perjantai 23. kesäkuuta 2017

Essi Kummu: Hyvästi pojat

Olin opiskellut lapsen kasvattamista yksin jo vuosia, eikä se ollut minulle vieläkään helppoa, en ollut niitä jotka osaavat tehdä ruokaa ja vastata yksinkertaiseen kysymykseen yhtä aikaa, ja eksyin liikennevaloissa yhä Fiestallani, koska liikennemerkkejä oli ripoteltu sekavasti ja ennakoimattomasti aivan kaikkialle, eikä mikään reittisuunnitelmani ikinä pitänyt paikkaansa, vaikka kysymys oli kotikaupungistani. Samoin oli ollut myös elämäni suhteen.

Essi Kummu: Hyvästi pojat
Tammi, 2017
314 s.
(kirjastolaina)
Pari vuotta sitten Essi Kummun Lasteni tarina (2014) oli lukuhaasteessani "kirja, joka sai minut itkemään". Kirjoitin tuolloin, että omakohtainen teos ei ole suoranaisesti muistelma tai elämäkerta   "vaan kertomus raskaasta elämänvaiheesta, sen aiheuttamasta traumasta ja siinä sivussa sukupolvien yli vaikuttavista traumoista".

Lasteni tarinan vuoksi kiinnostuin myös Kummun uudesta kirjasta Hyvästi pojat. Kirja jatkaa autofiktiivistä kirjoittamistapaa, mutta on täysin itsenäinen teos. Kirjassa kertojan lapset ovat teini-ikäisiä, ja hän on eronnut lasten isästä jo vuosia sitten. Kirjailija tekee tiliä menneistä suhteistaan, potentiaalisista kumppaneista, joiden kanssa asiat eivät kuitenkaan sujuneet. Kehyksenä on se, että hän on rakastunut naimisissa olevaan naiseen ja ymmärtää, että on aika sanoa hyvästit pojille. Kirjan tyyli on terävämpi ja humoristisempi kuin Lasteni tarinan.

Kirja kertoo kuitenkin muustakin kuin miehistä tai pojista, itse asiassa paljon enemmän ja kiinnostavammin. Erityisesti minussa herättivät tunteita kohdat, joissa kuvattiin, millaista on olla kahden varhaisteini- tai teini-ikäisen tytön vanhempi. Vanhempi lapsista on oikukkaampi eikä anna edes koskettaa itseään muuten kuin kerran aamulla puoliunessa sallii pienen suukon ohimolleen, toinen taas seurankipeä, mikä vaatii äidiltä jatkuvaa ponnistelua. Varsinkin vanhemman tyttären kanssa kirjailija on napit vastakkain - kenties siksi, että tämä muistuttaa häntä itseään?

--hänen tunne-elämänsä mittakaava ei ollut normaali, siitä puuttui perspektiivi, se oli täysin suhteeton eli hän mitä todennäköisimmin päätyisi taiteilijaksi, mikä taas tarkoitti sitä että kaikki minun tekoni tulisivat elämään ikuisuuden, tai jos eivät ihan niin pitkään, niin ainakin syksystä jouluun. 

Tyttären kanssa voimia koetellessa eivät paljon auta Raisa Cacciatoren "aggression portaat", vaan helpottavammalta vaihtoehdolta tuntuu vaikkapa väestönsuojaan pakeneminen. Sitten taas toisessa hetkessä, kun vaikkapa silittää lentomatkaa jännittävän lapsen hiuksia, kirjailija muistaa, että vanhemmuudessa on myös antoisia hetkiä, jolloin hän osaa nauttia siitä, että häntä tarvitaan.

Lisäksi kirja kuvaa kirjailijantyötä. Kirjailija työstää käsikirjoitusta tanssiesitykseen ja yrittää myös kirjoittaa romaania, joka ei etene. On sen sijaan kirjoitettava siitä, mikä vaatii päästä paperille, ja siitä on siis syntynyt tämä kirja. Kirja, joka antaa lähes nelikymppiselle naiselle olla sellainen kuin mikä hänestä on tullut. Kirjailija kuvaa, kuinka antautuu kirjoittamiselle, sen sijaan, että odottaisi sanojen antautuvan hänelle. Tulos on on rosoinen ja ehkä hiukan hajanainenkin kirja, mutta kovin todentuntuinen. Minulle tämä kirja jäi silti vähän vieraammaksi kuin Lasteni tarina, mutta hyvä lukukokemus silti.

En huomannut, että kirjasta olisi vielä muita bloggauksia kuin Annelin lukuvinkit -blogissa. Anneli kuvaa Kummun tekstiä suorasukaiseksi ja hauskaksi ja luonnehtii tämän kirjoittavan "knausgårdilaisessa hengessä". Minua hiukan häiritsee se, että kaiken autofiktion kohdalla puhutaan Knausgårdista, koska niin moni muukin on kirjoittanut vastaavantyylistä kirjallisuutta. (Otetaan nyt esimerkiksi Pirkko Saisio, joka on kirjoittanut vuosina 19982003 trilogian "fiktiivisestä henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio" (Ks. Kirjasampo).)

Mielestäni lopulta ei ole juurikaan väliä sillä, missä määrin Kummu kertoo suoraan omasta elämästään. (Muuta kuin että bloggarille se aiheuttaa haastetta - pitäisikö puhua kertojasta, voiko puhua kirjailijasta viitaten kirjassa kirjoittavaan henkilöön, ei suoraan Kummuun.) Tieteen termipankissa määritellään, että autofiktiossa omaelämäkerrallinen aines sekoittuu sepitteelliseen ainekseen. "Sepitteellisyyden asteen epäselvyyden vuoksi omaelämäkerrallinen subjekti jää epävakaaksi", termipankissa väitetään, mutta en nyt sanoisi ihan näinkään. Loppujen lopuksi olen kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, mitä ajatuksia ja tunteita kirja minussa herättää kuin että yrittäisin miettiä, missä määrin tirkistelen nyt Kummun, saati hänen lastensa, oikeaan elämään. 

torstai 22. kesäkuuta 2017

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Halusin ostaa kesäloman alkajaisiksi jonkin kirjan. Silmäilin Suomen Kuvalehden kritiikin Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna -kirjasta ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin omistaa.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
Siltala, 2017
194 s.
Kansi: Elina Warsta
Kuvitus: Remu Välisaari
(oma kirjaostos)
Kirjassa Saisio kertoo 3–6-vuotiaasta tyttärenpojastaan (ja tämän pikkusiskosta ja muista perheenjäsenistä), isovanhemmuudesta, arjesta lapsen kanssa mutta ei arkisesti. Lukemista aloittaessani olin silti hiukan kyyninen, kun minulle selvisi, että kirja perustuu Saision Facebook-päivityksiin, joita hän on karsinut ja muunnellut. Mietin, julkaistaisiinko kenen tahansa mummon huomioita lapsenlapsestaan. Mutta Saisio ei kyllä kirjoittajana ole kuka tahansa mummo. Kirjassa on samaa lämpöä ja oivaltavuutta kuin Tove Janssonin Kesäkirjassa.

Olen oman lapseni kanssa monesti miettinyt, että lapsi kasvattaa kyllä vanhempaansa yhtä lailla kuin vanhempi (yrittää kasvattaa) lastaan. Kasvattava vaikutus yltää Saision kirjan perusteella myös isovanhempaan. Kun Saisio esimerkiksi tuskailee autonratissa muiden törttöilyjä, nelivuotias taputtaa häntä polvelle ja sanoo: Sun pitäis kyllä olla enempi kärsivä. 

Monessa kohtaa tuli muutenkin mieleen oma lapseni, joka aloittaa syksyllä eskarin. Viisivuotias on oppinut sanomaan sekä geen että deen. Hienosti. Kuten sanassa vedengeidin.  Oman lapseni sanavarastossa on sellaiset sanat kuin 'hobea' ja 'geikka' (keikka). Myös Saision ja viisivuotiaan käymät kuolemaa koskevat keskustelut muistuttivat siitä, miten olemme käsitelleet samaa aihepiiriä oman lapseni kanssa.

Lapsen kanssa ei voi muutenkaan kaihtaa vaikeitakaan asioita. Mitä sanoa, kun viisivuotiaan paras kaveri on yhtäkkiä hylännyt tämän? Voi toki opettaa viisivuotiaan viheltämään, jos ystävyys on kerran siitä kiinni, Mutta siitähän se ei ole kiinni, sen ymmärtää Viheltävä viisivuotiaskin. 

Kirjaan on tykästynyt myös Hemulin kirjahyllyn Henna, jonka bloggauksen perusteella kirjaa voi suositella sellaisillekin, joilla ei ole itsellään lapsia. Ihminen välissä -blogissa ollaan jopa sitä mieltä, että kirjasta ei voi olla pitämättä, "paitsi jos vihaa lapsia, isovanhempia, elämää ja nauramista". Helmi Kekkonen kirjoittaa, kuinka Saisio tavoittaa isovanhemman ja lapsen välisen rakkauden "kauniisti, kirkkaasti ja viisaasti". Kirja on esitelty myös ainakin Kirjareppu- ja Donna Mobilen kirjat -blogeissa.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesän 2017 ensimmäisen lukumaratonin kooste


Kirjabloggarit järjestävät tänä kesänä peräti kolme lukumaratonia. Minulla oli ilo vetää niistä ensimmäistä viime lauantaina 17.6.2017.

Lukumaratonin ideana on lyhyesti siis se, että omistaudutaan lukemiselle, pisimmillään vuorokauden verran. Lukea saa mitä vain ja missä vain. Olennainen osa maratonia on myös yhteisöllisyys: yhteisen maratonin aikana on mukava seurata, mitä muut lukevat.

