perjantai 30. joulukuuta 2016

Epähaaste: kolme viipaletta kulttuurista

Ihana Lukutoukka-Krista vinkkasi minulle loppukesästä Kolme viipaletta kulttuurista -epähaasteesta. Epähaaste on lähtenyt liikkeelle Irenen Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogista. Haaste ei siis ole varsinainen haaste, jossa olisi säännöt jne, vaan ajatus on lähestyä kulttuuria jostain vapaasti valitsemastaan näkökulmasta, esimerkiksi sitä kautta, mitkä ovat olleet kolme viimeisintä kulttuuritapausta, joiden seurassa on ollut ilo olla.

Rupesin vastaamaan tähän silloin kesällä. Kirjoitin kesäteatterista ja kesälomareissun museovierailuista, mutta jäin miettimään kolmatta viipaletta, joten postaus jäi blogiin luonnossivuksi. Mitä enemmän aikaa kului, sitä hassummalta tuntui jatkaa tuota postausta, mutta idea jäi elämään. Olisi kiva tuoda tänne blogiin joskus muutakin kulttuuria kuin kirjoja. Tässäpä siis kolme viipaletta kulttuurista, joista olen nauttinut vuonna 2016. Saapi ottaa onkeensa tämän epähaasteen, itse kukin, halutessaan, omaan aikatauluun sopivasti.

Vuoden 2016 elokuva
Näitä logoja tuli aikanaan piirreltyä sinne sun tänne, ja edelleenhän tuo sujuu.

Olen joskus aiemminkin tainnut mainita blogissani nuoruuteni jokseenkin fanaattisesta Apulanta-vaiheesta. Vuosina 1998-2000 kokosin bändistä leikekirjaa, kävin kaikilla keikoilla Oulun seudulla ja osasin tietenkin kaikki sinkkujen b-puoletkin ulkoa (luovuin kuitenkin sinkkujen ostamisesta siinä vaiheessa, kun biisit olivat sentyyppisiä kuin Japa-japa-jaa ja Rai-rai-rai). Ylioppilaskokeessa vietin äikän aineistoainetta kirjoittaessa varmaan tunnin sen parissa, miten saisin siteerattua tekstissäni jotain Apulannan biisiä. Pari vuotta sitten Apulannasta ilmestyi Ari Väntäsen kirjoittama kirja, Kaikki yhdestä pahasta, ja sen lukeminen oli mukava nostalgiamatka noihin aikoihin.

Sanomattakin siis selvää, että Tuukka Temosen ohjaama Teit meistä kauniin oli minulle tämän syksyn odotetuin elokuva, eikä turhaan. En pysty arvioimaan elokuvaa mitenkään objektiivisesti, mutta ainakin parikymmentä vuotta (Mitä hittoa?! Oon vanaha!) Apulannan uraa seuranneelle se oli elämys. Elokuva kertaa sen, mistä kaikki alkoi 1990-luvun alun Heinolassa. Monet asiat olivat toki tuttujakin esim. tuosta Väntäsen kirjasta. Silti elokuvan aikana niin itketti kuin naurattikin. Erityisesti nuoret näyttelijät olivat ottaneet roolinsa hienosti haltuun: Tatu Sinisalo oli äänenpainoineen ja ilmeineen ällistyttävästi esikuvansa Tonin kaltainen, Iiro Panula oli vakuuttava kovis-Tuukka ja Teppo Manner oli symppis Mandyn perään haikailevana Sipenä. (Niin ja Roope Salminen ei ollut yhtään ärsyttävä Anttina.)

Näin elokuvan ensin ensi-iltakiertueella ilmaisnäytöksessä Ouluhallissa, jonne sain lipun vapaaehtoistöiden kautta. Elokuvan jälkeen esiintyi niin elokuva-Apulanta kuin oikeakin Apulanta, ja paikalla oli myös Mandy (siis se oikea, aikanaan bändissä bassoa soittanut Mandy). Ainutkertainen elämys. Sittemmin kävin katsomassa elokuvan myös maksavana asiakkaana elokuvateatterissa, ja jotenkin tuntuu, että vaikka dvd alkaa olla jo vähän aikansa elänyt formaatti, ehkä tämän elokuvan voisi myös ostaa omaksi.

