sunnuntai 15. lokakuuta 2017

12 tarinaa kirjoittamisesta

Hän on luvannut itselleen, ettei enää koskaan elä niin, ettei ehdi lukea ja kirjoittaa. Ja sekin lupaus on pitänyt. 

- Ronja Salmi Reetta Rädystä teoksessa 12 tarinaa kirjoittamisesta


Mikko Toiviainen & Ronja Salmi (toim.): 12 tarinaa kirjoittamisesta
WSOY, 2017
221 s.
(kirjastolaina)
Kulttuurialan moniosaajat Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi ovat koostaneet kirjaksi kahdentoista kiinnostavan henkilön haastattelut, joissa puhutaan kirjoittamisesta - ja aika paljon kaikesta muustakin. Teos herätti pohtimaan kirjoittamisen merkitystä monesta näkökulmasta: mihin kaikkeen kirjoittamista voikaan tarvita ja hyödyntää ja miten moni ammatti on kirjoittamistaidosta riippuvainen. Kirja antaa vinkkejä erityyppisistä kirjoittajan töistä haaveileville ja päästää kurkistamaan luovan työn tekijöiden työskentelyprosseihin.

Itsestään selvää on, että tällaisessa teoksessa on haastateltava jotakuta kirjailijaa. Emmi Itärannan tapa kirjoittaa ei liene kaikista tavanomaisin, sillä hän työstää kirjojaan samaan aikaan sekä suomeksi että englanniksi. Itäranta kuvaa muutenkin kirjoittamisprosessinsa vaiheita kiinnostavasti: hän kerää esimerkiksi kirjan maailmaa inspiroivaa kuvaseinää, kirjoittaa luonnosversiot lähes aina ensin käsin ja kirjoittaa yhden luvun uusiksi 5 - 6 kertaa, ennen kuin on tyytyväinen. Työssä korostuu jännitteen ja henkilöhahmojen rakentaminen, joihin Itärannan draamaan painottuva koulutus ja työkokemus antavat aineksia.

Antoisa oli myös Helsingin Sanomissa pitkän uran tehneen, nykyisin yrittäjänä ja itsenäisenä journalistina työskentelevän Reetta Rädyn haastattelu. Oman työnsä ohella Räty kertoo media-alan muutoksesta: ansaintalogiikka on erilainen, kun lukijat eivät halua maksaa sisällöistä. Journalismin laatu on myös kyseenalaista, jos yksittäisten ihmisten tarinat saavat saman painoarvon kuin faktat. Räty pohtii myös, ovatko toimittajat entistä enemmän kiinni uutisdeskissään ja omassa elämänpiirissään, jolloin he vain toisintavat maailmaa sellaisena kuin sen itse näkevät ja pönkittävät vallalla olevia rakenteita. Välillä Räty toivoo, että kerrottaisiin ihmisistä, jotka eivät käsitä aikaa lineaarisesti tai että miljardilla kiinalaisella on aivan eri käsitys yksilönä olemisesta kuin meillä.

Muista teokseen haastatelluista suuri osa työskentelee jollain tavoin kulttuurialalla: rap-artisti, toimittaja ja runoilija Henri Pulkkinen, laulaja-lauluntekijä Samuli Putro, näytelmäkirjailija ja ohjaaja Milja Sarkola, stand up -koomikko ja toimittaja Jukka Lindström sekä elokuva-alalla työskentelevät Antti Heikki Pesonen, Teemu Nikki ja Jani Pösö. Kirjoittamisen uudempia muotoja edustavat bloggari Eeva Kolu ja Justimusfilmsin sketsiryhmä, joka on tehnyt materiaalia niin Youtubeen kun tv-sarjoihinkin. Kirjoittaminen on keskeistä myös mainosalalla, jota edustaa kirjassa luova johtaja Jenni Valtiala, ja politiikassa, jonka parista on haastateltu kansanedustaja Ozan Yanaria.

Haastateltavat ovat erilaisia, mutta heidän tavoissaan työskennellä on myös yhtäläisyyksiä. Nykyisessä erilaisten ärsykkeiden täyttämässä arjessa on kirjoittamiselle löydettävä aikaa ja tilaa, ja se korostuu monissa teksteissä: Luovuus vaatii onnistuakseen tylsyyttä, sanoo Paperi-T:nä tunnettu Henri Pulkkinen. Tylsyys houkuttelee piilotajunnasta esiin asioita, huomauttaa Antti Heikki Pesonen. Hyviä ideoita syntyy joutilaisuudesta, kertoo myös Justimusfilmsin Nummela. Tekstin aloittamisen vaikeudesta kertovat niin Reetta Räty kuin Milja Sarkolakin. Konkreettisen vinkin antaa Eeva Kolu: jos hän jää kirjoittamisessa jumiin, hän avaa toisen tiedoston, johon hän kirjoittaa 5 - 10 minuutin ajan siitä, miksi kirjoittaminen on sillä hetkellä niin vaikeaa. Usein se purkaa tilanteen.

Erikseen on vielä mainittava Laura Mendelinin valokuvat kirjaan haastatelluista henkilöistä. Ne tavoittavat kuvattavien persoonasta jotain olennaista. Jokaisessa kuvassa on oma tunnelmansa. Henkilökuvaus on oma taiteenlajinsa, ja Mendelin on siinä ilmeisen taitava.

Reetta Räty Laura Mendelinin kuvassa.

Justimusfilms Laura Mendelinin kuvassa.

Voin siis suositella tätä kirjaa niin kirjoittamista harrastaville kuin sitä opettavillekin. Kirja voisi olla antoisa myös monelle jollain tavoin itseään etsivälle: on lohdullista huomata, kuinka monella tavalla voi löytää oman polkunsa tai ottaa jostain risteyksestä ihan uuden suunnan.

Muualla blogeissa kirjaan ovat perehtyneet esim. BookishteapartyKirjat kertovatHelmi Kekkonen ja Kohtisuora.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara: Ruskeat tytöt. Tunne-esseitä
Like, 2017
238 s.
Koko Hubaran teoksen Ruskeat tytöt -kirjan päätavoite on tehdä näkyväksi ne tuhannet nuoret, jotka jäävät niin usein näkymättömiin tai joista puhutaan vain tietynlaisissa asiayhteyksissä.

Me ruskeat tytöt kykenemme olemaan samaan aikaan kokonaan suomalaisia ja kokonaan jonkun muun/muidenmaalaisia ilman, että ne sulkevat toisiaan pois - mutta välillä tuntuu, että meitä yritetään sulkea pois. Meitä näkyy aika vähän lehdissä. Meitä näkyy aika vähän yliopistolla. Meitä ei näy ollenkaan päättäjissä ja johtajissa.

Miksi ruskea tyttö? Siksi, että maahanmuuttajataustainen, toisen polven suomalainen, puoliksi suomalainen ynnä muut vastaavat ovat jonkun muun määritelmiä, jonkun muun sanoja.

Esseissä käsitellään kiinnostavasti samastumisen tarvetta. Pitäisi olla niin, että kirjallisuudessa ja mediassa olisi erinäköisiä ja eri taustoista tulevia ihmisiä erilaisissa rooleissa, tekemässä asioita jotka eivät liity heidän etnisyyteensä tai lähtömaidensa politiikkaan, puhumassa muustakin maahanmuutosta, olemassa päättäjiä muissakin kuin vähemmistöjen asiayhteydessä, kertomassa -- ihan mistä tahansa muusta kuin ruskeudesta.

Kirja on siis suunnattu ennen muuta ruskeille tytöille itselleen, mutta voin kyllä suositella sitä myös esimerkiksi opettajille. Tajusin itse hävettävän myöhään, että jos ryhmässä on joku opiskelija, jonka nimi tai ulkonäkö jotenkin poikkeaa viljanvaaleista janipettereistä ja janinajulioista, ei ehkä ole silti fiksua ensimmäisenä kysyä, mistä kyseinen nuori on kotoisin tai missä hänen taustansa on. Jos sillä on hänen opiskeluunsa minun äidinkielentunneillani jotain vaikutusta, hän kertoo luultavimmin sen itse.

Hubaran kirjoitustyyli on virkistävää, suorapuheista, lukijaa haastavaa ja henkilökohtaista. Toivon, että kirja tavoittaa kohderyhmänsä ja mahdollisimman monet muut.

Lopuksi vielä hyvin samastuttava kohta kenelle tahansa kirjaihmiselle:
Minä rakastan lukemista. Silloin kun luen, olen samaan aikaan sekä minä että lukija sekä kaikki henkilöhahmot. Olen samaan aikaan tässä, enkä kuulu yhtään minnekään, eikä minun tarvitse kuulua. Minun ei tarvitse olla se, joka aina selittää, vaan olen se, jolle näytetään, miten olla olemassa. Saan olla heikko, eksyksissä, tavallinen ihminen. Lukiessa voin etsiä samanaikaisesti selityksiä kaikelle, ottaa vastaan tai torjua täysin fiktiivisiä versioita siitä, miten asiat voisivat olla. Lukiessa haluan ymmärtää kaiken, mutta samaan aikaan riittää, että vain luen.

