keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Emma Cline: Tytöt

Laulut lietsoivat minun omaa oikeamielistä murhettani, kuviteltua ykseyttäni maailman perimmäisen traagisuuden kanssa. Miten ihanaa minusta olikaan tuskitella sillä lailla, ruokkia tunteitani kunnes ne kasvoivat sietämättömiksi. Halusin, että koko elämäni tuntuisi yhtä kuumeiselta ja pakahduttavan merkitykselliseltä, niin että jopa värit ja sää ja maut olisivat täyteläisempiä. Sitä lauluissa luvattiin, sitä ne luotasivat minusta esiin.

Emma Cline: Tytöt
Alkuteos The Girls, 2016
Suom. Kaijamari Sivill
Otava, 2016
298 s.
(oma kirjaostos)

14-vuotiaan Evien vanhemmat ovat eronneet, ja häntä ollaan lähettämässä sisäoppilaitokseen. Hän on yksinäinen, erkaantunut ainoasta ystävästään, kunnes törmää kolmeen tyttöön, joiden elämäntyyli vaikuttaa houkuttelevalta ja huolettomalta. Tytöt asuvat kaupungin ulkopuolella ranchilla kommuunissa, jota johtaa karismaattinen Russell. Kommuunin jäsenet ovat valmiita Russellin puolesta mihin vain ja uskovat tämän kykyihin sokeasti. Tämä johtaa karmeisiin tapahtumiin.

Evie tarkastelee tuota aikaa, 1960-luvun Kaliforniaa, kirjan nykyhetkessä vuosikymmeniä myöhemmin, aikuisen suodattimen läpi. Silti hän uskoo olleensa jo 14-vuotiaana harvinaisen tarkkanäköinen: "--olin tahtomattani alkanut huomata kaikki pikkuruiset muutokset valtasuhteissa ja tilanteen hallinnassa, väistöt ja pistot."

Jäin miettimään kirjan lyhyttä ja ytimekästä nimeä Tytöt. Ainakin se kuvaa kirjan kertojan, Evien, tapaa havainnoida ranchin tyttöjä, heidän tapojaan ja suhteitaan. Ylipäätään Evie pohtii hyvin aikansa naisen asemaa - ja toki lukija voi miettiä, ovatko samat asiat ajankohtaisia edelleen. Esimerkiksi parisuhteessa "Tytöt ovat hyviä värittämään harmittavat tyhjät kohdat" eli selittämään toisen käytöstä keksimällä sille itselleen mieleisiä syitä. Toivottavasti kuitenkin on päästy eteenpäin tämäntyyppisistä kuvioista: "Kaiken sen ajan, jonka minä olin käyttänyt valmistautumiseen - olin lehdistä oppinut, että elämä on pelkkä odotushuone, kunnes joku huomaa - pojat olivat käyttäneet omaksi itsekseen kasvamiseen" ja "Tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä."

Yleensä ottaen vieroksun todellisiin rikoksiin jollain tavoin pohjaavaa fiktiokirjallisuutta. Koen, että on väärin tehdä rahaa oikeiden ihmisten kuolemalla, ja lisäksi on vaarana kasvattaa jonkun murhaajan mainetta ja sitä kummallista mystiikkaa, joka joihinkin rikollisiin tuntuu liittyvän. Clinen kirjassa yhteyttä tositapahtumiin ei ole kirjoitettu auki tekstiin, vaan Charles Mansonin johtama kultti mainitaan vain kirjan liepeessä. En itse lukijana tuntenut tarvetta enkä halunnut käydä lukemassa, missä määrin kirjan tapahtumat muistuttavat Mansonin seuraajien tekoja. Mielestäni tuollaisia yksityiskohtia olennaisempaa on se, miten Cline kuvaa Russellia ja tämän tapaa käyttää valtaa. Kirja on yksi tulkinta siitä, mikä saa ihmiset mukaan tämäntapaisiin ryhmiin ja äärimmäisiinkin tekoihin.

Ns. kaikki ovat jo lukeneet tämän kirjan, ja mielipiteet tuntuvat hiukan jakaantuneen. Katjan mielestä moni seikka kirjassa jää pintaraapaisuksi, mutta kirja on silti vahva kuvaus viettelyksestä ja vaarasta, ja tästä olen kyllä samaa mieltä. Krista on pitänyt kirjasta, muttei rakastunut palavasti. Hennan mieleen kirja on palauttanut, millaista oli olla nuori ja elämänjanoinen. Vähän sama ajatus itsellänikin, tosin tässä suhteessa kirja vertautuu minulla Aino Kiven Maailman kauneimpaan tyttöön, jonka luin sattumalta juuri ennen tätä. MarikaOksa suosittelee tätä kesäkirjaksi, ja kieltämättä tätä olisi ollut mukava lukea rannalla tai vaikka kuistilla elokuun illassa. Kirjassa on toki paljon rumaa ja vastenmielistäkin, niin kuin Riitta K huomauttaa. Main mielestä Cline on kirjoittanut tällä teoksella itsensä suoraan tähtiradalle. Itsekin odotan, mitä Cline jatkossa kirjoittaa.