Elokuva-Apulanta Ouluhallissa 1.9.2016. Itse otettu kuva.

Vuoden 2016 tv-ohjelma



Copyright: MTV

En nykyisin ehdi katsoa koskaan tv:tä - onneksi on Katsomo, Yle Areena ja Ruutu. Jossain vaiheessa syksyä huomasin muutaman kirjallisuusihmisen tviittailevan silloin tällöin Pitääkö olla huolissaan -ohjelmasta. Hyppäsin ohjelmaan mukaan vähän jälkijunassa, mutta katsoin kaikki jaksot Katsomosta, hohotellen holtittomasti. Ohjelman idea on yksinkertainen, mutta Tuomas Kyrö, Kari Hotakainen, Miika Nousiainen ja Jenni Pääskysaari sanailevat hauskasti ihmisten huolista - ja aika paljon myös itsestään. Pitääkö olla huolissaan, kun vielä vähän aikaa sitten luuli olevansa nuori, mutta nyt on niin vanha, että on kehittänyt jonkinlaisen platonisen semi-ihastuksen Miika Nousiaiseen? Onneksi ohjelma jatkuu uusin jaksoin parin viikon päästä.


Vuoden 2016 teatterikokemus


Lähdin tuossa reilu kuukausi sitten toisen äikänopettajan vetämän puheviestinnän kurssin mukaan katsomaan Oulun kaupunginteatteriin Jääräpää-näytelmää. Ennakko-odotukseni eivät olleet kovin korkealla, koska Kalevan kriitikko oli arvostellut näytelmää vaikeasti seurattavaksi. Sitä esitys ei kuitenkaan ollut. Näytelmä perustuu Mikko-Pekka Heikkisen kirjaan, jonka Jukka Heinänen on dramatisoinut ja ohjannut. Kaupunginteatterin sivulla sitä kuvataan näin:  Jääräpää on kirpeä komedia ja selviytymistarina nuoresta naisesta, jonka rakkaus ja työ heittävät pohjoiseen. Pienen paikkakunnan kunnanjohtajaksi valitun Katja Karhuvuoman tulevaisuuden usko joutuu koetukselle, kun periferian pakkanen ja perinteet iskevät tuoreen kunnanjohtajan kasvoille. Köyhässä kunnassa on vähän virkavaltaa ja pitkät etäisyydet, ja pian Katja saa huomata, että oikeus on tavattu ottaa omiin käsiin. Pakkanen tulokkaan ympärillä kiristyy äärimmilleen, kun oma poliittisesti aktiivinen ja varsin jääräpäinen appiukko alkaa taistella tuoretta miniäänsä, tämän ajamia kuntaliitoshankkeita ja ylipäänsä kaikkea etelästä tulevaa vastaan. Jääräpään kuva tästä pohjoisesta maasta ja maisemasta on kaunis mutta kaunistelematon.

Näytelmässä oli vakaviakin teemoja, kuten naisiin kohdistuva väkivalta, mutta se onnistui silti myös naurattamaan. Väkivallalle siinä ei missään nimessä naureta, mutta vuorovaikutustaidoillemme kyllä. "Minulla on kaks tunnetilaa. Minua joko vituttaa tai ei vituta", kuvailee näytelmässä Katjan (Iida-Maria Heinonen) puoliso Asla (Tomi Enbuska). Pariskunnan hapuilu toisiaan kohti, ohi perinteisten roolien ja puhumattomuuden perinteen, toimi näyttämöllä hyvin.

Kulttuuripitoista uutta vuotta 2017 kaikille blogissa vieraileville! 

torstai 29. joulukuuta 2016

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta


Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Johnny Kniga, 2012
Luettu e-kirjana BookBeat-sovelluksella
(paperiversiossa 268 s.)

En ollut paikalla edellisellä kerralla lukupiirissämme, joten en tiedä, miksi tämänkertaiseksi kirjaksi valikoitui Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta. Tartuin kuitenkin kirjaan kiinnostuneena, koska näin vastikään Oulun kaupunginteatterissa näyttämösovituksen toisesta Heikkisen kirjasta, Jääräpäästä, ja se oli varsin viihdyttävä ja ajatuksia herättävä kokemus.

