lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lastenkirjavinkkejä

Tällä viikolla on vietetty Lukukeskuksen järjestämää Lukuviikkoa. Meillä lukuviikko on joka viikko: luemme 5-vuotiaan kanssa vähintään iltasadun joka ilta, usein toki enemmänkin. Nyt hänet itsensäkin voi laskea jo lukevien kirjoihin, mutta tästä tavasta emme ole toki luopumassa.

Bloggaan hyvin harvoin lastenkirjoista, mutta Lukuviikon kunniaksi ajattelin nostaa esiin muutaman viimeaikaisen kiinnostavan lastenkirjabongauksemme.

Minna Lindeberg & Linda Bondestam: Aimo ja Unto
Suom. Tittamari Marttinen
Schildts & Söderström, 2011

Lastenkirja eläkeläispariskunnasta? Mikä ettei. Minna Lindbergin kirjoittama ja Linda Bondestamin herkullisesti kuvittama Aimo ja Unto nauratti ja kiinnosti viisivuotiasta ja myös aikuista. Kirjassa eläkkeelle jäänyt Unto kokee elämänsä tyhjäksi, ja Aimo lohduttaa häntä. Unto näkee unta, jossa hän ensin hylkää Aimon, mutta joutuu vaikeuksiin, joista Aimo sitten pelastaa hänet. Unto ymmärtää Aimon tärkeyden itselleen. Ihmisen on hyvä olla kaksin. Kun toinen selittää, voi toinen ymmärtää, miksi pimeys pohjaton, miksi tähdet pieniä on.

Sanna Karlström & Marika Maijala: Siilin laulu
S & S, 2016
37 s.
Kaikki lapset miettivät jossain vaiheessa kuolemaan liittyviä kysymyksiä, joko lähipiirin, kuulemiensa uutisten vuoksi tai yksinkertaisesti siksi, että se on osa elämää ja ajattelun kehitystä. MLL:n  mukaan lapsi alkaa ymmärtää kuoleman lopullisuutta 6 - 7-vuotiaana, ja siksi kuolemaan liittyvät kysymykset, pohdinnat ja pelotkin ovat tyypillisiä tuonikäisille. Kaunokirjallisuus on yksi tapa käsitellä asiaa. Siilin laulussa Arvin isoäiti on kuollut. Arvi ja äiti käyvät isoäidin talossa, ja Arvi ottaa lohduttajan roolin: Sinä saat itkeä, äiti. Pihalla Arvi menee tavalliseen tapaansa ruokkimaan siiliä, mutta siili onkin sairas. Siiliä hoitaessaan Arvi käy läpi muistojaan isoäidistä. Kirjassa tulevat hyvin esiin suruun liittyvät monenlaiset tunteet, pelko ja vihakin, mutta kirja ei silti ole synkkä, vaan muistoihin ja siilin hoitamiseen ja toipumiseen liittyy paljon iloa. Marika Maijalan vesivärikuvitus tukee tarinaa hienosti.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava, 2017
32 s.
Tyttäreni pitää kovasti Ninka Reitun Messi ja Mysteeri -kirjoista. Olimmekin iloisia, kun huomasimme lastenosastolla Reitun uuden kirjan, Sinä olet superrakas. Kirja kertoo Isosta ja Pienestä, jotka osaavat lentää. Kirjassa he muiden toimien lomassa keskustelevat rakkaudesta. Rakastaako vanhempi lastaan silloinkin, kun komentaa tätä kovalla äänellä? Entäpä silloin, kun iso uppoutuu puhelimeensa? Kirja antaa keskustelunaihetta ja välineitä tunteiden käsittelyyn.


Kaikki nämä kirjat siis kirjastosta. Kirjasto on paras lukemaan kannustaja: sieltä löytyy aina jotain lasta kiinnostavaa. Me teemme kirjastoretken parin viikon välein pieneen lähikirjastoomme, ja toisinaan käymme myös isommassa kaupunginkirjastossa. Lähikirjastomme aukioloajat laajenivat vastikään, kun kirjastoon tuli käyttöön omatoimiaika, jolloin sinne pääsee kirjastokortilla. Voisin itse asiassa blogata vaikkapa seuraavasta kirjastoretkestämme - kuviakin kehtaisi ottaa, jos paikalla ei satu olemaan ketään muuta.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Lottovoittajien pöydässä - Tarinoita köyhyysrajan takaa

Katariina Vuori: Lottovoittajien pöydässä - tarinoita köyhyysrajan takaa
(Valokuvat Vesa Ranta)
Like, 2017
202 s.
(Kirjastolaina)
Millaisella reseptillä voi Suomessa päätyä köyhäksi? Miksi köyhät ovat usein ylipainoisia? Kumpi oli ensin, köyhyys vai tyhmyys? Muun muassa näihin kysymyksiin hakee vastausta Katariina Vuoren kirjoittama ja Vesa Rannan valokuvilla kuvitettu tietokirja nyky-Suomesta.

Köyhyyttä on tutkittu varsin paljon. Kirjan lopussa Vuori päätyykin aiheellisesti kysymään: Missä ovat ne tikapuut, jotka johtavat tilastoista ja akateemisesta päättelykyvystä ruohonjuuritasolle, yksilöiden keittiönpöydän ääreen?

Vuori on itse tehnyt kirjaansa isolta osin nimenomaan siellä yksilöiden keittiönpöydän ääressä. Ihmiset, joilla on ollut lottovoitto syntyä Suomeen ja päätyä köyhyysrajan alle, saavat itse kertoa tarinansa - ja rohkeasti kertovatkin. Monella on taustallaan lapsuudenkodin ongelmia, mielenterveyden järkkymistä tai ihan vain yksinkertaisesti vääräksi osoittautuneita valintoja esimerkiksi parisuhteissa. Kirjan haastateltavien tilanteessa voisi olla kuka vain. Kuten eräs heistä kysyy: Mistä sitä kukaan tietää, milloin yt-neuvottelut tulevat oman perheen kohdalle tai joutuu hometalon vuoksi velkakierteeseen? Tai että mielenterveysongelma puhkeaa synnytyksen jälkeen? Samaa kertovat myös Vesa Rannan kuvat, joissa on niitä leipäjonoja, mutta enimmäkseen tavallisia suomalaisia koteja, lasten leluja, mietelauseita seinällä. Kuvissa on kontrasteja, menneeseen tai tulevaan katsovia ihmisiä, valoa ja tummia sävyjä.

Kirjan haastatteluissa ei kuitenkaan syytetä ketään - käydään vain läpi, miten tähän tilanteeseen on tultu ja voisiko ehkä olla jotain, joka auttaisi tästä eteenpäin. Juuri tulevaisuuteen katsominen ja siihen luottaminen on tutkijoidenkin mukaan köyhyysrajan alla elävälle usein vaikeaa. Aikaperspektiivi kutistuu, ei jaksa miettiä edes seuraavaa päivää.

Haastattelujen lisäksi kirjassa referoidaan ja pohditaan köyhyyttä koskevaa tutkimustietoa. Vuoren kirjoitustyyliä on miellyttävää lukea: hankalat käsitteet ja tilastokieli loistavat poissaolollaan, ja lukija pääsee sujuvasti mukaan matkalle leipäjonojen taustalla oleviin ilmiöihin.

En ole itse mistään varakkaasta perheestä lähtöisin. Olen ala-asteella hävennyt vaatteitani ja surrut sitä, ettei minulla ole harrastuksia. Olen tuntenut palan kurkussani, kun on kerrottu joululahjoista tai kesälomatekemisistä koko luokalle. Siksi - ja varmaan muutenkin - koskettavinta luettavaa kirjassa ovat luvut Lottovoittajalapset ja Köyhyys ja lapsen kehitys. Oulun yliopiston laajassa tutkimuksessa on seurattu vuoden 1987 ikäluokkaa, joka eli lapsuutensa lama-aikana. Tutkimus vahvistaa tietoa huono-osaisuuden ulottumisesta yli sukupolvien. Merkittävää on kuitenkin mielestäni tämä: Vanhempien koulutustaso ja erityisesti äitien korkeampi koulutus suojasivat lapsia huono-osaisuudelta, vaikka perheen talous olisi heikko. Tätä taustaa vasten koulutusleikkaukset ja korkeakoulutukseen suunnitellut lukukausimaksut tuntuvat erityisen vääriltä.

En ole koskaan kuulunut kirkkoon, mutta kaiken sen kritiikin keskellä, mitä kirkkoon nykyisin kohdistuu, olisi varmaankin paikallaan useammin muistaa myös se, että kirkon diakoniatyö on suurin vapaaehtoisen avun muoto. Kirjassa kerrotaan, että esimerkiksi vuonna 2015 kirkko myönsi diakoniatyön kautta vähävaraisille taloudellista apua 7,8 miljoonaa euroa. Kirkon lisäksi avustustyötä tekevät toki monet järjestöt. Itse olen ollut mukana jakamassa ruoka-apua SPR:n kautta. Mietin, monikohan oululainen vastavalittu kuntapäättäjä esimerkiksi tietää, että joka viikko Toppilassa 150-200 ihmistä jonottaa ruokakassia, joka sisältää kauppojen ja muiden yritysten lahjoittamaa hävikkiruokaa? Kassien sisältö ei aina ole kummoinen, mutta jono on joka viikko pitkä, loppukuusta erityisesti.

Toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi tämän kirjan. Varsinkin ne, joilla on tämänkaltaisia ajatuksia: Ei Suomessa ole köyhiä, yhteiskunta ruokkii ihmisiä, vaikka he eivät joudu tekemään mitään. (Ote Helsingin Sanomien kyselystä vuodelta 2015, jossa 25 % hyvin ansaitsevista suomalaisista suhtautui köyhiin vihamielisesti, vähättelevästi tai ylimielisesti).