Maratonin ilmoittautumispostaukseen tuli 37 ilmoittautumista. Suuri osa heistä starttasikin maratonille. Lisäksi maratonpäivänä muutama lähti vielä spontaanisti mukaan. Tähän mennessä omasta maratonistaan on raportoinut 37 osallistujaa. Keräsin bloggarien linkkejä jo lähtölaukaus ja raportointi -postaukseen, mutta järjestän ne vielä tähän aakkosjärjestykseen. Linkki vie joko maratonpostaukseen tai erilliseen koontipostaukseen. Ilmoitathan, jos oman blogisi linkki puuttuu tai vie väärään paikkaan.
  1. 50 shades of books
  2. Carry on reading
  3. Geohound
  4. Hannan kirjokansi (oma maratonini raportoitu ko. postauksen lopussa)
  5. Hyllyntontun höpinöitä
  6. Kirja vieköön!
  7. Kirjan jos toisenkin
  8. Kirjasatama
  9. KirjojaLeffojaSarjoja
  10. Kirjojen elämänmullistava taika
  11. Kirjojen pyörteissä
  12. Klassikkojen lumoissa
  13. Lukuhumua
  14. Lukuisa
  15. Lukujonossa
  16. Mari A:n kirjablogi
  17. Mitä luimme kerran
  18. Mrs Karlsson lukee
  19. Orfeuksen kääntöpiiri
  20. Pauline von Dahl
  21. Rapatessa roiskuu
  22. Rinkka ja nojatuoli
  23. Sivu sivulta
  24. Sivujen välissä
  25. Sivutiellä
  26. Skies and Fairytales
  27. Taikakirjaimet
  28. Todella vaiheessa
  29. Tuntematon lukija
  30. Unelmien aika
  31. Yksi pieni lukupäiväkirja
  32. Yöpöydän kirjat

Lisäksi viisi maratoonaria kertoi suorituksestaan muissa some-kanavissa. Maria Kuutti maratoonasi 8-vuotiaan lapsensa kanssa ja kertoi siitä Twitterissä (@MariaKuutti). Kirjapallo luki neljä nuortenkirjaa eri vuosikymmeniltä ja "instabloggasi" niistä (Instagramissa @kirjapallo). Elina Pitkäkangas kertoi maratonistaan Twitterissä (@EPitkakangas). Scart_t -nimimerkin maratonia saattoi seurata Instagramissa, @scarbalo. Maratonpostaukset on merkitty #lukumaraton.

Nämä 37 maratoonaria lukivat vaihtelevasti jotain viidestä sivusta yli tuhanteen sivuun. Huikein suoritus oli 1364 sivua! Yhteensä kertyi (fanfaarien törähtelyä, rumpujen pärinää) 20134 sivua luettua kirjallisuutta. Jos tämän jakaisi tasan osallistujien kesken, se tekisi 544 sivua/maratoonari. Sivujen välissä -blogin Hanna kuunteli lisäksi 4,5 tuntia äänikirjaa.

Mitä maratonilla sitten luettiin? Muutamia huomioita (linkit mainittuihin maratonbloggauksiin löytyvät yllä olevasta listasta):

  • Muutama maratoonari oli liikkeellä yhden kirjan taktiikalla eli omisti maratonaikansa jonkin tiiliskiven lukemiselle joko kokonaan tai osittain. Mrs. Karlsson luki islantilaista dekkaria, KirjojaLeffojaSarjoja -blogin Annika taas Milja Kauniston Luxusta. Rapatessa roiskuu -blogissa luettavana oli Barbara Taylor Bradfordin Uuden ajan portailla. Taikakirjaimet-blogissa luettiin Brandon Sandersonin Viimeistä valtakuntaa. (Sandersonia luki muuten myös Hyllytonttu.)
  • Sivutiellä-blogin Sirri oli valinnut koko maratoninsa teemaksi feministisen kirjallisuuden. Feminismi näkyi maratonilla muutenkin, sillä Lukuisa- ja Todella vaiheessa -blogeissa luettiin (muun ohella) Roxane Gayn esseekokoelmaa Bad feminist. Mari A. puolestaan luki muiden kirjojen ohella Chimamanda Ngozi Adichien esseen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä.
  • Lukumaraton sattui dekkariviikolle, ja dekkareita luettiinkin ainakin muutamissa blogeissa. Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjaan olivat tarttuneet Tuntematon lukija - ja Skies and Failytales -blogit sekä Scart_t. Orfeuksen kääntöpiirissä luettiin Sherlock Holmesia, Kirjojen elämänmullistava taika -blogissa puolestaan Donna Leonia. 
  • Moni osallistuja luki sarjakuvia. Kyseinen kirjallisuudenlaji on minulle vieras, joten oli mukava huomata, kuinka moni loppujen lopuksi bloggaa sarjakuvista. Sarjakuvia luettiin ainakin seuraavissa blogeissa: Geohound, Lukuisa, Orfeuksen kääntöpiiri, Rinkka ja nojatuoli, Tuntematon lukija, Yöpöydän kirjat.
  • Novellit olivat myös melko suosittuja. Lukulistalla olivat ainakin seuraavat novellikokoelmat: Jane Austenin Uskollinen ystävänne - kootut kertomukset (Kirjojen pyörteissä -blogissa), Hänen huulensa ovat metsä -antologia (Kirjan jos toisenkin -blogissa), Tove Janssonin Viesti-kokoelma (Mitä luimme kerran -blogissa), Miranda Julyn Uimakoulu (Lukuisa-blogissa), Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin (omassa blogissani), Tiina Lehikoisen Yksityisiä tragedioita (Lukuisa-blogissa), Maria Peuran Tunkeilijat (Mari A:n kirjablogissa), Uuden proosan parhaita -antologia (Kirjan jos toisenkin -blogissa).
  • Hajonta luettavan kirjallisuuden suhteen oli kaiken kaikkiaan suurta, eli en listaa kaikkia luettuja kirjoja. Useammin kuin kerran mainittiin muutamat kirjat/kirjailijat:
    • Peräti neljä maratoonaria luki Erika Vikin kehuttua Hän sanoi nimekseen Aleia -teosta (Carry on reading, Hyllytontun höpinöitä, Lukujonossa sekä Elina Pitkäkangas).
    • Sini Helmisen Kaarnan kätköissä -kirjaa luettiin 50 shades of books - sekä Todella vaiheessa -blogeissa.
    • Pasi Pitkäsen uunituoretta kuvakirjaa Kadonneiden eläinten saari luettiin Geohound- ja Yöpöydän kirjat -blogeissa.
    • Julie Murphyn Dumplin-romaanin lukivat Pauline von Dahl ja Yksi pieni lukupäiväkirja.
    • Kirja vieköön! - ja Lukuhumua-blogeissa luettiin Enni Mustosta, joskin eri kirjoja. 
    • Pauline von Dahlin ja Lukuisan lukulistalla oli Margaret Atwoodia, tosin eri kirjat.
Kiitokset vielä kaikille maratonilla mukana olleille! Emännöinti oli kiva kokemus myös: tutustuin uusiin blogeihin ja sain paljon vinkkejä omalle lukulistalle.

Seuraava maraton on siis jo aivan nurkan takana, lauantaina 8.7. Sitä vetää Jane Kirjan jos toisenkin -blogista, ja ilmoittautumispostaus ilmestyy aivan lähipäivinä.

Kesäisiä lukuhetkiä kaikille!

Hattu on olennainen varuste aurinkoisella parvekkeella lukiessa.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Eveliina Lauhio: Mihin minä uskon

Eveliina Lauhio (toim.): Mihin minä uskon
WSOY, 2016
272 s.
(kirjastolaina)
Eveliina Lauhion toimittamassa Mihin minä uskon -kirjassa viisitoista tunnettua suomalaista kertoo, mihin he uskovat. Kirja on jaettu seitsemään osioon: etsiminen, löytäminen, epäilys, toivo, arki, pyhä ja tuonpuoleinen. Jokaisen osion alussa on aukeaman mittainen johdanto, jossa kerrotaan myös faktatietoa suomalaisten uskonnollisuudesta ja henkisyydestä. Johdannon jälkeen on kunkin haastateltavan näkemyksiä kyseisestä aihepiiristä, kuitenkin siten, ettei missään osiossa ole viittätoista lukua vaan jokainen haastateltava pääsee ääneen muutaman kerran kirjan aikana. Jäsentely on mielestäni varsin toimiva.

Kirjan alussa Eveliina Lauhio esittää toiveen: Toivon, että kirja antaa vähän vastauksia, herättää paljon kysymyksiä ja virittää hyviä keskusteluja. Ainakin minut kirja sai kysymään, mihin minä uskon. Vaikka pidän itseäni melko rationaalisena ihmisenä, en voi samastua esimerkiksi Tuomas Enbusken täysin ateistisiin ajatuksiin. Minulle ateismi ei ole myöskään minkäänlainen älykkyyden merkki. Entinen Jehovan todistaja Kristiina Komulainen muotoilee ajatuksensa näin: Ainakin tiedän, mitä en ole ja mihin en usko. Olen varovainen sanomaan ehdottomia totuuksia, sillä ajatukseni muuttuvat jatkuvasti. Tähän pystyn samastumaan (ja oma taustani muistuttaa Komulaisen taustaa).

Kiinnostavaa kirjassa oli myös se, että vaikka jokaisen haastateltavan näkemykset ovat omissa osiossaan, ne asettuvat silti ikään kuin vuoropuheluun keskenään. Vaikka niin Päivi Räsänen kuin Irja Askolakin edustavat luterilaisia näkemyksiä, näyttäytyy jälkimmäinen huomattavasti lempeämpänä. En ole itse koskaan kuulunut luterilaiseen kirkkoon, mutta arvostan Askolaa paljon. Kristittynä oleminen tarkoittaa minulle ennen kaikkea lähimmäisen huomioimista. Kysyn jatkuvasti itseltäni, heijastuuko minusta armo vai ahdistus, ilo vai ankeus, olenko porttien avaaja vai porttien sulkija, hän sanoo.

Vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan vain runsas neljännes suomalaisista uskoo Jumalaan siten kuin kristinusko opettaa. Vajaa neljännes taas uskoo Jumalaan jotenkin muuten, 20 % ei usko Jumalaan tai jumaliin ollenkaan. Loput ovat uskostaan epävarmoja. Tämä näkyy myös tässä kirjassa. Monikaan ei halua määritellä itseään uskonnolliseksi, mutta on kuitenkin kiinnostunut henkisistä asioista. Lauhio lainaa Liselotte Friskin määritelmää: henkisyys on itse määriteltävää, kokemuksellista ja henkilökohtaista, kun taas uskonnollisuus on ennalta määriteltyä ja oppikeskeistä. Kirjassa kerrotaankin, että yhä useammat länsimaiset ihmiset yhdistelevät erilaisista maailmankatsomuksista itselleen sopivat palaset. Kirjan haastatelluista esimerkiksi Päivikki Palosaari kuuluu kirkkoon, mutta uskoo myös henkioppaisiin ja sielunvaellukseen. Silti keskeistä hänestä on se, että tekee oman osansa reilun yhteiskunnan eteen ja noudattaa maallisia lakeja.

Moni haastateltavista on löytänyt elämänsä tarkoituksen siitä, että tekee sitä, missä on hyvä ja millä voi tuottaa iloa myös muille. Kauko Röyhkä määrittelee, että hänen on tarkoitus käyttää luovuuden lahjaansa, huolehtia lähimmäisistään ja kohdella muita kunnioituksella. Esimerkki Minna Parikka taas uskoo kenkäsuunnittelijan uransa olevan välivaihe matkalla johonkin suurempaan: Toivon, että elämäni tarkoitus tulee olemaan enemmän yhteisöllisyydessä ja muiden ihmisten auttamisessa. 