Terveiset Kutturasta ei ollut oikein minun kirjani, mutta lukupiirin vuoksi luin sen kuitenkin loppuun. Kirja oli myös nopealukuinen. Kirja kertoo kuvitteellisesta sisällissodasta, joka syttyy Pohjois- ja Etelä-Suomen välille joskus lähitulevaisuudessa. "Käpykylien separatismipuuhastelu" osoittautuu ihan vakavasti otettavaksi sodanjulistukseksi, johon Etelä-Suomi ei ole osannut varautua. Kirjassa piisaa toimintaa ja vauhtia, ja vähän myös seksiä porontaljoilla.

Kirjassa on monia kiinnostavia hahmoja, esimerkiksi yliopistomaailmasta aliupseeritehtäviin siirtynyt Jesse Purola, joka yrittää kovasti olla kuin idolinsa, Tuntemattoman Koskela, mutta toteaa jatkuvasti olevansa tuohon rooliin vääränlainen, otsaryppyjen suunnasta lähtien. Jessen johtama sotilasjoukkiokaan ei uusavuttomuudessaan kelpaa muuhun kuin kolaamaan autioituneen varuskunnan parkkipaikkaa. Jessen yrittäessä viitata Raatteentiehen kukaan ei tajua, mistä on kyse. Päätä pisti. Kuin aivoista murrettaisiin kuorta ja solukkoon työnnettäisiin onttoa neulaa, jolla tuo ajatusvapaa kollektiivi imee sivistyksen pimeään tyhjiöönsä. Ei jatkokäyttöön, vaan räkäistäväksi raunioille.

Toinen keskeinen hahmo on Keskisuomalaisen toimittaja Aino Riski, joka yrittää tehdä vakavasti otettavaa sotajournalismia vaikka on kovin saamelaisen vastarintaliikkeen johtajan vietävissä. Heikkinen on itse ammatiltaan toimittaja ja osaa kirjoittaa mediamaailmasta uskottavasti - ja se, miten Ainoa kohdellaan nuorena naistoimittajana maakuntalehdessä, saattaa hyvinkin olla totta yhä edelleen nyky-Suomessa.

Kirjan tyylistä tuli jossain määrin mieleen Arto Paasilinna, jonka kirjoja luin isän kirjahyllystä joskus nuorempana. Paasilinnallakin on yleensä humorististen sävyjen takana vakavampaakin sanottavaa. Myös Heikkisen kirjan voi nähdä tuovan esiin todellisia ristiriitoja, joita aluepolitiikka ja maaseudun tyhjeneminen aiheuttavat. Toki näitä käsitellään kirjassa kärjistäen, mutta mielestäni kirja ei asetu kummankaan osapuolen kannalle, vaan osoittaa, kuinka pääkaupunki on toisaalta ylivelkaantunut yrittäessään pitää huolta "maalaismassoista", mutta kuinka pohjoisen ihmisillä ei ole mitään mahdollisuuksia jäädä myöskään kotiseudulleen, koska siellä ei ole sen koommin työtä kuin palvelujakaan.

Sijoitan tämän kirjan vuoden 2016 lukuhaasteessani kohtaan e-kirja. Lukuhaasteesta jää noin kymmenen kohtaa tyhjäksi, koska olen nyt syksyn aikana lukenut paljon sellaista, joka ei ole sopinut jäljellä oleviin haastekohtiin. Kirjoitan haasteesta jonkinlaisen koonnin, kunhan ehdin. Käsitöistäkin olisi kirjoitettavaa, kun ehtisi. Nyt kuitenkin jatkan joululahjakirjan parissa!

tiistai 27. joulukuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma


Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava, 2016
358 s.
Kansi: Anna Lehtonen
(Arvostelukappale kustantajalta)

Elämä on sarja itselle luuloteltuja mutta yhtä kaikki kokijalleen todellisia mielialoja joilla on vain vähän tekemistä todellisen elämäntilanteen kanssa.