Itse olen tyytyväinen, että luin Tytöt. Kuten sanottua, eniten minua jäi kiinnostamaan se, miksi toiset ovat niin vaikutuksille alttiita ja valmiita äärimmäisiin tekoihin. Kirja antoi tämän pohtimiseen aineksia, ja siksi se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
Into Kustannus, 2016
329 s.
Kansi: Tex Hänninen
(Kirjastolaina)
"Tämä on helvetin kornia. Eikö olekin?" Aliisa sanoo. Nyökkään.
"Mutta silti niin vitun totta", hän jatkaa ja nauraa ja itkee yhtä aikaa.

Joskus on tarpeen palauttaa mieleen, millaista oli olla teini. Kipuileva, kiihkeä, itseään täynnä. Aino Kivi kuvaa esikoisromaanissaan neljän siskoksen kasvua. Kirja alkaa 90-luvulta, jolloin teini-ikäinen Aliisa kokee Kurt Cobainin kuoleman niin voimakkaasti kuin nyt se vain teiniin voi vaikuttaa. Vuotta nuorempi sisar Ada on saanut harteilleen erilaisen roolin, nuoremmista siskoksista huolehtijan paikan. Vuosia myöhemmin ääneen pääsevät vuorostaan Anni ja Alma. Kirjan sisarukset kasvavat toinen toistensa varjossa, kukin hakien paikkaansa auringossa omalla tavallaan.

Kenties johtuen siitä, että luin kirjaa aika pienissä katkelmissa aluksi, se oli minulle lukukokemuksena vähän epätasainen. En ymmärtänyt alkupuolella olleiden Kurt Cobain -katkelmien tarkoitusta; minulle kirja olisi toiminut paremmin ilman niitä. Annin osuus keskellä kirjaa tuntui jossain määrin kliseiseltä (tiedättehän sen tavallisen nuorisoelokuvatarinan, jossa yksinäinen, syrjäänvetäytyvä tyttö tutustuu johonkin astetta hurjempaan tyyppiin ja tekee tämän kanssa asioita, joita ei olisi ajatellut koskaan tekevänsä). Toisaalta pidin kirjasta paljon, varsinkin lopusta, jossa säröinen perhekuva alkaa hahmottua kokonaisuudeksi.

Kaiken kaikkiaan Maailman kaunein tyttö teki siis vaikutuksen, koska kirjassa on paljon todelta tuntuvia ajatuksia nuoren ihmisen elämästä, sisaruudesta ja perheestä, rakkaudesta. Samassa perheessä kasvaneetkin kokevat asiat kovin eri tavoin, ja sen Kivi mielestäni tavoittaa. Siinä missä toinen sisar pohtii: --jos joku olisi katsonut meitä ikkunan takaa, hän olisi luullut meitä onnellisiksi. Ehkä me olimmekin. Kuka sen tietää. Ehkä olimme onnellisten puolella perheiden suuressa vertailussa. Kuka tietää, mikä riittää rakkaudeksi. Ehkä paljon vähemmän kuin voisi uskoa, toisen kokemus on, että Sitä, mistä ei saanut puhua, oli loputtoman paljon, ja määrä kasvoi joka päivä.

Aino Kivi on teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija, mutta ehkäpä häneltä voidaan odottaa jatkossakin myös proosaa? Maailman kaunein tyttö oli myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Kun ihmiset vanhenee, ne unohtaa millaista on olla tällainen, hän sanoo. Tämänikäinen. Niistä tulee kaikista samanlaisia jäykkiä idiootteja.

Niinpä. Siksi tarvitaan tällaisia kirjoja. 

(Kirjassa on osana Aliisan päiväkirjamerkintöjä, ja sen vuoksi etsin kirjakuvaan rekvisiitaksi omia päiväkirjojani synkästä teini-iästäni 90-luvun lopulta. Niiden parissa vierähtikin sitten ilta jos toinenkin. Tekisi mieli sanoa sille teini-ikäiselle Hannalle, että usko pois, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Mutta uskoisiko se? Ei. Se aika oli vain elettävä.)

Kirjasta on blogattu melko paljon, nostan esiin muutaman. 90-luvun nostalgiaan on päässyt sisään esim. Mari A. Samoin Hurja hassu lukija on antanut kirjalle viisi tähteä. Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikakin on rakastunut Kiven teokseen. Kovin kriittisiä arvioita en löytänyt ainakaan äkkiseltään ollenkaan.