Kirjan pelottavimman ajatuksen esittää Toni Wirtanen: Uskon, että olemme menossa kohti uutta keskiaikaa. Sivistyksen ja tekniikan voittokulun tilalle tulevat yhteiskunnan kaikki tasot läpäisevä rapautuminen ja kulttuurinen hiipuminen. Juuri silloin, kun ihminen luulee tietävänsä kaiken ja olevansa kehityksen huipulla, koittaa tuho. Ajatus on pelottava siksi, että minusta tuntuu, että näen merkkejä tällaisesta rapautumisesta ja hiipumisesta esimerkiksi koulumaailmassa.

Mihin minä uskon? on kiinnostavasti rakennettu ja ajatuksia herättävä kirja. Suosittelen, jos haluaa pohtia asioita eri näkökulmista - tai vaikka olisi jo uskonnollisen näkemyksensä lukkoon lyönyt. Kuten Irja Askola sanoo, Jokaisen vakaumus voi rakentua myös siitä, että uskaltautuu kuuntelemaan eri tavalla ajattelevaa. Tässä kirjassa on tutustuttavana viisitoista erilaista tapaa ajatella.

Tietokirjallisuudesta blogataan nähdäkseni huomattavasti vähemmän kuin kaunokirjallisuudesta. Olen huomannut, että omassa blogissani tietokirjallisuuspostauksia myös luetaan ja kommentoidaan vähemmän kuin kaunokirjallisuuspostauksia. (Poikkeuksiakin toki on.) Tästä kirjasta löysin vain yhden muun bloggauksen, Marja-Liisan kirjoituksen Kirjavinkit-sivulla

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kesälukumaratonin lähtölaukaus ja raportointi (päivittyvä postaus)


Kesän 2017 ensimmäinen yhteinen lukumaratonpäivä on lauantaina. Mukaan ehtii siis vallan mainiosti, ja mukana voi olla, vaikka muu elämä ei sallisikaan kovin pitkällistä maratonia. Vaikka ilmoittautumispostauksessa puhutaan "säännöistä" ja "suoritusajasta", tarkoitus on toki eritoten iloita siitä, että on jonkinnäköinen mahdollisuus omistautua lukemiselle, omien resurssien mukaan vuorokauden verran tai sitten vaikka tunti. Ilmoittautuneita on nyt noin 30. Mikäli mielit matkaan, kerro siitä mieluiten tuon ilmoittautumispostauksen kommenttikenttään.

Toivon, että kirjabloggarit linkittävät omat maratonpostauksensa tämän postauksen kommentteihin. Käyn kiertämässä niitä maratonin mittaan, ja ensi viikon alussa teen koosteen lukumaratonin sujumisesta.

Linkkejä muiden maratoneille (päivitän listaa):

Oma maratonini suunnittelua 

Alkukesääni on kuulunut kaikenlaista kiirettä, joten en ole ehtinyt suunnitella maratonlukemisia kovin tarkasti. Aloitan maratonin tänään (pe) iltapäivällä klo 14 ja jatkan siis huomiseen klo 14. Suunnittelin aikataulun näin, jotta ehdin seurata lauantain aikana muidenkin maratoneja.


Ostin Marko Annalan Värityskirjan kirjan ja ruusun päivänä ja olen säästänyt sitä hetkeen, jolloin ehdin kunnolla uppoutua siihen. Sen siis ainakin luen nyt maratonin aikana. Kuvassa myös muita olennaisia varusteita. Pöllökantiseen muistikirjaan kirjaan hajanaisia ajatuksia lukemisen aikana. Usein myös kirjoitan sinne juonivetoisten kirjojen lopuista, koska en halua kirjoittaa blogipostauksista liian paljastavia mutta toisaalta harmittaa, jos ei muista kohta enää ollenkaan, miten jossakin kirjassa kävi. Olennainen osa lukemista ovat myös pienet muistilaput, joilla merkitsen tärkeältä tuntuvia kohtia ja mahdollisia sitaatteja. Kuvassa näkyvät eivät ole parhaan mahdollisen kokoisia, mutta en viime kauppareissullani löytänyt pieniä, liuskamaisia lappusia.



Mitäs muuta lukisin? Vaihtoehtoja ainakin riittää! Kuvassa olevista vasen pino on kirjastolainapinoni ja oikeanpuoleinen on jäljellä oleva hyllynlämmittäjä-haastepinoni. (Lisäksi minulla on toisaalla vielä kolmas kirjapino: omat kirjaostokset ja pari kesken olevaa oman hyllyn kirjaa, jotka eivät kuulu hyllynlämmittäjiksi valitsemiini kirjoihin.) Minulla on kesken kuvassa näkyvien pinojen päällimmäiset kirjat: Essi Kummun Hyvästi pojat ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. (Ja itse asiassa olen aloittanut myös Minna Canthin elämäkertaa tai oikeammin selaillut sitä sieltä täältä.) Kummun kirjan luen varmastikin maratonin aikana loppuun; itse asiassa taidan aloittaa maratonin sillä. Hyllynlämmittäjä-haasteen ideana oli siis kerätä omasta hyllystä 12 lukematonta kirjaa ja lukea ne vuoden mittaan, mutta olen saanut pinosta pois vasta kaksi kirjaa. Luulen, että pidän Sinuhe-maratonin ihan erikseen ennen heinäkuun lopun klassikkohaastepäivää, mutta haluaisin kyllä lukea maratonin aikana jonkin kirjan hyllynlämmittäjistä. Kirjastolainoista löytyisi niin novelleja kuin tietokirjallisuuttakin, joten luulen, että sieltäkin puolelta tulee luettua jotain.

Maratoniani voi seurata Instagramissa, jossa olen @hannaon. Muutin tilini maratonin ajaksi julkiseksi. Twitterissä olen omalla koko nimelläni, @hannaontero. Postausten tunnisteena tietenkin #lukumaraton.

Mukavaa maratonia kaikille! Ylös, ulos ja lukemaan!


Oman maratonin sujuminen

Perjantai, klo 14-16

Suuntasin joenrantaan, kassissani Essi Kummun Hyvästi pojat (sekä aurinkorasvaa, vesipullo ja termosmukillinen kahvia). Jatkoin kirjan lukemista sivulta 65, johon olin jäänyt junassa maanantaina. Noin tunnin verran kaikki oli hyvin, kunnes lähelleni asettui liian äänekäs seurue. Harkitsin paikan vaihtamista, mutta päädyin pyöräilemään takaisin kotiin, ja luin vielä hetken kerrostalon pihakeinussa. Pääsin kirjassa sivulle 188. En saa kokonaisuudesta vielä oikein otetta, mutta pidän yksittäisistä kohdista, joissa kuvataan vanhemmuutta ja ylipäätään ihmissuhteita. Pohdin teoksen autofiktiivisyyttä. Hauskaa lukea kirjaa, jossa puhutaan tutuista oululaisista paikoista, kahviloista, Laanilasta, Myllyojasta ja Haapalehdon Shellistä. 

Luettu 123 sivua

Klo 17-19

Luin Hyvästi pojat -kirjan loppuun ja kirjoitin siitä muutaman hajanaisen ajatuksen muistiin. Jo kolmas luonnosvaiheessa oleva blogipostaus! Ei minulle tyypillistä ollenkaan, mutta nyt en ehdi tietenkään jäädä viimeistelemään tekstejä. Kummun kirjasta jäi vähän hajanainen vaikutelma, mutta teini-ikäisten vanhemmuuden kuvaamisesta tykkäsin. Itse näen heitä vain opettajan roolista käsin - auta armias, millaistahan meillä on sitten, kun nykyinen valloittavan vauhdikas ja omapäinen viisivuotias onkin teini.

Luettu 249 sivua

Klo 19.30-21

Aloitin Marko Annalan Värityskirjan ja luin siitä 82 sivua. Alussa kuvattiin lyhyesti rauhallista lapsuutta pikkukylällä, mutta se päättyi kuin seinään, kun Annala (tässä tapauksessa omaelämäkerrallisuus on niin vahvaa, että kirjailijan ja kertojan voinee samastaa ongelmitta) joutuu äärimmäisen julmasti kiusatuksi yläasteelle siirryttyään. En voi kuin ihmetellä, kuinka julmia tapoja toisen kiduttamiseen ja häpäisemiseen voi keksiä.

Luettu 331 sivua

Klo 22-23.30

Eksyin välillä kuuntelemaan Mokoman levyjä. Olen tykännyt Mokoman muutamista kappaleista paljon, mutta yhtyeen tuotannossa on paljon vielä kuuntelematontakin. Luin Värityskirjan loppuun. Kirjassa oli monia samastuttavia ajatuksia, vanhemmuudesta, luovuudesta ja muustakin.

Luettu 452 sivua, ja se jää tämän päivän saldoksi. Jatkan aamulla.

Lauantai, klo 7.50-9.00


Päätin aloittaa Olavi Koistisen novellikokoelman. Kokoelmassa "eksyneet miehet etsivät lohtua digitaalisista maailmoista, lusivat krapulaa Mannströmin väistökämpässä ja kaipaavat maailmaa, jossa ihmiset sanoisivat juovansa kahvia eikä kahvit, koska silloinhan joisi kaiken olemassa olevan kahvin". Luin kaksi ensimmäistä novellia, yht. 61 sivua.

Luettu 513 sivua

Klo 9-11

Luin vielä kaksi Koistisen novellia lisää ja olen nyt kokoelmassa sivulla 110. Mainiolta vaikuttaa! Laitoin kokoelman kuitenkin hetkeksi syrjään, koska halusin ehtiä lukumaratonin aikana aloittaa vielä jonkin kirjan hyllynlämmittäjä-pinosta.


Valikoin Anne Tylerin kirjan Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, koska se näytti melko ohuelta. No, kirjassa on 335 sivua hyvin pientä pränttiä. Ei parasta väsyneille silmilleni näin lukumaratonin kalkkiviivoilla. Aloitin Tylerin kirjaa 38 sivua. Takakannen mukaan kirjassa käsitellään perheen sisäisiä jännitteitä. Perheen äiti Pearl on kiinnostava hahmo: hän pitää suurena saavutuksena sitä, ettei kukaan, eivät edes lapset, hänen mielestään huomaa, että perheen kaupparatsuisä on muuttanut pysyvästi pois. Kirjan alussa Pearl on jo kuolinvuoteellaan, eli kirja kattaa pitkän ajan perheen elämästä.

Ehdin jatkaa lukemista vain klo 13 asti, sitten on pieni meno ja virallinen maratonaikani päättyy.