Kirja on luettu myös ainakin Lukukausi-blogissa ja Kirjavinkeissä.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma
Alkuteos Brave New World, 1932
Suom. I. H. Orras
(1. suomenkielinen painos 1944, lukemani painos Tammi, 2012)
261 s.
(kirjastolaina)
Todella tehokas totalitaarinen valtio olisi sellainen, jossa poliittisten johtajien kaikkivaltias toimeenpaneva elin ja sen alainen ohjaajien armeija valvovat orjuutettua väestöä, jota ei tarvitse pakottaa, koska se rakastaa orjuuttaan. Näin kirjoittaa Aldous Huxley teoksensa alussa lukijalle suunnatuissa sanoissa. (Nämä alkusanat kannattaa muuten lukea vasta kirjan lukemisen jälkeen - ne kertovat yhdestä kirjan henkilöstä asioita, joita ei ehkä halua etukäteen tietää.)

Miksi Uljaan uuden maailman väestö sitten rakastaa orjuuttaan? Ihmiset syntyvät koeputkissa, valtion olouttamiskeskuksissa, ja kasvavat konkreettisesti pulloissa. Eri tehtäviin tarkoitetut yksilöt kasvatetaan eri tavoin, muokataan fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan erilaisiksi niin kemikaaleilla kuin muunlaisella ehdollistamisella. Niinpä he uskovat sellaisiin totuuksiin kuin Nyt jokainen on onnellinen ja Jokainen tekee lopultakin työtä jokaisen puolesta. Itsenäistä ajattelua pidetään harhaoppineisuutena, ja ylipäätään yksilön pyrkimys yksinäisyyteen on vähintäänkin epäilyttävää.

Saatavilla on rajattomasti välitöntä mielihyvää tuottavia asioita: Jokainen kuuluu jokaiselle, ja ihmisiä kannustetaan harrastamaan vapaata seksiä vaihtuvien kumppanien kanssa. Sellaisia asioita kuin uskollisuus, avioliitto tai perhe ei tunneta - ne ovat kirosanoja menneestä maailmasta. Vapaa-ajalla useimmat laajentavat kokemusmaailmaansa ja hukuttavat ajatuksensa soma-nimiseen huumeeseen. Kuutiosentti parantaa kymmenen synkkää tunnelmaa. 

Johtajien mukaan maailma on siis tasapainossa, koska ihmiset ovat onnellisia ja tyytyvät asemaansa. He tulevat hyvin toimeen, he ovat turvassa, he eivät ole koskaan sairaita, he eivät pelkää kuolemaa, he ovat autuaallisen tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta.

Yhteisöön ulkopuolelta tulevan silmin kaikki tämä vaikuttaa järjettömältä. Eikö yksilöllä pitäisi olla myös vapaus epäillä, etsiä ja kyseenalaistaa? Olla ajoittain onneton? Luoda uutta - vaikkapa taidetta tai tiedettä? Taide on kuitenkin sekin kutistettu vain välitöntä mielihyvää tuottaviin, aisteja ruokkiviin elämyksiin, kuten tuntokuviin ja tuoksu-urkuihin, ja tiedettäkin rajoitetaan vain välittömien ongelmien ratkaisuun.

Uljas uusi maailma on yksi tunnetuimmista dystopioista. Juonellisesti kirja on jokseenkin mitäänsanomaton - mistä nyt kertoo sekin, etten ole tässä postauksessa kertonut henkilöistä tai juonesta oikeastaan mitään. Kirjan lienee siis tarkoituskin olla enemmänkin tutkielma siitä, millainen voisi olla maailma, joka on näennäisesti täydellisen tasapainoinen.

Kirjan nimi on muuten viittaus Shakespearen Myrsky-näytelmään, jota siteerataan teoksen alussa:
Ihme, kumma!
Kuink' ihania olennoita täällä nyt näenkään!
Kuink' ihminen on kaunis!
Ah, uljas, uusi maailma, joss' ompi tuollaista kansaa!

(Note to self: lue lisää Shakespearea.)

Kirja toi mieleen muut lukemani dystopiaklassikot: Orwellin Vuonna 1984 ja Atwoodin Orjattaresi. Uljas uusi maailma ei tuntunut ihan yhtä ajankohtaiselta, ja jos on juonellisten tekstien ja jossain määrin kiinnostavien henkilöiden ystävä, kääntyisin enemmänkin Orwellin ja Atwoodin puoleen. Näistä tunnetuimmista dystopioista minulla on lukematta vielä ainakin Ray Bradburyn Fahrenheit 451, mutta luulen, että ihan heti en halua taas yhteen yhtä synkkään tulevaisuudenkuvaan paneutua. 

Uljas uusi maailma on esitelty viime aikoina myös esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Yöpöydän kirjat ja Limalepakon kirjablogi. Ensin mainitusta löytyy linkkejä muihin blogeihin.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Alkuteos I varje ögönblick är vi fortfarande vid liv, 2015
Suom. Outi Menna
S&S, 2017
325 s.
(Kirjastolaina / Luettu loppuun BookBeat-sovelluksesta)
Tom Malmquistin esikoisromaanin lähtökohtana on avopuolison kuolema ja yksin jääminen ennenaikaisesti syntyneen vauvan kanssa. Kirjan alku imaisee mukaansa todella tehokkaasti: lukija kulkee päähenkilön, Tomin, mukana Karoliinisen sairaalan käytäviä edestakaisin vakavasti sairaan Karinin ja vastasyntyneen Livian välillä.

Kuukauden jälkeen Karinin taistelu on ohi, ja Tomin on jatkettava elämää Livian kanssa. Tom ja Karin eivät olleet naimisissa eikä Tom siksi ole virallisesti vauvan isä, joten hän törmää monenlaiseen byrokratiaan, jota hänen on jaksettava surunsa keskellä selvittää: Miksi tyttövauva Lagerlöf asuu hänen luonaan? Onko tyttövauva Lagerlöfillä kenties omaisuutta? Kaupungin on nostettava vauvan nimissä kanne Tomia vastaan ennen kuin Tom voi olla virallisesti tämän isä. Tuntuu kohtalon ivalta, miten Tomin asemaa on kuvattu neuvolassa: Kätilö katsoo koko ajan Karinia neuvoessaan, kuinka meidän tulee toimia vanhempina. Sitten hän hymyilee minulle ja sanoo: Monet isät tuntevat itsensä alkuvaiheessa ulkopuolisiksi. Hän korostaa kuitenkin, että meitä tarvitaan äidin apuna ja tukena. Ja lapsen myös, toivottavasti, Karin huomauttaa. Kätilö nauraa ja vastaa: Tietenkin.

Samaan aikaan muistot Karinista tulvivat mieleen. Lukija saa tietää suhteen alkamisesta, Karinin aiemmista sairasteluista, pariskunnan yhteiselämästä ja riidoistakin. Myös molempien vanhemmista kerrotaan paljon, ja he ovat myös mukana huolehtimassa Liviasta, vaikka Tomin isä on vakavasti sairas hänkin.

Mukaansatempaavan alun jälkeen kirjan lukeminen jäi hetkeksi tauolle, ja kesti hetken, että pääsin kerronnan mukaan uudelleen. (Tämä johtui kahdestakin syystä: ensinnäkin kuulin surullisen uutisen Lukutoukka-Kristan kuolemasta, enkä pystynyt heti jatkamaan tätä kirjaa, ja toiseksi sellaisesta triviaalista seikasta, että jouduin palauttamaan kirjan ja luin loput puhelimen kautta Bookbeatista.) Kirjan loppua kohti elin kuitenkin taas Tomin elämässä vahvasti mukana. Pidin tavasta, miten Malmquist kuvaa surusta sekaisin olevaa ihmistä, jonka pitää samaan aikaan olla isä pienelle vauvalleen, tehdä jatkuvasti päätöksiä ja valintoja. Kerronta ei missään nimessä ole ylitunteellista, mutta kun Tomin suru pääsee pintaan, se viiltää myös lukijaa.

Karin täydensi minua, minun puutteitani, minun kiivasta temperamenttiani, minun pikkumaisuuttani, minun pitkävihaisuuttani, lista on ihan saakelin pitkä, usko huviksesi, mutta hän lievensi kaikkia paskamaisia ominaisuuksiani, sai minut ottamaan vastuuta, Karin oli ainoa jota minä kuuntelin ja hän opetti minut pitämään itsestäni -- sen olisi pitänyt olla minä.

Tom joutuu kestämään paljon lyhyessä ajassa, mutta moni asia tukee ja kannattelee: ennen kaikkea oma pieni tytär, mutta myös muut läheiset ja kyky jäsennellä asioita kirjoittamalla. En suosittelisi kirjaa kenellekään, joka juuri nyt käy läpi läheisen sairastumista, kuolemaa ja akuuttia surua. Suosittelisin sitä siihen vaiheeseen, kun on valmis prosessoimaan asioita ja käymään tunteitaan läpi.

Muita bloggauksia kirjasta esim: MarikaOksaNannan kirjakimaraKirjakaapin kummitus ja Evarian kirjahylly.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Otava, 2017
157 s.
(kirjastolaina)

Nyt parikymppisenä olen tietenkin ymmärtänyt, ettei Suomi voita Euroviisuja aina. Mutta joku luottamus siitä jäi, siitä että ensin uskoo voittoon ja sitten Suomi voittaa. Jos sellainen luottamus nyt sitten on pelkästään hyvä asia. Kun olen kuitenkin kuullut, että Suomen rakensivat ihmiset, jotka nimenomaan luottivat siihen, että Suomi ei voita Euroviisuissa. 


Petri Tamminen on niukan sanankäytön mestari. Se tiivistyy tässä 150-sivuisessa pikku kirjassa, joka kattaa koko itsenäisen Suomen historian merkittävät käänteet. Kirja rakentuu yksittäisten ihmisten muistoista, jotka on jäsennelty aikajärjestykseen. Tamminen on haastatellut kirjaa varten yli viittäsataa eri-ikäistä suomalaista, sekä yksittäin että erilaisissa ryhmätapaamisissa. Suuren maailman ja koko valtakunnan tason uutistapahtumat ovat siellä taustalla, mutta näkökulma on siinä, miten yksittäiset Ristot, Ainot, Ullat ja Matit nämä asiat kokivat. Toisaalla kuoli kili, jota perheen tyttäret itkivät samana päivänä kun Kekkonen haudattiin. Suomi järjesti olympialaiset, mutta keravalainen pikkupoika näki vain maratonjuoksun kääntöpaikan.