Tämän postauksen myötä toivotan kaikille blogissa vieraileville hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää 11.10.! Tyttöjen päivä muistuttaa syrjinnästä, jota tytöt kohtaavat ikänsä ja sukupuolensa vuoksi. Toisaalta päivä nostaa esiin tyttöjen voiman ja mahdollisuudet. Siksi Hubaran teos sopii loistavasti esiteltäväksi juuri tänä päivänä.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kaksi (nuorten)kirjaa mielenterveydestä


Sanotaan, että itsemurhan tekeminen ei päätä tuskaa, se vain siirtää sen jollekulle muulle. Jay Asherin kirjassa Kolmetoista syytä Hannah Baker on päättänyt varmistaa tuskansa siirtymisen nauhoittamalla seitsemän kasettia, joissa hän kertoo itsemurhansa syistä ja taustoista. Kaseteilla hän kertoo ihmisistä, jotka vaikuttivat hänen kohtaloonsa, toiset tietoisemmin kuin toiset. Siinä kai on koko homman juju. Kukaan meistä ei tiedä varmasti, miten paljon vaikutusta meillä on toisten ihmisten elämään. Useimmiten emme tiedä siitä mitään. Ja silti meillä vain on.

Kirjassa yksi nauhoilla esiintyvistä henkilöistä kuuntelee kasetit ja vertaa Hannahin kertomaa siihen, mitä itse tietää samoista henkilöistä ja tapahtumista. Jokin muistoistani kääntyy päälaelleen jokaisen kasetin jokaisella puolella. Joku ihminen muuttuu minulle tunnistamattomaksi. Tärkein kysymys lienee, olisiko kasetteja kuunteleva poika tai joku muu voinut huomata ja puuttua, estää teon ajoissa?

Kirjana Kolmetoista syytä on minusta hiukan heppoinen, mutta teemat ovat tärkeitä. Kirjan - ja siitä tehdyn tv-sarjan - toivoisi toki vaikuttavan niin, että jokainen huomaisi ympärillään olevista ihmisistä vaaran merkkejä eikä ainakaan tietoisesti pahentaisi kenenkään tilannetta vaikkapa juoruamalla ja kääntämällä selkäänsä juuri silloin, kun toinen tarvitsee eniten tukea.

Jay Asher: Kolmetoista syytä
Alkuteos 13 Reasons Why, 2007
Suom. Annika Eräpuro
Otava, 2014
249 s. + kirjailijan kiitokset ja tietoa siitä, mistä saa apua mt-ongelmiin
(oma kirjaostos).

Holly Bournen kirjassa Oonko ihan normaali? 16-vuotias Evie on aloittanut opinnot uudessa koulussa. Hän haluaisi kovasti olla normaali, sulautua joukkoon, tehdä niitä asioita, joita muutkin 16-vuotiaat tekevät. Ainoastaan yksi hänen ystävistään tietää, kuinka pohjalla Evie on edellisten vuosien aikana käynyt: hänellä on OCD eli pakko-oireinen häiriö, ja sen myötä hän on sairastunut syömishäiriöön ja joutunut sairaalakuntoon. Evie haluaisi jättää tämän taakseen, ja ensin se tuntuukin onnistuvan. On kaksi uutta ystävää, on deittejä, ihastuksia ja bileitä. Evie käy terapiassa, kirjoittaa parantumispäiväkirjaa ja on jo pääsemässä masennuslääkkeistä eroon. Miksipä siis kertoa kenellekään, että entiset oireet ovat palaamassa?

Kirjassa on hyviä huomioita mielenterveysongelmiin suhtautumisesta. Ihmiset ovat niistä nykyisin tietoisempia kuin ennen ja vakuuttavat ymmärtävänsä, mistä on kyse, mutta onko silti tilanne todellisuudessa tämä: Kun joku tiesi... Kun joku sai selville - sääli tuli aina ensin... ja sen jälkeen ärsyyntyminen siitä, etten ollut vielä parantunut, vaikka minulle oli jo oltu niin ymmärtäväisiä.

Bournen kirjaan sisältyy myös feministinen sivujuonne. Evien ystävistä erityisesti Amber haluaa, että he puhuisivat muustakin kuin pojista, ja ehdottaa siksi vanhapiikakerhon perustamista. Kerhossa on tarkoitus keskustella kaikesta muusta kuin pojista, esimerkiksi kuukautisiin suhtautumisesta. Kirjan juoni rakentuu silti vahvasti Evien mielenterveyden lisäksi hänen ihastustensa ympärille, eivätkä tytöt juuri puhu vaikkapa opinnoista, yhteiskunnallisista asioista tai tulevaisuudestaan. Bournen kirja on kuitenkin avausosa trilogialle (toinen osa on jo suomennettukin), joten toivoa sopii, että tyttöjen maailma hiukan laajentuisi seuraavissa osissa.

Oonko ihan normaali? on sivumäärästään huolimatta todella nopealukuinen ja synkistäkin puolistaan huolimatta melko kepeään tyyliin kirjoitettu. Evien kerrontaan on helppo eläytyä ja hypätä 16-vuotiaan maailmaan.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Alkuteos Am I Normal Yet?, 2015
Suom. Kristiina Vaara
Gummerus, 2017
402 s. + kirjailijan haastattelu ja kiitokset
(kirjastolaina).
____________________
Bloggaustahtini on hiukan hiljentynyt, koska olen aloittanut uudessa työpaikassa ja alkusyksy on hujahtanut vauhdilla. Olen kyllä lukenut koko ajan, mutta täytyy miettiä nyt tarkemmin, mistä kirjoista ehtii blogata.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Tietokirjaviikko: Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon

Tällä viikolla on vietetty tietokirjaviikkoa. Viikon päättää huomenna sunnuntaina valtakunnallinen Lue tietokirjaa -päivä. Kirjabloggareillakin on oma pieni tietokirjahaasteensa Klassikkojen lumoissa -blogissa, kiitos Lukumadolle siitä! Luen varmasti jotain tietokirjaa huomennakin, mutta tässä panokseni haasteeseen.

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon
Julkaisija: Skepsis ry
Kustantaja Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2017
227 s.
(kirjastolaina)

Tiina Raevaaran toimittama artikkelikokoelma Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon on ajankohtainen teos. Kuten kirjassa kuvataan, vaikka kaikki tieto on nykyisin hyvin helposti saatavissa, keskitymme silti entistä enemmän valikoimaan joukosta vain itseämme miellyttäviä näkökulmia. Elämme siis omissa kuplissamme, ja esimerkiksi hakukoneiden ja sosiaalisen median toimintamekanismit entisestään vahvistavat niitä: näemme sellaista sisältöä, jollaisesta olemme aiemminkin olleet kiinnostuneita.

Teoksessa pohditaan esimerkiksi tieteen olemusta ja tieteellisen tiedon luonnetta, vaihtoehtohoitoja, koulun roolia kriittisyyden opettamisessa, humpuukitekniikkaan kuten magneettirannekkeisiin tai korvavaloihin luottamista ja yliluonnolliseen uskomista. Kirjoittajat ovat tutkijoita, tietokirjailijoita ja oman alansa asiantuntijoita, esimerkiksi Kari Enqvist ja Hannu Lauerma. Kirjan on julkaissut Skepsis ry, ja kirjassa esitellään myös Skepsiksen haaste, johon voi ilmoittautua, jos uskoo pystyvänsä tekemään jonkin paranormaalin teon valvotuissa olosuhteissa.

Pidin paljon varsinkin kirjan alkupuolen artikkeleista. Koska olen opettaja, minusta oli kiinnostavaa lukea, mitä Arno Kotrolla on sanottavaa kouluopetuksen annista kriittiseen ajatteluun. Kotro nostaa esille sen, että argumentointia opetetaan sekä filosofiassa että äidinkielessä, mutta toisistaan poikkeavalla tavalla (Kotro ottaa esimerkiksi virkkeitä jostakin äidinkielenkirjasta, jossa hänen mielestään opetetaan virheargumentteja argumentointitapoina). Tärkeä on kuitenkin Kotron huomio siitä, että kriittisen ajattelun opettaminen kuuluu useisiin oppiaineisiin: vaikkapa terveystiedossa on syytä puhua vaihtoehtohoidoista ja huuhaan erottamisesta oikeasta, tutkitusta tiedosta. Yllättävän mielenkiintoinen oli myös Markku Myllykankaan artikkeli "Lääketiedekään ei aina vaikuta", jossa kerrotaan, kuinka lääkärit eivät useinkaan luota vaikuttavuustutkimuksiin vaan uskovat enemmän omaan näppituntumaansa hoitojen määräämisessä. Artikkelissa esitellään useita terveydenhuollon toimia, joiden vaikuttavuutta ei ole pystytty osoittamaan tai jotka on osoitettu vaikuttamattomiksi, mutta joita silti käytetään. Esimerkiksi rintasyöpä- ja eturauhassyöpäseulonnat eivät vähennä kuolleisuutta näihin sairauksiin.

