keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Antti Heikkinen: Matkamies maan


Antti Heikkinen: Matkamies maan
Siltala, 2016
350 s.
(Kirjastolaina)

Viime syksy tulee jäämään historiaan siitä, että eri puolille Suomea nousi pikavauhtia vastaanottokeskuksia majoittamaan poikkeuksellisen suurta määrää turvapaikanhakijoita. Tilanne herätti valtavan auttamisenhalun, mutta myös vahvoja vastareaktioita. Tähän yhteiskunnalliseen kehykseen asettuu Antti Heikkisen uusi romaani. Kirjassa vastaanottokeskusta ollaan kuvitteellisessa Jälsinkankaan kunnassa perustamassa lakkautetun ammattikoulun tiloihin, mutta kaikkia se ei miellytä. Taksikuski Leo ja kiinteistönhoitaja Jere ovat etunenässä esittämässä vasta-argumentteja pakolaisten tulolle. Leon mukaan kantaväestölläkin on jo riittävästi ongelmia: vanhukset makaavat paskavaipoissa, puoli kuntaa on työttöminä ja ainoat tulosta tekevät liikkeet ovat Alko ja kaljaa myyvä kioski. Ja nyt tämän tunkion keskelle köijättiin vielä toiselta puolen maapalloa elintasoturisteja, jotka muka riemuitsevat pääsevänsä irti sodasta, vaikka todellisuudessa ne tuovat sen tullessaan ainoana käsimatkatavarana.

Kirjassa käsitellään kuitenkin paljon muutakin kuin pakolaisasiaa. Pikkukunnan terveyskeskusta ollaan lakkauttamassa sisäilmaongelmien vuoksi, ja kylän vanhemmassa miessukupolvessa se aiheuttaa punttien tutinaa. Keskusta liki neljäkymmentä vuotta sitten rakentanut muurausporukka nimittäin tietää, että rakennustyömaalla sattui jotain sellaista, minkä he pelkäävät rakennuksen mahdollisen purkamisen yhteydessä paljastuvan. 

Heikkisen kerronta rakentuu vaihtelevista aineksista: poliisikuulusteluista, eri henkilöiden minä-muotoisista katkelmista, hän-muotoisesta kerronnasta, sähköposteista, nettikommenteista ja erikoisimmillaan kylän teatteriporukan harjoitteleman savon murteella kirjoitetun Macbeth-näytelmän repliikeistä. Huumoriakin on. Mielenkiintoa pitää yllä se, että lukija haluaa saada selvyyden menneistä tapahtumista, ja samaan aikaan nykyhetkessä tapahtuu paljon. Leon asiakas, pyörätuolissa oleva Kirsti, on valmis maksamaan saadakseen muutakin kuin taksikyytiä, mutta kuka lopulta hyötyy ja kenestä? Paljastaako muurausporukkaa johtanut, nyttemmin muistisairas Aulis menneet tapahtumat, koska hän luulee olevansa palveluasunnon sijaan vankilassa pidätettynä? Mitä tekee pelätty Rautavaaran Kapanen, jolta Jere ja Leo hakevat apua suunnitelmiinsa?  

Kaiken kaikkiaan kirjan antama kuva erityisesti suomalaisista miehistä on synkkä. Leo ja Jere ovat muka kovasti huolissaan, miten pakolaiset uhkaavat naisia ja lapsia, mutta käyttäytyvät itse naisia kohtaan vastenmielisellä tavalla. Parempia eivät ole vanhemman sukupolven miehetkään: Aimo ja Ossi ovat laiminlyöneet vaimojaan kymmenien avioliittovuosien ajan. Heidän vaimonsa ovat jääneet heidän rinnalleen, vaikka salaa ovat kaivanneet jotain muuta, toivoneet muutosta. Nuoremman sukupolven naisilla on toivottavasti rohkeutta jättää kumppaninsa, joiden käytöstä ei voi hyväksyä.

Pikkukunnan ihmissuhteista rakentuu varsin otteessaan pitävä kudelma, johon uudet asukkaat tuovat oman värinsä. Kuvaavimmin nyky-yhteiskuntaa ja sen ajattelutapoja kuvaa Leon kollega Säkkinen:

Tämä on just tämmöstä, kun suusa aukasoo ennen kun mittään tietää. Se on maan tapa nykysin. Tai lie ollu aina, mutta ei samalla tavalla. Ennen oli elämässä joku järki, nyt ei ennee mittään. Kukkaan ei oo oikeessa, kukkaan ei oo viärässä ja kehenkään ei uskalla luottoo. Kun minä olin nuor kommunisti, niin myö sentään uskottiin sammaan asiaan usseempi vuos kerrallaan. Nykysin on jo jouluna hommeessa se lippu, joka juhannuksena heiluteltavaks ommeltiin.

Vuoden 2016 lukuhaasteenani on ollut lukea 52 eri teemakohtiin sopivaa kirjaa Kirkkonummen kirjaston haasteen mukaisesti. Rukseja siihen ei ole oikein viime aikoina kertynyt, ja koossa on vasta 35 kohtaa. Sijoitan tämän kirjan kohtaan "murteella kirjoitettu kirja", vaikka koko kirja ei murteella olekaan. Tänäkin vuonna ajattelin viime vuoden tapaan tarttua lisäksi marraskuun lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena on, että joka päivä luetaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta. Heikkisen kirjan luin jo lokakuun puolella, mutta marraskuun haasteessakin olen päässyt jo alkuun. Marraskuun kirjoista lisää myöhemmin.

2 kommenttia:

  1. Tämän lukemista odotan kovasti, sillä ihastuin todella Heikkiseen luettuani Pihkatapin. Hieno aihe tällä kirjalla ainakin on! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan aihe on tosiaan ajankohtainen, ja samalla siinä on paljon ajatonta: juuri nuo pienen yhteisön kuviot, jossa jokainen tietää toisesta jotain eikä mitään voi tehdä ilman että sen joku huomaa ja pyrkii siitä tiedosta hyötymään.

      Itse en ole Heikkisen aiempia kirjoja lukenut (Pihkatappia tai sitä kehuttua Juice-elämäkertaa). Ihastuin kyllä tässä kirjassa kieleen ja kerrontaan, joka rakentuu taitavasti monenlaisista aineksista. Tämä bloggaus jäi nyt vähän pintaraapaisuksi.

      Poista