Suomen historia sai pohtimaan sitä, kuinka nopeasti asiat ovat lopulta muuttuneet. Sahanpuruilla eristetyssä talossa on nyt tuhannen megabitin langaton reititin. Millaiset asiat olivatkaan 1950- ja 1960-luvun suomalaisille harvinaisia ja erikoisia, ja mikä oli taas heille arkipäivää. Se viisikymmentäluvun toiveikkuus oli jotain aivan erikoista. Joka hyvästä oltiin iloisia. Nyt kun olisi paljon hyvää, ei tässä joka hyvä meinaa enää mitään. 

Kun kirjassa päästiin 1990- ja 2000-luvuille, aloin miettimään omia muistojani: mitä nostaisin esiin, mikä on ollut minulle merkityksellistä nyky-Suomessa. Syntyi halu kirjoittaa, kirjoittaa ihan pieniä arkisia asioita muistiin. Kiitos, Petri Tamminen.

Tamminen tavoittaa lyhyissä teksteissään niin paljon olennaista ihmiselämästä, ettei tätä kirjaa tee mieli ahmia. Liikutuin joidenkin tekstien äärellä, jotkut taas saivat hymähtelemään ja huvittumaan. En tiedä, miksi en ole pitkään aikaan lukenut Tammista, koska olen kyllä pitänyt hänen kirjoistaan (ennen blogiaikaani olen lukenut ainakin Elämiä-novellikokoelman [1994], Enon opetukset [2006] ja Mitä onni on? -romaanin [2008]).

Muista blogeista nostan esille muutaman lukukokemuksen: Lukuisa-blogin Lauralle kirjasta on tullut merkittävämpi kuin olisi ajatellutkaan. Kirsin book clubin Airi nimeää kirjan pieneksi suureksi kirjaksi. Airi kirjoittaa hyvin myös siitä, että lukija ikään kuin tuplaa kirjan sivumäärän pohtiessaan omia muistojaan kirjassa kerrottujen lisäksi. Kirjaluotsi on kahlannut kirjan tunnissa (siihen en itse olisi pystynyt), ja kuvaa hyvin kokemaansa tunteiden vuoristorataa, jollaista itsekin koin lukiessa. Näistä bloggauksista löytyy lisää linkkejä muihin blogeihin. 

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson: Sisar talossani
Alkuteos En syster i mitt hus, 2016
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2017
243 s.
(Kirjastolaina)

Viittäkymmentä lähentelevä Maria on ankeasta lapsuudestaan lähtien ollut jonkinlainen yksinäinen susi. Hän on muuttanut pois kotoa heti kuin mahdollista, asunut sitten vuosia Lontoossa ja joitakin vuosia sitten kotiutunut Espanjaan, Kataloniaan, pieneen Cadaquésin kylään. Maria ei ole koskaan ollut kovin läheinen sisarpuolensa Emman kanssa, ja he ovat tavanneet edellisen kerran kaksi vuotta aiemmin äitinsä hautajaisissa. Nyt Emma on kuitenkin tulossa Marian luokse vierailulle, eikä siskon astuminen Marian reviirille tunnu erityisen miellyttävältä ajatukselta.

Tunkeutuisi tilaan, jota pidin omanani, ja vaikuttaisi ilmapiiriin. Tietenkään hän ei tekisi sitä tahallaan. Ei, vika oli kokonaan minussa. Se, mikä on minun, tuntuu niin... En oikein tiedä, miten sitä kuvailisin. Ehkä hauraalta. -- En osaa jakaa sitä, mikä on minulle aidosti tärkeää. Ja kun olosuhteet pakottavat minut siihen, mieleni tekee vain lähteä pois ja jättää kaikki.

Maria ei siis ole halukas jakamaan omia asioitaan eikä usko niitten puhumalla muuttuvan. Mutta kuten Olssonin kirjoissa aina, tässäkin puhutaan lopulta paljon. Lopulta on oikeastaan väärä sana, koska jo toisena iltana siskokset alkavat lasketella puolen sivun mittaisia repliikkejä. Toki ne kipeimmät asiat pystytään purkamaan vasta myöhemmin.

Linda Olssonin lukeminen on vähän kuin istuisi iltaa ja joisi viiniä vanhan ystävän kanssa. Joskus jutut jäävät kiertämään kehää eikä ilta sisällä mitään kovin uutta tai oivaltavaa, mutta aika on yhtä kaikki kulunut rattoisasti. Minuun tämä kirja ei tehnyt likikään yhtä suurta vaikutusta kuin muut Olssonit. Kirja sai kuitenkin pohtimaan menneiden asioiden käsittelemistä ja niistä yli pääsemistä: Mutta eiväthän pelkät tapahtumat tee ihmisestä sitä, mitä hän on. Vähintään yhtä paljon vaikuttaa hänen suhtautumisensa niihin. Kiinnostavaa oli myös se, kuinka Maria alkoi hiljalleen oivaltaa, ettei suinkaan tiedä Emmasta kaikkea - meidän on usein niin helppo tehdä oletuksia, että toisen elämä on ollut varmasti helpompaa ja kivuttomampaa kuin omamme.

Muissa blogeissa sisarusten seurassa ovat menneisyyden ja nykyisyyden - ja siinä sivussa ehkä omankin elämän - solmuja purkaneet esimerkiksi KristaRiitta KLeena LumiUlla ja Marika Oksa. 

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi

Parempi ei ole koskaan parempaa kaikille -- joillekuille se on aina pahempaa.
Margaret Atwood: Orjattaresi
Alkuteos The Handmaid's Tale, 1985
Suomennos Matti Kannosto (1. suomenkielinen painos 1986)
Lukemani painos Tammi, 1998
396 s.
(kirjastolaina)
Margaret Atwoodin Orjattaresi (1985) on yksi niistä dystopioista, jotka ovat nykyisessä poliittisessa tilanteessa nousseet takaisin myyntilistoille Amerikassa (ks. HS:n artikkeli 10.2.2017). Myös täällä Suomessa kotikaupunkini kirjastossa tähän on pienoinen lainausjono. Kirjasta on tulossa myös tv-sarja.

Kirjassa kuvataan yhteiskuntaa, jossa on vallalla fundamentalistinen hallinto. Ihmisten hedelmällisyys on laskenut huomattavasti, keskenmenot lisääntyneet ja iso osa lapsista syntyy elinkelvottomina, joten naiset, jotka ovat joskus osoittaneet lisääntymiskykyisyytensä, on alistettu synnytyskoneiksi, jotka kulkevat isännältä toiselle. Isännät ovat jatkuvaa sotaa käyvässä, Gileadiksi kutsutussa valtiossa korkeissa asemissa olevia komentajia. Pakotietä naisilla ei ole, yhteiskunnan silmiä on kaikkialla ja mikäli lasta ei määrätyssä ajassa ala kuulua, edessä on pakkotyö saastuneissa siirtokunnissa. Komentajien vaimot, jotka eivät itse ole onnistuneet saamaan lasta, alistetaan yhtä lailla: heidän pitää olla mukana seremoniassa, jonka esikuva on vanhassa testamentissa. Siinä Raakel antaa orjattarensa Jaakobille, jotta "hän synnyttäisi minun helmaani ja minäkin saisin lapsia hänestä".

Kirjan kertoja on vielä sitä sukupolvea, joka muistaa menneen ajan ja vapaudet. Ilmassa oli ollut pieniä merkkejä naisten aseman heikkenemisestä, mutta varsinainen muutos tapahtui hyvin nopeasti. Te olette välisukupolvi, sanoi Lydia-täti. Me tiedämme kyllä millaisia uhrauksia teiltä vaaditaan. Teillä tulee olemaan vaikeaa miesten solvatessa teitä. Mutta niillä jotka seuraavat jälkeenne on jo helpompaa. He hyväksyvät auliisti velvollisuutensa. Onko tosiaan näin, että jo yksi sukupolvi riittää siihen, että valtarakenteet alkavat tuntua itsestäänselvyyksiltä eikä kukaan osaisi edes toivoa muuta?

Kertoja saa kohdata kaltaisiaan, toisia orjattaria, rajatusti, ja aina silloin tällöin he onnistuvat välittämään pieniä tiedonmurusia esimerkiksi entisessä elämässään tuntemistaan ihmisistä ja näiden kohtaloista. Tämä on tietenkin äärimmäisen kiellettyä, koska orjattarilla ei pitäisi olla identiteettiä lainkaan: heidän nimensäkin on vain heidän kulloisenkin isäntänsä nimestä johdettu. Muutoinkin tiedonkulku on hyvin rajallista, koska naiset eivät saa lukea eikä kertoja tiedä satunnaisesti näkemistään uutisistakaan, voiko niihin luottaa. Ylipäätään luottamus on heikkoa: kenenkään vaikuttimista ei voi tietää, ja musta auto voi saapua noutamaan koska tahansa, jos joku tulee syyllistyneeksi tai jonkun väitetään syyllistyneen johonkin rikkomukseen. Julkiset teloitukset ovat toistuvia.

Kirjassa on paljon yhtymäkohtia todellisiin totalitaristisiin valtioihin ja niiden käyttämiin keinoihin hallita ihmisiä. Myös sen kuva naisen asemasta on karmiva juuri siksi, että se on monelle naiselle tässä maailmassa täysin totta.

Lukukokemuksena kirja oli yllättävän sujuva (mielikuvani Atwoodista ei ollut kovin positiivinen, koska en juurikaan ymmärtänyt hänen romaaniaan Yli veden). Orjattaresi on jäsennelty selkeästi osioihin, joissa vuorottelevat päivä ja yö. Kertojan menneisyydestä ja siitä, mitä valtiossa on tapahtunut, että se on päätynyt tähän pisteeseen, paljastetaan vähä vähältä lisää, tosin jotkut asiat jäävät selittämättömiksi. Lukija voi jännittää, onko toivoa olemassa vai onko kertojan kohtalo väistämättä surkea. Mielessäni häivähteli Orwellin Vuonna 1984. Jostain syystä muistin useamman kerran myös Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin, joka olisi kiinnostavaa lukea uudelleen nyt. Ainakin Tuijata on huomannut Itärannan Atwood-vaikutteet.