Luettu 590 sivua

Klo 11-13

Kiertelin vähän aikaa kurkkimassa, miten muiden maratonit ovat käynnistyneet. Jatkoin Anne Tylerin romaanin lukemista sivulle 77 asti. Maratonini saldoksi tuli kaiken kaikkiaan
  • Essi Kummun Hyvästi pojat -romaanin lukeminen loppuun (maratonin aikana 249 s.)
  • Marko Annalan Värityskirja-romaani (203 s.)
  • Olavi Koistisen novellikokoelmasta Mies joka laski miljardiin neljä novellia (110 s.)
  • Anne Tylerin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa -romaanin aloitus (77 s.)
  • Yhteensä  639 s. 

torstai 15. kesäkuuta 2017

Dekkariviikko - Alan Bradley: Piiraan maku makea

En tosiaan päässyt puusta pitkälle. Ajatukseni olivat yhtä sekasotkua, kuin oljet heinäsuovassa. Minun pitäisi saada jonkinlainen katalysaattori, jotain sellaista mitä Gustav Kirchhoff löysi. Hän keksi, että jos tärkkelystä keittää vedessä, se pysyy tärkkelyksenä, mutta jos lisätään vain pari pisaraa rikkihappoa, tärkkelys muuttuu glukoosiksi. Tein kokeen kerran uskoakseni että asianlaita todella oli niin, ja niinhän se oli. Multa pysyy multana; tärkkelys muuttuu sokeriksi. Minulle oli avautunut pieni ikkunaluukku luomakuntaan.
 

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Alkuteos The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009
Suom. Maija Paavilainen
Bazar, 2014
Kuunneltu pääosin äänikirjana, kesto 11 h 29 min
Lukija Krista Putkonen-Örn
Agatha Christien kerrotaan aikanaan harmitelleen, että hän teki kummastakin kirjojensa päähenkilöistä, Hercule Poirotista ja Neiti Marplesta, niin iäkkäitä. Vaikka Christie kirjoitti heistä vuosikymmenten ajan, salapoliisit eivät voineet juuri vanheta, koska olivat jo valmiiksi eläkeikäisiä. Alan Bradley ei ole tehnyt samaa virhettä, vaan on kirjoittanut dekkarisarjansa päähenkilöksi Flavia de Lucen, joka on tässä sarjan avausosassa vasta 11-vuotias. Kirja sijoittuu pikkukylään 1950-luvun Englannissa, eli toi senkin vuoksi mieleen Christien teokset.

Flavia on nuorin kolmesta sisaresta, ja isosiskot ovat melko julmia ja piittaamattomia häntä kohtaan. Sisarusten äiti on kuollut, ja isä keskittyy enimmäkseen postimerkkeihin. Niinpä Flavia vetäytyy omaan rauhaansa, perintökartanon huoneeseen, jossa on hänen enonsa perua oleva huomattavan laaja kemistin välineistö ja tiedekirjasto. Flavia on erityisen kiinnostunut myrkyistä. Kemia ja englantilaiset postimerkit ovatkin asioita, joista kirjassa kerrotaan rikoksen selvittämisen ohessa huomattava määrä yksityiskohtia.

Kirjaan on silti pakko suhtautua kevyenä viihteenä, koska sellaiseksi se on tarkoitettu. Flavia nimittäin löytää kotikartanonsa Buckshawin puutarhasta ruumiin, ja murhasta epäiltynä pidätetään hänen isänsä. Silti Flavia suhtautuu rikoksen ratkaisemiseen kuin pelinä, jossa hän haluaa jatkuvasti askeleen edellä poliisia. (Vrt. normaali yksitoistavuotias, tai kuka tahansa normaali ihminen, joka olisi moisten tapahtumien jälkeen jokseenkin poissa tolaltaan.) Flavia onkin sangen etevä nuuskimaan tietoja, mutta joutuu toki rikosta ratkoessaan myös kiipeliin. (Kun sellaiset sanat kuin 'nuuskia' ja 'kiipeli' pujahtavat postaukseen, tietää, että on lukenut suloisen vanhahtavaan tyyliin kirjoitettua dekkaria.)

Flavia de Luce -dekkareita on suomennettu jo kuusi osaa, mutta minulle tämä oli ensikosketus sarjaan. Olettaisin, että pikkukylän henkilöistä ja Flavian omasta perheestä kerrotaan tulevissa osissa paljon lisää. Esimerkiksi äidin kuolemaan johtaneesta onnettomuudesta ei tässä osassa kerrottu paljon mitään, eli se jäi jossain määrin kiinnostamaan.

Kuuntelin pääosan kirjasta äänikirjana Storytelistä. Sovelluksessa on kätevä vaihtaa lennosta kuuntelemisen ja lukemisen välillä, joten loppupuolella myös luin kirjasta muutamia lukuja, koska sillä tavoin kirja eteni nopeammin. Kirjan kuuntelunopeuttakin olisi kyllä pystynyt säätämään, mutta nopeutettu ääni ei kuulostanut korvaani kovin miellyttävältä. En ole mikään äänikirjojen suurkuluttaja, mutta tällaiseen jokseenkin suoraviivaiseen kirjaan kuunteleminen sopi. Jos jatkan Storytelin käyttöä, seuraaviakin osia tulee ehkä kuunneltua. Vaikkapa jo lukumaratonilla.

Summa summarum: viehättävää ajankuvaa, nokkela päähenkilö ja suuremmitta kömpelyyksittä etenevä juoni. Aivan kelpo ajankulua kesäiltaan.


Lisää dekkariviikosta Yöpöydän kirjat -blogissa.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jones: Kotiinpaluu
Alkuteos The Outcast, 2008
Suom. Marianna Kurtto
Otava, 2016
361 s.
(kirjastolaina)
Sadie Jonesin Kotiinpaluu voitti viime vuoden Blogistanian Globalia -äänestyksen. Jos johonkin luotan, niin bloggarikavereiden joukkovoimaan, joten nostin teoksen lukulistalleni. Kirja tekikin vahvan vaikutuksen.

Jones taitaa juonenkehittelyn ja lukijan koukuttamisen. Teos alkaa hetkestä, jolloin 19-vuotias Lewis Aldridge vapautuu vankilasta. Sitten palataan ajassa 12 vuotta taaksepäin, toiseen kotiinpaluuseen eli siihen, kun Lewisin isä kotiutuu toisen maailmansodan jälkeen.

Näiden kahden kotiinpaluun välissä on tapahtunut paljon. Lewis on menettänyt äitinsä traagisesti. Isä, Gilbert, ei ole koskaan osannut puhua äidin kuolemasta, eikä mistään muustakaan. Minkäänlaisia tunteita ei perheessä myöskään osoiteta. Ei mitään tällaista, isä toteaa, kun yksityiskoulusta lomalle tuleva poika yrittää halata häntä. Lewis kasvaa ahdistuneeksi, sulkeutuneeksi ja epätasapainoiseksi nuoreksi mieheksi, joka on valmis epätoivoisiin tekoihin tunteakseen edes jotain.

Aldridgen perheen rinnalla kirjassa kerrotaan heidän naapureistaan Carmichaeleista. Perheessä on kulissit kunnossa, mutta niiden takana valtaa pitää hirviömäinen perheenisä Dicky. Niin perheen äiti kuin tyttäret Tamsin ja Kit ovat isän mielivallan ja väkivallan kohteena, mutta Kit on ainoa, joka pistää vastaan - ja kärsii siksi pahiten.

Jones rakentaa kuvan tekopyhästä pikkukaupungista, jossa mitään perheongelmia ei ole olemassa, koska niitä ei suostuta näkemään. Lewis ei ole äitinsä kuoleman jälkeen kokenut rakkautta tai hyväksyntää kenenkään taholta; päinvastoin hän on ollut hylkiö yhteisössään ennen kuin edes teki mitään pahaa. Jonkinlainen itseään toteuttava ennuste siis.

Kun hän katsoi tulevaisuuteen, häntä ei ollut olemassa. Hänelle ei ollut paikkaa. Hän oli haaksirikkoutunut. Ero nykyiseen oli se, että hän oli koko aiemman elämänsä ajan ajatellut että isä ja Dicky ja Alice ja Tamsin ja kaikki nuo maailmassa hyvin pärjäävät ihmiset eivät ole haaksirikkoutuneita, mutta nyt hän tiesi että he ovat. Näytti siltä kuin he kaikki eläisivät särkyneessä, pahassa maailmassa joka sopi heille täydellisesti. Paitsi Kit.

Kirjan alkuperäinen nimi The Outcast voisi olla suomeksi haaksirikkoutunut, kuten yllä olevassa lainauksessa, mutta myös hylkiö. Miten hylätyksi tulemisesta ja kaltoin kohtelemisesta voi selvitä? Voiko kokemaansa pahuutta olla ajattelematta, kuten Kit miettii: Hän olisi vahva ja hän kestäisi kaiken ja piilottaisi tunteensa ja olisi urhea. Urhea, muttei kunnossa. Voisiko kaksi hylkiötä rakastaa toisensa ehjiksi?

Jonesilta suomennettiin ensin hänen viimeisin romaaninsa Ehkä rakkaus oli totta (suom. 2015, alkuteos Fallout, 2014). Seuraavaksi suomennettiin tämä esikoisteos ja tänä vuonna saadaan suomennos vuonna 2012 ilmestyneestä romaanista Kutsumattomat vieraat. Kaikkiaan Jones on julkaissut tähän mennessä neljä romaania. Tämän kirjan perusteella kiinnostaa ehdottomasti tarttua myös Jonesin muihin kirjoihin.
_________________

Alkukesän kiireistä johtuen tuli lyhyt blogitauko ihan huomaamatta. Pari postausta on kuitenkin luonnoksina. Nyt on meneillään dekkariviikko, eli yksi postaus on tulossa siihenkin liittyen, ja lauantaina häämöttää  jo lukumaraton!

lauantai 27. toukokuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava, 2017
415 s.
(kirjastolaina)
Ilahduin kovin, kun kuulin, että Eve Hietamiehen Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012) saavat jatkoa. Luin Yösyötön vajaat kuusi vuotta sitten juuri ennen kuin lähdin synnyttämään ainokaistani ja Tarhapäivän puolestaan juuri niihin aikoihin, kun hän aloitti päivähoidon. Tyttäreni aloittaa syksyllä esikoulun, Paavo Pasanen tässä kirjassa puolestaan jo ensimmäisen luokan. En ole suinkaan ainoa, jonka lapset ovat kasvaneet suurin piirtein samaa tahtia Paavon kanssa, vaan tiedän muitakin, jotka ovat saaneet vertaistukea vanhemmuuteensa Antti Pasaselta.