Päällimmäiseksi ajatukseksi minulle jäi kirjasta lievä harmistus: ne, joiden pitäisi tällaisia kirjoja lukea, eivät niihin tartu vaan pitäytyvät sitkeästi omissa harhaluuloissaan ja uskomuksissaan, vaihtoehtoisissa faktoissaan ja salaliittoteorioissaan.  Vesa Linja-aho ja Tiina Raevaara penäävätkin kirjassa myös median vastuuta: ei ole oikein, että tieteellisen seulan läpikäyneet tutkimustulokset asetetaan usein vastakkain jonkun yksittäisen "kokemusasiantuntijan" kanssa. Esimerkiksi kännykän terveysvaikutukset eivät ole mielipidekysymys. Kuten Kari Enqvist kirjoittaa, tiede on hidas, itseään korjaava prosessi. Se ei perustu kompromisseihin, demokratiaan eikä huutoäänestykseen, vaan useimmiten jokin näkökanta on yksinkertaisesti väärässä.

Kuva Klassikkojen lumoissa -blogissa tietokirjahaastetta vetävältä Lukumadolta.

tiistai 22. elokuuta 2017

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Rauhoitu, mieletön sydän, sillä syy ei ole sinun, vaan kaikki mitä maailmassa tapahtuu on mieletöntä eikä hyvyydellä ja pahuudella ole tarkoitusta, vaan ahneus, viha ja himo hallitsevat maailmaa. Syy ei ole sinun, Sinuhe, vaan ihminen pysyy samanlaisena eikä ihminen muutu. 

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Alkuteos WSOY, 1945
(Luin 68. painoksen, painovuotta ei mainittu, 786 s.)
Omasta hyllystä

Kohtaamisiani Sinuhen kanssa


Joskus vuonna 2006. Nuori opettaja, uransa alkuvaiheessa. Kuulee lukioikäisen siskonsa lukeneen huvin vuoksi Sinuhen. Kohtaa myös opiskelijoita, jotka ovat lukeneet Sinuhen. Uskoo, että nuorisossa on sittenkin vielä toivoa. Harmittelee hiukan, ettei ole kyseiseen kirjaan tullut tarttuneeksi, muttei ehdi tehdä asialle mitään.

Lukuvuonna 2010-2011. Keski-ikää vahvasti lähestyvä opettaja, asuu viikot työn vuoksi toisella paikkakunnalla. Kuvittelee, että iltojensa iloksi ehtii lukea lukemattomia klassikoita. Lainaa luokan hyllystä mm. Sinuhen. Lukee kyllä vuoden mittaan kaikenlaista, mutta Sinuhe palautuu luokan hyllyyn, kirjanmerkki sivulla 120. 

Kesä 2016. Ostaa kirja-alesta kirjoja, myös Sinuhen. Ei kuitenkaan avaa sitä koko kesänä.

Loppuvuosi 2016. Päättää lukea Sinuhen tammikuiseen klassikkohaasteeseen.

Tammikuu 2017. Lukee klassikkohaasteeseen Pitkän päivän illan.

Toukokuu 2017. Päättää lukea Sinuhen heinäkuiseen klassikkohaasteeseen. Kuuntelee Radioteatterin dramatisointia teoksesta kolmen jakson verran ja silmäilee siinä sivussa ne samat 120 sivua, jotka on kirjasta lukenut jo aiemmin. Ihmettelee, miksi kirja jäi aikanaan kesken.

Kesä- ja heinäkuu 2017. Kirja etenee 5-10 sivua kerrallaan. Pääsee ajoittain kerronnan otteeseen. Ihmettelee silti, miksi on koskaan elämässään halunnut lukea yhtään kirjaa, kun tämä on näin kertakaikkisen hankalaa. Klassikkohaasteen postauspäivää edeltävälle viikonlopulle kasaantuu kaikenlaista menoa, joten loppukiri kirjan kanssa jää ottamatta.

Elokuu 2017. Ymmärtää ensimmäistä kertaa elämässään opiskelijoita, jotka eivät pidä lukemisesta. Lukee kuitenkin Sinuhen sisulla loppuun. Toivoo, että pääsee joskus tästä lukujumista eroon. On silti tyytyväinen, ettei lopettanut lukemista kesken.

Summa summarum: Sinuhessa on kiinnostavia teemoja, kuten uskonnon vaikutusvalta, ihmisten itsekkyys, rikkauksien tavoittelu, vallanhimo, yksinäisyys, rakkauskin - päällimmäisenä silti kaiken turhuus. Kirjan maailmankuva on jokseenkin pessimistinen. Ovatko vain tyhmät ihmiset hyviä toisiaan kohtaan? Onko jokainen lopulta kuitenkin itsekäs - ihminen on raateleva leijona ihmiselle? Kirjassa on paljon julmuutta, verenvuodatusta ja väkivaltaa. Kirjaa on luettu jokseenkin suoraan toisen maailmansodan allegoriana, mutta se ei liene ainoa lukutapa. Kirja on valittu oman vuotensa edustajaksi myös Ylen Kirjojen Suomi -sivuston 101 kirjaa -listalla. Sinuhe on neljäs kirja hyllynlämmittäjä-pinostani, eli pahasti näyttää siltä, etten kaikkia kahtatoista saa luettua tänä vuonna (puhumattakaan kaikista niistä kirjoista, joita olen taas ostellut).

P. S. Nuorisossa on edelleen toivoa. Minulla on lukion ÄI6-kurssillani kolme opiskelijaa, jotka ovat jo kesällä aloittaneet Sinuhen lukemisen kyseistä kurssia varten. Hauska kuulla, millaiseksi heidän lukukokemuksensa on muodostunut. Ehkä heille taas voi olla lohdullista kuulla, että joskus äikänopellekin lukeminen voi olla tervanjuontia?

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kirjametron kyytiin?

Tänään kirjablogeissa hypätään kirjametron kyytiin! Kyse on Oulun kaupunginkirjaston julkaisemasta metrokartasta, jossa yhdeksälle metrolinjalle on koottu tiettyyn teemaan liittyviä teoksia.

Metrokartan linjat myös risteävät keskenään, niin kuin metrossa kuuluukin. Lukija voi edetä metrossa haluamallaan tavalla: pysähtyä haluamilleen asemille ja vaihtaa halutessaan linjaa. Kirjoista voi keskustella esimerkiksi kirjametron Facebook-ryhmässä.

Esittelen tässä postauksessa lyhyesti ne kirjametron linjoilta löytyvät kirjat, joista olen aiemmin blogannut. Suosittelen siis esimerkiksi näitä pysäkkejä:


Perheen kesken -linjalla on nähtävästi hyvin erilaisia perhekuvauksia eri maista ja eri aikakausilta. Olen lukenut tältä linjalta vain nigerialaisen Chigozie Obioman teoksen Kalamiehet, joka kertoo neljän veljeksen tarinan. Kirja oli hyvin vahva lukukokemus ja sai pohtimaan vihaa, pelkoa, kostoa ja sisarussuhteita.


Törpöt ja tunarit -linjalta löytyy esimerkiksi Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta. Kirja on kolmen linjan risteyskohdassa: siihen voi päätyä myös Aseiden kaiku - tai Oi maamme -linjoilta. Kirjassa käydään kuvitteellista sotaa Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä. Törpöt ja tunarit sopii kuvaamaan yhden kirjan keskushenkilön johtamaa sotilasjoukkiota, jolle ei lopulta voi antaa sen vastuullisempaa tehtävää kuin lumen kolaaminen. Tämä ei ehkä ollut aivan minun kirjani, mutta Heikkinen kirjoittaa sujuvaa ja nopealukuista tekstiä. 



Toisenlaista aseiden kaikua kuvataan Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuoressa. Kirja sijoittuu Meksikon maaseudulle, jossa varsinkin tyttöjen elämää varjostavat ja uhkaavat huumebisnes ja siihen liittyvä ihmiskauppa. 

Metsän siimes, joen syli -linjalla on monta lukulistallani olevaa kirjaa, esimerkiksi Maja Lunden Mehiläisten historia ja Anni Kytömäen Kultarinta. Ainoa kirja, jonka olen tältä linjalta lukenut, on Emmi Itärannan hieno, soljuvasti kirjoitettu Teemestarin kirja. Kirja on dystopia maailmasta, jossa juomakelpoinen vesi on tiukasti säänneltyä ja moni asia yhteiskunnassa on ottanut aikamoista takapakkia.



Itärannan teoksesta voi jatkaa Murtuneet maailmat -linjalle. Siellä suosittelen pysähtymään Cormac McCarthyn hyytävän Tie-teoksen kohdalla. Tiestä voi puolestaan hypätä Kulkurit ja kodittomat -linjalle, josta löytyy Sami Lopakan mustan huumorin sävyttämä kiertuekuvaus Marras.


Ihme ja lumous - sekä Vaarallinen rakkaus -linjat ovat blogissani vielä koluamatta. Molemmilta linjoilta olen lukenut kyllä kirjoja ennen blogiaikaani: Ihme ja lumous -linjalta Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjon ja Vaarallinen rakkaus -linjalta Margaret Mitchellin mahtipontisen Tuulen viemää -romaanin. 