On perhe, joka hajosi. Isä on päättänyt kertoa tyttärelle, Aurelialle, mitä tapahtui menneisyydessä, mutta ennen kuin hän ehtii tehdä tätä, hän saa sairauskohtauksen. Aurelia ei tiedä, haluaako hän kuullakaan, mitä isällä oli sydämellään, joten hän vetäytyy yhä kauemmas myös äidistään. On näytelmäprojekti, johon Aurelia harjoittelee ja jolle hän omistautuu, vaikka ohjaaja, Joachim, muuttaa jatkuvasti visioitaan Berliinin muurin murtumista käsittelevästä esityksestä.

En halua kertoa kirjan juonesta liikaa. Sen sijaan totean, että Pulkkisen kieli on todella nautinnollista luettavaa. Pysähdyin lauseiden ja ajatusten äärelle toistuvasti, maistelin ja pohdin. Näin en ole aina kokenut: muistan tuskastuneeni esimerkiksi Pulkkisen aiemmassa Totta-romaanissa siihen, että kielessä tuntui olevan liikaakin koukeroita. Kyse on puhtaasti siitä, mitä milloinkin lukemiselta hakee: haluaako uppoutua kieleen, ajatuksiin ja sanojen sävyihin vai haluaako tarinan ja juonen vetävän mukanaan. Tässä kirjassa koin saavani molemmat. Kerronnan näkökulma siirtyy luontevasti Aureliasta hänen äitiinsä ja ajoittain Joachimiin. Kaikki kulminoituu Berliiniin: Aurelian vanhemmat ovat viettäneet siellä aikaa nuoruudessaan 1980-luvulla ja palanneet sinne muurin jo murruttua, Aurelia on syntynyt muurin murtuessa marraskuussa 1989, ja Joachimin perhe puolestaan on lähtenyt Itä-Saksasta pojan ollessa yhdeksänvuotias.

Aurelian isä Theo pohtii: Joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi. Kirja siis kurkottaa isoihin kysymyksiin, ja siksi siinä riittäisi ajateltavaa useammallekin lukukerralle. Onko parasta mahdollista maailmaa olemassa, voiko sitä ollakaan, onko se meille kaikille erilainen? Ehkä juuri siihen taidetta - niin kirjallisuutta, näytelmiä kuin muutakin - tarvitaan: näyttämään meille näitä eri versioita. Joachim toteaa kirjassa (lakonisesti, mutta ajatus on silti mielestäni totta): fiktio on eettinen kannanotto todellisuuden mielettömyyteen.

Myös vanhemmuus ja siihen kietoutuva syyllisyys on kirjassa keskeinen teema. Voiko rakastamalla pelastaa sen, minkä osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden ja omien kipujensa vuoksi pilaa?

HS:n arviossa Helena Ruuska moittii romaanin kuvausta teatterin tekemisestä paperinmakuiseksi. Itse en kokenut näin. Juuri kun luin tätä kirjaa, käsittelimme draamakasvatusopinnoissani näyttelijäntyötä ja pidimme siihen liittyviä työpajoja. Minusta oli kiinnostavaa lukea, kuinka Aurelia uppoutui henkilökohtaisen elämän hankaluuksistaan huolimatta - tai juuri niistä johtuen - niin syvälle rooleihinsa näytelmässä ja millaisen prosessin näytelmän tekeminen vaati. (En muuten tajua, mikä vimma tälläkin kriitikolla on kertoa kirjan lopusta - en siis suosittele lukemaan tuota kritiikkiä ennen kuin on lukenut kirjan.)

Blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet jo alkusyksystä esimerkiksi Tuijata ja Lumiomena. Kannattaa lukea myös Oksan hyllyltä -blogin kirjoitus - täydet viisi tähteä kirjalle.  

Nyt kun kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa aikaa ja yritän viimeistellä tätä bloggausta, täytyy sanoa, että olen kirjaa selatessa hiukan hämmentynyt. Tapahtuiko tämä kaikki tosiaan tässä kirjassa, näiden kansien välissä? Luulen, että tulen vielä palaamaan Parhaaseen mahdolliseen maailmaan.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenterin 18. luukku: Väärin juhlittu?


Tässä vuoden 2016 mittaan olen tullut entistä tiiviimmäksi osaksi kirjabloggareiden yhteisöä. Rohkenin siis varata vuoron kirjabloggareiden joulukalenterista. Kalenteri alkoi tänä vuonna Hyllytontun blogista, ja hänen käsialaansa on myös ylläoleva kuva. Eilen Tuulevi haastoi itsensä lukemaan Raakel Liehua Raakelin päivän kunniaksi. Huomenna kalenterin luukku avautuu Kirjakaapin avain -blogissa.