Tosielämässä en muuten juurikaan luultavasti pitäisi Antista enkä hakeutuisi hänen seuraansa. Hietamies on kirjoittanut Antista osin aika stereotyyppisen hahmon. Antti heittää työkavereineen niin huonoa läppää, että naispuoliset työkaverit häipyvät pöydästä. Antin mielestä hiusten värjääminen on homoa: Niin hintti en sentään ollut, että olisin alkanut hiuksiani värjäämään. Tai siis hintti en ollut ollenkaan. Antti kieltää poikaansa avaamasta ovea Jehovan todistajille, eikä "jehovia kutsuta olohuoneeseen odottamaan, että isi palaa kaupasta". (Jehovan todistajien sanominen jehoviksi on sama kuin sanoisi islaminuskoisia allaheiksi.) Antti omistaa vain järeitä äijätoppaa olevia goretex-hanskoja, ei korujen puhdistukseen suositeltuja ohuita hansikkaita, jotka ovat "naisten juttuja". Ja niin edelleen. Mielestäni kirja siis jossain määrin vahvistaa sukupuolirooleihin liittyviä stereotypioita. Ne, joilla on löysempi nuttura, osannevat lukea kirjan viihteenä.

Lastenkasvattajana ja kehitysvammaisen veljensä kanssa toimiessaan Antti on kuitenkin kiinnostava ja uskottava hahmo. Ja toisaalta Antin stereotyyppinen äijämäisyys sopii hyvin yksiin sen kanssa, kuinka hän viimeiseen asti patoaa tunteensa sisälleen eikä tajua, että kaikenlaista vastuuta ja suorittamista alkaa elämässä olla jo liikaa.

Monet kirjan tilanteista ja ajatuksista olivat tunnistettavia. Vaikka oma lapseni on siis hiukan nuorempi eikä hänellä ole vielä omaa puhelinta, olen kuullut usein työkavereiden käyvän vastaavia keskusteluja kuin Antti ja Paavo käyvät aamuisin ennen Paavon kouluunlähtöä ja iltapäivisin, kun Antti on vielä töissä.

Iltapäivä. Kännykkä soi.
- Haloo. Isi.
- Onks mul uskontoo?

- Haloo. Isi.
- Mulla on kiviä housuissa.

- Haloo. Isi. 
- Mä söin kakan palan, kun luulin, että se oli keksi.

- Haloo. Isi. 
- Mulle tuli nakkihikka.

...Ja niin edelleen, lukemattomia yksinäisen lapsen seurankaipuisia varmistuspuheluita, joihin ei kuitenkaan voi olla vastaamatta, koska sen kerran kun ei vastaa, kyseessä voikin olla ihan oikea hätätilanne.

Antin ja Paavon elämään sisältyy monenlaisia kommelluksia ja vastoinkäymisiä, joita lukiessa nauroin ääneen. Toisaalta kirjassa on myös vakavia teemoja ja pohtimisen aihetta, eli mitään aivotonta hömppää se ei suinkaan ole. En oikeastaan halua kertoa kirjan käänteistä juurikaan enempää. Hammaskeiju sopii luettavaksi jokaiselle vanhemmalle, varsinkin siihen vaiheeseen, kun lapsi on aloittamassa koulun. Vaikka edellisiä osia ei olisi lukenut tai niiden lukemisesta olisi aikaa, Antin ja Paavon elämän keskeiset käänteet ja heidän elämäänsä kuuluvat henkilöt kerrataan kirjan alussa lyhyesti, eli kirjaan pääsee sisälle sujuvasti.

Kirjassa viisaimman ajatuksen esittää Antin pitkään haikailema Enni:
- Miks sä aina vertaat Paavoa muihin, Enni kysyi kerran. - Miks sä aina odotat siltä jotain muuta? Yhtenä päivänä se on sitä jotain muuta, ja siihen se sitten meni. Lapsuus.

Hammaskeijun ovat lukeneet todella monet bloggarit, eli linkkaan tähän vain muutaman postauksen. Amman lukuhetkessä kirja on kuunneltu äänikirjana, ja se olisi varmasti mainio. Amma kirjoittaa juuri siitä, että oma lapsi on kasvanut samaa tahtia Pasasen Paavon kanssa, niin kuin omassa kaveripiirissänikin monella. Myös Annikalle kirja on tullut tunnetasolla hyvin lähelle. Pienen kirjaston Katri on minun tapaani kiinnittänyt huomiota kirjan stereotyyppisiin ja vanhanaikaisiin sukupuoliroolikäsityksiin - hyvä, etten ole ainoa, jonka kukkahattu kiristää. Krista ehti rakastua tähänkin kirjaan, vaikka hänellä ei lapsia ollutkaan. "Hammaskeijua täydellisempää päätöstä [trilogiaan] en olisi voinut toivoa", Krista kirjoitti. (Montakohan kertaa vielä käy niin, että luen jonkin kirjan ja pääsen tavallaan vielä keskustelemaan Kristan kanssa, vertaamaan omaa lukukokemustani hänen kirjoittamiinsa ajatuksiin..? Toivottavasti ehdin lukea edes murto-osan siitä kaikesta, mitä Krista luki.)

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Napoli-sarjan toinen osa: Nuoruus)
Alkuteos Storia del nuovo cognome
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2017
508 s.
(kirjastolaina)
Noin vuosi sitten suljin Elena Ferranten Loistava ystäväni -romaanin kannet ja jätin haikein mielin 16-vuotiaan Elenan ystävänsä Lilan häihin. Kirjoitin silloin, että Ferrante kuvaa teoksessaan hienosti kokonaisen korttelin asukkaat. Heihin kaikkiin tutustutaan lisää tässä Ferranten Napoli-sarjan toisessa osassa, mutta pääosassa ovat toki edelleen Elena ja Lila.

Elämä vie Elenaa ja Lilaa entistä enemmän eri suuntiin. Silti vielä Elenan lukiovuosien ajan he ovat tiiviisti tekemisissä varsinkin yhden kesän, jolloin he ovat ihastuneet samaan mieheen - siitäkin huolimatta, että Lila on naimisissa, tämä tuntuu saavan kaiken, mistä Elena vain haaveilee. Elena tietää paljon myös Lilan ajatusmaailmasta kirjan kuvaamien vuosien ajalta, koska hän saa kirjan alussa haltuunsa muistivihkot, joihin Lila on kirjannut mietteitään. Elena pohtii paljon sekä omia että Lilan tunteita, tekoja ja niiden vaikuttimia.

Hillitsinkö tunteitani siksi, että sisimmässäni kaipasin asioita, ihmisiä, kehuja niin valtavasti että se pelotti minua? Pelkäsinkö, että ellen saisi haluamaani, haluni voima räjähtäisi rinnassani ja ilmenisi mitä hirveimpinä reaktioina, samantyyppisinä kuin se, joka oli saanut minut vertaamaan Ninon ihanaa suuta rotanraatoon? Siksikö olin aina valmis perääntymään, silloinkin kun puskin eteenpäin? Siksikö minulla oli aina varattuna vieno hymy, heleä naurahdus, kun asiat menivät huonosti? Siksikö keksin aina uskottavia puolusteluja niille jotka loukkasivat minua?

Tuon kesän jälkeen Elena alkaa lopulta seistä omilla jaloillaan, luottaa itseensä ja ottaa etäisyyttä kotikortteliin. Hän pääsee jatkamaan opintojaan toiseen kaupunkiin, kauemmas kuin missä on koskaan ennen käynyt. Voisiko Elena olla tosiaan se, joka ponnistaa kauas kotikorttelista ja elää erilaista elämää kuin edellinen sukupolvi - seikka, josta he yhdessä Lilan kanssa haaveilivat? Elena kuitenkin joutuu kohtaamaan myös alemmuudentunnetta: hänestä tuntuu, että hänen omat ansionsa eivät voi riittää mihinkään, kun opiskelijatovereillaan on taustallaan sivistyneet, yläluokkaiset suvut ja paljon sellaista hiljaista tietoa, mitä Elenan on mahdoton omaksua.

Grecot, Cerullot, Carraccit, Solarat, Sarratoret ja muut napolilaiskorttelin asukkaat tuntuvat tätä toista osaa lukiessa entistä elävämmiltä. Osaa heistä vihaa, osaa säälii, mutta kaikkien käytöksen ja tekojen motiiveja yrittää jotenkin ymmärtää. Elämä korttelissa on väkivallan, kiristyksen ja vallanhalun säätelemää. Miehet käyttävät fyysistä voimaa, naiset yrittävät luovia toisin keinoin. Kirjan liepeessä muuten kerrotaan, että teossarjasta on Italiassa tekeillä tv-sarja - mahtavaa!

Kirja loppuu edellisen osan tavoin sellaiseen kohtaan, että haluaisi vain heti jatkaa lukemista. Onneksi Elenalle ja Lilalle ei vielä tarvitse sanoa hyvästejä, vaan jäljellä on kaksi vielä suomentamatonta osaa. Harmi, etten osaa italiaa - tuntuisi toisarvoiselta tarttua englanninkielisiin käännöksiin, kun Helinä Kangas on tehnyt suomennoksissa niin hienoa työtä. Sarjan kolmatta suomennosta saadaan kuitenkin odottaa varmaankin ensi kevääseen, koska WSOY:n syksyn katalogissa on vain uusi painos Ferranten aiemmasta romaanista Hylkäämisen päivät.

Uuden nimen tarina muissa blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja kirjoittaa kiinnostavasti erityisesti Elenan yrityksestä nousta yhteiskuntaluokasta toiseen ja kertoo myös, mikä kirjassa hiertää. Leena Lumi on kokenut lukeneensa taikaa, vaikka kirjaa olisi voinut hiukan tiivistääkin. Tästä olen samaa mieltä: intensiivistä kesää Ischian saarella kuvataan liki 150 sivua, ja se on vähän liikaa, niin merkittävä kuin kesä molemmille tytöille onkin. Katja pohtii postauksessaan varsinkin teoksen yhteiskunnallisuutta, josta en omassa postauksessani juurikaan ole maininnut. Annikalle kirjasta on muodostunut pelastusrengas arkiähkyyn, ja samaa koin itsekin. Kirja on luettu myös monessa muussa blogissa, esimerkiksi Luettua elämääKirjaluotsi ja Kirjojen keskellä. Englanniksi kirjan ovat lukeneet esimerkiksi Kirja vieköön! ja Reader, why did I marry him?

torstai 18. toukokuuta 2017

Tule mukaan Blogistanian kesälukumaratonille 17.6.!

Nyt ollaan jännän äärellä. En ole vielä koskaan emännöinyt mitään lukuhaasteita tai muita kivoja juttuja, joita kirjablogiyhteisöön liittyy. (Aika vähän olen niihin vasta osallistunutkin.) Nyt minulla kuitenkin on ilo ja kunnia emännöidä Blogistanian kesän 2017 ensimmäistä kesälukumaratonia! 