Omassa lähikirjastossani järjestetään kirjametroon liittyviä lukupiirejä, ja niitä silmällä pitäen olen napannut lukupinooni Heidi Köngäksen Luvatun, joka on tuon Vaarallinen rakkaus -linjan pysäkki. Mitä muuta metrokartalta löytyvää suosittelisitte? 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä

Huomio vastaisen varalle: ennen kuin yrität riistää henkesi, muista käydä kusella.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Alkuteos All the Bright Places, 2015
Suom. Leena Ojalatva
Karisto, 2017
397 s. + kirjailijan kommentti ja kiitokset
(arvostelukappale kustantajalta)

Viimeistä vuotta lukiota käyvät Theodore Finch ja Violet Markey eivät ole aiemmin juuri kiinnittäneet huomiota toisiinsa. Kirja alkaa dramaattisesti, kun he kohtaavat toisensa koulun kellotornin huipulla olevalla ulokkeella. Theodore suostuttelee Violetin olemaan hyppäämättä, mutta kaikki uskovat tilanteen menneen toisin päin.

Theodore on nimittäin koko koulun tuntema friikki, joka keksii mitä erikoisimpia tempauksia ja jonka tyyli vaihtelee äärilaidasta toiseen. Hän saakin kestää julmaa pilkkaa. Säännöllisin väliajoin Theodore häipyy;  kaverit ja perhe kuittaavat sen toteamuksella Finch nyt vain on sellainen. Tosiasiassa Finch vajoaa masennukseen, mustaan pyörteeseen, jossa päässä soivat äänet toistavat hänen olevan turha ja typerä. Olen rikki. Olen huijari. Minua ei voi rakastaa.

Violet puolestaan kuuluu suosittujen porukkaan - tai on kuulunut, kunnes hänen siskonsa menehtyi autokolarissa eikä Violet ole jaksanut enää kirjoittaa heidän suosittua blogiaan tai jatkaa huutosakkiharrastustaan. Muut jatkavat elämäänsä kuten ennenkin, enkä minä taida pysyä mukana. Ehkä en edes halua. Olen hyvä vain yhdessä asiassa, ja siihen en enää kykene.

Finch ja Violet alkavat tehdä yhdessä maantiedon projektia, jossa he kiertelevät Indianan nähtävyyksiä. Finchillä on kyky löytää yksinkertaisiinkin asioihin kiehtova näkökulma, ja hän näkee kaikessa kauneutta. Siinä sivussa he keskustelevat kirjallisuuslainauksin (kukapa äikänope ei tykästyisi tällaisiin päähenkilöihin!), ja Violet löytää taas rakkautensa sanoihin.

Jos luulee, että tämä on perinteinen tarina, jossa tyttö tapaa pojan ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, niin silloin joutuu kuitenkin pettymään. Yksi täydellinen päivä on toki kirja rakkaudesta, mutta myös surusta, syyllisyydentunteesta ja masennuksesta ja siitä, voiko niistä aina selvitä. Kirja muistuttaa siitä, että kenellä tahansa meistä voi olla kuorensa alla kannettavanaan monenlaista painolastia. Lukiessa herää myös kysymys vastuusta ja huomaamisesta. Kirjan nuorten vanhemmat eivät osaa olla lastensa tukena. Violetin vanhemmat ehkä yrittävät parhaansa, mutta ovat toisen tyttärensä kuolemasta murtuneita, Finchin eronneet vanhemmat eivät puolestaan suostu muista syistä näkemään, että Finchillä voisi olla jotain oikeasti hätänä. Koulukuraattorit kysyvät pakolliset kysymykset, mutta eivät pysty saavuttamaan nuorten luottamusta. Niinpä Violet ja Finch ovat ainoat, jotka tietävät toistensa salaisuudet, pelot ja toiveet.

Ennen kuin kuolen, haluan...

että minulla on väliä.

lakata pelkäämästä.

kokea täydellisen päivän.

Muissa blogeissa: Dysphoria-kirjablogin Heidi ihastui kirjaan ja odottaa myös elokuvaversiota. Yksi pieni lukupäiväkirja -blogin Mirzu on kuunnellut kirjan englanninkielisenä äänikirjana ja kiittelee, että nuorten mielenterveyttä käsiteltiin teemana rohkeasti. Sivujen välissä -blogin Hannalla kirja jäi puolestaan kesken - ymmärrän kyllä, että kirja jakaa teemansa ja sen käsittelytavan vuoksi mielipiteitä. 

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

- Jos mä saisin edes yhden ihmisen lupaamaan mulle tämän asian, mä jaksaisin taas elää, selitän.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava, 2017
252 s.
Kansi: Kirsti Maula
(kirjastolaina)
Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin päähenkilö on viisikymppinen kirjailija Anita, joka haluaa kuolla. Hän puhuu kuolemantoiveistaan ystävilleen ja etsii jopa jotakuta, joka haluaisi avustaa häntä kuolemassa. Samaan aikaan hänen alullaan oleva kirjaprojektinsa etenee hitaanlaisesti, mutta välillä tulee hyväkin päivä. Masennus saa hänet myös tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisesti ja karsimaan asioita, joita hän ei enää kaipaa: Miten vapauttava ajatus, että kaiken voi jättää kesken. Elokuvat voi jättää kesken. Ihmiset voi jättää kesken.

Kirjasta nousi pienoinen somekohu, kun HS:n kriitikko pohti sitä, onko kirjan Anita uskottavasti masentunut: hänhän esimerkiksi jumppaa ja käy kekkereillä ja juttelee siellä ihmisille. Jossain määrin ironista ehkä, mutta kirjan Anita käy samaa keskustelua myös itsensä kanssa:

Pesen hiukseni silloinkin kun olen masentunut. Saanko edes kutsua itseäni masentuneeksi, vaikka olen jokseenkin toimintakykyinen? Saan. Juuri toimintakykyinenhän kykenee tappamaan itsensä.

Vaikka kyse on vain romaanihenkilöstä, minusta on ylipäätään vaarallista aina, jos sanotaan, ettei joku voi olla masentunut, koska hänellä on sitä tai tätä. On absurdi ajatus määritellä, kuka saa masentua ja kuka ei. Ikään kuin se olisi oma valinta. Siksi kirjakritiikistä seurannut keskustelu oli minusta oikein tervetullutta.

Voisi ajatella, että kirja, jonka päähenkilö haluaa kuolla, olisi synkkä ja ahdistava. Toki ilottomiakin ajatuksia kirjassa kuvataan, mutta huomasin myös monta kertaa pyrskähtäväni nauruun jonkin osuvan repliikin kohdalla. Härkönen taitaa pistävän dialogin ja mustan huumorin. Kirja on myös kiinnostava kuvaus kirjailijantyöstä ja suhteesta kritiikkiin.

Härkönen on ennenkin kirjoittanut vakavista aiheista: siskonsa itsemurhasta romaanissaan Loppuunkäsitelty ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta romaanissa Heikosti positiivinen. Kaikki näistä ovat olleet vahvoja ja mieleenjääviä lukukokemuksia. (Sen sijaan esimerkiksi Kaikki oikein ei antanut minulle kovinkaan paljon. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja komediaksi se taipuneekin hyvin.)

Valomerkki on luettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Mari A:n kirjablogiKulttuuri kukoistaaRakkaudesta kirjoihin.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Vuoden 2017 ensimmäisen puoliskon käsitöitä

Blogini alaotsikossa luvataan satunnaisia käsitöitä. Olen blogannut käsitöistä viimeksi tammikuussa, joten tässäpä koontia, mitä olen vuoden 2017 aikana tähän mennessä tehnyt. Linkkaan ohjeet mahdollisuuksien mukaan.

Hypistelymuhveja muistisairaille 

Muhvit on tehty hyväntekeväisyyteen vanhusten psykiatriselle osastolle. Mallia olen ottanut näkemistäni muhveista Facebookin Muhvimimmit-ryhmässä. Sen kummempaa ohjetta ei ole.

Pöllöjen silmät on pujotettu lankaan neuloessa ja napit on kiinnitetty äärimmäisen huolellisesti.

Muhveissa on hypisteltävää myös sisäpuolella. Hauskaa, että nämä käsityökorissa pyörineet virkkauskokeilutkin tuli käytettyä johonkin.

Vauvanpeitto


Tästä peitosta ei tullut otettua kuvaa, mutta onneksi sain vauvan äidiltä tämän otoksen. Tein peiton lahjaksi joulukuussa syntyneelle vauvalle. Lankana Gjestal Janne ja Viking Ville (ei mitään parhaita vauvalankoja, tiedän, mutta tämä peitto syntyi jämälankaprojektina, ja ovat nämä kuitenkin pehmeämpiä kuin vaikkapa 7 veljestä -lanka).

Peitto on tehty todella helpolla, ilmaisella ohjeella, joka löytyy Ravelrysta: Chevron baby blanket. Ohje on englanniksi, mutta siinä on vain kaksi kerrosta, jotka toistuvat. Englanninkieliset lyhenteet voi helposti selvittää esim. Ullaneuleen sanaston avulla.

Lisää vauvaneuleita...


En käsitä, miten tämän vuoden syntyvyys voi olla ennätysalhainen, kun omaan tuttavapiiriin näitä vauvoja nyt vain putkahtelee! Yllä olevat tennaritossut annoin alkuvuodesta toisen ystäväni vauvalle. Tossut on virkattu merinovillalangasta Puikkojen polut -blogin ohjeella. 