Tänään on siis neljäs adventti. Joko on hedelmäkakku maustumassa, joulukortit vastaanottajillaan, lahjat paketeissaan ja koti kuin sisustuslehden sivuilta? Ovatko joulukoristeesi varmasti tämän vuoden trendien mukaisia? Joulun värit ovat nimittäin Deko-lehden mukaan musta, harmaa, ruskea ja valkoinen! Niin että jos kotiasi koristavatkin vihreä, punainen ja kulta, niin väärin juhlittu. Ja revihän ne värikkäät paperit, sillä tänä vuonna lahjat olisi pitänyt kääriä ruskeaan.

Huomaan vuosi vuodelta välittäväni entistä vähemmän siitä, mitä jouluna _pitäisi_ tehdä. Pitäisi syödä sitä ja tätä, mennä sinne ja tänne ja laittaa koti sellaiseksi ja tällaiseksi. No, ei pidä. En aio esimerkiksi koskaan elämässäni valmistaa yhtään laatikkoruokaa, enkä osta niitä myöskään valmiina, koska minusta ne ovat ankeita mössöjä, joita ennen vanhaan tehtiin, koska ei ollut keskellä talvella kellarissa enää muuta kuin nahistuneita juureksia. Ja jos kinkku olisi oikeasti jotain herkkuruokaa, niin miksi ihmeessä ihmiset eivät paistele pakastettua porsaanlihaa koskaan muulloin? Omaan pöytääni en siis tätäkään ruokalajia tuo, vaikka toki sitä voin kylässä syödä. Sen sijaan voin vaikkapa leipoa pipareita, koska a) taikina on varsinkin oikeasta voista tehtynä herkullista ja b) pipareiden leipominen ei ole stressaavaa, siinä saa olla myös luova, niitä on kiva syödä ja ne säilyvät hyvin.

Viime vuosina joululla on silti alkanut taas olla enemmän merkitystä, koska meillä on lapsi, tällä hetkellä viisivuotias. Hänen vuokseen meille on hankittu kuusi - ei siksi, että pitäisi, vaan siksi, että lapsi siitä tykkää. Kuusi tuotiin ullakolta itsenäisyyspäivän viikonloppuna ja koristeltiin saman tien (mikä sekin olisi monen mielestä väärin juhlittu, koska kuusi on ollut tapana tuoda vasta päivänä x ja koristella on saanut vasta päivänä y).


Meidän kuusemme koristelut elävät päivittäin. Tänään kuusen oksilta löytyy Little pet shopeja. Lisäksi kuuseen on kietoutunut kaksi leijaa (muksu on lukenut isänsä kanssa Tenavia, jossa Jaska Jokus -rukan leijat joutuvat aina leijoja syövän puun uhriksi).


Kuusen alla puolestaan asustaa läjäpäin porukkaa, poneja, barbeja, Pokemoneja yms, jotka kaikki ovat mukana samassa leikissä. (Väärin leikitty?)


Tämän postaukseni tarkoitus on sanoa, että toivoisin, ettei kenenkään tarvitsisi kokea sellaista kummallisuutta kuin joulustressi. Tuskin kellään on pääsiäis- tai vappustressiäkään - miksi tämän yhden juhlapäivän pitää määrittää parin kuukauden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä? Toivoisin, että jokainen tekisi vain niitä jouluasioita, joista saa itselleen ja läheisilleen hyvän mielen.




Meille hyvä mieli syntyy yhteisistä hetkistä. Tänään vietimme yhteisen tarinahetken, jonka tuotoksen jaan teille viisivuotiaan sanataiteilijan luvalla. Tarinan inspiraatioksi pyysin ensin häntä piirtämään tontun ja keksimään sitten tarinan siitä tarinakuutioiden avulla (Story cubes). Nopat pyörähtivät alla kuvattuun asentoon, ja tarina on kirjattu hänen sanelunsa mukaan, mitään lisäämättä (paitsi välimerkit) tai poistamatta. Hyvää joulumieltä tämän myötä! 