Tämän kesän ensimmäinen kesälukumaraton järjestetään siis lauantaina 17.6. 

Maratonin säännöt:

  1. Mukaan ilmoittaudutaan tämän postauksen kommenttiosiossa. Jos sinulla on blogi, kerro myös sen osoite.
  2. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan. 
  3. Maratoonaamisen voi aloittaa perjantain 16.6. puolella tai sitä voi jatkaa sunnuntaina 18.6., kunhan osa lukemisesta tapahtuu lauantaina. Yhteensä aikaa on joka tapauksessa se 24 tuntia (esim. pe klo 17 -> la klo 17).
  4. Maratonaikaan saa sisältyä taukoja (nukkua ja syödä saa ja varmaan kannattaa), mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
  5. Maratonista voi blogata halutessaan etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Lopuksi joka tapauksessa lasketaan luettu sivumäärä, ilmoitetaan se blogissa ja linkitetään tuo tulospostaus minun blogiini, erilliseen lähtölaukauspostaukseen, joka on täällä. Kirjaa mahdollisuuksien mukaan myös luetut kirjat. 
  6. Mukaan voi tulla, vaikkei olisi omaa blogia. Tällöin maratonilla luetut sivut voi käydä raportoimassa minun lähtölaukauspostaukseni kommentteihin, jos haluaa, että ne lasketaan mukaan maratonin aikana luettuun kimppasivumäärään, jonka julkaisen koostepostauksessani maratonin jälkeen.
  7. Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton. (Yllä olevaa kuvaa saa myös käyttää vapaasti.)

Maraton ei ole nopeuskilpailu, vaan rentoa yhteislukemista. Jokainen saa lukea juuri sitä, mitä haluaa. Aiemmissa maratoneissa jotkut ovat kokeneet käteväksi "välipalaksi" ohuet kirjat, sarjakuvat tai novellit, jotta maratonin aikana saa jotain luettua myös loppuun. Tyyli on kuitenkin vapaa, ja halutessaan saa uppoutua koko maratonin ajaksi vaikka yhteen tiiliskiviromaaniin. Lukumaraton sattuu dekkariviikolle (ks. Niinan haastepostaus), eli hyvä idea on myös yhdistää nämä kaksi: etsiä alkuviikolla parhaat dekkarivinkit, käydä sitten kirjastossa tai kirjakaupassa ja omistautua dekkaripinolle viikonloppuna.

Bloggarit ovat pitäneet kesälukumaratoneja vuodesta 2013 asti. Osallistujia on maratoneilla tavannut Hyllytontun mukaan olla viitisenkymmentä - viime kesäkuussa jopa yli 70! Yleensä maratonpäiviä on ollut kesän aikana useampia, jotta mahdollisimman moni pääsisi mukaan. Tänäkin vuonna on suunnitteilla, että maratonluettaisiin myös heinäkuussa (8.7.) ja vielä elokuussakin (19.8.). Jollet siis ehdi mukaan nyt, niin mahdollisuuksia on vielä tulossa. (Heinäkuun maratonia vetää Kirjan jos toisenkin -blogin Jane ja elokuussa vetovastuussa on puolestaan Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa.)

Päivitän osallistujalistan tämän postauksen jatkoksi. Tee siis kirjasto- tai kirjakauppareissu tai valikoi maratonlukemiset oman hyllyn lukemattomista kirjoista, tiedota mahdollisille kanssa-asukeille olevasi tavoittamattomissa tuona kesäkuisena päivänä, suunnittele tankkaus ja naputtele ilmoittautumisesi tämän postauksen kommenttiosioon. Tervetuloa maratoonaamaan!

Tähän mennessä mukaan ilmoittautuneet bloggarit:

  1. Hannan kirjokansi
  2. Lukujonossa
  3. Mrs. Karlsson lukee
  4. Sivutiellä
  5. Limalepakon kirjablogi
  6. Unelmien aika
  7. Tuntematon lukija
  8. Kirjan jos toisenkin
  9. Carry on reading
  10. Todella vaiheessa
  11. Yöpöydän kirjat
  12. Sivujen välissä
  13. Hyllyn täydeltä
  14. Taikakirjaimet
  15. Kirja vieköön!
  16. Sivu sivulta
  17. Klassikkojen lumoissa
  18. Hyllytontun höpinöitä
  19. Rinkka ja nojatuoli
  20. Kirjojen pyörteissä
  21. Kirja hyllyssä
  22. Bibliofiilin päiväunia
  23. Books and matcha tea
  24. Kirjasatama
  25. Lampun varjossa
  26. 50 shades of books
  27. Skies and Fairytales
  28. Rapatessa roiskuu (maratonin aikana instassa nimimerkillä Nihpe)
  29. Orfeuksen kääntöpiiri
  30. Mari A:n kirjablogi
  31. Lukuhumua
  32. Lukuisa
  33. Kirjojen elämänmullistava taika
  34. KirjojaLeffojaSarjoja
Muut osallistujat (ilmoita halutessasi, jos maratoniasi voi seurata jollain some-tililläsi):
  1. Scart_t (Twitter: @Scart_t ja Insta: Scarbalo)
  2. Geo (Instagramissa @renttupentu ja mahdollisesti myös Twitterissä @ruttokoira)
  3. Maria Kuutti (Twitterissä @MariaKuutti)

maanantai 15. toukokuuta 2017

Kata Melander: Älä irrota

Kata Melander: Älä irrota
Type & Tell, 2017
228 s.
(Kirjastolaina)

Saara haaveilee rakkaudesta, nähdyksi ja kosketetuksi tulemisesta. Saaran elämää kuitenkin rajoittaa se, että hän on pyörätuolissa, tarvitsee avustajan ja kärsii toistuvista kipukohtauksista, joille ei löydy syytä ja joihin tarvitsee voimakkaat lääkkeet. Saara tapaa yläaste- ja lukioaikaisen opettajansa, Petterin, joka vaikuttaa hyväksyvän Saaran sellaisena kuin hän on. Mutta uskaltaako luottaa, ettei toinen irrota hankalinakaan hetkinä? Petteri ei myöskään kerro itsestään kaikkea Saaralle heti, vaan vasta jonkin ajan päästä Saaralle selviää, mikä on Petterin taakka. Hiljalleen rakentunut luottamus särkyy.

Tiesinhän minä, että Petteri oli vain ohimeneviä välähdyksiä pimeässä. Sairaus olisi pysyvä, se olisi kierre. Sykli joka ei jättäisi rauhaan, vaikka miten muuta toivoisi. Ei sairautta haaveilla sammutettu. Mitä nopeammin sen uskoi, sen varmemmin välttyi uusilta pettymyksiltä.

Saaran tunteita kuvataan kirjassa hyvin. Saaralla on onneksi tukenaan siskonsa, Laura, jonka kanssa hän voi jakaa kaiken. Laura on ollut Saaran tukena aina, mikä on jollain tavoin auttanut kestämään esimerkiksi sen, että heidän isänsä ei ole koskaan hyväksynyt ja ymmärtänyt Saaraa. Saara kaipaa kuitenkin toisenlaista hyväksyntää, sitä, että tulisi nähdyksi naisena. Mutta miten voi erottaa, onko toisen katseessa rakkautta, huolta vai sääliä, jota Saara ei tahdo? Voiko toisen edessä olla heikko ja tarvitseva ilman että menettää omanarvontuntonsa?

Petteri pääsee enemmän ääneen kirjan loppua kohti. Hän pohtii paljon esimerkiksi pakenemista ja kohtaamista, pitkää avioliittoaan, jossa pariskunnan väliin on rakentunut vaikenemisen muuri, jonka läpi ei voi kohdata vaikka jompikumpi yrittäisi vielä kurkottaa. Voisiko Saaran kanssa olla toisin?

Rakkaustarinan lisäksi kirja kiinnosti myös kertomuksena siitä, millaista on elää kivun ja pyörätuolin rajoittamaa elämää. On hyväksyttävä se, että on riippuvainen jonkun toisen avusta. Ei varmasti ole helppoa, kun saa miettiä, millaisin käsin milloinkin tulee kosketuksi, nostetuksi, puetuksi, autetuksi. Saara opiskelee kirjassa yliopistossa, mutta kipukohtaukset, lääkäri- ja sairaalakäynnit hankaloittavat opintoja. Olen seurannut Kata Melanderia Twitterissä ja lukenut myös jonkin verran hänen blogiaan, ja saan sen vaikutelman, että tähän puoleen kirjasta on ollut paljon omaelämäkerrallisia aineksia.

Krista ehti lukea tämän kirjan ja vaikuttua siitä, ja Kristan ja Katan Twitter-keskustelujen perusteella oikeastaan kirjasta kiinnostuinkin. Myös Katja on sitä mieltä, että Älä irrota on taidolla kirjoitettu romaani. Tuomas kutsuu kirjaa rohkeaksi, koskettavaksi ja monessa kohtaa kauniiksi. Näihin ajatuksiin on helppo yhtyä. Toivottavasti Melander jatkaa kirjoittamista.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava, 2017
288 s.
Kansi: Timo Numminen
(kirjastolaina, kuva kirjasta Otavan sivulta)

Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät on ollut yksi tämän kevään eniten esillä olleita kirjoja (ainakin omassa some-kuplassani). Tartuin kirjaan vähän varauksella, niin kuin kaikkiin paljon huomiota saaneisiin kirjoihin, koska usein arveluttaa, antavatko ne sittenkään juuri minulle lukijana mitään vai joudunko pettymään, kun ennakko-odotukset ovat liian korkealla. Kirja kuitenkin täytti odotukseni ja antoi enemmänkin.

Kirjan päähenkilö, Kainuussa asuva Elsa tulee uskoon lukioikäisenä. Elsa alkaa kulkea helluntailaisten kokouksissa ja toivoo kovasti, että usko olisi hänessä yhtä vahva kuin muissa seurakuntalaisissa. Elsa on aina rakastanut sanoja: totta oli se, mikä sanoilla todeksi sanottiin, sanoista asiat alkoivat olla ja lakkasivat olemasta. Elsa haluaisikin saada kielet - helluntailaisuuteen kuuluu kielillä puhumiseksi kutsuttu, kiisteltykin ilmiö. Kielillä puhumisen kokemusta kuvataan kirjassa kiinnostavasti ja monisyisesti.

Kirjan nykyhetkessä, kuutisen vuotta myöhemmin, Elsa asuu Kolumbiassa, Bogotassa, jonne on hakeutunut opiskelemaan ja sivutyönä opettamaan osallistuttuaan ensin maassa järjestettyyn helluntailaiseen konferenssiin. Elsa on tutustunut Manuel-nimiseen mieheen, joka on elänyt vuosia sissien vankina vuorilla. Manuel ja Elsa ovat toisaalta hyvin läheisiä, mutta miehen kokemuksissa on paljon sellaista, jota hän ei halua tai voi Elsalle jakaa, ja se erottaa heitä toisistaan. Elsa kaipaa läheisyyttä ja kosketusta kipeästi, ja Manuel tarjoaa sitä sopivaisuuden rajoissa, piirtämällä Elsan iholle.