Innostuin Orjattarestasi ennen muuta Kristan ja Niinan bloggausten perusteella, kiitos teille.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (hyllynlämmittäjä-haaste)

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Otava, 2014
511 s.
(omasta hyllystä)
Niin maailma muuttuu, Eskoni, sanailtiin Aleksis Kiven Nummisuutareissa aikanaan. Maailman muutoksen 1960-luvulta nykyaikaan saa huomata myös elektroniikkakauppias Esko Vuori, joka on yksi päähenkilöistä Hetken hohtavassa valossa. Esko ihailee Amerikkaa, avaruuslentäjiä ja japanilaista tehokkuutta. Hän on vuosikymmeniä ajan hermolla ja edelläkävijä tulevissa trendeissä, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Esko toivoisi poikiensa jatkavan jalanjäljissään, mutta hyväksyy yllättävän mutkattomasti, kun vanhinta heistä, Esaa, kiinnostaakin enemmän kirjoittaminen.

Esa on kirjan minäkertoja, joka muuttaa 1980-luvun alussa Tampereelle ja tutustuu yliopistolla opiskellessaan vasemmistolaiseen Marjaanaan. He saavat tyttären, Miian. Esa puhuttelee kirjassa tytärtään sinä-muodossa ja kertoo tälle suvun vaiheista. Syntyy vaikutelma, että nykyhetkessä he ovat jostain syystä hyvin etäällä toisistaan. Miian lapsuudessa Esa on kuitenkin ollut tyttärensä kanssa hyvin läheinen ja viettänyt vuosia kotona, satunnaisesti opiskellen ja kirjoitellen - edustanut isyyttä, jota 1980-luvulla vielä kummasteltiin. Kiinnostun ja haluan tietää lisää: mikä on nykytilanne? Sen suhteen Itkonen ei päästä lukijaa helpolla, koska Miia vain vilahtelee kirjassa siellä täällä. Vika on tietysti minussakin lukijana: tykästyin alkupuolella (tarkalleen sivulla 141) alla olevaan kohtaan, jossa Esa kuvaa vanhemmuutta, ja toivoin, että tätä teemaa käsiteltäisiin enemmänkin.

Kasvosi olivat nukkuvan lapsen levolliset kasvot. Ja silloin se tapahtui, sillä hetkellä, bussissa joka teatterin kohdalla juuttui pitkäksi aikaa liikennevaloihin; siinä vähäisessä valossa katselin sinua yhä omalta paikaltani ja ymmärsin ehkä ensimmäisen kerran mistä Jussi oli yrittänyt minulle puhua. Sinun erillisyytesi siis, sen tosiasian että kohta ei niin kovin kaukaisessa tulevaisuudessa matkustaisit busseissa ilman minua; että nämä bussit kuljettaisivat sinut lopulta minusta etäälle eikä minulla olisi välttämättä tietoa edes siitä minne ne menisivät. Minut valtasi ensimmäisen kerran se suru, jonka jokainen vanhempi joutuu kohtaamaan. Aavistus sen valtavuudesta.

En ollut niinkään kiinnostunut Liisasta ja Eskosta, pitkän avioliiton koukeroista eri vuosikymmenillä ja lopulta Liisan irtiotosta. Toki vanhemman - ja isovanhemman - roolia käsitellään heidänkin kauttaan: voiko lapsestaan lopulta koskaan lakata huolehtimasta ja onko isovanhemmalla vastuu olla saatavilla myös lapsenlapsilleen, vaikka tuota roolia olisi ensin kovalla kädellä rajoitettu?

Esa on ajoittain katkeran ja hyvin pessimistisen oloinen kertoja, vaikka yrittääkin muistuttaa itseään ja siinä sivussa Miiaa, että jokin tietty muisto tietystä ajankohdasta ei ole koko totuus. En ole niin murheellinen kuin tämä mies josta sinulle kerron. En edes tiedä olenko se mies. Luon hänet tässä ja nyt, valan hänet muistoistani, minua muistuttavan miehen, ja se ihminen joka oikeasti olen ollut pakenee otteestani. Häntä ei voi vangita sanoilla. Ketään ei voi. 

Pidän Itkosen tavasta luoda henkilöitä ja kuvata heidän kauttaan isoja teemoja. Tässä kirjassa kuitenkin tuntui, että vähemmätkin yksityiskohdat olisivat riittäneet. Kirjassa on paljon hyvää, mutta lukijana tunsin olevani välillä hukassa enkä saanut otetta siitä, mitä tarinaa minulle varsinaisesti haluttiin kertoa. Päällimmäiseksi jäi mieleen ajatus siitä, että ymmärrämme toisiamme vain hetkittäin. Tämän ajatuksen kertomiseen ei ehkä ihan viittäsataa sivua tarvittaisi.

Me kaikki ehdimme olla vähän mitä sattuu, elämä on niin pitkä, siihen mahtuu niin paljon hetkiä. Pinnalta katsoen ihmiset ovat yksinkertaisia, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi kun heihin kunnolla tutustuu.

Itkosen tuotannosta Anna minun rakastaa enemmän (2005) sekä sen jatko-osa Palatkaa perhoset (2016) ovat minulle tärkeitä ja merkityksellisiä kirjoja. Sen sijaan esimerkiksi Ajo (2014) ja Kohti (2007) ovat jääneet kohtuullisen yhdentekeviksi lukukokemuksiksi. Esikoisromaania Myöhempien aikojen pyhiä (2003) en ole jostain syystä edelleenkään lukenut - sen puutteen voisin jossain vaiheessa korjata.

Tämä kirja on toinen hyllynlämmittäjäpinostani lukemani. Ostin kirjan joskus alelaarista, ja sille on käynyt niin kuin kirjaostoksilleni usein käy: ellei niihin tartu heti, ne jäävät odottamaan sitä jotain parempaa hetkeä. En tiedä, ehkä tämän kirjan hetki olisi ollut joskus toisessa tilanteessa antoisampi.

Muissa blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet aikanaan varsin positiivisvoittoisesti esimerkiksi LumiomenaPieni kirjastoMari A ja Eniten minua kiinnostaa tie.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Sinun häätyy tämä ymmärtää: On olemassa kaksi Lappia. Se mikä näytetään ulos ja se, mikä pidethän visusti suljetussa piirissä.


Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga, 2014
301 s.
(kirjastolaina)

Katja on päätynyt Helsingin kaupungin ympäristölautakunnan johdosta Muonion kunnanjohtajaksi. Puolisokseen hän on ottanut saamelaisen vaatesuunnittelijan Aslan, mutta alkuhuuman haihduttua miehen puhumattomuus alkaa raivostuttaa. Eikä kyse ole vain Aslasta: pimeän kylän päivisin palavien katuvalojen välitkin ovat liian pitkät, marketit hämäriä eikä kukaan halua kertoa Katjalle, miksi naisetkin kääntävät kasvonsa hänestä pois.

Asla on huomannut äitinsä mustat silmät jo pienenä. Hän on kasvanut siihen, että on asioita, jotka eivät puhumalla parane. Asla on kasvanut käytännössä ilman isäänsä Pieraa, joka on lähtenyt heavy metal -bändin roudariksi koko 1980-luvuksi, kunnes on kääntänyt kelkkansa ja päättänyt palata tuntureihin poroisännäksi. Asla haluaisi olla erilainen kuin isänsä ja etsii mallia Notting Hillin Hugh Grantista. Se on kuitenkin kohtuullisen haastavaa, kun terapeutin penkilläkin Aslasta irtoaa vain kaksi tunnetilaa: joko vituttaa tai ei vituta.

Kiinnostava hahmo kirjassa on myös Aslan äiti Liisa, joka on kahden kunnan ainoa poliisi ja muutenkin kyläyhteisössään aktiivinen nainen, mutta suljettujen ovien ja verhojen takana elää silti miehensä oikkujen mukaan. Vertaan ei voi valita, elämänsä voi - mutta joskus ne elämänvalinnatkin tuntuvat kovin rajallisilta ja tavoittamattomilta, ellei tapahdu jotain peruuttamatonta.

Kolmeensataan sivuun mahtuu paljon, traagista ja vähän koomistakin. Jääräpäässä on parisuhteiden, perhesuhteiden, sukupuoliroolien, väkivallan ja vaikenemisen perinteen lisäksi kyse myös kunnallispolitiikasta, Muonion ja Enontekiön suunnitellusta liitoksesta, jota Katja ajaa ja Piera etunenässä vastustaa. Piera esitetään kohtuullisen vastenmielisenä hahmona, joka käyttää kaikki keinot saadakseen etelän kärmeksen kuriin.

Sattuman oikusta olen nähnyt Oulun kaupunginteatterissa parhaillaan pyörivän dramatisoinnin Jääräpäästä jo kahteen kertaan. Sen vuoksi kiinnostuin lukemaan tämän kirjanakin: on kiinnostavaa verrata, mitä rönsyjä kirjasta on näyttämöversiossa karsittu ja mitä tarinalinjoja korostettu. Olen kertonut teatterikokemuksestani lyhyesti täällä. Toisella katsomiskerralla ihastelin vielä enemmän näyttämöllepanoa, mutta kärsin joidenkin näyttelijöiden puheesta, josta ei paikka paikoin meinannut saada selvää. Vastaavaa en muista syksyltä, eli olisiko sitten niin, että kun näyttelijä esittää samat repliikit kerta toisensa jälkeen, artikulaatio kärsii? Heikkisen eloisa teksti toimii kuitenkin esitettynäkin hyvin. Seurueessani Heikkisen Lappi-kuvaus ja se, missä valossa saamelaiset teoksessa esitetään, herätti vähän kahtalaisia ajatuksia. Siinä on toki aina riskinsä, kun vähemmistöä kuvataan yhteisön ulkopuolelta.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (novellihaaste)

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
WSOY, 2017
153 s.
(kirjastolaina)
Novellikokoelma Lihanleikkaaja (2017) on Tuuve Aron yhdeksäs teos. Olen itse aiemmin lukenut häneltä novellikokoelman Sinikka Tammisen outo tyhjiö (2001), jonka monet tekstit tekivät minuun vaikutuksen. Siihen sisältyvää, annettuun muottiin ja rooliin kasvamisesta kertovaa Isän pikku prinsessa -novellia olen käyttänyt äidinkielenopetuksessakin.

