutta suljettujen ovien ja verhojen takana elää silti miehensä oikkujen mukaan. Vertaan ei voi valita, elämänsä voi - mutta joskus ne elämänvalinnatkin tuntuvat kovin rajallisilta ja tavoittamattomilta, ellei tapahdu jotain peruuttamatonta.

Kolmeensataan sivuun mahtuu paljon, traagista ja vähän koomistakin. Jääräpäässä on parisuhteiden, perhesuhteiden, sukupuoliroolien, väkivallan ja vaikenemisen perinteen lisäksi kyse myös kunnallispolitiikasta, Muonion ja Enontekiön suunnitellusta liitoksesta, jota Katja ajaa ja Piera etunenässä vastustaa. Piera esitetään kohtuullisen vastenmielisenä hahmona, joka käyttää kaikki keinot saadakseen etelän kärmeksen kuriin.

Sattuman oikusta olen nähnyt Oulun kaupunginteatterissa parhaillaan pyörivän dramatisoinnin Jääräpäästä jo kahteen kertaan. Sen vuoksi kiinnostuin lukemaan tämän kirjanakin: on kiinnostavaa verrata, mitä rönsyjä kirjasta on näyttämöversiossa karsittu ja mitä tarinalinjoja korostettu. Olen kertonut teatterikokemuksestani lyhyesti täällä. Toisella katsomiskerralla ihastelin vielä enemmän näyttämöllepanoa, mutta kärsin joidenkin näyttelijöiden puheesta, josta ei paikka paikoin meinannut saada selvää. Vastaavaa en muista syksyltä, eli olisiko sitten niin, että kun näyttelijä esittää samat repliikit kerta toisensa jälkeen, artikulaatio kärsii? Heikkisen eloisa teksti toimii kuitenkin esitettynäkin hyvin. Seurueessani Heikkisen Lappi-kuvaus ja se, missä valossa saamelaiset teoksessa esitetään, herätti vähän kahtalaisia ajatuksia. Siinä on toki aina riskinsä, kun vähemmistöä kuvataan yhteisön ulkopuolelta.

3 kommenttia:

  1. Näytelmä on jäänyt minulta väliin, mutta tämä kirjallinen versio kiinnostaa. Koetan tänä vuonna tsemppailla kotimaisen kirjallisuuden suhteen, ja joku tässä pohjoisen maisemiin sijoittuvassa parisuhdetarinassa on alkanut kiinnostaa. Elättelen toivoa, että kirjan huumori sopisi omaan makuuni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että huumori uppoaa jokaiseen, jota suomalainen vuorovaikutus on joskus huvittanut. Olen nyt itse lukenut kaksi Heikkisen kirjaa, ja vaikka molemmat olivat ihan meneviä ja helppolukuisia, paikoin hauskojakin, luulen, että tämä riittää tältä erää. Kolmas kirja Poromafia liikkuisi ilmeisesti samoissa maisemissa. Ehkä Heikkinen hyödyntää kirjailijanlahjojaan jo johonkin muuhun kuin aiheisiin kuin Lappiin j saamelaisiin.

      Poista
    2. Ärsyttävää, kun kommentteja ei voi korjata :D. Ehkä Heikkinen VOISI hyödyntää kirjailijanlahjojaan jo johonkin muuhun kuin aiheisiin kuin Lappiin JA saamelaisiin.

      Poista