Minulle kirja tarjosi kurkistuksen kahteen tavalla tai toisella vieraaseen maailmaan: helluntailaisuuteen ja Kolumbiaan. Ensimmäisessä kiinnostavaa oli esimerkiksi se, miten Elsan perhe suhtautui hänen uskonnollisuuteensa. Elsalle itselleen uskonto avaa uuden maailman; mitä vain voi tapahtua, hänessä on pyhyyttä ja puhtautta, hän on suolaa ja valoa. Elsan körttiläinen mummo puolestaan ajattelee, että Elsa asettuu jotenkin muiden yläpuolelle ja pitää omaa uskontoaan parempana kuin muiden: Jaa että se on Jeesus meillä kuollut ja sinulla elossa. Äiti sen sijaan on huolissaan, että Elsalla jää nuoruus elämättä. Toisistaan eroavat elämänarvot ja niistä seuraavat ristiriidat perheessä ovat varmasti monellekin meistä tuttuja, joten vaikka ei juuri uskonnollista ristiriidoista olisikaan kokemusta, Elsan tunteisiin siitä, ettei äiti ymmärrä eikä edes tajua kysyä oikeita kysymyksiä, voi varmasti monikin samaistua.

Vuorten sylissä Kolumbiassa Elsa ympyröi Raamatustaan lauseen: Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky. Elsan usko Jumalaan ei kuitenkaan ole ollut horjumatonta, vaan hänen mieleensä tulee hyvinkin loogisia kysymyksiä ja epäilyjä, vaikkapa siitä, miksi pitää rukoilla, jos kaikki kuitenkin tapahtuu Jumalan tahdon ja suunnitelman mukaan.

En tiedä kovinkaan paljon Kolumbiasta. Maa oli paljon uutisissa viime vuoden lopulla, kun kansanäänestyksessä hylättiin sissiliikkeen kanssa tehty rauhansopimus. Maan presidentti sai kuitenkin rauhanponnisteluistaan Nobelin rauhanpalkinnon. On kuitenkin käynyt vähän niin kuin monien muidenkin ei-niin-päivänpolttavien uutisten suhteen, että en ole oikein perillä siitä, mitä sittemmin on tapahtunut, onko mikään muuttunut, mihin suuntaan tilanne on kehittynyt. Oli siis kiinnostavaa kurkistaa Kolumbiaan kaunokirjallisuuden keinoin (vaikka kirjan nykyhetki on nähtävästi noin vuodessa 2006, koska lopussa mainitaan Suomen euroviisuvoitosta). Yksi romaanin henkilöistä, Elsan ystävä Paola, kuvaa kolumbialaisia näin: Kuka tahansa käy kenen tahansa taistelua, jos hyötyy siitä. Mutta kun tuonne vuorille tai viidakkoon menee -- kaikki se hajoaa. Elsa taas haluaisi uskoa selkeisiin puoliin ja pysyvyyteen - vaikka samaan aikaan hän itse muuttuu, näkee asiat uudella tavalla.

Lyhyesti sanottuna siis Vaikka vuoret järkkyisivät tarjosi sitä, mitä kirjallisuus voi parhaimmillaan tarjota: avasi silmiä ja antoi uusia näkökulmia maailmaan. Vahva esikoisromaani. Törmälehto on muuten taas yksi äidinkielenopettaja-kirjailija Tommi Kinnusen, Minna Rytisalon, Pauliina Rauhalan, Petri Vartiaisen ja ties keiden kaikkien muidenkin lisäksi. 

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Miten sujui novellihaaste?


Osallistuin Reader, why did I marry him? -blogin Ompun aloittamaan novellihaasteeseen. Haasteen tarkoitus oli nostaa novellien arvostusta. Haaste päättyy tänään, joten summaan lukemani novellit nyt lyhyesti.


Minulla oli lainassa ja hyllyssäkin hienoja kokoelmia, joita luin vain osin. 

Tove Jansson: Viesti, valitut novellit 1971-1997 (luettu 12 novellia, joista osasta olen blogannut vaatimattomassa novellimaratonissani ja novellihaasteen aloituspostauksessani)
  • Tämä kokoelma on omani, joten jatkan kyllä sen lukemista, vaikka haaste päättyykin. Janssonin novelleissa on teräviä ihmiskuvia ja kaunista kieltä, suomeksikin, eli suomentajille kiitos.
Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia,1962 (luettu kaksi kertomusta)
  • Samoin tätä kertomuskokoelmaa on tarkoitus jatkaa. Luin tästä joulun alla Kuusi-nimisen kertomuksen, jossa on erinomainen opetus turhan stressin ja kiireen välttämisestä. Lisäksi luin Näkymätön lapsi -kertomuksen, jossa Ninni on muuttunut ironisen tätinsä vuoksi näkymättömäksi. Hyvä opetus lastenkasvatuksesta: pienet lapsethan eivät ymmärrä ironiaa eikä sitä pidä heihin kohdistaa. Teksti kertoo hyvin siitä, kuinka lapsen pitää saada olla myös kiukkuinen.

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus, 1998/2000 (luettu kolme kertomusta)

  • Vaatimattomalla maratonillani luin tästä kokoelmasta 90-sivuisen niminovellin, jota oikeastaan voisi sanoa laajaksi kertomukseksi. Sen jälkeen luin Jakarta- ja Cortesin saari -nimiset kertomukset. Jakarta kertoo kahdesta pariskunnasta, jotka ovat asuneet samalla alueella Vancouverissa vuosikymmeniä sitten. Novelli kertoo vuoroin menneestä, vuoroin toisen pariskunnan miehen nykyhetkessä tekemästä matkasta, jossa hän tapaa menneisyytensä ihmisiä, mutta matka ei annakaan sitä, mitä hän toivoi: Kaikilla tämän matkan aikana tehdyillä vierailuilla oli tullut eteen jokin todella paha pettymyksen hetki. Hetki jolloin hän oli tajunnut että henkilö jonka kanssa hän keskusteli, ihminen jonka hän oli vasiten hakenut käsiinsä, ei aikonut antaa hänelle sitä mitä hän tuli hakemaan. Munro on siis vuoden 2013 Nobel-voittaja, ja oli mukava tutustua hänen tyyliinsä, vaikka kirja jäikin kesken.
Timo K. Mukka: Lumen pelko, 1970 (luettu yksi novelli)
  • Tässä kokoelmassa olisi muistaakseni ollut vain kolme novellia, mutta luin niistä vain yhden, joka kertoi suden kaatamisesta. Novellissa eläydyttiin välillä suden asemaan ja sen muistoihin, eli se oli kerronnaltaan ihan kiinnostava. 
Lisäksi luin kaksi kokonaista novellikokoelmaa: Tuuve Aron Lihanleikkaaja-kokoelmassa oli 12 novellia ja Joni Skiftesvikin Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -kokoelmassa oli 14 novellia. Postaustani varten luin myös Skiftesvikin toisesta kokoelmasta yhden novellin.

Saldona siis kaiken kaikkiaan 45 novellia.

Aikomukseni oli lukea esimerkiksi Raymond Carveria ja Katherine Mansfieldia, mutta toukokuu tuli yllättävän äkkiä. Koen silti, että haaste teki tehtävänsä, ja kynnys tarttua novelleihin on pienempi. Kiitos Ompulle hyvästä haasteideasta!

torstai 4. toukokuuta 2017

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (Kirjablogit ja 101 kirjaa)

Meri ja siihen liittyvät elinkeinot ovat monessa Skiftesvikin novellissa keskeisiä. Siksi kirjakuva on otettu Oulun Oritkarissa. 

Novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983) on Joni Skiftesvikin esikoisteos. Hän sai kirjastaan J. H. Erkon palkinnon. Teos on valittu Ylen Kirjojen Suomi -listalla edustamaan ilmestymisvuottaan, ja minulla on ilo esitellä kirja osana kirjabloggarien ja Ylen yhteistyötä.

Kokoelmassa on neljätoista novellia, joista iso osa sijoittuu pohjoiseen Suomeen, merenrantapaikkakunnalle, jossa sahateollisuus, satamatyö ja kalastus ovat keskeisiä elinkeinoja. Skiftesvik onkin syntynyt Oulun pohjoispuolella, Haukiputaalla, joka kuuluu nykyisin Ouluun ja jossa nämä elinkeinot ovat olleet merkittäviä työllistäjiä.

Koskettavimmat kokoelman novelleista ovat mielestäni ensimmäinen ja viimeinen. Kokoelman avaa novelli nimeltä Aavistaja. Siinä Eilan isä on lähetetty rintamalta kotiin, ja äidin mielestä isä on kotiutettu liian huonossa kunnossa. Hän ei ole tätä mieltä yksin, vaan koko kylä pitää miestä vainoharhaisena, koska tämä kaivaa kodin ympärille juoksuhautoja ja rakentaa vahtitornin. Eihän sota ole lähelläkään. Eilaa pilkataan koulussa isän toimien takia - mutta aavistaako isä kuitenkin jotain, mitä muut eivät? Novellista tekee koskettavan se, että jo alussa selviää, että isä on myöhemmin kaatunut, ja vasta sitten saadaan tietää, mitä on aiemmin tapahtunut.

Kokoelman päättävää Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -novellia en pystynyt lukemaan kuivin silmin, en vaikka olen lukenut sen monesti ennenkin. Ehkä asiaan vaikuttaa, että minulla on nyt omakin lapsi. Aamuyöstä löytyi rannasta kahdet pienet jäljet. Kun isä valaisi patterilampulla, he näkivät että ne johtivat suoraan Kurtinhautaan. Tässäkin novellissa kerronta liikkuu taitavasti menneen ja nykyhetken välillä - välillä kerrotaan Lennun pikkuveljien etsinnästä, välillä palataan muistoihin, joissa selviää, miksi poikia kutsutaan Puhalluskukkapojaksi ja Taivaankorjaajaksi.