Lihanleikkaaja-kokoelman avaava Suojatie-novelli on samoin minulle jo entuudestaan tuttu: se on julkaistu Parnassossa ja olen käyttänyt sitä opetuksessa esimerkkinä näkökulman vaihtumisesta. Novellissa kuvataan kahden henkilön, teini-ikäisen Mariannen ja keski-ikäisen Timon, aamua, ja heidän kohtalonsa risteävät suojatiellä. Jotenkin nyt lukiessani tekstiä uudelleen kokoelman nimi tuntui antavan tällekin novellille vähän julmemman sävyn.

Kokoelman kahdessatoista novellissa tapahtuu odottamattomia käänteitä, elämät muuttuvat peruuttamattomasti. Joissakin teksteissä jää lukijan pääteltäväksi, mitä tästä arjen nyrjähdyksestä lopulta seuraa. Muutamissa novelleissa kaikki ei ole ihan arkijärjellä selitettävissä - esimerkiksi Heräämö-niminen novelli jäi tästä syystä kaihertamaan. Novellissa on kaksi henkilöä, jotka ovat sairaalassa täysin päinvastaisista syistä. Heräämössä heidän roolinsa ovat kuitenkin vaihtuneet. Jäin miettimään, halutaanko tässä leikitellä esimerkiksi sillä ajatuksella, että vaikka meidän on usein vaikea ymmärtää toisten elämänvalintoja, voisimme lopulta olla itsekin elämässämme aivan toisenlaisessa tilanteessa, jos jokin pieni sattumus olisikin muuttanut suuntaa.

Toinen erikoinen ja siksi mieleen jäänyt novelli on kiusatusta lapsesta kertova Ihmeolo. Kunpa tuollaisiin tilanteisiin olisikin jokin ihmeparannus olemassa. Osa teksteistä taas oli arkisempia tai ei muuten niin kolahtanut minuun, mutta novellikokoelmissa on se hyvä puoli, että kaikkia tekstejä ei toki tarvitsekaan jäädä niin perusteellisesti pureskelemaan, vaan voi jatkaa seuraavaan.

Novellihaasteeseen blogattuja novelleja: 20

(Olen lukenut enemmän, eli pitää muistaa blogata kaikki hajanaiset novellit ennen kuin haaste päättyy toukokuussa)

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Emma Cline: Tytöt

Laulut lietsoivat minun omaa oikeamielistä murhettani, kuviteltua ykseyttäni maailman perimmäisen traagisuuden kanssa. Miten ihanaa minusta olikaan tuskitella sillä lailla, ruokkia tunteitani kunnes ne kasvoivat sietämättömiksi. Halusin, että koko elämäni tuntuisi yhtä kuumeiselta ja pakahduttavan merkitykselliseltä, niin että jopa värit ja sää ja maut olisivat täyteläisempiä. Sitä lauluissa luvattiin, sitä ne luotasivat minusta esiin.

Emma Cline: Tytöt
Alkuteos The Girls, 2016
Suom. Kaijamari Sivill
Otava, 2016
298 s.
(oma kirjaostos)

14-vuotiaan Evien vanhemmat ovat eronneet, ja häntä ollaan lähettämässä sisäoppilaitokseen. Hän on yksinäinen, erkaantunut ainoasta ystävästään, kunnes törmää kolmeen tyttöön, joiden elämäntyyli vaikuttaa houkuttelevalta ja huolettomalta. Tytöt asuvat kaupungin ulkopuolella ranchilla kommuunissa, jota johtaa karismaattinen Russell. Kommuunin jäsenet ovat valmiita Russellin puolesta mihin vain ja uskovat tämän kykyihin sokeasti. Tämä johtaa karmeisiin tapahtumiin.

Evie tarkastelee tuota aikaa, 1960-luvun Kaliforniaa, kirjan nykyhetkessä vuosikymmeniä myöhemmin, aikuisen suodattimen läpi. Silti hän uskoo olleensa jo 14-vuotiaana harvinaisen tarkkanäköinen: "--olin tahtomattani alkanut huomata kaikki pikkuruiset muutokset valtasuhteissa ja tilanteen hallinnassa, väistöt ja pistot."

Jäin miettimään kirjan lyhyttä ja ytimekästä nimeä Tytöt. Ainakin se kuvaa kirjan kertojan, Evien, tapaa havainnoida ranchin tyttöjä, heidän tapojaan ja suhteitaan. Ylipäätään Evie pohtii hyvin aikansa naisen asemaa - ja toki lukija voi miettiä, ovatko samat asiat ajankohtaisia edelleen. Esimerkiksi parisuhteessa "Tytöt ovat hyviä värittämään harmittavat tyhjät kohdat" eli selittämään toisen käytöstä keksimällä sille itselleen mieleisiä syitä. Toivottavasti kuitenkin on päästy eteenpäin tämäntyyppisistä kuvioista: "Kaiken sen ajan, jonka minä olin käyttänyt valmistautumiseen - olin lehdistä oppinut, että elämä on pelkkä odotushuone, kunnes joku huomaa - pojat olivat käyttäneet omaksi itsekseen kasvamiseen" ja "Tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä."

Yleensä ottaen vieroksun todellisiin rikoksiin jollain tavoin pohjaavaa fiktiokirjallisuutta. Koen, että on väärin tehdä rahaa oikeiden ihmisten kuolemalla, ja lisäksi on vaarana kasvattaa jonkun murhaajan mainetta ja sitä kummallista mystiikkaa, joka joihinkin rikollisiin tuntuu liittyvän. Clinen kirjassa yhteyttä tositapahtumiin ei ole kirjoitettu auki tekstiin, vaan Charles Mansonin johtama kultti mainitaan vain kirjan liepeessä. En itse lukijana tuntenut tarvetta enkä halunnut käydä lukemassa, missä määrin kirjan tapahtumat muistuttavat Mansonin seuraajien tekoja. Mielestäni tuollaisia yksityiskohtia olennaisempaa on se, miten Cline kuvaa Russellia ja tämän tapaa käyttää valtaa. Kirja on yksi tulkinta siitä, mikä saa ihmiset mukaan tämäntapaisiin ryhmiin ja äärimmäisiinkin tekoihin.

Ns. kaikki ovat jo lukeneet tämän kirjan, ja mielipiteet tuntuvat hiukan jakaantuneen. Katjan mielestä moni seikka kirjassa jää pintaraapaisuksi, mutta kirja on silti vahva kuvaus viettelyksestä ja vaarasta, ja tästä olen kyllä samaa mieltä. Krista on pitänyt kirjasta, muttei rakastunut palavasti. Hennan mieleen kirja on palauttanut, millaista oli olla nuori ja elämänjanoinen. Vähän sama ajatus itsellänikin, tosin tässä suhteessa kirja vertautuu minulla Aino Kiven Maailman kauneimpaan tyttöön, jonka luin sattumalta juuri ennen tätä. MarikaOksa suosittelee tätä kesäkirjaksi, ja kieltämättä tätä olisi ollut mukava lukea rannalla tai vaikka kuistilla elokuun illassa. Kirjassa on toki paljon rumaa ja vastenmielistäkin, niin kuin Riitta K huomauttaa. Main mielestä Cline on kirjoittanut tällä teoksella itsensä suoraan tähtiradalle. Itsekin odotan, mitä Cline jatkossa kirjoittaa.

Itse olen tyytyväinen, että luin Tytöt. Kuten sanottua, eniten minua jäi kiinnostamaan se, miksi toiset ovat niin vaikutuksille alttiita ja valmiita äärimmäisiin tekoihin. Kirja antoi tämän pohtimiseen aineksia, ja siksi se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
Into Kustannus, 2016
329 s.
Kansi: Tex Hänninen
(Kirjastolaina)
"Tämä on helvetin kornia. Eikö olekin?" Aliisa sanoo. Nyökkään.
"Mutta silti niin vitun totta", hän jatkaa ja nauraa ja itkee yhtä aikaa.

Joskus on tarpeen palauttaa mieleen, millaista oli olla teini. Kipuileva, kiihkeä, itseään täynnä. Aino Kivi kuvaa esikoisromaanissaan neljän siskoksen kasvua. Kirja alkaa 90-luvulta, jolloin teini-ikäinen Aliisa kokee Kurt Cobainin kuoleman niin voimakkaasti kuin nyt se vain teiniin voi vaikuttaa. Vuotta nuorempi sisar Ada on saanut harteilleen erilaisen roolin, nuoremmista siskoksista huolehtijan paikan. Vuosia myöhemmin ääneen pääsevät vuorostaan Anni ja Alma. Kirjan sisarukset kasvavat toinen toistensa varjossa, kukin hakien paikkaansa auringossa omalla tavallaan.

Kenties johtuen siitä, että luin kirjaa aika pienissä katkelmissa aluksi, se oli minulle lukukokemuksena vähän epätasainen. En ymmärtänyt alkupuolella olleiden Kurt Cobain -katkelmien tarkoitusta; minulle kirja olisi toiminut paremmin ilman niitä. Annin osuus keskellä kirjaa tuntui jossain määrin kliseiseltä (tiedättehän sen tavallisen nuorisoelokuvatarinan, jossa yksinäinen, syrjäänvetäytyvä tyttö tutustuu johonkin astetta hurjempaan tyyppiin ja tekee tämän kanssa asioita, joita ei olisi ajatellut koskaan tekevänsä). Toisaalta pidin kirjasta paljon, varsinkin lopusta, jossa säröinen perhekuva alkaa hahmottua kokonaisuudeksi.