Edit. Lukutoukan kulttuuriblogin Krista on saanut haastatella Kiveä. Mielenkiintoista kuulla kirjan syntyprosessista!

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (klassikkohaaste)

Tämän postauksen piti ilmestyä eilen osana kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Luin kirjan kyllä hyvissä ajoin, mutta olin eilen lopulta niin väsynyt, etten jaksanut istahtaa koneelle viimeistelemään tätä postausta. Olkoon nyt sitten tällainen mattimyöhäinen klassikkohaastepostaus (ja lopussa selviää, minkä toisen haasteen aloitan tällä).



Klassikkohaasteen koontipostaus on Niinan Yöpöydän kirjat -blogissa.


Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Alkuteos The Remains of the Day, 1990
Suom. Helene Bützow
Tammi, lukemani painos v. 2001
(omasta hyllystä)

Ensinnäkin on tietysti kysyttävä, voiko kirja, joka on minua nuorempi, olla jo klassikko? Kazuo Ishiguro on kuitenkin saavuttanut merkittävän aseman kirjailijana, ja Pitkän päivän ilta on hänen tunnetuin teoksensa, joten päätin laskea sen klassikoksi.

Jos ei tietäisi kirjan ilmestyneen vuonna 1990, sitä voisi tyylinsä puolesta luulla paljon vanhemmaksikin. Teos sijoittuu 1920-1950-luvuille ja kuvaa sen ajan Englantia.

Teoksen nykyhetkessä on kesä 1956. Hovimestari Stevensin elämä on kokenut edellisten vuosien aikana suuren muutoksen, kun hänen isäntänsä lordi Darlington on kuollut ja uudeksi työnantajaksi on tullut amerikkalainen herra Farraday.

Stevens ottaa tavoistaan poiketen lomaa ja lähtee muutaman päivän automatkalle. Hän haluaa tavata neiti Kentonin, joka on ollut aikanaan samassa talossa taloudenhoitajana, mutta on nyt ollut jo parikymmentä vuotta rouva Benn. Voisiko neiti olla taas neiti ja haluta palata entiseen työpaikkaansa?

Tätä selvittäessään Stevens kerii auki muistojaan. Erityisen raskasta hänelle tuntuu olevan se, että vaikka hän lordin palveluksessa kokee olleensa mukana Euroopan historian merkittävissä käänteissä, hänen muistoiltaan on tavallaan eräiden sattumusten summana viety arvo. Tämä tuntuu aiheuttavan hänelle jonkinnäköisen identiteettikriisin. Toisaalta Stevens on kertomansa perusteella ollut aina melko erikoinen persoona. Kunnia ja arvokkuus tuntuvat menevän kaiken edelle, mutta lukija voi jäädä miettimään, onko hänen käytöksensä esimerkiksi isänsä kuoleman yhteydessä lopulta kunniakasta vai epätoivoinen yritys tukahduttaa kaikki tunteensa ja jatkaa työtään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Neiti Kentonkin kysyy: Herra Stevens, miksi miksi miksi teidän täytyy aina teeskennellä? Lukijalle Stevensin käytöksen ja valikoivan muistin seuraaminen tuottaa toki huviakin. Aina siellä täällä huoliteltu kuori rakoilee ja lukija saa tietää Stevensistä ja hänen tunteistaan enemmänkin - ja ehkä jopa tykästyy häneen henkilönä. Esimerkiksi Stevensin pohdinnat huumorista, vitsailusta, niiden vaikeudesta ja tarpeellisuudesta ovat sympaattisia.

Heinäkuussa ryhdistäydyn ajastamaan postaukseni hyvissä ajoin oikeaan päivään, kun on seuraavan klassikkohaasteen vuoro! Sitä isännöi Tuomas Tekstiluola-blogista.

Se toinen mainitsemani haaste, jonka aloitan tällä kirjalla, on nimeltään #hyllynlämmittäjä. Se on saanut alkunsa Sivumennen-kirjapodcastista. Haasteen ideana on poimia omasta hyllystä kaksitoista kirjaa, jotka ovat toistaiseksi lukematta, ja lukea ne vuoden aikana. Lähdin haasteeseen mukaan mielelläni, koska olin jo aiemmin asettanut tavoitteekseni lukea tänä vuonna enemmän kirjoja, jotka itse omistan.

Sen koommin mieheni kuin minäkään emme muista, mistä Pitkän päivän ilta on ilmaantunut kirjahyllyymme. Sen tiedän, että olen pakannut sen useaan kertaan muuttolaatikoihin miettien, että ilmeisesti tämä olisi jokin lukemisen arvoinen kirja. Kirja saa siis kunnian aloittaa hyllynlämmittäjä-haasteeni, koska se on ollut hyllyssä näistä pisimpään. Kaiken kaikkiaan hyllynlämmittäjä-pinoni näyttävät tältä: