perjantai 28. lokakuuta 2016

Pikaisia fiiliksiä perjantaista kirjamessuilla


Ensimmäinen silmäys messualueeseen, joka on toki paljon laajempi kuin kuvassa näkyy. En ehtinyt tänään vielä kovin tarkkaan edes tutkia, mitä kaikkea olisi tarjolla. Tapahtumia on viidessätoista pisteessä menossa yhtä aikaa, ja eri osastoja varmaan satoja - siltä se ainakin tuntui. Bloggareiden pieni pistekin löytyi Boknäsin osastolta 6t139; huomenna pitää muistaa ottaa siitä kuva.


Ihanat Vallilan koulun viidesluokkalaiset kertoivat lukuharrastuksestaan suuressa lasten lukupaneelissa. Yksi heistä kertoi, että kun koulussa on lukutunti, hän uppoutuu kirjaan niin, ettei edes kuule, kun koulu loppuu. Muutenkin sanavalmiita lapsia! Haastattelijana oli Katri Tapola.


Kirjakallio-lavalla sama aihepiiri tavallaan jatkui, sillä keskustelun aiheena oli erityisesti nuorten lukeminen. Kallion lukiolaiset olivat mukavan kriittisiä haastattelijoita - puhetta oli esimerkiksi siitä, tavoittavatko erilaiset kampanjat (vaikkapa #pojatkinlukee) todella nuoria. Lopputulemana taisi olla, että pitää olla paljon erilaista tarjontaa, koska ei luonnollisestikaan ole mitään yhtenäistä joukkoa nimeltä nuoret. 


Seuraavaksi kävin kuuntelemassa esikoiskirjailijoita. Kirjoista olen lukenut vain Minna Rytisalon Lempin, mutta oli kiinnostavaa esimerkiksi kuulla, kuinka erilaiset taustat kirjailijoilla oli (onko opiskellut kirjoittamista tai kirjallisuutta vai vain avannut Wordin ja alkanut kirjoittaa, kuten Otto Lehtinen kuvasi).


Samaisessa Aino-salissa oli myös mielenkiintoinen lyhytelokuva ja paneelikeskustelu Miina Sillanpäästä. Sivistyin huomattavasti, ja Aura Korppi-Tommolan uusi kirja  Sillanpäästä alkoi kiinnostaa.

Ostoksia en tänään tehnyt, koska minulla oli mukana kaikki matkatavarat, mutta huomenna kiertelen messuja sillä silmällä.

Valinnan vaikeus tulee ainakin siinä, minkä kirjan veisin kotiin tuliaiseksi 5-vuotiaalle tytölleni. Hän pitää kaikenlaisista kirjoista, esimerkiksi uusin ihastus ovat Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjat. Entisiä suosikkeja ovat vaikkapa Tiina Nopolan Siiri-kirjat, Ninka Reitun Messi ja Mysteeri -kirjat sekä vaikkapa Markus Majaluoman monet kirjat. Huumoria ja vauhtia saisi olla. Eiköhän näillä kriteereillä jotain löydy.

Ennen huomista messupäivää on vielä edessä kiva ilta siskon, hänen miehensä ja heidän perheensä seurassa. Mukavaa viikonloppua niin messuilijoille kuin muillekin!


keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Helsingin kirjamessut, here I come!





...tai siis perjantaina tulen! 

Helsingin kirjamessut alkavat siis huomenna torstaina, ja itse lennän Helsinkiin perjantaina. Monelle kirjaihmiselle messut ovat varmasti yksi vuoden kohokohdista ainakin harrastuksen (tai työn) puolesta - itse en ole koskaan aiemmin messuilla käynyt. En oikein tiedä miksi, mutta jotenkin en ole koskaan tullut suunnitelleeksi reissua, matkaa ja majoitusta riittävän ajoissa (se Helsinki on täältä pohjoisesta käsin niin kaukana). Tänä vuonna löin matkan kuitenkin lukkoon jo elokuussa, koska kaipasin jotakin piristävää, mitä odottaa tältä syksyltä.

Messuohjelmaan olen ehtinyt tutustua tarkemmin vasta tällä viikolla, kun syyslomailen. Aion olla messuilla perjantaina ja lauantaina, ja periaatteessa ehtisin piipahtaa vielä sunnuntaiaamuna, mutta en ole vieläkään päässyt lehdessä sinne asti (tähän tulisi sellainen itkunauruhymiö, jos blogissani hymiöitä harrastaisin). En nimittäin osaa päättää, mitä haluan tehdä messuilla! Olen ihan ymmyrkäisenä, kuinka paljon ohjelmaa siellä on monessa eri pisteessä menossa yhtä aikaa. Osa olisi kiinnostavia työnkin puolesta, osa taas sitten lukuharrastuksen tai muiden kiinnostuksenkohteiden kannalta. Miten ihmeessä voisi päättää, haluaako mennä perjantaina klo 15 kuuntelemaan suurta Miina Sillanpää -keskustelua, jossa on mukana vaikkapa Tarja Halonen, vai kenties keskustelua median rooleista ennen ja nyt? Ja samaan aikaan jossain toisessa paikassa messuilla Pertti Jarla puhuu Fingerporista. Jne. En kestä, liikaa valintoja!

Kirjabloggaajilla on myös oma piste messuilla, Boknäsin osastolla 6t139. Se kuulostaa kivalta paikalta hengähtää ja tavata muita bloggareita - hauska nähdä eläviä ihmisiä nimien ja nimimerkkien takana. Olen tavannut vain muutaman samalta paikkakunnalta olevan kirjabloggarin, mutta muuten en ole livenä päässyt juttelemaan vielä muiden kanssa. Odotan siis innolla tätäkin. Sen verran olen nyt tuota messuohjelmaa selannut, että olen päättänyt olla päivystämässä bloggaripisteellä perjantaina 28.10. klo 16-17 sekä lauantaina 29.10. klo 12-13. Saa tulla moikkaamaan! En tiedä yhtään, mitä siinä pisteellä pitää tehdä, eli juttukaverit olisivat kovasti mieleen.

Kun sain bloggaripassin, minulle selvisi, että kirjabloggareille on järjestetty jonkin verran omaa ohjelmaa messuilla. Ilmoittauduin Atenan järjestämään aamupäivätapaamiseen lauantaina klo 11, eli ehkä sielläkin törmään joihinkin tuttuihin bloggareihin. Lisäksi olen oman lauantaipäiväni päätteeksi klo 16 menossa lukupiiriin, jossa käsitellään Tommi Kinnusen Lopottia. Lukupiireihin voi edelleen ilmoittautua Kirjamessujen sivulla tai sitten kysyä paikan päällä, onko niissä vielä tilaa.

Tämän verran olen siis onnistunut lyömään lukkoon, mutta messulehdestä on ympyröitynä sen sata kiinnostavaa juttua. Toisaalta pitää jäädä aikaa myös vain kierrellä rauhassa, eli ehkä hyväkin, jos ei liian tarkkaan aikatauluta. 

Olen koko syksyn hyvin pitkälti laiminlyönyt itseäni. Tuo lause näyttää kamalalta, kun sen kirjoittaa, mutta on valitettavan totta. Pidän työstäni hyvin paljon, mutta se kuormittaa ajoittain suuresti, kun työt pääsevät syystä tai toisesta kasautumaan ja korjattavia tekstejä on vino pino (nykyisin osin kyllä sähköinen pino, mutta yhtä todellinen suma joka tapauksessa). Lisäksi aloitin työn ohella erään opintokokonaisuuden, joka on sekin vienyt oman aikansa. Muitakin aikaa ja energiaa vieviä asioita on ollut. Odotan siis kirjamessuviikonlopulta ennen kaikkea hengähdystaukoa arjesta ja omaa aikaa - kaikki kiinnostava ohjelma ja uusien ihmisten tapaaminen on siihen äärimmäisen mukava lisä.

Yritän ehtiä päivittää blogia messujen aikana, eli fiiliksiä voi seurata myös täältä, mutta toivottavasti mahdollisimman monen kanssa nähdään messuhumussa!



tiistai 25. lokakuuta 2016

Annika Brusila: Kalliolla



Annika Brusila: Kalliolla 
Kustannus HD, 2016
230 s.
Arvostelukappale kirjailijalta


Viola on kasvanut kruununhakalaisessa hienostoperheessä, jossa ulospäin kulissit ovat kunnossa, mutta seinien sisällä vallitsee mitä sairain perhedynamiikka. Sekä äiti että isä - joita teoksen nykyhetkessä kutsutaan momoksi ja vaariksi - käyttävät liikaa alkoholia, ja perheessä on myös väkivaltaa. Mistään ei puhuta, ja Viola muisteleekin esimerkiksi kokemaansa pahoinpitelyä näin: Se oli Violan varhaisin muisto siitä, että hädän hetkellä kukaan perheessä ei asettunut kenenkään puolelle vaan näyteltiin normaalia vaikka pää oli hajota. Vielä aikuisenakaan Viola ei tiedä, onko myös hänen siskojaan, Ylvaa ja Lippeä, lyöty. Varsinkin Lippe on aikuisena eristäytynyt muusta perheestä, eivätkä Ylva ja Violakaan osaa seistä yhdessä vanhempiaan vastaan.

Aikuisiällä Viola kuvaa itseään miehelleen Kallelle näin: Mut on rakennettu niin, että sytytyslanka palaa koko ajan. Että vaikka pidättäisit hengitystäs, niin joku virhe siitäkin kohta paljastetaan.

Taustastaan huolimatta Viola haluaa oman lapsen, ja keskenmenojen jälkeen hän ja Kalle saavat kaksoset. Isovanhemmilta on turha odottaa apua tai tukea lastenhoitoon; päinvastoin he saattavat hälyttää Violan hoitamaan omia asioitaan vaikka keskellä yötä, jos on esimerkiksi siivottava perheriidan jäljet. Lisäksi Violaa rasittaa pomo, joka vaatii kohtuuttomia, ottaa toisten ansiot omikseen ja sysää omat virheensä muiden vioiksi. Työelämää on kuvattu kärkevästi, myös huumorin keinoin, mikä keventää kirjaa.

Lopulta Viola alkaa oppia sanomaan vastaan niin vanhemmilleen kuin pomolleenkin. Se on tietenkin jokseenkin hyödytöntä, koska nämä eivät pysty näkemään itsessään ja omassa toiminnassaan mitään vikaa. On vaikea päättää, pitääkö seurata vanhempien tuhoisaa suhdetta ja antaa sen myrkyttää omaakin elämää, vai voisiko välit katkaista kokonaan. Äitini tässä taas vaihteeksi uhkaa tappaa itsensä hiiohei kuka täällä puhuu ei tämä oikeasti tapahdu. Saako yksipuolisen yrittämisen lopettaa jossain vaiheessa, olla itselleen armollinen? Täytyykö töissä taipua kaikkeen, mennä vain virran mukana ja hyväksyä se, ettei voi muuttaa mitään?

Sain tämän kirjan siis arvostelukappaleena kirjailijalta. Epäröin ottaa sitä vastaan, mutta kävin lukemassa Kristan bloggauksen ja kirjailijan Facebook-sivulta Turun Sanomien arvostelun, ja kirja kuulosti teemoiltaan kiinnostavalta. Joka tapauksessa kirjan aloittamista hankaloitti se, että pelkäsin, etten pitäisi siitä ollenkaan. Tällöin olisin ehkä jättänyt kokonaan bloggaamatta kirjasta, tai luultavasti se olisi jäänyt kesken. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Jos nyt jostain asiasta haluaisi esikoiskirjailijalle kritiikkiä antaa, niin itse lukijana ajattelen, että minulle ei tarvitse selittää asioita puhki. Kun kuvataan vaikkapa Violan pomon kärjistetyn omahyväistä käytöstä ja Violan ajatuksia siitä, sama asia saatetaan esittää vielä dialogina, jossa Viola vuodattaa asiaa Kallelle. Violan tapa kuvata asioita on toki hauska ja kärkevä, mutta hiukan tiivistämistä olisin kaivannut joissakin kohdissa. Joka tapauksessa kirja oli raskaasta aihepiiristään huolimatta kiinnostava lukukokemus, ja varsinkin kirjan loppu imaisi mukaansa.
_____________________
Olen hiukan laiminlyönyt tätä blogiani työ- ja opiskelukiireiden vuoksi. En ole ehkä kirjoittanut vielä lainkaan siitä, että olen ensimmäistä kertaa menossa kirjamessuille tänä vuonna! Huomenna tai viimeistään torstaina on siis tulossa kirjamessuhehkutuspostaus.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat


Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala, 2016
195 s.
Arvostelukappale, kustantajalta pyydetty

Helmi Kekkonen ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija, vaikka Vieraat on hänen neljäs teoksensa. Pidin siitä siinä määrin, että muukin Kekkosen tuotanto (novellikokoelma ja kaksi romaania) olisi varmasti tutustumisen arvoista.

Vieraat-teoskin on tavallaan lähellä novellikokoelmaa, vaikka eri henkilöiden tarinat liittyvät tiiviisti yhteen. Episodiromaaniksi tätä voisi siis kutsua. Alussa on alkamassa illallinen, jota isännöivät Senja ja Lauri. Mies on kuitenkin lähtenyt ostamaan kukkia, ja Senja saa ottaa vieraat vastaan yksin. Elokuvamaisessa kohtauksessa paikalle saapuvat pitkäaikainen ystävä Alva - hänkin ilman miestään Danielia -, naapurin yksinhuoltaja-Anna pienen lapsensa Toivon kanssa, äiti Ulla jostain syystä miesystävänsä kanssa, ja vielä kaksi kuokkavierastakin. Illan emännälle tilanne ei ole aivan helppo.

Mitä hän oli ajatellut? Miksi hän oli kuvitellut olevansa tähän valmis? Illallisia järjestivät onnelliset ihmiset, sellaiset jotka eivät itke ja pudottele laseja, joiden ajatukset ja muistot eivät räjähtele aamusta iltaan. Sellaiset jotka kulkevat keveästi ja katsovat ihmisiä suoraan silmiin. Joiden mies on jumalauta paikalla silloin kun vieraat saapuvat.

Tämän jälkeen palataan kuluneeseen päivään, siihen, miten itse kukakin päätyy illlalliselle. Osa henkilöistä pääsee ääneen minäkertojina, osaa kuvataan ulkopuolisesta näkökulmasta. Osan tarinoissa käydään läpi pienempi palanen elämästä, osassa taas Kekkonen kuvaa pienessä sivumäärässä kokonaisen sukutarinan. Kirjan henkilöille perhesuhteet - ja erityisesti monille vanhemmuus - ovat jollain tavoin kipupiste. Joku ei tule vanhemmaksi, vaikka kuinka haluaisi. Jotkut taas omilla valinnoillaan ja teoillaan aiheuttavat lapselleen tuskaa, monin tavoin, joko hylkäämiskokemuksena tai vielä paljon pahemmin. Joku taas tietää jo varhain, etteivät vanhemmuus ja perinteinen perhemalli ole häntä varten.

Lukija saa tietää kaikista illallisille kutsutuista enemmän kuin he ehkä ovat kenellekään pystyneet itsestään jakamaan. Se saa pohtimaan, mitä me lopulta toisistamme tiedämme? Olemmeko väistämättä toisillemme vieraita? Näemme samoja asioita, mutta kukin omasta näkökulmastamme, ja siksi tulkitsemme näkemämme eri tavoin. Tätä symboloivat teoksessa kuumailmapallot, jotka useimmat illalliselle valmistautuvat näkevät helteisen Helsingin taivaalla. Senjan näkökulmasta pallot vahvistavat painostavaa tunnelmaa.

Senja huokaa, nousee ylös, ja samalla hetkellä iltapäivän kohinan leikkaa voimakas, matala tuhahdus. Hän astuu avonaisen ikkunan äärelle ja näkee kaksi kuumailmapalloa pilvettömällä taivaalla, kattojen lähellä, liian lähellä. Tai mistä hän tiesi mikä oli liian lähellä ja mikä ei, ei hän tiedä kuumailmapalloista yhtään mitään, mutta hän ei tahdo niiden häilyvän tuolla tavalla vaativina hänen yllään.

Anna ja Toivo puolestaan näkevät pallot vähän toisin: Hän kääntää katseensa ikkunaan, hihkaisee, kohottaa kätensä. Käännyn katsomaan ja ehdin nähdä kahden kuumailmapallon lipuvan talomme ohitse, ylitse. Punainen ja keltainen, hetken niin lähellä toisiaan että näyttävät olevan yhtä ja samaa, mutta sitten kuuluu voimakas tuhahdus ja keltainen pallo nousee aavistuksen korkeammalle.
Kuumailmapalloja, minä sanon.
Aoa, aoa, Toivo vastaa ja osoittaa niitä sormellaan. 
Hänen lämpönsä ja intonsa, tämä sänky ja tämä huone, meidän elämämme ydin. Kuka tänne enää mahtuisikaan? Niin ajattelen mutta onko se kuitenkaan niin.


Samoin kuin edellisessä bloggauksessani, täytyy muuten tässäkin kiinnittää huomiota kirjan kanteen. Ulkoasun on suunnitellut Elina Warsta. Kansitaide jatkuu myös kansipaperin alla, kuten kuvasta näkyy. Kansi on herkkä ja harmoninen, ja vaikka kaikki kirjassa kuvattu ei olekaan kaunista, kansi sopii kirjaan. Kaiken kaikkiaan Kekkonen osaa jättää lukijalle sopivasti tilaa pohtia ja tulkita, mutta henkilöt eivät silti jää lukijalle vieraiksi, vaan tulevat hyvinkin lähelle.