Kaiken kaikkiaan Maailman kaunein tyttö teki siis vaikutuksen, koska kirjassa on paljon todelta tuntuvia ajatuksia nuoren ihmisen elämästä, sisaruudesta ja perheestä, rakkaudesta. Samassa perheessä kasvaneetkin kokevat asiat kovin eri tavoin, ja sen Kivi mielestäni tavoittaa. Siinä missä toinen sisar pohtii: --jos joku olisi katsonut meitä ikkunan takaa, hän olisi luullut meitä onnellisiksi. Ehkä me olimmekin. Kuka sen tietää. Ehkä olimme onnellisten puolella perheiden suuressa vertailussa. Kuka tietää, mikä riittää rakkaudeksi. Ehkä paljon vähemmän kuin voisi uskoa, toisen kokemus on, että Sitä, mistä ei saanut puhua, oli loputtoman paljon, ja määrä kasvoi joka päivä.

Aino Kivi on teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija, mutta ehkäpä häneltä voidaan odottaa jatkossakin myös proosaa? Maailman kaunein tyttö oli myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Kun ihmiset vanhenee, ne unohtaa millaista on olla tällainen, hän sanoo. Tämänikäinen. Niistä tulee kaikista samanlaisia jäykkiä idiootteja.

Niinpä. Siksi tarvitaan tällaisia kirjoja. 

(Kirjassa on osana Aliisan päiväkirjamerkintöjä, ja sen vuoksi etsin kirjakuvaan rekvisiitaksi omia päiväkirjojani synkästä teini-iästäni 90-luvun lopulta. Niiden parissa vierähtikin sitten ilta jos toinenkin. Tekisi mieli sanoa sille teini-ikäiselle Hannalle, että usko pois, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Mutta uskoisiko se? Ei. Se aika oli vain elettävä.)

Kirjasta on blogattu melko paljon, nostan esiin muutaman. 90-luvun nostalgiaan on päässyt sisään esim. Mari A. Samoin Hurja hassu lukija on antanut kirjalle viisi tähteä. Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikakin on rakastunut Kiven teokseen. Kovin kriittisiä arvioita en löytänyt ainakaan äkkiseltään ollenkaan.

Edit. Lukutoukan kulttuuriblogin Krista on saanut haastatella Kiveä. Mielenkiintoista kuulla kirjan syntyprosessista!

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (klassikkohaaste)

Tämän postauksen piti ilmestyä eilen osana kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Luin kirjan kyllä hyvissä ajoin, mutta olin eilen lopulta niin väsynyt, etten jaksanut istahtaa koneelle viimeistelemään tätä postausta. Olkoon nyt sitten tällainen mattimyöhäinen klassikkohaastepostaus (ja lopussa selviää, minkä toisen haasteen aloitan tällä).



Klassikkohaasteen koontipostaus on Niinan Yöpöydän kirjat -blogissa.


Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Alkuteos The Remains of the Day, 1990
Suom. Helene Bützow
Tammi, lukemani painos v. 2001
(omasta hyllystä)

Ensinnäkin on tietysti kysyttävä, voiko kirja, joka on minua nuorempi, olla jo klassikko? Kazuo Ishiguro on kuitenkin saavuttanut merkittävän aseman kirjailijana, ja Pitkän päivän ilta on hänen tunnetuin teoksensa, joten päätin laskea sen klassikoksi.

Jos ei tietäisi kirjan ilmestyneen vuonna 1990, sitä voisi tyylinsä puolesta luulla paljon vanhemmaksikin. Teos sijoittuu 1920-1950-luvuille ja kuvaa sen ajan Englantia.

Teoksen nykyhetkessä on kesä 1956. Hovimestari Stevensin elämä on kokenut edellisten vuosien aikana suuren muutoksen, kun hänen isäntänsä lordi Darlington on kuollut ja uudeksi työnantajaksi on tullut amerikkalainen herra Farraday.

Stevens ottaa tavoistaan poiketen lomaa ja lähtee muutaman päivän automatkalle. Hän haluaa tavata neiti Kentonin, joka on ollut aikanaan samassa talossa taloudenhoitajana, mutta on nyt ollut jo parikymmentä vuotta rouva Benn. Voisiko neiti olla taas neiti ja haluta palata entiseen työpaikkaansa?

Tätä selvittäessään Stevens kerii auki muistojaan. Erityisen raskasta hänelle tuntuu olevan se, että vaikka hän lordin palveluksessa kokee olleensa mukana Euroopan historian merkittävissä käänteissä, hänen muistoiltaan on tavallaan eräiden sattumusten summana viety arvo. Tämä tuntuu aiheuttavan hänelle jonkinnäköisen identiteettikriisin. Toisaalta Stevens on kertomansa perusteella ollut aina melko erikoinen persoona. Kunnia ja arvokkuus tuntuvat menevän kaiken edelle, mutta lukija voi jäädä miettimään, onko hänen käytöksensä esimerkiksi isänsä kuoleman yhteydessä lopulta kunniakasta vai epätoivoinen yritys tukahduttaa kaikki tunteensa ja jatkaa työtään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Neiti Kentonkin kysyy: Herra Stevens, miksi miksi miksi teidän täytyy aina teeskennellä? Lukijalle Stevensin käytöksen ja valikoivan muistin seuraaminen tuottaa toki huviakin. Aina siellä täällä huoliteltu kuori rakoilee ja lukija saa tietää Stevensistä ja hänen tunteistaan enemmänkin - ja ehkä jopa tykästyy häneen henkilönä. Esimerkiksi Stevensin pohdinnat huumorista, vitsailusta, niiden vaikeudesta ja tarpeellisuudesta ovat sympaattisia.

Heinäkuussa ryhdistäydyn ajastamaan postaukseni hyvissä ajoin oikeaan päivään, kun on seuraavan klassikkohaasteen vuoro! Sitä isännöi Tuomas Tekstiluola-blogista.

Se toinen mainitsemani haaste, jonka aloitan tällä kirjalla, on nimeltään #hyllynlämmittäjä. Se on saanut alkunsa Sivumennen-kirjapodcastista. Haasteen ideana on poimia omasta hyllystä kaksitoista kirjaa, jotka ovat toistaiseksi lukematta, ja lukea ne vuoden aikana. Lähdin haasteeseen mukaan mielelläni, koska olin jo aiemmin asettanut tavoitteekseni lukea tänä vuonna enemmän kirjoja, jotka itse omistan.

Sen koommin mieheni kuin minäkään emme muista, mistä Pitkän päivän ilta on ilmaantunut kirjahyllyymme. Sen tiedän, että olen pakannut sen useaan kertaan muuttolaatikoihin miettien, että ilmeisesti tämä olisi jokin lukemisen arvoinen kirja. Kirja saa siis kunnian aloittaa hyllynlämmittäjä-haasteeni, koska se on ollut hyllyssä näistä pisimpään. Kaiken kaikkiaan hyllynlämmittäjä-pinoni näyttävät tältä:


maanantai 30. tammikuuta 2017

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Nyttemmin tiedän, että se mihin ihminen uskoo muuttuu usein pysyväksi, ja sitä mikä on pysyvää ei voi hävittää.



Chigozie Obioma: Kalamiehet
Alkuteos The Fishermen, 2015
Suom. Heli Naski
Atena, 2016
336 s.
(kirjastolaina)

Kiinnostuin nigerialaislähtöisen Chigozie Obioman teoksesta Kalamiehet ennen muuta muitten bloggareiden tekstien perusteella. Kirja ei kuitenkaan heti napannut minua otteeseensa, ja olin jo luovuttamassa sen suhteen, mutta halusin kuitenkin selvittää, mistä niin moni on tässä kirjassa vaikuttunut. (Esimerkiksi Blogistanian Globalia -äänestyksessä Kalamiehet sai neljänneksi eniten pisteitä.)

Kirjassa kerrotaan ennen muuta veljestarina: neljän pojan, Ikennan, Bojan, Obemben ja Benin, tarina. Poikien isä lähtee töihin toiseen kaupunkiin ja vannottaa poikia tottelemaan äitiään, jolla on täysi työ pienempien sisarusten kaitsemisessa ja torikauppiaan tehtävässä. Toisaalta pojat ovat kuin keitä tahansa 1990-luvun lapsia, joiden elämään kuuluu koulua, Rambo-leikkejä ja jalkapalloa, mutta kuitenkin he elävät maassa, jossa on monenlaisia levottomuuksia. Pojat ovat kristitystä perheestä, mutta myös taikauskolla, kuten hengillä ja ennustuksiin luottamisella, on kylän ihmisten elämässä suuri osa.

Niinpä kun paikallinen kylähullu ennustaa, että yksi veljeksistä tulisi tappamaan toisen, se suistaa ensin vanhimman veljen, Ikennan, raiteiltaan. Hän ei tahdo enää olla missään tekemisissä nuorempien sisarustensa kanssa ja tuhoaa heille tärkeitä yhteisiä tavaroita. Tästä käynnistyy kierre, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Kirja käsittelee vahvoja teemoja: vihaa, pelkoa ja kostoa, perheyhteisöä.

Viha on iilimato: otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten.

Kirjan voi lukea tietämättä mitään Nigeriasta, mutta lienee hyvän kaunokirjallisen teoksen merkki, että se saa myös kiinnostumaan ja etsimään lisää tietoa kuvaamastaan aiheesta. Tähän ovat avuksi kirjailijan jälkisanat, joissa hän kertoo, millä tavoin veljesten tarina rinnastuu Nigerian poliittisiin ongelmiin.

Teoksen lopussa on onneksi toiveikas sävy, eli lukijan ei tarvitse jäädä lohduttomaksi. Kirja ei kuitenkaan päästä helpolla, vaan jättää paljon pohdittavaa.

Kirjasta on siis blogattu paljon, joten linkkaan vain Maijan suosituksen, josta kirjan alun perin poimin muistiin, sekä Kirjakaapin kummituksen Jonnan bloggauksen, johon on koottu lista linkkejä muihin blogeihin.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2016 - omat ääneni



Tänään on se päivä, kun kirjabloggarit valitsevat omasta mielestään parhaat vuonna 2016 julkaistut kirjat, neljässä eri kategoriassa. Itse osallistun äänestykseen nyt toista kertaa, ja äänestän tietokirjoja, kotimaisia kirjoja ja käännöskirjoja. Lastenkirjoja en ole blogissa juuri esitellyt, joten jätän Kuopus-kategoriassa äänestämisen muille.

Toisaalta pohdituttaa, etten suinkaan ole lukenut kaikkia viime vuonna julkaistuja kiinnostavia kirjoja. Olen kuitenkin lukenut monen monta toinen toistaan hienompaa kirjaa, jotka ovat vieneet minut mukanaan: saaneet ajattelemaan, viihdyttäneet, herättäneet tunteita, tehneet minusta ehkä taas hippusen erilaisen ihmisen. Tuntuu mukavalta ajatukselta vielä nostaa esille joitakin niistä. Nämä ovat siis täysin subjektiivisesti parhaat kirjat, joita minä satuin lukemaan vuonna 2016 julkaistujen teosten joukosta.
Blogistanian Tieto 2016 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2016 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2016 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Tämän palkinnon pisteet koostaa Kirjakaapin kummitus -blogi.

Omat ääneni menevät Tieto-kategoriassa seuraaville kirjoille:

3 pistettä: Yuval Noah Harari - Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
2 pistettä: Elina Järvi, Tiina Hotti & Olga Poppius - Error. Mielen häiriöitä
1 piste: Pauliina Vanhatalo - Keskivaikea vuosi
Blogistanian Globalia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Tätä palkintoa emännöi tänä vuonna Yöpöydän kirjat -blogi.

Omat ääneni menevät Globalia-kategoriassa seuraaville kirjoille:
3 pistettä:  Elena Ferrante - Loistava ystäväni
2 pistettä: Sara Stridsberg - Niin raskas on rakkaus
1 piste: Maylis de Kerangal - Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Blogistanian Finlandia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novelli- ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Tämän palkinnon emäntäblogina on tänä vuonna Lukutoukan kulttuuriblogi.

Itse annan Finlandia-kategoriassa ääneni seuraaville kirjoille:

3 pistettä: Emma Puikkonen - Eurooppalaiset unet
2 pistettä: Ina Westman - Syliin
1 piste: Juha Itkonen - Palatkaa perhoset

Huh, että tuo Finlandia-kategoria oli vaikea! Päädyin lopulta kolmeen hyvin erilaiseen kirjaan, ja listan ulkopuolelle jäi todella monta hienoa teosta.

Viime vuonna oli todella kiinnostavaa kiertää muiden blogeissa kurkkimassa äänestyslistoja, jotka siis linkitetään noihin emäntäblogeihin. Sain valtavasti hyviä lukuvinkkejä. Näin käy varmasti tänäkin vuonna. Kiitos siis emäntäblogeille, palkintojärjestelyissä muuten mukana oleville ja kaikille bloggaritovereille! 

lauantai 21. tammikuuta 2017

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Jos en enää ajattele, minua ei enää ole.



Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät 
Alkuteos Réparer les vivants (2014)
Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen
Kansi: Anna Makkonen
Siltala, 2016
255 s.
(Kirjastolaina)

19-vuotias Simon Limbres loukkaantuu vakavasti onnettomuudessa Pohjois-Ranskassa varhain aamulla. Kun hänet tuodaan sairaalaan, hän on lääkäreiden näkökulmasta jo kuollut: merkkejä aivotoiminnasta ei ole. Tästä alkaa hengästyttävä tapahtumaketju, joka koskettaa monia henkilöitä seuraavan vuorokauden aikana. Yhtäällä on omaisten suru ja vaikeus käsittää sitä, että ulkoisesti hyväkuntoisen näköinen poika onkin kliinisesti kuollut. Samaan aikaan käynnistyy lääkäreiden selvitystyö elinsiirroista: nuoren miehen kuolema voisi pelastaa monta elämää.

Kun sanon hengästyttävä, tarkoitan sitä konkreettisesti: kirjan virkkeet ovat ajoittain sivun mittaisia, ja niitä lukiessa liki unohtaa hengittää. Suomentamisessa on ollut varmasti haastetta. Pitkät virkkeet kuitenkin sopivat kuvaamaan hektistä tapahtumaketjua ja vaikkapa surevan vanhemman päässä pyörivää ajatusketjua. En siis kuitenkaan kokenut lukukokemusta raskaaksi. Jäin pohtimaan kuoleman määrittelyä: vasta niinkin hiljattain kuin vuonna 1959 aivotoiminnan lakkaaminen on tullut keskeisemmäksi tekijäksi kuoleman määrittelyssä kuin sydämen lyöminen. Tämä tekee elinsiirrot mahdolliseksi. Pohdin myös eettisiä kysymyksiä, joita sairaalan työntekijät kohtaavat: omaiset ovat juuri kuulleet musertavan uutisen, ja silti heiltä pitäisi saman tien saada suostumus elinluovutukseen.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on de Kerangalin yhdeksäs romaani, jolle on myönnetty Ranskassa kymmenen kirjallisuuspalkintoa. Kirjailijan muuta tuotantoa ei ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ole suomennettu - sitä odotellessa.

Muissa blogeissa esim.: LukuneuvojaReader, why did I marry him?Ullan luetut kirjatLukuisaMummo matkalla.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa -projekti alkaa!



Ylen suuri satsaus Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoteen on laaja Kirjojen Suomi -kokonaisuus, johon kuuluu 101 kirjan esitteleminen: kirja jokaiselta vuodelta itsenäisyyden ajalta, ja loppuvuodesta mukaan saadaan myös vuoden 2017 kirja. Suuri osa kirjoista on myös luettavissa verkossa.

Yle kertoo hankkeesta näin:

Millainen Suomi välittyy kaunokirjallisuudestamme sadan vuoden ajalta? Kirjojen Suomi tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa.

Kirjojen Suomen sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään satayksi kirjaa – kirja jokaiselta vuodelta. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.

101 kirjan lista ja paljon muuta tietoa löytyy Ylen sivulta: 101 kirjaa. Facebookissa hanketta voi seurata sivulla Yle Kirjojen Suomi. Kaikissa some-kanavissa tunniste on #kirjojensuomi.

Kirjalistaa käsitellään koko vuoden 2017 ajan kahdesti viikossa Aamu-tv:n 101 kirjassa sekä Yle Radio 1:n Sadan vuoden kirjat -sarjassa. Ja tässä tulee se minua ja muita kirjabloggareita koskeva osuus: minä ja 80 muuta bloggaria olemme lupautuneet esittelemään kirjat blogeissamme vuoden mittaan. Bloggaukset ilmestyvät samaan tahtiin tv- ja radio-ohjelmien kanssa, eli kahdesti viikossa, vuoden 2016 kirjasta aloittaen. Listalta puuttuu vielä vuoden 2017 kirja, jonka valintaan saavat syksyllä osallistua Ylen mukaan kaikki.

Ennakko-odotuksia omista esiteltävistä kirjoistani

Itselleni osui sadan kirjan listalta esiteltäväksi ensinnäkin vuoden 1983 kirja, palkitun Joni Skiftesvikin novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. Bloggaan siitä toukokuun alussa. Olen lukenut kirjan joskus aiemminkin ainakin suurimmilta osin, ja sen niminovellia ja novelliin pohjaavaa lyhytelokuvaa olen käyttänyt opetuksessakin. Olen ilahtunut siitä, että Skiftesvik on listalla mukana, koska aikomukseni on ollutkin lukea enemmän hänen kirjojaan (ks. postaukseni hänen uusimmasta romaanistaan). Skiftesvikin tekstit sijoittuvat usein hänen kotiseudulleen, eli Oulun seudulle, josta itsekin olen kotoisin. Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -kokoelman novellit kuvaavat muutakin kuin 1980-luvun Suomea, mutta pyrin tässä projektissa lukemaan sitä nimenomaan tuon ajan Suomen kuvana. Kokoelmassa on esimerkiksi kaksi niistä novelleista, joihin perustuu elokuva Katsastus (1988), ja luulen, että sitäkin tulee postauksessa sivuttua. Tiedän ihmisiä, jotka osaavat elokuvan repliikit ulkoa vaikka unissaan. Pikkuvikoja, heleppo korjata.

Koska hankkeessa mukana ei ole ihan sataa bloggaria, muutamalle halukkaalle riitti esiteltäväksi myös toinen kirja. Itse sain kirjan, josta en ollut aiemmin kuullutkaan: Kaarlo Hännisen (1876 - 1939) teoksen Kiveliön karkurit - saksalaisten sotavankien seikkailuja Lapin ja Pohjois-Suomen erämaissa, joka on ilmestynyt vuonna 1923. Onneksi tämän kirjan esittelyvuoro koittaa vasta marraskuussa, koska kirjaan perehtyminen vaatii minulta hiukan taustatyötä. Mielenkiintoista, että vaikka kirjat siis arvottiin bloggarien kesken, sain näköjään toisenkin nimenomaan pohjoisesta kotoisin olevan kirjailijan: Hänninen on syntynyt ja kasvanut Kuusamossa ja toiminut opettajana Kemissä. Sittemmin hänestä tuli kansanedustaja, joka näyttää Wikipedian mukaan ajaneen nimenomaan Kuusamon asioita, ja useat hänen kirjansakin sijoittuvat Kuusamoon. Tämän kirjan kohdalla tulee tarpeeseen se, että kirja on luettavissa Kansalliskirjaston sivulla (vaatii joko Yle-tunnuksen tai kirjastotunnukset), koska ainakin Oulun kirjastoissa kirjaa on vain ei-lainattavana arkistokappaleena. Luulen, että haluan silti käydä lehteilemässä ihan paperikirjaakin - eri tavalla siitä aistii ajan tunnelman.