Alla olevat sukat olen tehnyt Novitan ohjeella, mutta uskoakseni sama vauvan ryppyvarsisukkien ohje on Yhteishyvän sivulla. Lankana on Gjestal Maija (Novitan Nallen vahvuista).


Suomi 100 vuotta -vauvansukkia



Käsityöihmisten tavoitteena oli neuloa sinivalkoiset sukat kaikille Suomi 100 -juhlavuoden vauvoille. Tavoite täyttyi jo alkuvuodesta. Sitä ennen ehdin itse neuloa kaikkiaan kahdeksat sukat keräykseen. Alimmassa kuvassa olevat sukat luovutin eräälle erityisen tärkeälle juhlavuosivauvalle: minusta tuli vastikään täti ensimmäistä kertaa!

Tätiydestä höpsähtäneen tuotoksia


(Ohje tennareihin. Lankana Hjertegarn extrafine merino 120.)


Kypärämyssyn ohje Novitan sivulta. Malli on hyväksi havaittu - olen tehnyt näitä vauvoille varmaan jo viitisentoista vuotta. Villatakki on tehty Novitan Muksu extra -lehden ohjeella (lehti vuodelta 2008). Lankana näissäkin Hjertegarn Extrafine Merino 120, kuten myös alla olevissa tumpuissa. Tumput on tehty junasukan mallia mukaillen, ilman kantapäitä tietysti.



Tähtipipo on tehty Novitan ohjeella. Vaihdoin langan ohueen puuvillalankaan (Cotton soft bio, 50 g = 180 m) ja vähensin hiukan välikerroksia, mutta olisi pitänyt vähentää myös silmukoita, koska pipo on kuitenkin vastasyntyneelle hiukan iso. (Yritin kyllä mitata, että ympärysmitta olisi ollut 32 cm.)


Vielä viimeisenä vauvaneuleprojektina: vaunulelu! Googlailin erinäisiä vaunuleluja, ja niistä siskoani eniten miellyttivät norsuaiheiset. Ihan omasta päästä tai kuvien pohjalta en tällaista osaisi tehdä, ja olin jo epätoivoinen ohjeen löytymisen suhteen, koska esimerkiksi The one little birdie -blogissa oli satakunta pyyntöä saada suomenkielinen ohje. Onneksi kuitenkin löysin Kirsten Villan blogissa lyhyesti selitetyn ohjeen ja virkkauskaavion, ja johan alkoi norsuja syntyä. Alla kuvat valmiista lelusta - viimeistelyn eli norsujen ja helmien kiinnittämisen kuminauhaan teki tuore äiti itse, jotta lelusta tuli varmasti juuri heidän vaunuihinsa passeli.




Jotain omiinkin jalkoihin... 



Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat ylös? No, ainakin silloin, kun yritän saada järkevää kuvaa polvisukista. Olen haaveillut pitkistä, maltillisen värikkäistä polvisukista pitkän aikaa, ja nyt vihdoin sain ne tehtyä. Eiväthän ne täydelliset, mutta tyytyväinen olen, yhtä kaikki. Sovelsin näissä sukissa Kalajoki-sukkien ohjeen polvisukaksi. Lankana on Viking Aurora.

Ja lopuksi vielä jotain omalle muksulle

Tyttäreni (kuvassa kaksi vuotta, nykyisin kuusi vuotta) käy Oulussa Valveen sanataidekoulua. Valveella on jo vuosien ajan järjestetty Lumotut sanat -sanataideviikot, joihin liittyy lastenkirja-aiheinen näyttely ja monenlaista muuta ohjelmaa. Sanataideviikoilla oli jo aiemmin esillä Karoliina Pertamon piirtämä Riimikissa, ja tänä vuonna se oli näyttelytilan eteisessä. Tyttäreni - ja varmaan aika monen muunkin mielestä - tämä jättikissa oli kertakaikkisen hurmaava. Hän pohti, miksei Riimikissa-pehmoleluja ole myynnissä, ja tämähän johti sitten siihen, että minun oli sellainen tehtävä.


Sovelsin kissan virkkaamiseen Novitan virkatun nuken ohjetta (julkaistu Novitan kevät 2012 -lehdessä, löytyy linkistä Novitan arkistosta). Vähensin vain kerroksia jonkin verran. Lankana on Lankamaailmasta ostettu tarjouslanka nimeltä Carolina (50 % puuvillaa ja 50 % akryylia, 50 g = 140 m). Anna Anttoselle ja ja Kati Inkalalle kiitos ihanan hahmon keksimisestä ja Karoliina Pertamolle taitavasta kuvittajantyöstä!


perjantai 14. heinäkuuta 2017

Aris Fioretos: Mary

"Toinen puoli kansasta teurastaa toisen puolen. Maa ehditään tuskin saada ehjäksi kun se taas menee palasiksi."

Aris Fioretos: Mary
Teos, 2016 (alkuteos 2015)
Suom. Liisa Ryömä
Kannen suunnittelu Elina Warsta
337 s.
(kirjastolaina)

Aris Fioretoksen Marya voi lukea - ja siitä voisi kirjoittaa - monesta näkökulmasta. Teoksen juoni on pääpiirteissään yksinkertainen: opiskelijamielenosoituksiin osallistuva 23-vuotias Mary pidätetään Ateenassa vuonna 1973. Kun hän ei anna kuulusteluissa tietojaan, hänet toimitetaan pahamaineiselle vankilasaarelle. Vankeusaikana häntä pahoinpidellään ja kidutetaan eri tavoin.

Mary kantaa sisällään salaisuutta: juuri ennen pidätystä hän on saanut tietää olevansa raskaana. Hän ei ole ehtinyt kertoa asiasta vielä edes miesystävälleen Dimosille. Sisällä olevan pienen elämänalun suojeleminen saa Maryn kestämään kauheuksia - mutta tuleeko raja jossain vastaan? (Lukijalle voi tulla - en itse olisi pystynyt lukemaan tätä kirjaa esimerkiksi raskaana ollessani.)

Mary oli voimakas ja painostava lukukokemus. Vangitut naiset saavat jossain määrin lohtua ja tukea toisistaan, ja Mary saa voimaa myös Dimosia käsittelevistä muistoistaan. Kerrotaan myös Maryn perheestä: hänen äitinsä on töissä turvallisuuspalvelussa, eli tilanteessa täysin toisella puolella kuin Mary. Maryn suhde masentuneeseen äitiin ei ole ollut mitenkään ongelmaton. Kenelle Mary lopulta on uskollinen, kun hänet on viety henkisesti ja fyysisesti täysin äärirajoille eikä hän tunne edes itseään?

Aion juuri nuolla sumpin lattialta kun näen itseni ulkoapäin. Näin on käynyt ennenkin, mutta ei koskaan näin raa'asti ja nujertavasti. Näen itseni kontallaan, kädet betonia vasten ja kieli ulkona - kuin rapsuttaja [rotta]. Kohottaudun kauhuissani ja huomaan miten pahalta haisen. Haju ei ole vain vaatteissa vaan on iskostunut myös ihoon ja kutittaa päässä, ikään kuin ruumis olisi muuttumassa jätteeksi.

Kirja sai minut lueskelemaan Kreikan lähihistoriaa. Vankilasaari, jossa Marya ja muita vankeja pidetään, on suljettu vasta muutamaa vuotta ennen kirjan nykyhetkeä ja vankina olevien naisten on tarkoitus siivota ja kunnostaa se taas käyttökuntoon. Saarella on myös hautoja niiltä ajoilta, kun siellä on edellisen kerran ollut vankeja. Kreikassa käytiin toisen maailmansodan jälkeen sisällissota, ja vuosina 1967-1974 maan tilanne oli epävakainen maata hallinneen sotilasjuntan vuoksi. Vaikka kirja kuvaakin vain lyhyttä ajanjaksoa vuosien 1973 ja 1974 taitteessa, se sai kuitenkin pohtimaan sitä, missä määrin nämä Kreikan lähihistorian tapahtumat selittävät jotain maan nykytilanteestakin.

Aris Fioretos on ruotsalainen kirjailija, mutta hänen sukujuurensa ovat Kreikassa. Fioretosin muita kirjoja ei ilmeisesti ole suomennettu. Mary oli August-palkintoehdokkaana vuonna 2015. Poimin Maryn lukulistalleni ennen muuta Kirjasähkökäyrän Main postauksen perusteella. Kirja odotti kuitenkin lukupinossani maksimimäärän uusintakertoja, ja vasta Kirsin book clubin postaus sai lopulta tarttumaan kirjaan ja lukemaan sen. Onneksi näin. Kaikessa ahdistavuudessaan vaikuttava kirja. 

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (hyllynlämmittäjä)

Aloitin monen muun tavoin tammikuussa hyllynlämmittäjä-haasteen, jonka tavoitteena on vähentää hyllystä niitä sitten joskus -kirjoja, jotka on tullut hankittua muttei luettua. Haaste on levinnyt Suomeen Sivumennen-kirjapodcastin kautta. Pinosin kaksitoista kirjaa, jotka on tarkoitus lukea tämän vuoden aikana. Ensimmäisen luin tammikuussa, toisen helmikuussa – ja kolmannen vasta nyt kesällä. No, onhan tässä liki puoli vuotta vielä. Jälkiviisaana voisi tietenkin sanoa, että olisi sen pinon voinut fiksumminkin koostaa eikä kasata sinne pelkkiä tiiliskiviä.

