keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (klassikkohaaste)

Tämän postauksen piti ilmestyä eilen osana kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Luin kirjan kyllä hyvissä ajoin, mutta olin eilen lopulta niin väsynyt, etten jaksanut istahtaa koneelle viimeistelemään tätä postausta. Olkoon nyt sitten tällainen mattimyöhäinen klassikkohaastepostaus (ja lopussa selviää, minkä toisen haasteen aloitan tällä).



Klassikkohaasteen koontipostaus on Niinan Yöpöydän kirjat -blogissa.


Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Alkuteos The Remains of the Day, 1990
Suom. Helene Bützow
Tammi, lukemani painos v. 2001
(omasta hyllystä)

Ensinnäkin on tietysti kysyttävä, voiko kirja, joka on minua nuorempi, olla jo klassikko? Kazuo Ishiguro on kuitenkin saavuttanut merkittävän aseman kirjailijana, ja Pitkän päivän ilta on hänen tunnetuin teoksensa, joten päätin laskea sen klassikoksi.

Jos ei tietäisi kirjan ilmestyneen vuonna 1990, sitä voisi tyylinsä puolesta luulla paljon vanhemmaksikin. Teos sijoittuu 1920-1950-luvuille ja kuvaa sen ajan Englantia.

Teoksen nykyhetkessä on kesä 1956. Hovimestari Stevensin elämä on kokenut edellisten vuosien aikana suuren muutoksen, kun hänen isäntänsä lordi Darlington on kuollut ja uudeksi työnantajaksi on tullut amerikkalainen herra Farraday.

Stevens ottaa tavoistaan poiketen lomaa ja lähtee muutaman päivän automatkalle. Hän haluaa tavata neiti Kentonin, joka on ollut aikanaan samassa talossa taloudenhoitajana, mutta on nyt ollut jo parikymmentä vuotta rouva Benn. Voisiko neiti olla taas neiti ja haluta palata entiseen työpaikkaansa?

Tätä selvittäessään Stevens kerii auki muistojaan. Erityisen raskasta hänelle tuntuu olevan se, että vaikka hän lordin palveluksessa kokee olleensa mukana Euroopan historian merkittävissä käänteissä, hänen muistoiltaan on tavallaan eräiden sattumusten summana viety arvo. Tämä tuntuu aiheuttavan hänelle jonkinnäköisen identiteettikriisin. Toisaalta Stevens on kertomansa perusteella ollut aina melko erikoinen persoona. Kunnia ja arvokkuus tuntuvat menevän kaiken edelle, mutta lukija voi jäädä miettimään, onko hänen käytöksensä esimerkiksi isänsä kuoleman yhteydessä lopulta kunniakasta vai epätoivoinen yritys tukahduttaa kaikki tunteensa ja jatkaa työtään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Neiti Kentonkin kysyy: Herra Stevens, miksi miksi miksi teidän täytyy aina teeskennellä? Lukijalle Stevensin käytöksen ja valikoivan muistin seuraaminen tuottaa toki huviakin. Aina siellä täällä huoliteltu kuori rakoilee ja lukija saa tietää Stevensistä ja hänen tunteistaan enemmänkin - ja ehkä jopa tykästyy häneen henkilönä. Esimerkiksi Stevensin pohdinnat huumorista, vitsailusta, niiden vaikeudesta ja tarpeellisuudesta ovat sympaattisia.

Heinäkuussa ryhdistäydyn ajastamaan postaukseni hyvissä ajoin oikeaan päivään, kun on seuraavan klassikkohaasteen vuoro! Sitä isännöi Tuomas Tekstiluola-blogista.

Se toinen mainitsemani haaste, jonka aloitan tällä kirjalla, on nimeltään #hyllynlämmittäjä. Se on saanut alkunsa Sivumennen-kirjapodcastista. Haasteen ideana on poimia omasta hyllystä kaksitoista kirjaa, jotka ovat toistaiseksi lukematta, ja lukea ne vuoden aikana. Lähdin haasteeseen mukaan mielelläni, koska olin jo aiemmin asettanut tavoitteekseni lukea tänä vuonna enemmän kirjoja, jotka itse omistan.