Olipa kerran kaks tonttua, Lilja ja Lilli. He kiipesivät pyramidin huipulle. Sitten he katsoivat, mihin suuntaan menisivät. Sitten he soittivat äidille. Joulupukille. Ja sitten he sanoivat, että mennään kotiin. Sitten he taikoivat kotona suurennuslasilla taian. Sitten suurennuslasilla etsittiin kadonnutta avainta. Vihdoin toinen, Lilja, näki sen lipaston alla. Hän sanoi: "Tarvitaan taskulamppua." Hän katsoi kelloa. "Voi ei, kellohan on jo viisi." Sitten he etsivät taskulampun valossa sen avaimen, se löytyi. Sitten he lukivat kirjaa, joka kertoi lampaasta. 

lauantai 17. joulukuuta 2016

Vaatimaton novellimaratonini (päivitetty postaus)

En ole koskaan aiemmin ottanut osaa mihinkään lukumaratoniin. Ompun järkkäämä novellimaraton on kuitenkin vaatimustasoltaan sopiva: riittää, että lukee vähintään yhden novellin ja bloggaa siitä.


Minulla on tänään kaikenlaista muutakin, mitä pitää tehdä, joten asetan itselleni tavoitteeksi lukea yhden novellin jokaisesta näistä:
Tove Jansson: Viesti. Valitut novellit 1971 - 1997. (1. suomenkielinen painos 1999, eri suomentajia, WSOY.)
Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. (1. suomenkielinen painos 1962, suom. Laila Järvinen, WSOY.)
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus. (Alkuteos The Love of a Good Woman, 1998. 1. suomenkielinen painos 2000, suom. Kristiina Rikman, Tammi.)
Timo K. Mukka: Lumen pelko. (1970, WSOY.)

Nyt käyn kurkkimassa, kuinka suurisuuntaisia suunnitelmia muilla on, ja sitten luen päivän ensimmäisen novellin. Pyrin päivittämään postausta päivän mittaan. Mukavaa maratoonausta siihen osallistuville ja rentouttavaa viikonloppua kaikille muillekin!

Maratonin aikana luetut novellit:

Klo 8-9: Tove Jansson, Nukkekaappi ja Apina, suom. Eila Pennanen

Luin aamun ratoksi Viesti-kokoelmasta kaksi novellia, joita yhdistää se, että päähenkilöt ovat jo iäkkäitä. Nukkekaapin päähenkilön, verhoilija Alexanderin, elämä muuttuu hänen jäädessään eläkkeelle. Hänellä ja asuinkumppani Erikillä on nyt yhtäkkiä kokonaisia päiviä yhdessä vietettävänä, eikä aika tahdo kulua. Alexander keksii alkaa rakentaa nukkekaappia, mutta hänen taidolla tekemänsä miniatyyrihuonekalut tuntuvat vaativan jotain enemmän. Hän alkaa rakentaa niille taloa, joka valtaa ensin puolet Erikin valtakunnasta, keittiöstä, ja lopulta koko makuuhuoneen. Erik jää harrastuksesta syrjään. Kaappi, talo, parisuhde - sopivasti symboliikkaa. Jäin miettimään, että kun novelli on ilmestynyt vuonna 1978, eikö siihen aikaan edelleenkään ole voinut suoraan sanoa, että Alexander ja Erik ovat pariskunta, sillä ainakin suomennoksessa sanotaan "asuintoveri" ja "ystävä".

Apina-novelli puolestaan kertoo taiteilijasta, joka saa näyttelystään kriittisen arvion. Hän tiesi että ne teilaisivat hänet tällä kertaa, mutta mukana oli alentuvaa ystävällisyyttä, jota hän ei ollut ottanut lukuun; hän oli niin vanha että oli pakko olla hienotunteinen. Onkohan näin, että ikääntyviä taiteiljoita ja heidän hengentuotteitaan kohdellaan "alentuvan ystävällisesti", vaikkei niistä pidettäisi? Lyhyt novelli kuvaa hyvin yksinäisyyttä. Novellin nimi tulee päähenkilön lemmikkiapinasta. Tässä kohtaa jäin miettimään, onko Suomessa joskus saanut pitää apinoita lemmikkeinä, vai onko apinan vain tarkoituskin olla vertauskuva tunteille jne.