Tämänkertainen hyllynlämmittäjä osoittautui oikein hyväksi kirjaksi, mitä tietenkin ounasteli jo sekin, että sen on kirjoittanut Pulitzer-palkittu Anne Tyler. Olen lukenut Tylerin kirjoista aiemmin Amerikan lapset, ja muistan tuolloinkin pitäneeni Tylerin tarkkanäköisestä tavasta kuvata ihmisiä.

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa
Alkuteos Dinner at the Homesick Restaurant, 1982
Suom. Jussi Nousiainen
Otava, 1. suomenk. painos 1983, tämä painos 2012
335 s.
(oma kirja)

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa kertoo Tullin perheestä. Beck ja Pearl avioituvat yli kolmikymppisinä. He elävät Beckin myyntimiehen työn vuoksi liikkuvaa elämää. He saavat kolme lasta, jotka eivät jatkuvien muuttojen vuoksi juurru oikein minnekään. Nuorimman lapsen ollessa yhdeksänvuotias Beck jättää perheen. Pearl kuvittelee, että voi salata tämän lapsiltaan ja koko Baltimorelta – Beck on vain liikematkalla. Pearl on tähän kuvitelmaansa oikein tyytyväinen, kulissit pysyvät kunnossa.

Kun näkökulma siirtyy lapsiin, kuva Pearlista muuttuu entistä epämiellyttävämmäksi. Hän on äitinä ja ylipäätään ihmisenä epävakainen. Pearl ei tarvitse ketään eikä mitään, hänellä ei ole ystäviä. Hänellä on vain lapsensa, ja näissäkin tuntuu kaikissa olevan jotain vikaa hänen mielestään.

Myöhemmin, kun lapsista Ezra äidin toiveiden vastaisesti pyörittää omaa ravintolaa, äiti säännönmukaisesti keksii jokaisilla pojan kokoonkutsumilla päivälliskutsuilla syyn rynnätä ulos viimeistään ennen jälkiruokaa. Jollei äiti ehdi tätä tehdä, ryntääjä on vanhin lapsista, Cody, joka on veljelleen kateellinen ja kuvittelee tämän olleen aina äidin suosikki. Kateus saa aikaan julmaa ihmissuhdekeinottelua.

Itse asiassa he luultavasti tapasivat toisiaan tiuhemmin kuin onnelliset perheet. Vaikutti melkein siltä, että heidän oli toistuvasti palattava sen ääreen, mikä ei ottanut luonnistuakseen. (Eli jos he joskus todella saisivat päivällisen päätökseen, niin nousisivatko he ja hyvästelisivät toisensa ikuisiksi ajoiksi?) (s. 170)

Kovin käy sääliksi Ezra-rukkaa, joka yrittää pitää perhettä koossa. Toisaalta Ezra on melko saamatonkin, antaa vain asioiden tapahtua yrittämättä todella puuttua niiden kulkuun: 'Olkoon vaan' oli hänen elämänsä kantava teema. Häntä hallitsi unelias suvaitsevaisuus, joka oli niin hänen onnensa kuin vastoinkäymistensäkin lähde. (s. 295)

Etäisimmäksi kirjassa jää perheen nuorin lapsi, Jenny. Hän pakenee lannistavaa kotia opintoihin ja varhaiseen avioliittoon, sittemmin useampaankin. Kaiken kaikkiaan Tyler saa pohtimaan perhesuhteita ja vanhemman/vanhempien toimien vaikutusta lapsiin, osoittelematta ja alleviivaamatta. Jos maailmassa olisi loputtomasti aikaa, haluaisin kyllä lukea lisää Tylerin kirjoja. Nykyisin vain uutuuskirjat tuppaavat menemään etusijalle.

Seuraava hyllynlämmittäjäni on samalla se kirja, jonka luen heinäkuussa kirjabloggarien klassikkohaasteen viidenteen osaan. Itse asiassa kirja on myös Ylen 101 kirjaa -listalla, josta minun oli tarkoitus vuoden mittaan poimia muutakin luettavaa kuin omat blogattavat teokseni, joten tuon kirjan lukeminen on suorastaan palkitsevaa monessakin mielessä.

Ensimmäisen lukumaratonini jälkimainingeissa on muuten todettava, että kesti hämmästyttävän kauan, ennen kuin sain blogattua tämän viimeisenkin maratonilla aloittamani kirjan. Osin tähän toki vaikutti pride-viikon tuoma viivästys. Haikein mielin päätin, etten enää kirjoita maratonilla lukemastani Värityskirjasta erillistä postausta, koska vaikutelma siitä on jo harmillisen haalistunut. Kirjasta on kuitenkin ilmestynyt paljon blogitekstejä. Ensi kerralla kun osallistun lukumaratoniin, valitsen ehkä sellaista luettavaa, josta voin blogata pikaisesti heti luettuani. Tai sitten lähden liikkeelle yhden tiiliskiven taktiikalla. Tämän lauantain maratonille en ehdi osallistumaan, mutta ehkä elokuussa?

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (novellihaaste 2)

Olavi Koistinen: Mies, joka laski miljardiin
Kosmos, 2017
 217 s.
(kirjastolaina)

Olavi Koistisen novellien päähenkilöt ovat miehiä, jotka ovat jollain tavoin yksinäisiä tai jonkinlaisessa elämän murroskohdassa. Esimerkiksi Loitsutehtaan tilanne -novellissa peruskoulun päättävä Eero on epävarma siitä, haluaako kukaan todella viettää päättäjäisiltaa hänen seurassaan, vai onko hän pyörätuoleineen ja vahvoine käsivoimineen vain jonkinlainen kuriositeetti, jonka kustannuksella halutaan pitää hauskaa. Eero turvautuukin mobiilipeliin, jossa hän on sentään klaaninjohtaja. Tosielämän ja virtuaalimaailman ihmissuhteet - kummat lopulta ovat todellisempia? Tätä samaa kysymystä pohtii tavallaan myös kokoelman erikoisin novelli Siilit tuijottavat, jonka päähenkilö on löytänyt nettipalstalta saman fetissin jakavia ihmisiä, mutta käytännön toteutus ei tunnukaan yhtä kiehtovalta kuin kuvitelma.

Maiharit- ja Australian muotoinen pöly -novelleissa puolestaan keski-ikäiset miehet viettävät aikaa keskenään, baarissa, jatkoilla ja darrassa. Ystävyys on melko pinnallista, kaikki ovat jumiutuneet nuoruuden rooleihin eikä mitään todellista puhuttavaa tunnu olevan. Australian muotoinen pöly -novellin verkkainen tunnelma toi myös mieleen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin.

Koskettavin kokoelman kymmenestä novellista oli Jos asianne koskee säästämistä, jossa iäkäs Karl yrittää selviytyä kotonaan kuumesairaana. Hän on huolissaan laskusta, joka on jäänyt ristikkolehden alle ja siten toimittamatta raha-asioista huolehtivalle tyttärelle. Karl ei saa pankin puhelinpalvelusta asiaan apua, koska puheentunnistus ei ymmärrä häntä. Kotihoitokaan ei ole käynyt moneen päivään, ja Karl pohtii: Hänet oli varmaan leikattu. Voiko niin käydä tuosta vain, eivät ne ehtineet kaikille soitella. Paha siitä oli ketään moittiakaan, jos leikata pitää niin leikata pitää. Tämän novellin lopusta olisi muuten hauska jutella jonkun kokoelman lukeneen kanssa.

Kokoelman ensimmäinen novelli Minä en tiedä mitä terveiset ovat saa minulta peukutuksen. Peukutus on osa Nipvet-blogissa julkaistua novellihaasteen 2. osaa. Ideana on antaa jostain novellista myönteinen lukusuositus, muutamalla virkkeellä. Tätä novellia peukutan sen päähenkilön Eerikin vuoksi.

Eerik on 34-vuotias, täsmällisyyttä rakastava mies. Hän ei ymmärrä kuvallisia tai epämääräisiä ilmauksia, kuten terveisten lähettämistä. Eerik on kuitenkin matemaattisesti lahjakas ja siten menestyy sijoitusalalla - tosin hän saa tehdä töitä kotoa käsin, koska minun vahvaa aluetta ei ole asiakasrajapinta, kuten asia on hänelle kauniisti muotoiltu. Sosiaaliset kontaktit eivät siis ole Eerikin vahvuus, ja tässä novellissa hänet ajetaan sellaisiin puoliväkisin, mistä syntyy novellin jännite.

Kokoelman niminovellissa Raimo päättää yrittää laskea miljardiin. Laskeminen vaikuttaa koko Raimon elämään, siihen miten hän näkee ympäristönsä ja mille alalle hän päätyy. Vaimostakin tulee aina mieleen numero, jota hän ajatteli nähdessään tämän ensimmäistä kertaa. Vaimokulta: 1191001. Kävi raskaaksi katsoa vaimoa ja ajatella miljoonalla alkavaa pitkää lukua joka ikinen kerta.

Mies joka laski miljardiin on Helsingin Sanomien toimittajana työskentelevän Koistisen esikoisteos. Savon Sanomista löysin tiedon, että Koistinen on kuitenkin voittanut Martti Joenpolven novellikilpailun jo vuonna 2008 novellillaan Lonely Planet (samanniminen teksti on tässäkin teoksessa). Ilmeisesti teoksen novellien kirjoittaminen on siis ollut pitkä prosessi. Nautin Koistisen ihmiskuvista paljon. Jäin miettimään ainoastaan sitä, miksi kaikkien novellien päähenkilöiden on oltava miehiä. Esimerkiksi Tuuve Aron ja Miina Supisen novelleissa minusta on joskus ollut hauska yllättyä, kun novellin kertoja tai päähenkilö onkin ollut eri sukupuolta kuin ensin olen olettanut jonkin yksityiskohdan perusteella.

P. S. Kaikkien kaltaisteni turhanaikaisia yksityiskohtia pohtivien iloksi laskin, onko oikeasti mahdollista laskea miljardiin. Jos laskisi yhden luvun sekunnissa, miljardiin laskeminen kestäisi 31,7 vuotta. Kukaan ei voi tietenkään laskea nukkuessaan, ja useimmilla on ehkä muutakin elämää, eli jos laskisikin vain kahdeksan tuntia päivässä, laskeminen kestäisi vähän yli 95 vuotta.


Tällä kertaa novellihaaste ei ainakaan lopu kesken: osallistumisaikaa on peräti vuosi. Lisätietoa siis Nipvet-blogista.

Novellihaasteen 2. osaan luettuja novelleja: 10

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Marja Björk: Poika (pride-viikon lukutempaus)

Olin ihan yksin. Yhä edelleen rukoilin, että minulle kasvaisi muna. -- Jotkut lintsaavat koulusta pikkujuttujen takia, esimerkiksi jos uusimmat farkut olivat aamulla vähän märät tai leukaan oli tullut finni. Minä olin kokonaan väärä. Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Jokin juttu oli mennyt vitusti pieleen.

Marja Björk: Poika 
Like, 2013
215 s.
(kirjastolaina)
Marja Björkin Poika kertoo Marionista eli Makesta, joka on aina pitänyt itseään poikana. Kirja perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin.

Kirjassa Makke on minäkertoja ja kertoo kasvustaan: lyhyesti lapsuudesta, tarkemmin ala-asteen viimeisistä vuosista ja yläkoulusta ja ammattikouluajasta. Millaista on kasvaa ja kehittyä, kun ei koe omaa kehoaan omakseen? Makke treenaa niin että kuukautiset jäävät pois ja teippaa rintansa jopa ilmastointiteipillä. Toisinaan äiti tuntuu ymmärtävän, toisinaan taas jopa maksaa, että Makke pukisi hameen kouluun. Jokainen nimenhuutokin on kauhistus. Yksinäisten vuosien jälkeen Makke saa kuitenkin myös kavereita ja tulee hyväksyttynä porukassa yhtenä jätkistä. Seurustelu on ristiriitaista: Makke on kiinnostunut naisista ja haluaa, että nämä ovat kiinnostuneet hänestä nimenomaan miehenä.

Kertoja ei silti koe transsukupuolisuudesta käytävän keskustelun koskevan itseään. Hänhän on mies. Poika. Mies, jolla ei ole munia. Jossain vaiheessa se ei enää tunnu riittävältä, ja kertoja aloittaa sukupuolenkorjausprosessin, jotta keho vastaisi sitä, mitä hän on aina kokenut olevansa.

Poika oli monella tapaa kiinnostava kirja. Se on toki vain yksi kokemus transsukupuolisuudesta, ja joku muu voi kokea asiat aivan toisin. Silti kirja sai miettimään moniakin ihan arkisia asioita. joissa olisi paljon parannettavaa. Toivoisin, että vaikkapa lasten vaatteita ja leluja ei jaoteltaisi niin selkeästi sukupuolen mukaan. Monessa pienemmässä kaupassa tai merkkiliikkeessä näin ei toki tehdäkään. Samoin uskon, että monessa päiväkodissa ja koulussa nykyisin tuetaan käytänteitä, jotka eivät korosta sukupuolta tarpeettomasti. Näin on helpompaa ihan kaikilla: jokainen saisi olla kiinnostunut juuri niistä asioista kuin on, eikä ohjailtaisi, että leikipä sinä nyt noilla tyttöjen Legoilla tai et kai sinä nyt nukkea halua hoitaa, kun olet poika. (Tällaisiakin kommentteja valitettavasti edelleen kuulee.) Voisin kirjoittaa asiasta pitkästikin, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että yritän jatkossa itse vanhempana ja opettajana entistäkin enemmän välttää sukupuoleen liittyvien oletusten ja johtopäätösten tekemistä, kohdella jokaista omana itsenään. Tätä kirjaa voin suositella myös kenelle tahansa opiskelijalle luettavaksi.

Lisää pride-viikon lukutempauksesta Yöpöydän kirjat -blogissa.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Surun ja menetyksen käsitteleminen, rohkeus, vallanhalu, rakkaus, itseensä uskominen mutta uskallus luottaa myös muihin - tässä(kin) ns. nuortenkirjassa on paljon sellaista, mikä koskettaa myös aikuista. 

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
WSOY, 2015
473 s.
Kansi: Laura Lyytinen
(oma kirjaostos)
Lähdin lukemaan Surunhauras, lasinterävä -romaania vähän epäröiden. En ole mikään suuri fantasiakirjallisuuden lukija, ja nuortenkirjallisuutta luen melko vähän muutenkin. Olin ostanut kirjan alehintaan muutamalla eurolla viime vuonna, ja tartuin siihen nyt pride-viikon vuoksi, koska bongasin kirjan Prideviikon lukutempaukseen linkitetyiltä listoilta.

Kirja kuitenkin osoittautui varsin mukaansatempaavaksi. Kirjassa on paljon hahmoja, kolme erilaista ja eri tavoin rakennettua yhteiskuntaa, rakkautta, petoksia, vallanhimoa ja särkyneitä ihmisiä. Isoja teemoja siis. Fantasiaelementtejä kirjassa ei oikeastaan juurikaan ollut, jonkinlaista taianomaisuutta toki.

Luin tätä kirjaa siis pride-viikkoa silmällä pitäen, ja olihan tässä naisten välisiä suhteita. Kiinnostavampia olivat kuitenkin yhteiskunnalliset rakenteet. Yksi kirjan tapahtumapaikoista on Läntiseen merimantereeseen kuuluva Sidrineian niemimaa. Sitä johtavat naiset, ja miehet ovat alisteisessa asemassa. Miehille ei voi antaa vastuuta tai valtaa, koska he ovat "himojensa orjia ja hillittömiä, irrationaalisia kiihkoilijoita". Itseään arvostavat naiset hakeutuvatkin naisten välisiin liittoihin ja käyttävät miehiä korkeintaan irtosuhteisiin. Toisessa tapahtumapaikassa, Surukauriin saarilla, puolestaan vallitsee jonkinlainen utopia: kaikki ovat keskenään tasa-arvoisia, eivätkä asukkaat edes tunnista sellaisia sanoja kuin päällikkö tai johtaja. Jokainen saa kuusivuotiaasta lähtien kokeilla erilaisia ammatteja, kunnes löytää sen tavan, jolla haluaa hyödyttää yhteisöä. Kukaan ei omista yhtään sen enempää kuin muutkaan. Kolmas tapahtumapaikka on pahamaineinen radhujen kaupunki, jossa johdossa on muutama rosvopäällikkö. Täällä naisten asema on surkea, ja tyttövauvoja heitellään kaupunkia ympäröivään vallihautaan.

Radhut haluavat vallata rikkaan Sidrineian, jossa taas on kuultu huhuja Surukauriin saaresta ja halutaan tietää, onko moista paikkaa olemassakaan. Surukauriin saarten asukkaiden on puolestaan vaikea käsittää, miksi joku tavoittelee valtaa ja omaisuutta. Voiko heidän elämänsä jatkua entisellään, kun viisisataa vuotta kestänyt eristys muista ihmisistä häiriintyy?

Kirjassa oli myös monia kiinnostavia hahmoja. Monet olivat kokeneet ja kokivat kirjan aikana suurta surua. Menetykset jättävät jälkensä, eri henkilöihin eri tavoin. Joistakin kaiken menettäminen tekee pelottomia, jotkut menettävät elämänhalunsa, jotkut taistelevat ja tavoittelevat valtaa, mutta eivät enää usko tai luota mihinkään muuhun kuin itseensä tai rakasta aidosti ketään. Jos on pelännyt pahinta ja pahin on tapahtunut, ei pelolle ole enää juurikaan sijaa, sillä ei ole polttopuuta käytettävänään, ei kohtaa johon tarttua menetyksen rapauttamassa mielessä. Kirjassa oli kuitenkin paljon myös kaunista ja henkilöitä, jotka jaksoivat uskoa hyvyyteen ja toimia rohkeasti muiden puolesta. Sellaista nyt ylipäätään toivoisi ihmiskunnassa olevan.


perjantai 23. kesäkuuta 2017

Essi Kummu: Hyvästi pojat

Olin opiskellut lapsen kasvattamista yksin jo vuosia, eikä se ollut minulle vieläkään helppoa, en ollut niitä jotka osaavat tehdä ruokaa ja vastata yksinkertaiseen kysymykseen yhtä aikaa, ja eksyin liikennevaloissa yhä Fiestallani, koska liikennemerkkejä oli ripoteltu sekavasti ja ennakoimattomasti aivan kaikkialle, eikä mikään reittisuunnitelmani ikinä pitänyt paikkaansa, vaikka kysymys oli kotikaupungistani. Samoin oli ollut myös elämäni suhteen.