Sen koommin mieheni kuin minäkään emme muista, mistä Pitkän päivän ilta on ilmaantunut kirjahyllyymme. Sen tiedän, että olen pakannut sen useaan kertaan muuttolaatikoihin miettien, että ilmeisesti tämä olisi jokin lukemisen arvoinen kirja. Kirja saa siis kunnian aloittaa hyllynlämmittäjä-haasteeni, koska se on ollut hyllyssä näistä pisimpään. Kaiken kaikkiaan hyllynlämmittäjä-pinoni näyttävät tältä:


18 kommenttia:

  1. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

    Luin itse tämän teoksen viime kesänä, ja kokemus oli hieno. Toisaalta olin ihan aavistuksen pettynyt, koska olin odottanut teokselta jotenkin niin paljon, eikä se ollutkaan aivan yhtä upea kuin olin odottanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse en oikein tiennyt, mitä tältä kirjalta odottaa, mutta lopulta lukukokemus oli varsin kiinnostava. Elokuvankin voisi katsoa.

      Poista
  2. Minustakin tuntuu hassulle, että kirja, joka on itseäni nuorempi (siis alle 30v.) voi saavuttaa klassikkoaseman. :) Esimerkiksi Pottereiden ensimmäinen osa, Viisasten kivi on ilmestynyt alunperin 1997 ja se on jo laskettu klassikoksi. Aseman kun voi saavuttaa merkittävällä vaikutuksella kulttuuriin ja onhan Pottereita myyty ihan uskomattomia määriä (olikohan vain Raamattua myyty enemmän kansainvälisesti?), eli ihan ansiosta tulee. Viime vuonna kun ilmestyi se Potter-näytelmä sai se kirjamyyntiin aikamoisen piikin Suomessakin, vaikka muutoin alalla meneekin vähän huonosti.

    Hienoja teoksia hyllynlämmittäjä-pinossasi. Oli tosi hauskaa kaivella teoksia omaan pinooni. Osa on ollut vastaavissa haastepinoissa aikaisemminkin, mutta jokin tässä konseptissa tuntuu siltä, että tällä kertaa tulen onnistumaan. Luen parhaillaan yhtä haastepinon teostani, Margaret Atwooodin Orjattaresi, joka on todella vaikuttava ja niin erilainen (hyvällä tavalla) kuin kuvittelin. Jotenkin mielikuvissani Atwoodin teksti on aina tuntunut tosi vaikealta, vaikka se oikeasti onkin tosi sujuvaa. Suomennos on välillä hieman kömpelö, mutta paikoitellen todella nerokasta. En malta odottaa, että pääsen bloggaamaan siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Potterit ovat ilman muuta jo klassikoita omassa genressään. Uskon, että Ishiguro tulee jäämään elämään tästä ajasta (jossain häntä sanottiinkin jo eläväksi klassikoksi). Pitäisi lukea enemmänkin hänen kirjojaan.

      Omat tähänastiset kokemukseni Atwoodista eivät ole erityisen hyviä, mutta uskon vahvasti, että orjattaresi olisi minunkin makuuni. Odotan postaustasi!

      Poista
    2. Tämä on ensimmäinen Atwoodini, vaikka hyllyssä odottelevat niin Oryx ja Crake kuin Herran tarhurit. Tämän kokemuksen pohjalta uskallan tarttua niihinkin, niin paljon kuullut kehuja MaddAddamista.

      Poista
    3. Atwoodilla on ilmeisesti aika monentyyppisiä kirjoja. Itse olen lukenut Sokean surmaajan, joka on 700-sivuinen, monikerroksinen tiiliskivi omituisine scifi-sisäkertomuksineen, ja Yli veden -romaanin, josta en saanut yhtään otetta. Mutta Orjattaresi ja tuo dystopiatrilogia kiinnostavat kuitenkin.

      Poista
    4. Pakko myöntää, että Atwood-tuntemukseni on niin heikkoa, etten ole koskaan kuullut noista mainitsemistasi, mutta täytyypä käydä googlaamassa. En malta odottaa, että Orjattaresi tv-sarja alkaa huhtikuussa.

      Poista
    5. Mun niukkasanainen Yli veden -postaus on täällä: http://hannankirjokansi.blogspot.fi/2016/08/margaret-atwood-yli-veden.html

      Joku teki siitä muuten gradua viime keväänä, liekö valmistunut.

      Poista
  3. Minäkin polkaisin hyllynlämmittäjä-haasteen käyntiin klassikolla. :) Pinosi näyttää mielenkiintoiselta. Olen sieltä lukenut Norman (tykkäsin, oli kirja minun makuuni) ja Sinuhen (hieno, vaikkakin alkuosuus oli muistaakseni verkkainen).

    Olen hieman kartellut juuri tätä lukemaasi Ishiguron kirjaa, sillä elokuvaversio oli niin upea, että epäilyttää miten kirja voisi yltää sen tasolle. En nytkään oikein syttynyt lukuajatukseen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se leffa on nyt sitten katsottava. Kirjassa keskiössä ovat Stevensin ajatukset ja se, mitä hänestä rivien välistä voi päätellä, ja on tosi hankala kuvitella, miten tämä kääntyy elokuvaksi.

      Poista
  4. Minäkin luin oman klassikkoni haasteeseen jo hyvissä ajoin, mutta niin vain jäi kirjoittaminen viime tippaan.

    Luin Pitkän päivän illan pari vuotta sitten. Tartuin siihen luettuani Ishiguron Ole luonani aina, ja olin yllättynyt miten erilainen se oli siihen verrattuna. Pidin kyllä kovasti kirjan tunnelmasta. Viime vuonna luin Ishiguron Haudattu jättiläinen, joka oli taas hyvin erilainen verrattuna näihin kahteen. Sen unenomainen tunnelma jäi minulle loppujen lopuksi vähän vaisuksi. Ainakin Ishiguro osaa yllättää, koskaan ei tiedä onko luvassa dystopiaa, historiallista draamaa vai fantasiaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää ilman muuta perehtyä Ishiguroon enemmänkin!

      Poista
  5. Tämä on minulle yksi kirjojen kirjoista. Hämmästelin lukiessani, kuinka brittiläisesti alkuperältään japanilainen kirjailija voi kirjoittaa. Tuntuu kuin hän olisi saavuttanut brittiläisyyden ytimen tässä kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mietin! Kirja tuntui perienglantilaiselta. Piti katsoa Wikipediasta, ja Ishiguro on kuitenkin muuttanut Isoon-Britanniaan jo 1960, eli aikaa brittiläisen kulttuurin havannoimiseen on ollut.

      Poista
  6. Tuo on niin totta; kirjaa luulisi paljon vanhemmaksi. Tämän innoittamana olen lukenut muutkin Ishigurot, mutta tämä on toistaiseksi helmien helmi. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että leffana taitavien tekijöiden voimin teki suuren vaikutuksen. Vaikea sanoa, mikä on kirjan ja mikä elokuvan jälkihehkua. Onneksi et heittänyt pois muutoissa! Muutenkin hyllylämmittäjäsi näyttävät hyviltä. Shields, Tyler ja Waltari!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän nostaa hikikarpaloita otsalle tuo Shields: tajusin, että se on 700-sivuinen novellikokoelma. No, pienissä paloissa - eihän elefanttiakaan syödä kerralla, vai miten se meni.

      Poista
  7. pieno tuo kirjapinosi! tuo hyllynlämmittäjä-haaste kiinnostaisi hieman minuakin, mutta olen niin tuuliviiri noiden lukumieltymysten suhteen, etten nyt halua päällekkäin enää yhtään enempää lukemista ohjailevaa haastetta ettei vaan ala vaikuttaa pakkopullalta. :D Ehkä sitten kun novellihaaste on ohi, eihän sen varmaankaan kalenterivuoden mukaan tarvitse välttämättä mennä. :)

    VastaaPoista