Klo 15-19 muiden touhujen ohella: Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

Aikomukseni oli lukea iltapäivällä hetken aikaa Alice Munroa, mutta selvisikin, että kokoelman avaava niminovelli on jaettu neljään osaan ja siinä on 92 sivua. Kyse on siis laajasta kertomuksesta, lähes pienoisromaanista. En ole aiemmin tämän vuoden 2013 Nobel-voittajan tekstejä lukenut, mutta luulen tämän yhden kertomuksen pohjalta, että Munroon voisi ihastua. Kertomuksen alkuosassa kuvataan, kuinka 1950-luvulla kanadalaisessa pikkukaupungissa kolme poikaa löytää paikallisen optikon ruumiin joesta. Onnettomuus, itsemurha vai jotain muuta? Sitä ei alussa juuri pohdita, vaan valotetaan poikien kotioloja ja kasvua, sitä vaihetta elämässä, kun ei olla enää ihan lapsia, mutta ei myöskään kelvollisia auttamaan töissä. Tämän jälkeen näkökulma siirtyy kotihoitaja Enidiin, jonka äiti asuu optikon naapurissa. Optikon kuolemasta on jo vuosia, ja Enid hoivaa munuaissairasta naista, joka on lähestyvästä ennenaikaisesta kuolemastaan katkera. Pikkukaupungin ollessa kyseessä Enid tuntee myös hoitamansa naisen aviomiehen, jota on aikanaan koulussa kiusannut. Ihmissuhteet ovat monikerroksisia ja tarina pitää otteessaan.

(Saldona siis huimat kolme novellia tähän mennessä! Aikamoinen maraton!)

Klo 23: Tove Jansson: Kuusi

Saatuani huomisen joulukalenteripostaukseni kirjoitettua ja ajastettua päätin vielä lukea yhden novellin. Muistelin, että Näkymättömässä lapsessa on joku jouluun liittyvä novelli, ja päädyinkin novelliin Kuusi. Siitä, kun luin tämän novellin edellisen kerran, on aikaa. Siksi on suorastaan hämmentävää, että kirjoitin huomisen postaukseni ennen kuin palautin mieleen tämän novellin, eikä toisen päin. Jos jaksaisin, muokkaisin vielä postausta ja siteeraisin tätä novellia siinä, koska tämä sopisi niin erinomaisen hyvin sen henkeen. Novellissa siis muumit herätetään kesken talviunien, koska joulu on tulossa. Muumit eivät tiedä mitään joulusta, mutta koska kaikilla tuntuu olevan niin ahdistunut olo siitä, he päättelevät, että sen täytyy olla jotain pelottavaa. 
- Pitäkää varanne, että saatte kuusen ennen pimeän tuloa.
- Mutta miksi, aloitti Muumipappa.
- En minä ehdi puhua teidän kanssanne, täti huusi olkansa yli--.
- Ennen pimeän tuloa, Niiskuneiti kuiskasi.  - Hän sanoi ennen pimeän tuloa. Se vaarallinen tulee tänä iltana... 
- Nähtävästi kuusta tarvitaan jonkinlaiseksi suojaksi, tuumi isä. - Minä en ymmärrä mitään.

Luin siis maratonin aikana vain neljä novellia, mutta siis kuitenkin n. 120 sivua, koska Munron teksti oli 92-sivuinen. Mukan novellit jäävät kuitenkin odottamaan otollisempaa lukuhetkeä (luin teoksesta toisen kirjan eli Kyyhkyn ja unikon töitä varten vastikään, en vain ehtinyt blogata siitä). 

Kaikkiaan novellihaasteeseen on minulla kertynyt kymmenen novellia tähän mennessä, mutta haasteaikaa onneksi piisaa. 

lauantai 10. joulukuuta 2016

Novellihaaste alkuun Tove Janssonilla

Marraskuu mennä vierähti, ja yhtäkkiä joulukuukin on jo pitkällä. En ole ehtinyt blogata kaikesta lukemastani (ja kuuntelemastani, kaksi äänikirjaakin olen kuluttanut). Todettakoon siis vain, että jotakuinkin pysyin mukana 30 sivua päivässä -haasteessa. Tämä seuraavaan haasteeseen liittyvä postaus on ollut luonnoksissa jo pari viikkoa, mutta en ole saanut aikaiseksi viimeistellä tätä. Tässä siis lyhyesti ja ytimekkäästi.

Kirjablogeissa on seuraavan puolen vuoden ajan tarkoitus nostaa novellit kunniaan. Haasteen aloituspostaus löytyy Reader, why did I marry him? -blogista. Osallistua voi lukemalla vaikkapa vain yhden novellin ja bloggaamalla siitä. En ole itse paljon novelleista blogannut, joten toivon, että haasteen myötä innostun niitä lukemaan taas enemmän.

(Haasteen tunnuskuva Ompun blogista)

Ostin joskus vuosi sitten boksin, jossa on neljä Tove Janssonin kirjaa pokkareina. Olin aiemmin lukenut niistä Kesäkirjan. Nyt lopulta tartuin Viesti-nimiseen novellikokoelmaan, johon on koottu novelleja vuosilta 1971 - 1997.
 

Kokoelmassa on 32 novellia, joista luin ensi alkuun kuusi vanhinta, jotka ovat kokoelmasta Kuuntelija. Nämä kyseiset novellit on suomentanut Kristiina Kivivuori.

Näistä kuudesta nyt lukemastani novellista pidin eniten tekstistä nimeltä Keväällä, jota analysoin jo lukiolaisena äikäntunnilla. Novellissa on kuvattu yhtä keväistä kohtaamista: kaksi ihmistä, jotka ovat joskus ehkä merkinneet toisilleen jotain, tapaa kadunkulmassa, vaihtaa pari sanaa ja jatkaa eri suuntiin. Minä en soittanut, mitä minä oikeastaan olisin sanonut? Novelli on tiivis, mutta niin täynnä merkityksiä ja symboliikkaa, kevättä, valoa. Kaikki tämä - kolmessa sivussa. Tässä juuri tiivistyy novellien hienous. Niin vähällä voi sanoa niin paljon.

Toinen mieleenjäävä novelli on Mustavalkoista, jossa siinäkin on kyse parisuhteesta ja myös suhteesta työhön. Novellin päähenkilö on kuvittaja ja hänen vaimonsa on sisustusarkkitehti. Rakkauskertomus-novellin päähenkilö puolestaan on maalari. Kovin lähellä Janssonin omaa elämänpiiriä siis liikutaan. Jännä oli myös Orava-niminen novelli, jossa päähenkilö elää yksin saarella eikä halua myöntää kaipaavansa ketään. Hän heijastaa tunteensa pihapiirissä vierailevaan oravaan: Sitten häivähti mielessä ajatus, että tuleekin touhutuksi yhden oravan takia, niitähän on miljoonia, ne eivät ole erikoisen kiinnostavia. Yksi niistä, yksi, on sattumalta tullut tänne. Minun täytyy olla varuillani, minä suurentelen nyt kaikkea, ehkä olen ollut liian kauan yksin.

#novellihaaste: 6 novellia (tähän mennessä, mutta aikaa siis on vielä kuukausikaupalla)

Jatkan tämän tai jonkin muun novellikokoelman lukemista viimeistään ensi lauantaina, sillä ajattelin ottaa osaa novellimaratoniin. Sitäkin emännöi itseoikeutetusti Omppu, aloituspostaus ja ilmoittautuminen löytyy siis hänen blogistaan. Koko päivää en varmastikaan ehdi lukea, sen verran kiirettä pitää näin joulun alla, mutta novellit ovat siinäkin mielessä helppoja, että niiden lukemista voi aika helposti säännöstellä - yksi ei vie kuin hetken, ja melko lyhyissäkin toveissa saa luettua monta.

Vielä on mainostettava yhtä juttua: kirjabloggaajilla on menossa myös joulukalenteri, jonka aloituspostaus on Hyllytontun blogissa. Minun vuoroni tulee ensi viikon sunnuntaina. Ihania jouluisia postauksia on julkaistu jo nyt, ja tuosta Tiinan aloituspostauksesta löytyy linkit kaikkiin mukana oleviin blogeihin.

Mukavaa joulunalusaikaa itse kullekin!