keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet



Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016
179 s.
(Kirjastolaina, kuva kirjan kannesta WSOY:n sivulta)


"Miksi me emme puhu Emma Puikkosen kirjasta Eurooppalaiset unet?" kysyi Reader, why did I marry him? -blogin Omppu jo toukokuussa. No, viimeistään nyt puoli vuotta myöhemmin kirja on saanut huomiota, varsinkin Finlandia-ehdokkuuden myötä. Mielestäni huomio on myös täysin ansaittua.

Puikkosen teos on episodiromaani, jossa takakannen mukaan "lähimenneisyyden käänteet ja tavallisten ihmisten arki risteävät toisiaan". Kuvaus on osuva. Kun toisaalla Euroopassa tapahtuu jotain käänteentekevää, toisaalla jonkun yksittäisen ihmisen elämä saa uuden suunnan. Kohtalomme leikkaavat toisiaan. Kuten Finlandia-raati ehdokkuusperusteluissaaan sanoo, "mikään ei tapahdu 'jossain muualla', maailma on meille kaikille yhteinen."

Teoksen aikajänne ulottuu 1980-luvulta nykyaikaan ja vielä vuosikymmenen verran tulevaisuuteen. Kirjan eri episodeissa on lukuisia päähenkilöitä, joiden tarinat risteävät ainakin jonkun toisen tarinan kanssa. En yritäkään esitellä näitä kaikkia. Vuonna 1980 tšekkiläinen rekkakuski Toma ottaa kyytiinsä nuoren liftarin, Johanneksen. Myöhemmin Johannes halvaantuu onnettomuudessa Suomessa. Hän saa yliluonnollisen kyvyn nähdä kaiken, mitä toisaalla maailmassa tapahtuu. Johannes näkee: -- jotain tapahtuu Saksoissa, ihmisten asennot ovat muuttuneet, he nojaavat eteenpäin, nostavat käsiään ilmaan ja huutavat. Hetken pystyn katsomaan tarkemmin vanhaa naista joka seisoo väkijoukon takana ja itkee, puristaa ruskeaa käsilaukkua josta kaivaa ruttuisen nenäliinan ja pyyhkii poskia joiden uurteita pitkin neste valuu kuin jossain vuoristossa. Muistan miehen jonka kyytiin joskus liftasin, miten hän iloitsi mielenosoituksesta jossain Itä-Euroopassa, muistan että hänen liikutuksensa oli hellyttävää, nyt ehkä ymmärrän.

Johannes muuttaa perheineen Ruotsiin, jossa hän saa 1990-luvulla hoitajakseen pakolaistaustaisen Fadumon. Fadumon tytär Immi valmistuu ammattiin 2000-luvun talouskriisin keskellä. Hän kasvaa todellisuuteen, jossa voi valita, miten sen haluaa nähdä: -- uutiset on niin kuin veden pintaa. Heijastuksia. Ne näkyy siinä ja me voidaan valita että mitä siinä näkyy, millainen maailma me nähdään. Immi alkaa kuitenkin pohtia, riittääkö vain heijastus vai voisivatko ihmiset olla enemmän perillä siitä, millainen maailma oikeasti on.

En itse ollut vielä syntynytkään Puolan lakkojen aikaan vuonna 1980, ja Berliinin muurin murtuessa vuonna 1989 olin koulussa ensimmäisellä luokalla. Siksi minulle läheisemmiltä tuntuvat teoksessa kuvatut 2000-luvun tapahtumat. Tällaisessa Euroopassa minä olen kasvanut, näitä muutoksia nähnyt ja niiden vaikutuksia kokenut: Euroopan valtioiden sisäiset etniset kriisit, lähiöissä turhautuvat teinit, pakolaisuus ja globalisaatio, entistä nopeampi tiedonkulku... Eurooppalaiset unet sai ajattelemaan monenlaista, ja nyt kun kirjan loppuun saamisesta on viikon verran, tuntuu, että haluaisin lukea sen uudelleen (itse asiassa luinkin viimeisen episodin kahteen kertaan).

Kulttuurissa on kyse jatkuvasta vuorovaikutuksesta vanhan säilyttämisen, perinteiden välittämisen ja uuden luomisen välillä. Puikkosen teos ammentaa menneisyydestä ja ulottaa myös tulevaan. Mitään ihan tällaista en ole ennen lukenut, ja siksi luulen, että teos voi olla Finlandia-kisassa vahvoilla. (Olen tosi lukenut ehdokkaista tämän lisäksi vain Tommi Kinnusen Lopotin, eli näkemykseni on hyvin suppea.)

Marraskuun lukuhaasteeni on muuten pääosin edennyt hyvin, en vain ole ehtinyt blogata kaikesta lukemastani. Päätin silti, että koska olen joinakin iltoina lukenut silmät verestäen opiskelijoiden tuotoksia pikkutunneille asti, lasken lukuhaasteen täyttyvän myös äänikirjan kuuntelulla (puoli tuntia vastannee 30 sivua - itsehän tässä itseään haastaa). 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Seita Vuorela: Lumi



Seita Vuorela: Lumi
WSOY, 2016
240 s.
Kannen kuva: Terhi Ekebom
(Kirjastolaina)

Arvostettu ja palkittu nuortenkirjailija Seita Vuorela menehtyi viime vuoden huhtikuussa. Hänellä jäi kesken teos, jonka hänen ystävänsä ja kirjailijakollegansa Vilja-Tuulia Huotarinen viimeisteli kustantajan pyynnöstä, koska se oli myös Vuorelan ja hänen läheistensä toive. Lumi-niminen romaani julkaistiin tänä syksynä, ja se on nyt lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana.

Lumen toinen päähenkilö, 15-vuotias Siamak, on tullut perheensä kanssa Iranista Suomeen jo lapsena. Hän on liki unohtanut menneet asiat ja yrittää sopeutua pohjoiseen mahdollisimman hyvin. Siamak loistaa jääkiekkokentällä ja yrittää vakuuttaa kavereilleen, ettei eroa heistä muutenkaan mitenkään. Kotiinsa hän ei kutsu ketään. Hän määrittää elämänsä kolmen pilarin varaan: kunnia, ylpeys ja viha.

Siamakin luoma kuori alkaa halkeilla ja rapista, kun perheeseen muuttaa Iranista lapsuudenystävä Atisha. Hiljalleen Siamak alkaa muistaa, mistä on kotoisin. Tähän asti kotimaa on tuntunut vieraalta ja sellaiselta, jonka haluaa unohtaa. Kotona on tunnuttu viettävän päättymätöntä surujuhlaa niiden ihmisten muistoksi, jotka menehtyivät Iranissa silloin, kun Siamakin vanhemmat joutuivat pakenemaan sieltä. Atisha tuo kuitenkin tullessaan tuulahduksen siitä, mitä elämä nyky-Iranissa voi olla.

Atisha kirjoittaa Siamakin tarinan sadun muotoon, ottaa pohjoismaisen tarun Lumikuningattaresta omakseen: Minun tulee noutaa ystäväni Siamak sieltä, minne hän on mennyt. Lumikuningatar on suudellut häntä kaksi kertaa, ei kolmatta. Siihen toivoon minä perustan. Ensimmäinen suudelma, etkä tunne enää kylmää, toinen suudelma, ja unohdat mistä tulet. Kolmas suudelma sinut tappaa.

Atishalle kirjoittaminen on muutenkin merkityksellistä. Kotimaassaan hän on pitänyt blogia elämästään, ja pakomatkallaankin hän suunnittelee, miten asiasta kirjoittaisi: Hän mietti minkälaisia lauseita kirjoittaisi sitten kun kirjoittaisi ja teki kylmästä kankein käsin merkintöjä tuhruiseen muistikirjaan. Kun asioista kirjoitti, vaikka vain mielessään, syntyi tunne, että tapahtunut oli jo ohi, kertoja päässyt pakoon.

Vasta kun Atisha joutuu Suomessa ikävään tilanteeseen, jolla on vakavat seuraukset, Siamak tajuaa, että Atisha, joka on kasvanut Iranissa ja tulee Suomeen vasta nyt teini-iässä, on sittenkin kokenut täysin toisenlaisia asioita kuin Siamak. Siamakin kokema muutos vihasta ja ylpeydestä ymmärrykseen on kirjassa keskeinen teema.

Kirja sai pohtimaan maahanmuuttajuutta, takakannen sanoin niitä nuoria, jotka kasvavat eri kansallisuuteen kuin vanhempansa. Silti heidät nähdään usein taustansa valossa - esimerkiksi Siamakin valmentaja leikillisesti nimittelee poikaa terroristiksi ja vitsailee tälle autopommeista ja lentokonekaappauksista, vaikka kuusivuotiaana Iranista lähteneellä Siamakilla tuskin on tällaisiin asioihin juuri yhteyttä. Sirri on blogissaan pohtinut, millaisen kuvan Lumi antaa maahanmuuttajanuorista ja sukupuolirooleista. Itse näin niin Atishan kuin Siamakinkin vahvoina hahmoina, en avuttomina tai uhriutettuina.  Oksan hyllyltä -blogin Marikalle he ovat puolestaan jääneet etäisiksi. Kristan mielestä Lumi on tärkeä kirja, ja sitä mietin itsekin. Nuorelle lukijalle se voi olla hiukan haastava vaihtuvien näkökulmien ja eri tekstilajien yhdistelyn vuoksi.

Vuoden 2016 lukuhaasteessani sijoitan Lumen kohtaan postuumisti julkaistu teos. Vaikka minulla ei ole Vuorelan aiempaan tuotantoon eikä siten häneen kirjailijana mitään suhdetta, itkuhan siinä tuli, kun luki Vilja-Tuulia Huotarisen ja WSOY:n Saara Tiuraniemen jälkisanoja. Seita Vuorela selkeästi teki vaikutuksen moniin, tämän kirjan myötä myös minuun.

Sivuja marraskuun lukuhaasteessa (tilanne 6.11.): 289 s.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä



Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä 
Atena, 2016
211 s.
Kirjastolaina

Minulla oli Helsingin kirjamessuilla ilo kuunnella Soili Pohjalaisen haastattelua kahteenkin otteeseen. Käyttövehkeitä on ollut lainapinossani jo loppukesästä asti, mutta lopulta sain kimmokkeen tarttua siihen. Tiesin, että kirjassa käsitellään isän kuolemaa ja veljen katoamista, ja siksi oletukseni oli, että kirja olisi mahdollisesti aika raskaskin lukukokemus. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kirjassa oli paljon myös lämpöä ja huumoriakin.

Kirjamessujen esikoiskirjakeskustelussa haastattelija Seppo Puttonen sanoikin Pohjalaisen teoksen tavallaan yhdistävän Jope Ruonansuuta ja Sakari Kuosmasta - siinä missä Kuosmanen laulaa, kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen, Ruonansuu laulaa, kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen. Pohjalaisen teoksen päähenkilö Saana varttuu ympäristössä, jossa niin sydän kuin autotkin ovat joskus koetuksella. Suhde autokauppiasisään on tiivis, muttei suinkaan helppo. Saanalla olisi tarve näyttää isälleen, että vaikka hän ei pyri isän jalanjäljille yrittäjäksi, hän pystyy kuitenkin johonkin. Isä kuitenkin kuolee elämäntapojensa seurauksena, mitä kuvataan heti kirjan alussa: Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli. Saanan selvittäessä isän jälkeenjättämiä asioita hän käy samalla läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Pidin kirjassa erityisesti Saanan ja hänen veljensä välien kuvauksesta, siinä oli kahden isoveljen kanssa kasvaneelle jotain kovin tuttua: lapsuuden yhteiset viholliset, yhteiset pilkan ja naurun kohteet ja veljeys. Veljeys, se kulki ristiselästä ristiselkään, yhdisti ja repi ja satutti. Saana aistii myös sen, miten veljen ei ole helppo tulla toimeen isän kanssa, ja yrittää ajoittain toimia tässä suhteessa jonkinlaisena puskurina. Ylipäätään Saana tiedostaa roolinsa - jollaista ei pitäisi lapselle sälyttää: Isä tarvitsee minua hankalissa paikoissa. -- joudun edustamaan isän kanssa puolitutun hautajaisiin ja pankkikonttorin syntymäpäiville. Sosiaaliset tilanteet ovat isälle helpompia, kun minä olen mukana. Tämä on toki vasta aikuisen Saanan oivallus. Veljen katoaminen jättää aukon, jota ei yhdessä perheenä pystytä käsittelemään.

Puttonen nosti esiin myös kirjan kielen, jota on joissakin arvosteluissa sanottu arkiseksi. Kieltämättä Saanan teini-ikää kuvatessa olisivat vähemmätkin kirosanat saaneet aikaan saman tehon. Arkisuuden vastapainoksi kirjassa on myös varsinaisia lukuhelmikohtia, pohdittuja ajatuksia, joista lainaan yhden: Minä en silloin vielä tiedä, että joutuessaan tarpeeksi tiukille ihminen menee mielessään suoraan menneisyyden kaapille, ottaa sieltä käytöksen ja pukee sen ylleen. Samaistuin Saanan ajatuksiin monessa kohtaa, samoin kuin ajankuvaan. Välillä tosin menin hiukan sekaisin siitä, missä ajassa tarkalleen oltiin, kun leikkaukset nykyhetkestä veljen katoamiseen ja sitä edeltäneeseen aikaan olivat aika nopeita. Lopussa kurkotetaan tulevaankin.

Muissa blogeissa Käyttövehkeisiin ovat tarttuneet - ja voittopuolisesti siitä pitäneet - esimerkiksi Mitä luimme kerranLumiomenaKulttuuri kukoistaaTuijataKirjakaapin kummitus ja Pieni kirjasto.

Loppuvuosi on erilaisten kirjallisuuspalkintojen aikaa. Viikon päästä, keskiviikkona 16.11., julkistetaan, kuka saa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, josta kilvoittelevat nimenomaan esikoiskirjat. Ehdokkaita on kymmenen, ja Pohjalainen on yksi heistä. Muista ehdolla olevista olen lukenut Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ja Minna Rytisalon Lempin, hienoja esikoisia molemmat. Moni muukin ehdokaskirja kiinnostaisi. Ihmeellistä, ettei Finlandia-ehdokkaissa ollut yhtään esikoisteosta (kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista olen lukenut tähän mennessä vain Tommi Kinnusen Lopotin, lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaita kaksi, joista toisesta postaus on vasta tulossa).

Tällä kirjalla aloitin myös marraskuun lukuhaasteen, sillä luin tämän loppuun marraskuun puolella. Tavoitteena siinä on lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta joka päivä marraskuussa. Facebookista löytyy aiheesta kirjailija Karo Hämäläisen ideoima tapahtuma, jonka nimi on Lukuhaaste 2016.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä


"Se kirja minkä mää ostin sulle sieltä kirjamessuilta on ehdolla semmosen palkinnon saajaksi."

"Mää en tiennykkään, että ne messut on niinku kilpailu."

"No ei ne ookaan, mutta nyt on menossa semmonen tavallaan kilpailu, että mitkä oli viime vuoden hienoimmat kirjat, lasten ja aikuisten. Että oisko se hienoin lastenkirja."

"Mitä siitä voi voittaa?"

"Se kirjailija voi voittaa rahhaa."

"Ai, mää luulin, että ne sen kirjan omistajat."

Kirjan äärellä:

"Mikä susta on tässä kirjassa hienoa?"

"No nämä kuvat. Ja tämä on vähän jännä. Se Gargatuula-sivu on tosi jännä."

"Onko se sun suosikki tässä?"

"Eiku se tähtisivu. Siinä on kaikista eniten niinku valoa."



Lena Frölander-Ulfin Minä, Muru ja metsä (S & S, 2016) oli 5-vuotiaalle tyttärelleni tuttu kirja jo hänen harrastuksestaan, sanataidekerhosta, ja nyt hän sai oman kappaleen kirjamessutuliaisena. Lyhyesti tiivistettynä kirjassa kerrotaan pienestä lapsesta, jonka pitäisi mökkireissulla käydä ulkona pissalla. Ulkona vain on jo pimeää, mikä saa aikaan sen, että mieli loihtii metsään peikon, näkin ja muuta jännittävää. Onneksi seurana on Muru-koira, ja lopulta hädän hoitaminen onnistuu ja voi palata sisälle mökkiin äidin luo.

Aikuisen näkökulmasta kirjassa on paljon sellaista, mistä voi lapsen kanssa jutella. Siksi kirja kestää useamman lukukerran (meillä tätä on luettu joka ilta tällä viikolla). Mikä pimeässä saattaa jännittää? Miten kirjan lapsi kuitenkin uskaltaa mennä ulos? Miltä hänestä mahtoi tuntua? Millaista oli mennä takaisin sisälle? Onkohan seuraavalla kerralla yhtä jännää mennä ulos pimeällä? Tämän tyyppisiä juttuja meillä on mietitty sen mukaan, mistä lasta kiinnostaa jutella sillä lukukerralla. Ihan pienelle lapselle kirjan tummanpuhuvat kuvat ja peikkojutut voivat olla liiankin jänniä, mutta viisivuotias jännityksen ystävä ja pieni pohdiskelija on tälle kirjalle oikein sopiva kohderyhmä. Minusta kirjan ulkoasu on viehättävä: lastenkirjan ei tarvitse aina kirkua värejä. Kuvat on pääosin tehty työläällä raapetekniikalla.

Vuoden 2016 lukuhaasteessani sijoitan tämän kirjan kohtaan "kirja, jossa on enemmän kuvia kuin tekstiä". Hassua, etten ollut vielä laittanut siihen mitään, koska luemme kuitenkin tytön kanssa jatkuvasti.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Antti Heikkinen: Matkamies maan


Antti Heikkinen: Matkamies maan
Siltala, 2016
350 s.
(Kirjastolaina)

Viime syksy tulee jäämään historiaan siitä, että eri puolille Suomea nousi pikavauhtia vastaanottokeskuksia majoittamaan poikkeuksellisen suurta määrää turvapaikanhakijoita. Tilanne herätti valtavan auttamisenhalun, mutta myös vahvoja vastareaktioita. Tähän yhteiskunnalliseen kehykseen asettuu Antti Heikkisen uusi romaani. Kirjassa vastaanottokeskusta ollaan kuvitteellisessa Jälsinkankaan kunnassa perustamassa lakkautetun ammattikoulun tiloihin, mutta kaikkia se ei miellytä. Taksikuski Leo ja kiinteistönhoitaja Jere ovat etunenässä esittämässä vasta-argumentteja pakolaisten tulolle. Leon mukaan kantaväestölläkin on jo riittävästi ongelmia: vanhukset makaavat paskavaipoissa, puoli kuntaa on työttöminä ja ainoat tulosta tekevät liikkeet ovat Alko ja kaljaa myyvä kioski. Ja nyt tämän tunkion keskelle köijättiin vielä toiselta puolen maapalloa elintasoturisteja, jotka muka riemuitsevat pääsevänsä irti sodasta, vaikka todellisuudessa ne tuovat sen tullessaan ainoana käsimatkatavarana.

Kirjassa käsitellään kuitenkin paljon muutakin kuin pakolaisasiaa. Pikkukunnan terveyskeskusta ollaan lakkauttamassa sisäilmaongelmien vuoksi, ja kylän vanhemmassa miessukupolvessa se aiheuttaa punttien tutinaa. Keskusta liki neljäkymmentä vuotta sitten rakentanut muurausporukka nimittäin tietää, että rakennustyömaalla sattui jotain sellaista, minkä he pelkäävät rakennuksen mahdollisen purkamisen yhteydessä paljastuvan. 

Heikkisen kerronta rakentuu vaihtelevista aineksista: poliisikuulusteluista, eri henkilöiden minä-muotoisista katkelmista, hän-muotoisesta kerronnasta, sähköposteista, nettikommenteista ja erikoisimmillaan kylän teatteriporukan harjoitteleman savon murteella kirjoitetun Macbeth-näytelmän repliikeistä. Huumoriakin on. Mielenkiintoa pitää yllä se, että lukija haluaa saada selvyyden menneistä tapahtumista, ja samaan aikaan nykyhetkessä tapahtuu paljon. Leon asiakas, pyörätuolissa oleva Kirsti, on valmis maksamaan saadakseen muutakin kuin taksikyytiä, mutta kuka lopulta hyötyy ja kenestä? Paljastaako muurausporukkaa johtanut, nyttemmin muistisairas Aulis menneet tapahtumat, koska hän luulee olevansa palveluasunnon sijaan vankilassa pidätettynä? Mitä tekee pelätty Rautavaaran Kapanen, jolta Jere ja Leo hakevat apua suunnitelmiinsa?  

Kaiken kaikkiaan kirjan antama kuva erityisesti suomalaisista miehistä on synkkä. Leo ja Jere ovat muka kovasti huolissaan, miten pakolaiset uhkaavat naisia ja lapsia, mutta käyttäytyvät itse naisia kohtaan vastenmielisellä tavalla. Parempia eivät ole vanhemman sukupolven miehetkään: Aimo ja Ossi ovat laiminlyöneet vaimojaan kymmenien avioliittovuosien ajan. Heidän vaimonsa ovat jääneet heidän rinnalleen, vaikka salaa ovat kaivanneet jotain muuta, toivoneet muutosta. Nuoremman sukupolven naisilla on toivottavasti rohkeutta jättää kumppaninsa, joiden käytöstä ei voi hyväksyä.

Pikkukunnan ihmissuhteista rakentuu varsin otteessaan pitävä kudelma, johon uudet asukkaat tuovat oman värinsä. Kuvaavimmin nyky-yhteiskuntaa ja sen ajattelutapoja kuvaa Leon kollega Säkkinen:

Tämä on just tämmöstä, kun suusa aukasoo ennen kun mittään tietää. Se on maan tapa nykysin. Tai lie ollu aina, mutta ei samalla tavalla. Ennen oli elämässä joku järki, nyt ei ennee mittään. Kukkaan ei oo oikeessa, kukkaan ei oo viärässä ja kehenkään ei uskalla luottoo. Kun minä olin nuor kommunisti, niin myö sentään uskottiin sammaan asiaan usseempi vuos kerrallaan. Nykysin on jo jouluna hommeessa se lippu, joka juhannuksena heiluteltavaks ommeltiin.

Vuoden 2016 lukuhaasteenani on ollut lukea 52 eri teemakohtiin sopivaa kirjaa Kirkkonummen kirjaston haasteen mukaisesti. Rukseja siihen ei ole oikein viime aikoina kertynyt, ja koossa on vasta 35 kohtaa. Sijoitan tämän kirjan kohtaan "murteella kirjoitettu kirja", vaikka koko kirja ei murteella olekaan. Tänäkin vuonna ajattelin viime vuoden tapaan tarttua lisäksi marraskuun lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena on, että joka päivä luetaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta. Heikkisen kirjan luin jo lokakuun puolella, mutta marraskuun haasteessakin olen päässyt jo alkuun. Marraskuun kirjoista lisää myöhemmin.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Mitä tapahtuu kirjamessuilla...

...jaetaan saman tien mahdollisimman monessa some-kanavassa. Ainakin itsestäni tuntui, että ison osan messupäivistä olisi voinut käyttää siihen, että seurasi Instagramista, Twitteristä ja Facebookista, mitä oli tapahtunut missäkin päin messuja, mitä kukakin oli ostanut ja kenet tavannut. Koin tosiaankin olevani osa bloggariyhteisöä sekä paikan päällä että myös sosiaalisessa mediassa.  


Aiemmassa postauksessani kerroin lyhyesti perjantaistani messuilla. Sitä en maininnut, että perjantaina päivystin bloggarien pisteellä tunnin verran Kirjojen keskellä -blogin Maijan kanssa. Emme olleet aiemmin tavanneet, mutta messujen aikana huomasin muutenkin, että pinkki bloggaripassi helpotti huomattavasti keskustelujen aloittamista ihmisten kanssa. 

Lauantaikin alkoi minulla bloggaritapaamisen merkeissä. Atenan järjestämässä tilaisuudessa kustannustoimittaja Kanerva Eskola (alla olevassa kuvassa oikealla) haastatteli kahta esikoiskirjailijaa, Tiina Lifländeriä (kuvassa keskellä) ja Soili Pohjalaista. Olin kuullut Soili Pohjalaisen kirjasta jo perjantaina, mutta tässä haastattelussa ei keskitytty niinkään näihin esikoiskirjoihin, vaan ylipäätään kirjojen syntyprosessiin ja kirjailijan rooliin esimerkiksi suhteessa muuhun työhön. Molemmat kirjailijat ovat myös bloggareita: Lifländer on pitänyt pitkään Rooibos kirjoittaa -blogia, Pohjalainen on aloittanut Kirjasta tulee totta -bloginsa vasta kustannussopimuksen saatuaan.


Keskustelussa käsiteltiin lopuksi sitä, käyvätkö kirjailijat itse lukemassa blogiarvosteluja, kommentoivatko he - tai odotetaanko heidän kommentoivan - niitä. Itse ilahtuisin kyllä, jos joku kirjailija kommentoisi blogikirjoitustani (vaikka toki suoran palautteen saaminen voisi olla aika jännittävääkin). Linkkaan muistaessani blogitekstini Twitter-tililleni, ja silloin tällöin olen tägännyt kirjailijan tai kustantajan linkkiin, jos heillä on Twitter-tili. Tommi Kinnunen retwiittasi Lopotti-tekstini, ja se oli minusta hieno huomionosoitus. Useampikin blogitekstini on linkitetty kustantajan sivulle, vaikka kyse ei ole ollut arvostelukappaleena saaduista kirjoista enkä ole tekstejäni kustantajille itse linkannut, ja se on ollut vähän hämmentävääkin, mukavaa toki. Kukapa sitä tyhjyyteen haluaa huudella, eli kaikki palaute ja kommentit ovat blogiin tervetulleita.

Lauantaina päivystin myös hetken bloggaripisteellä ja tapasin paljon bloggareita, joiden blogeja olen lukenut, ja myös uusia kasvoja. Sen jälkeen lähdin kiertämään ruoka- ja viinimessupuolen siskoni kanssa. Tapasin myös yhden tutun ja kävin lopulta kirjaostoksilla. Olin ajatellut ostaa kolme kirjaa: yhden itselleni, yhden viisivuotiaalle ja yhden miehelleni. Mies sai Marko Jantusen elämäkerran Läpi helvetin (kirjoittanut Marko Lempinen, Otava, 2016), tytär sai pitkän pohdinnan jälkeen Lena Frölander-Ulfin kuvakirjan Minä, Muru ja metsä (S & S, 2016). Sitä on luettu hänelle sanataidekerhossa, ja kirjassa on hienot, raapetöinä tehdyt kuvat. Tytär oli tuliaiseen tyytyväinen (en ole itse vielä sitä ehtinyt hänelle lukea, mutta myös mieheni kuulosti ihastelevan kirjaa).

Yllättäen minun olikin vaikea valita ostettavaa itselleni. Minulla on kasapäin omia lukemattomia kirjoja kotona, viimejouluisia joululahjojakin ja aleostoksia jne. Minulla ei myöskään ollut mielessä mitään tiettyä kirjaa, jonka haluaisin ostaa. Lopulta ostin S&S:n alepöydästä Edmund de Waalin teoksen Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (2013), koska sillä on erikoinen nimi ja muistan erään ystäväni kehuneen tätä kirjaa. Kuvassa näkyvän neljännen kirjan, Viisi naista, sata elämää - tarinoita dissosiaatiohäiriöistä (VOB-kustannus, 2016), sain arvostelukappaleena (tunnen yhden kirjoittajista). Bloggaan siitä jossain vaiheessa, koska aihepiiri kiinnostaa minua. (Sinänsä blogistani ei ole tulossa mikään kirja-arvosteluautomaatti, eli mitä tahansa en ota vastaan arvostelukappaleena.)




Summa summarum: paljon jäi messuilla myös näkemättä. Ohjelmaa oli paljon, mutta halusin nähdä myös ihmisiä ja viettää aikaa tuttujen seurassa, joten lauantaina jäi väliin kiinnostavia juttuja, enkä lopulta lähtenyt messuille ollenkaan enää sunnuntaina. Onneksi joitakin messuohjelmia voi katsoa vielä Yle Areenassa jälkikäteen. Ensi vuonna osaan varautua siihen, että messuilla myydään paljon myös käytettyjä kirjoja, eli varaan aikaa divariosastojen kiertelyyn. Sanoinko ensi vuonna? Kyllä, aion tehdä kirjamessuille osallistumisesta vuosittaisen perinteen. Ensimmäinen messukokemus oli antoisa ja ajatuksia herättävä. Messuille osallistui 80 000 ihmistä - ihana ajatus, että niin monia kiinnostavat kirjat.