Essi Kummu: Hyvästi pojat
Tammi, 2017
314 s.
(kirjastolaina)
Pari vuotta sitten Essi Kummun Lasteni tarina (2014) oli lukuhaasteessani "kirja, joka sai minut itkemään". Kirjoitin tuolloin, että omakohtainen teos ei ole suoranaisesti muistelma tai elämäkerta   "vaan kertomus raskaasta elämänvaiheesta, sen aiheuttamasta traumasta ja siinä sivussa sukupolvien yli vaikuttavista traumoista".

Lasteni tarinan vuoksi kiinnostuin myös Kummun uudesta kirjasta Hyvästi pojat. Kirja jatkaa autofiktiivistä kirjoittamistapaa, mutta on täysin itsenäinen teos. Kirjassa kertojan lapset ovat teini-ikäisiä, ja hän on eronnut lasten isästä jo vuosia sitten. Kirjailija tekee tiliä menneistä suhteistaan, potentiaalisista kumppaneista, joiden kanssa asiat eivät kuitenkaan sujuneet. Kehyksenä on se, että hän on rakastunut naimisissa olevaan naiseen ja ymmärtää, että on aika sanoa hyvästit pojille. Kirjan tyyli on terävämpi ja humoristisempi kuin Lasteni tarinan.

Kirja kertoo kuitenkin muustakin kuin miehistä tai pojista, itse asiassa paljon enemmän ja kiinnostavammin. Erityisesti minussa herättivät tunteita kohdat, joissa kuvattiin, millaista on olla kahden varhaisteini- tai teini-ikäisen tytön vanhempi. Vanhempi lapsista on oikukkaampi eikä anna edes koskettaa itseään muuten kuin kerran aamulla puoliunessa sallii pienen suukon ohimolleen, toinen taas seurankipeä, mikä vaatii äidiltä jatkuvaa ponnistelua. Varsinkin vanhemman tyttären kanssa kirjailija on napit vastakkain - kenties siksi, että tämä muistuttaa häntä itseään?

--hänen tunne-elämänsä mittakaava ei ollut normaali, siitä puuttui perspektiivi, se oli täysin suhteeton eli hän mitä todennäköisimmin päätyisi taiteilijaksi, mikä taas tarkoitti sitä että kaikki minun tekoni tulisivat elämään ikuisuuden, tai jos eivät ihan niin pitkään, niin ainakin syksystä jouluun. 

Tyttären kanssa voimia koetellessa eivät paljon auta Raisa Cacciatoren "aggression portaat", vaan helpottavammalta vaihtoehdolta tuntuu vaikkapa väestönsuojaan pakeneminen. Sitten taas toisessa hetkessä, kun vaikkapa silittää lentomatkaa jännittävän lapsen hiuksia, kirjailija muistaa, että vanhemmuudessa on myös antoisia hetkiä, jolloin hän osaa nauttia siitä, että häntä tarvitaan.

Lisäksi kirja kuvaa kirjailijantyötä. Kirjailija työstää käsikirjoitusta tanssiesitykseen ja yrittää myös kirjoittaa romaania, joka ei etene. On sen sijaan kirjoitettava siitä, mikä vaatii päästä paperille, ja siitä on siis syntynyt tämä kirja. Kirja, joka antaa lähes nelikymppiselle naiselle olla sellainen kuin mikä hänestä on tullut. Kirjailija kuvaa, kuinka antautuu kirjoittamiselle, sen sijaan, että odottaisi sanojen antautuvan hänelle. Tulos on on rosoinen ja ehkä hiukan hajanainenkin kirja, mutta kovin todentuntuinen. Minulle tämä kirja jäi silti vähän vieraammaksi kuin Lasteni tarina, mutta hyvä lukukokemus silti.

En huomannut, että kirjasta olisi vielä muita bloggauksia kuin Annelin lukuvinkit -blogissa. Anneli kuvaa Kummun tekstiä suorasukaiseksi ja hauskaksi ja luonnehtii tämän kirjoittavan "knausgårdilaisessa hengessä". Minua hiukan häiritsee se, että kaiken autofiktion kohdalla puhutaan Knausgårdista, koska niin moni muukin on kirjoittanut vastaavantyylistä kirjallisuutta. (Otetaan nyt esimerkiksi Pirkko Saisio, joka on kirjoittanut vuosina 19982003 trilogian "fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio" (Ks. Kirjasampo).)

Mielestäni lopulta ei ole juurikaan väliä sillä, missä määrin Kummu kertoo suoraan omasta elämästään. (Muuta kuin että bloggarille se aiheuttaa haastetta - pitäisikö puhua kertojasta, voiko puhua kirjailijasta viitaten kirjassa kirjoittavaan henkilöön, ei suoraan Kummuun.) Tieteen termipankissa määritellään, että autofiktiossa omaelämäkerrallinen aines sekoittuu sepitteelliseen ainekseen. "Sepitteellisyyden asteen epäselvyyden vuoksi omaelämäkerrallinen subjekti jää epävakaaksi", termipankissa väitetään, mutta en nyt sanoisi ihan näinkään. Loppujen lopuksi olen kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, mitä ajatuksia ja tunteita kirja minussa herättää kuin että yrittäisin miettiä, missä määrin tirkistelen nyt Kummun, saati hänen lastensa, oikeaan elämään. 

torstai 22. kesäkuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Halusin ostaa kesäloman alkajaisiksi jonkin kirjan. Silmäilin Suomen Kuvalehden kritiikin Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna -kirjasta ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin omistaa.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
Siltala, 2017
194 s.
Kansi: Elina Warsta
Kuvitus: Remu Välisaari
(oma kirjaostos)
Kirjassa Saisio kertoo 3–6-vuotiaasta tyttärenpojastaan (ja tämän pikkusiskosta ja muista perheenjäsenistä), isovanhemmuudesta, arjesta lapsen kanssa mutta ei arkisesti. Lukemista aloittaessani olin silti hiukan kyyninen, kun minulle selvisi, että kirja perustuu Saision Facebook-päivityksiin, joita hän on karsinut ja muunnellut. Mietin, julkaistaisiinko kenen tahansa mummon huomioita lapsenlapsestaan. Mutta Saisio ei kyllä kirjoittajana ole kuka tahansa mummo. Kirjassa on samaa lämpöä ja oivaltavuutta kuin Tove Janssonin Kesäkirjassa.

Olen oman lapseni kanssa monesti miettinyt, että lapsi kasvattaa kyllä vanhempaansa yhtä lailla kuin vanhempi (yrittää kasvattaa) lastaan. Kasvattava vaikutus yltää Saision kirjan perusteella myös isovanhempaan. Kun Saisio esimerkiksi tuskailee autonratissa muiden törttöilyjä, nelivuotias taputtaa häntä polvelle ja sanoo: Sun pitäis kyllä olla enempi kärsivä. 

Monessa kohtaa tuli muutenkin mieleen oma lapseni, joka aloittaa syksyllä eskarin. Viisivuotias on oppinut sanomaan sekä geen että deen. Hienosti. Kuten sanassa vedengeidin.  Oman lapseni sanavarastossa on sellaiset sanat kuin 'hobea' ja 'geikka' (keikka). Myös Saision ja viisivuotiaan käymät kuolemaa koskevat keskustelut muistuttivat siitä, miten olemme käsitelleet samaa aihepiiriä oman lapseni kanssa.

Lapsen kanssa ei voi muutenkaan kaihtaa vaikeitakaan asioita. Mitä sanoa, kun viisivuotiaan paras kaveri on yhtäkkiä hylännyt tämän? Voi toki opettaa viisivuotiaan viheltämään, jos ystävyys on kerran siitä kiinni, Mutta siitähän se ei ole kiinni, sen ymmärtää Viheltävä viisivuotiaskin. 

Kirjaan on tykästynyt myös Hemulin kirjahyllyn Henna, jonka bloggauksen perusteella kirjaa voi suositella sellaisillekin, joilla ei ole itsellään lapsia. Ihminen välissä -blogissa ollaan jopa sitä mieltä, että kirjasta ei voi olla pitämättä, "paitsi jos vihaa lapsia, isovanhempia, elämää ja nauramista". Helmi Kekkonen kirjoittaa, kuinka Saisio tavoittaa isovanhemman ja lapsen välisen rakkauden "kauniisti, kirkkaasti ja viisaasti". Kirja on esitelty myös ainakin Kirjareppu- ja Donna Mobilen kirjat -blogeissa.