Mutta mitä kirja kertoo 1980-luvun Suomesta? Osa novelleista tosiaan sijoittuu aiempiin vuosikymmeniin, esimerkiksi sota-aikaan, mutta osa kuvaa kirjoitusaikaansa. Sen ajan Suomi vaikuttaa paljon tunkkaisemmalta ja takapajuisemmalta kuin nyky-Suomi. Vai mitä sanotte Valtuuskunta-novellin miesporukasta, joka lähetetään edustamaan Suomea kansainväliseen vesiensuojelukonferenssiin, vaikka miesten kielitaito on jokseenkin olematon. Miehiä kiinnostavatkin reissulla lähinnä alkoholi ja maksulliset naiset. Toivottavasti tällaiset ajat ovat takanapäin. Jossain määrin oman aikansa ajattelusta kertovat ehkä myös kirjan naiskuvat. Kirjassa monet naiset nähdään miesten silmin, eikä mitenkään miellyttävinä hahmoina. Esimerkiksi Piippolaan-novellin Helga on klassinen esimerkki nalkuttavasta naisesta, joka vinoilee miehelleen ja ilkkuu tätä, kun tämä yrittää tienata elantoa kiertävän huviteltan pitämisellä. Ensimmäinen työpäivä -novellissa puolestaan Liisa suhtautuu sahatyöhön yliolkaisesti eikä välitä opetella tehtäviään, minkä vuoksi hän aiheuttaa suuria vahinkoja. Monessa novellissa miehet myös puhuvat naisista alentavaan sävyyn. On teksteissä toki joitakin vahvojakin naisia, esimerkiksi Aavistaja-novellin Eilan äiti, joka saa maksettua potut pottuina ylimielisille sanomalehden konttorinaisille.

Kokoelman vahvuus on, että Skiftesvik kuvaa ihmisiä usein pilke silmäkulmassa, vähän kuin Valtuuskunta-novellin päähenkilön Hanneksen isällä: Saakeli, sehän näkee asioiden läpi, Hanneksella välähti. Samalla tavalla Skiftesvikillä on mielestäni kyky nähdä ihmisten käytöksen läpi ja kuvata esimerkiksi uhon ja ylimielisyyden takana piilevää epävarmuutta ja pelkoa. Joissakin novelleissa mieltä lämmitti myös huolen pitäminen muista yhteisön jäsenistä. Esimerkiksi Kutinkallan Kekkonen -novellissa muut kalastajat pelastavat moottoriveneensä kiven ajaneen, itsetuhoisen Kallen ja lohduttavat tätä: Nostetaan aamulla porukalla ylös. Kyllä siitä vene vielä tulee. Älä sinä mieti näitä maallisia. - Pannaan hattu kiertämään. Korjataan kone, joku sanoi kamiinan äärestä. - Akkaa me ei sinulle saada ostamalla. Se sinun pitää itse hommata.

Kirjan novelleista kaksi, Vanha mies ja Näprääjä, ovat osaltaan pohjana Katsastus-nimiselle elokuvalle, joka Matti Ijäs on ohjannut vuonna 1988. (Kolmas elokuvan taustalla oleva novelli, Katsastus, on Skiftesvikin toisesta kokoelmasta Tuulen poika, 1985.) Näissä novelleissa Skiftesvik kuvaa kolmea nuorta miestä ja heidän kasvuaan. Öövini pyörii vielä kolmikymppisenä itseään nuorempien kanssa kiimaralliporukoissa (elokuvassa Öövini on jo nelikymppinen, ja häntä esittää Sulevi Peltola). Viltteri on kiinnostunut autoista ja kaikenlaisesta näpräämisestä, joskin asiat tahtovat hänellä jäädä vähän puolitiehen. Novellien kertoja Junnu jää vähän sivuosaan - niin elokuvassakin. Novelleissa miesten taustasta selviää enemmänkin, mutta samat teemat - aikuistuminen, vastuun ottaminen, porukkahenki - säilyvät elokuvassakin. Huumoria unohtamatta. Samalla tavalla kuin vaikkapa Napapiirin sankareissa, tulee katsastusreissussakin pari muuttujaa matkaan. Elokuva on ainakin vuoden 2017 ajan katsottavissa Yle Areenassa

Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja on puolestaan luettavissa Ylen sivuilla olevasta linkistä, niin kuin suurin osa muistakin 101 vuoden kirjasta (vaatii Yle-tunnuksen tai kirjastotunnukset). 

Toinen tähän kirjoitussarjaan kuuluva postaukseni ilmestyy marraskuussa, jolloin kirjoitan vuoden 1923 kirjasta, Kaarlo Hännisen Kiveliön karkureista. Sitä ennen muissa blogeissa kahlataan läpi kuuden seuraavan vuosikymmenen kirjat, ja itsellänikin olisi lopultakin aikomus tarttua listan muihin kirjoihin kuin näihin omiin blogattaviin.   




lauantai 29. huhtikuuta 2017

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma - kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
WSOY, 2017
172 s.
(kirjastolaina)


Jani Kaaron tekstit esimerkiksi Tiede-lehdessä ja Helsingin Sanomissa ovat usein jääneet mieleen hyvin kirjoitettuina ja asiantuntevina. Sen vuoksi tartuin myös hänen esseekokoelmaansa Kauniimpi maailma. 

Kokoelman aloittaa pitkä essee taloudesta, nimeltään Raha ja lahjan henki. Harvoin tulee mietittyä, mihin nykyinen talousjärjestelmämme perustuu - ja voisiko se olla perusteiltaan aivan toisenlainenkin? Essee avaa nykyisen talousjärjestelmämme ongelmia, esimerkiksi sitä, että Maailmanpankki on arvioinut, että maapallon ruoantuotanto riittäisi ruokkimaan 10 - 14 miljardia ihmistä, siis enemmän kuin maapallolla on ihmisiä. Silti toisaalla sato kasataan valtaviin siiloihin ja toisaalla kuollaan nälkään.

Kaaro pukee hyvin sanoiksi sen, mitä itsekin olen miettinyt: kuinka mahdoton on ajatus siitä, että talouden pitää koko ajan kasvaa. Näin saimme tämän talousjärjestelmän, joka myrkyttää meret, saastuttaa ilman, tuhoaa sademetsät, hävittää lajeja ennennäkemättömällä nopeudella ja kaiken tämän jälkeen huutaa vain lisää. Tätä talousjärjestelmää hallitsee kuningas korko. Kaaro kertoo myös rahan arvoon liittyvistä kokeiluista, joita on tehty, ja siten pohtii myös jonkin verran vaihtoehtoja nykyiselle järjestelmällemme.

Ensimmäinen essee oli hiukan vaikeatajuinen ja ehkä jopa vähän masentavakin (koska en näe muutoksen mahdollisuuksia). Sanoinkin miehelleni, että luen kirjaa nimeltä Kauniimpi maailma, mutta näen vain selvemmin sen, mitä kaikkea rumaa nykytilanteessa on. Muissa teksteissä pohditaan esimerkiksi unien merkitystä ja käsityksiämme kuolemasta ja surusta. Uniaiheisessa esseessä sivutaan kiinnostavasti, havainnollisesten esimerkkien avulla myös sitä, miten kielemme rakentaa maailmaamme. Muutenkaan sävy ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin ehkä tuossa tulin luoneeksi kuvan. Vai mitä sanotte vaikkapa tästä katkelmasta: --kaiken tämän teknologisen ylärakenteemme alla on edelleen olemassa toinen maailma, meret, tähdet ja eläinten laulu, ikään kuin luontainen aluskasvillisuus, jonka päälle olemme rakentaneet omat teknokraattiset pilvilinnamme. Vaikka se jää meiltä näkemättä ja huomaamatta, ei se tarkoita, ettei se olisi olemassa. Jos sille annetaan mahdollisuus tulla takaisin, se tulee takaisin, samalla tavalla kuin puut kasvavat autioista taloista ja ketut tekevät pesänsä hylättyihin tehtaisiin.

Eniten kriittisyyttä minussa herätti teksti, jossa Kaaro pohtii "psykosomaattisia sairauksia". Hän pohtii erilaisia vastikään tunnistettuja/tunnustettuja sairauksia, kuten kroonista väsymysoireyhtymää tai dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Kaaron ajatus on, että kun nimetään jokin tällainen "lokero", ihmiset, joiden oireet muistuttavat tällaista luokitusta, saattavat ikään kuin löytää siitä kotinsa ja sopeutua siihen, muokata oirekuvaansa ja vahvistaa käsitystään siitä, että heillä on nyt sitten juuri tämä sairaus. Lopulta koko sairaus saattaa olla sellainen, jota ei jonkin ajan kuluttua enää tunnusteta olevan olemassakaan, kuten kävelymania tai hysteria.

Mielestäni tässä liikutaan kaltevalla pinnalla. Varmasti on niinkin, että joidenkin ihmisten oireet ovat psykosomaattisia. Kuitenkin myös psykiatria lääketieteenä kehittyy, eikä voi ajatella, että ne ihmiset, joiden aikanaan diagnosoitiin kärsivän hysteriasta, olisivatkin kärsineet vain psykosomaattisista oireista, vaan ennemminkin heidän oireidensa oikeaa syytä ei osattu nimetä eikä hoitaa. En siis suostu näkemään uusien lokeroiden ja sairausluokitusten luomista kielteisenä asiana, koska uskon, että niiden avulla ihmisille voidaan löytää sopivia hoitokeinoja. (Ajatusteni taustalla on vahvasti esimerkiksi Error - mielen häiriöitä -kirjassa tarinansa kertoneiden ihmisten kokemukset siitä, kuinka vaikeaa oikean diagnoosin ja hoidon löytyminen usein on). Kaaron ajatus kuitenkin kaiken kaikkiaan ei kai ole kritisoida erinäisiä diagnooseja, vaan saada lukija pohtimaan kehon ja mielen yhteyttä ja ymmärtämään itseään paremmin sen sijaan, että etsisi valmista diagnoosia ja lokeroa.

Kaiken kaikkiaan kirjan tyyli on pohdiskeleva ja lukijan kanssa keskusteleva, eikä Kaaro yritä väittää, että hänen näkemyksensä maailmasta ovat jotenkin valmiita, ainoita ja oikeita. Mutta kiehtovia ja virkistäviä ne ovat. Suosittelen kaikille ajatteleville ihmisille. Kirja on luettu ainakin Kirjavinkeissä ja Liinan blogissa.

P. S. Tapanani on blogatessa kiinnittää pieniä muistilappuja kohtiin, jotka ovat minusta merkityksellisiä. Joskus myös kirjoitan niihin jonkin ajatuksen. Tätä kirjaa lukiessa pikku lappuseni loppuivat kesken, ja minun piti suikaloida isompia muistilappuja osiksi. Kirjakuvaa ottaessa irrotin laput ja jätin ne tuohon taustalle. Yhteensä 45 merkityksellistä kohtaa - ei huonosti 170-sivuiselle kirjalle.

P. S. 2 Olisi hauska tietää, kuka kirjan kannen on suunnitellut, mutta joko se jää kirjastotarran alle tai sitten sitä ei ole kerrottu. Mielenkiintoinen kuvitus.