Ajatuksia listasta kokonaisuutena

Sadan kirjan valikoiminen ei taatusti ole ollut helppo tehtävä. Lista varmaan herättää monenlaisia mielipiteitä, mutta omasta mielestäni kattaus on ilahduttavan monipuolinen. Mukana on joitakin melko itsestäänselviä kansalliskirjallisuutemme kivijalkoja (Sinuhe, Tuntematon sotilas), mutta ilahduttavasti myös ehkä jo vähän unohduksiinkin painuneita kirjoja. Mukaan on valikoitu myös runoja ja näytelmiä sekä jonkin verran lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mikä on hienoa sekin. Itse laskesḱelin, että olen tainnut lukea listan kirjoista vain kuusitoista. Mukana on toki paljon kirjoja, joihin olen tutustunut jollain tavoin kirjallisuuden opinnoissa tai opetuksen yhteydessä. Listalla on myös paljon sellaisia kirjoja, jotka olen halunnut lukea. Ajattelinkin, että sen lisäksi, että bloggaan yllämainituista kahdesta kirjasta, lukisin jokaiselta muulta vuosikymmeneltä ainakin yhden teoksen - luultavasti ihan omaan tahtiini, jos en hankkeen esittelyvauhdissa pysy.

Hieno lukumatka eri vuosikymmenten Suomeen on siis tulossa! Miten aiot olla mukana?


maanantai 2. tammikuuta 2017

Miika Nousiainen: Juurihoito




Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava, 2016
332 s.
(Joululahjakirja)

Pekka on eronnut ja tapaa lapsiaan vain joka toinen viikonloppu. Miten tässä näin kävi, vaikka hän yritti kaikkensa? Ukko Nooa meni saunaan ja laittoi laukun naulaan. Ja oli sillä perusteella kunnon mies. Mä olin paska mies vaikka laukun laittamisen lisäksi tein kaks tuntia päivässä luomuruokaa koko perheelle.

Kysymys oman avioliiton kariutumisesta johdattaa Pekan etsimään isäänsä, joka äidin sanojen mukaan lähti ostamaan saunalimsaa pojan ollessa kolmivuotias eikä siltä reissulta palannut. Ensin Pekka löytää hammaslääkärin, Eskon, jolla on sama sukunimi ja joka tunnistaa Pekan veljekseen jo hampaista, vaikka sen myöntäminen vaikeaa onkin. Jälleennäkemiset kadonneiden sukulaisten kanssa eivät ole ihan niin kuin tv-sarjoissa, mutta se on saatettava loppuun, minkä on kerran aloittanut - oli kyse sitten juurihoidosta tai omien juurien selvittämisestä.

Puoliväliin asti ajattelin lukevani hauskaa kirjaa. Sitten rupesin miettimään, että itse asiassa näille henkilöille tässä suvussa on tapahtunut todella synkkiä asioita. Niitä kuitenkin käsitellään siten, ettei lukijan tarvitse rypeä menneissä kurjuuksissa. Sisarukset ovat sisaruksia, vaikka löytäisivät toisensa vasta aikuisiällä. Dialogi on soljuvaa. Sehän nyt vielä puuttuis jos ihmiset alkais murheitaan jakamaan. Parempi että asiat on päin persettä yhdellä eikä koko porukalla.

Kirja sai pohtimaan rakkautta, joka ilmenee niin monin tavoin ja joista kaikista on usein niin vaikea puhua: sisarusrakkaus, vanhemman rakkaus lapseen ja lapsen rakkaus vanhempaan. Moneen ihmissuhteeseen kietoutuvat myös häpeä ja anteeksianto. Taustalla vaikuttaa sattuma: se, millaiseen aikaan ja paikkaan ja millaisille vanhemmille sattuu syntymään, määrää lopulta aika paljon, muttei suinkaan kaikkea.

Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalle tästä on tullut suosikki Nousiaisen kirjoista. Itse pidin aikanaan Vadelmavenepakolaisesta, vaikka sen huumori ja tapahtumat menivät osin jo yli ymmärrykseni. Maaninkavaara ei jättänyt kovin vahvaa muistijälkeä, mutta äärimmäisyyksiin taidettiin mennä siinäkin. Itsekin siis ehkä nostaisin Juurihoidon ykkössijalle lukemistani Nousiaisen kirjoista. Metsäjätti on vielä lukematta.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja on nostanut esiin asian, jota itsekin lukiessa mietin: kirjassa on paljon huomioita ja mielipiteitä ihmistyypeistä, ajan ilmiöistä ja arjen elämisestä, ja vaikka ne esitetään kirjan henkilöiden ajatuksina, täytyy ehkä jossain määrin olla samanlainen maailmankatsomus kuin kirjoittajalla, jotta näistä pohdinnoista ei ärsyynny. Kirjassa käydään niin Thaimaassa kuin Australiassakin ja nostetaan esille turismin epäkohtia ja vaikkapa aboriginaalien kohtelua. Varsin sujuvasti Nousiainen saa nämä asiat toki yhdistettyä kirjan henkilöiden kohtaloihin.

Juurihoidon ovat lukeneet myös esimerkiksi Varpu Kirsin book clubissa, Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogissa sekä Pienen kirjaston Katri.

Olisi jännä nähdä, miten tämä kirja on toteutettu teatteriesityksenä - harmi, että siltä viikonlopulta, kun olen nyt keväällä menossa Helsinkiin, kansallisteatterin näytökset on loppuunmyyty. En tiedä, onko toivoa, että näytelmä jatkaisi ohjelmistossa vielä syksyllä.

Asetin muuten Goodreadsiin tavoitteekseni lukea tänä vuonna 60 kirjaa. Viime vuonna bloggasin 53 kirjasta, mutta luin muutaman enemmän, joten 60 on sopivan realistinen mutta ei stressaava tavoite. 

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Loppuvuoden 2016 käsitöitä

Vuonna 2016 blogistani tuli selkeästi entistä enemmän kirja- kuin käsityöblogi.

Halusin silti lyhyesti kuvata loppuvuoden 2016 käsityöt, vaikkapa vain muistutukseksi itselleni. Vaikka syksy on ollut varsin kiireinen, yllättävän paljon olen kuitenkin ehtinyt tekemään.

Sukkia kummipojille

Minun ja mieheni kummipojat saivat ihan perussukat, lankoina Nordia Ville ja Gjestal Janne. Molempien sukkaparien koko on n. 35-36.

Kettukarkkisukat



Kummipoikien äiti puolestaan sai kettukarkkisukat. Lankana Gjestal Janne. Kettukarkkikuvion piirtelin itse netistä löytyneitten mallien pohjalta. Jälkiviisaana sanoisin, että ainakin varressa olisi kannattanut tehdä ketun kuonon pää silmuikoita jäljitellen, kuten silmätkin on tehty, sillä vaikka lisäsin kuonon ympärille muutaman punaisen silmukan, oli punaisen langan kuljettelu keltaisen takana haastavaa.

Kännykkäpussukka


Lankakorin pohjalta löytyi jämäkerä sammalenvihreää Novitan Otava-nimistä lankaa, joka riitti juuri ja juuri kuvassa olevan kännykkäpussukan virkkaamiseen. Pussukkaan ei ole sen kummempaa ohjetta. Ajatus olisi, että se pitäisi puhelimen vähän edes suojassa kylmältä, koska akku hyytyy usein äkkiä ulkosalla. Alun perin olin ajatellut huovuttaa pussukan, jotta siitä tulisi paksumpi, mutta tämä langanjämä ei sellaiseen riittänyt.

Sukkia juhlavuoden vauvoille


Kirjoitin jo kesällä hyväntekeväisyyskäsityöprojekteista, joissa olen mukana: teen sukkia vauvoille ja veteraaneille. Kuka tahansa voi ottaa osaa keräykseen, jonka tavoite on saada kaikki Suomen 100-vuotisjuhlavuonna 2017 syntyvät vauvat sukitettua sinivalkoisilla villasukilla. Vauvoja arvellaan tänä vuonna syntyvän liki 56 000 ja sukkia on koossa vajaat 8000 paria, eli tarvetta on vielä paljon. Lisää tietoa, keräyspisteet ja keräysvastaavien yhteystiedot löytyvät Facebookista ryhmästä Villasukkakeräys juhlavuotena syntyville. Keräys jatkuu vuoden 2017 joulukuuhun asti. Minulla näitä pikkusukkia on valmistunut vasta neljä paria. Postitin nämä Kätilöopiston keräysvastaavalle, koska siellä oli tällä hetkellä isompi pula sukista kuin Oulussa. Näitä tulee varmasti tehtyä vuoden mittaan lisääkin, ja sitten toimitan varmaankin OYS:iin Lankamaailman kautta.

Villasukkia veteraaneille


Samoin kuka tahansa voi neuloa ns. juhlavuosisukat veteraaneille. Ohjeiden saamista varten on syytä liittyä tai olla joku yhteyshenkilö Facebook-ryhmässä "Villasukat veteraaneille, Suomi 100 vuotta". Näitä minulla on valmiina kuusi paria, vyötteet vielä tulostamatta. Odotan tietoa jakoaikataulusta ja neulon sitten tarpeen mukaan vielä jonkin parin. Lankoja olisi jo valmiina (Harmaa lanka on Nordia Villeä, mutta raitalankoina olen käyttänyt Seitsemää veljestä, koska Villen sininen sävy on mielestäni liian tumma. Kaikki ovat joka tapauksessa ryhmän ohjeissa mainittuja värejä ja lankoja).

Laskeskelin tässä, että kaiken kaikkiaan neuloin tai virkkasin vuonna 2016
- 19 paria sukkia
- viidet kämmekkäät
- yhden huivin
- yhdet säärystimet
- yhden kännykkäpussukan.

Keskeneräisiä käsitöitä on laatikossa tällä hetkellä kolme: yksi vauvanpeitto, omat polvisukat sekä happypotamus, jonka aloitin jo yli vuosi sitten, mutta into sen tekemiseen lopahti. Lisäksi aikomukseni on tehdä hypistelymuhveja vanhusten psykiatriselle osastolle.