keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (hyllynlämmittäjä-haaste)

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Otava, 2014
511 s.
(omasta hyllystä)
Niin maailma muuttuu, Eskoni, sanailtiin Aleksis Kiven Nummisuutareissa aikanaan. Maailman muutoksen 1960-luvulta nykyaikaan saa huomata myös elektroniikkakauppias Esko Vuori, joka on yksi päähenkilöistä Hetken hohtavassa valossa. Esko ihailee Amerikkaa, avaruuslentäjiä ja japanilaista tehokkuutta. Hän on vuosikymmeniä ajan hermolla ja edelläkävijä tulevissa trendeissä, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Esko toivoisi poikiensa jatkavan jalanjäljissään, mutta hyväksyy yllättävän mutkattomasti, kun vanhinta heistä, Esaa, kiinnostaakin enemmän kirjoittaminen.

Esa on kirjan minäkertoja, joka muuttaa 1980-luvun alussa Tampereelle ja tutustuu yliopistolla opiskellessaan vasemmistolaiseen Marjaanaan. He saavat tyttären, Miian. Esa puhuttelee kirjassa tytärtään sinä-muodossa ja kertoo tälle suvun vaiheista. Syntyy vaikutelma, että nykyhetkessä he ovat jostain syystä hyvin etäällä toisistaan. Miian lapsuudessa Esa on kuitenkin ollut tyttärensä kanssa hyvin läheinen ja viettänyt vuosia kotona, satunnaisesti opiskellen ja kirjoitellen - edustanut isyyttä, jota 1980-luvulla vielä kummasteltiin. Kiinnostun ja haluan tietää lisää: mikä on nykytilanne? Sen suhteen Itkonen ei päästä lukijaa helpolla, koska Miia vain vilahtelee kirjassa siellä täällä. Vika on tietysti minussakin lukijana: tykästyin alkupuolella (tarkalleen sivulla 141) alla olevaan kohtaan, jossa Esa kuvaa vanhemmuutta, ja toivoin, että tätä teemaa käsiteltäisiin enemmänkin.

Kasvosi olivat nukkuvan lapsen levolliset kasvot. Ja silloin se tapahtui, sillä hetkellä, bussissa joka teatterin kohdalla juuttui pitkäksi aikaa liikennevaloihin; siinä vähäisessä valossa katselin sinua yhä omalta paikaltani ja ymmärsin ehkä ensimmäisen kerran mistä Jussi oli yrittänyt minulle puhua. Sinun erillisyytesi siis, sen tosiasian että kohta ei niin kovin kaukaisessa tulevaisuudessa matkustaisit busseissa ilman minua; että nämä bussit kuljettaisivat sinut lopulta minusta etäälle eikä minulla olisi välttämättä tietoa edes siitä minne ne menisivät. Minut valtasi ensimmäisen kerran se suru, jonka jokainen vanhempi joutuu kohtaamaan. Aavistus sen valtavuudesta.

En ollut niinkään kiinnostunut Liisasta ja Eskosta, pitkän avioliiton koukeroista eri vuosikymmenillä ja lopulta Liisan irtiotosta. Toki vanhemman - ja isovanhemman - roolia käsitellään heidänkin kauttaan: voiko lapsestaan lopulta koskaan lakata huolehtimasta ja onko isovanhemmalla vastuu olla saatavilla myös lapsenlapsilleen, vaikka tuota roolia olisi ensin kovalla kädellä rajoitettu?

Esa on ajoittain katkeran ja hyvin pessimistisen oloinen kertoja, vaikka yrittääkin muistuttaa itseään ja siinä sivussa Miiaa, että jokin tietty muisto tietystä ajankohdasta ei ole koko totuus. En ole niin murheellinen kuin tämä mies josta sinulle kerron. En edes tiedä olenko se mies. Luon hänet tässä ja nyt, valan hänet muistoistani, minua muistuttavan miehen, ja se ihminen joka oikeasti olen ollut pakenee otteestani. Häntä ei voi vangita sanoilla. Ketään ei voi. 

Pidän Itkosen tavasta luoda henkilöitä ja kuvata heidän kauttaan isoja teemoja. Tässä kirjassa kuitenkin tuntui, että vähemmätkin yksityiskohdat olisivat riittäneet. Kirjassa on paljon hyvää, mutta lukijana tunsin olevani välillä hukassa enkä saanut otetta siitä, mitä tarinaa minulle varsinaisesti haluttiin kertoa. Päällimmäiseksi jäi mieleen ajatus siitä, että ymmärrämme toisiamme vain hetkittäin. Tämän ajatuksen kertomiseen ei ehkä ihan viittäsataa sivua tarvittaisi.

Me kaikki ehdimme olla vähän mitä sattuu, elämä on niin pitkä, siihen mahtuu niin paljon hetkiä. Pinnalta katsoen ihmiset ovat yksinkertaisia, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi kun heihin kunnolla tutustuu.

Itkosen tuotannosta Anna minun rakastaa enemmän (2005) sekä sen jatko-osa Palatkaa perhoset (2016) ovat minulle tärkeitä ja merkityksellisiä kirjoja. Sen sijaan esimerkiksi Ajo (2014) ja Kohti (2007) ovat jääneet kohtuullisen yhdentekeviksi lukukokemuksiksi. Esikoisromaania Myöhempien aikojen pyhiä (2003) en ole jostain syystä edelleenkään lukenut - sen puutteen voisin jossain vaiheessa korjata.

Tämä kirja on toinen hyllynlämmittäjäpinostani lukemani. Ostin kirjan joskus alelaarista, ja sille on käynyt niin kuin kirjaostoksilleni usein käy: ellei niihin tartu heti, ne jäävät odottamaan sitä jotain parempaa hetkeä. En tiedä, ehkä tämän kirjan hetki olisi ollut joskus toisessa tilanteessa antoisampi.

Muissa blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet aikanaan varsin positiivisvoittoisesti esimerkiksi LumiomenaPieni kirjastoMari A ja Eniten minua kiinnostaa tie.

4 kommenttia:

  1. Minäkään en Ajosta innostunut vaikka etukäteen niin toivoinkin. Tämäkin on lukematta, ehkä jossain vaiheessa, sillä pidän kovasti Itkosen tyylistä. Anna minun rakastaa enemmän ja Palatkaa perhoset, ihania kirjoja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidän Itkosen tyylistä, eikä tämä siitä mitenkään erityisesti poikkea, eli jos pitää AMRE:sta ja Perhosista, löytää tästäkin varmasti paljon samastuttavaa.

      Poista
  2. Itkonen on niitä kirjailijoita, joita aina suunnittelen lukevani, mutta en koskaan kuitenkaan tartu kirjoihin. Jotain kyllä joskus aloitin, mutten saanut loppuun... Tämä Hetken hohtava valo on kyllä kotona odottamassa ja vaikuttaa siltä, että olis sellainen kirja, että voisin saada sen loppuun asti luettua.

    (Sunnuntaistriimikommentti)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos pitää pohdiskelevasta tyylistä, ihmissuhteiden kuvauksesta ja erityisesti tässä kirjassa myös tarkasta ajankuvasta, niin Itkoseen kannattaa varmasti perehtyä!

      Poista