lauantai 24. syyskuuta 2016

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa


Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Gummerus, 2016
384 s. (+kiitokset ja lähteet)
Arvostelukappale kustantajalta

Osallistuin aiemmin lukuhelmihaasteeseen katkelmalla tästä Inkeri Markkulan esikoisteoksesta. Halusin kuitenkin blogata koko teoksestakin, sillä se oli kokonaisuutenakin helmi.

Kirjassa päähenkilönä on Alina, suomalainen malariatutkija. Teoksen nykyhetkessä eli vuonna 2012 Alina tutustuu saksalaiseen lääkäriin, Lotteen, joka on kuuntelemassa hänen esitelmäänsä. Loten pyynnöstä Alina lähtee kesän ajaksi tutkijaksi Pohjois-Thaimaassa sijaitsevalle klinikalle, jossa Lotte on pitkään työskennellyt. Kirjassa valotetaan vuoroin aiempia tapahtumia sekä Alinan että Loten elämästä, vuoroin kerrotaan hektisestä ja osin toivottomastakin taistelusta malariaa vastaan.

Alinalle työ on selviytymiskeino. Hän uppoutuu yksityiskohtiin ja perehtyy asioihin syvällisesti: Se auttaa unohtamaan ympäröivän, jaksamaan yli öiden, joina makaan valveilla ja lasken ajankulukseni maailmankaikkeuden komponentteja. Alinalla on taustallaan tragedia, josta ei ole helppo puhua.

"Sinulla olisi niin paljon mahdollisuuksia täällä. Kaikki on lähellä. Nämä helvetin taudit. Ja itikat. Ja on omat endeemiset lajit ja..."
"Tiedän."
"Onko perhettä joka?"
"Ei. Ei ole."
Kuulen oman ääneni kuin etäältä, hätkähdän sen terävää sointia.

Alina saa Thaimaassa etäisyyttä omaan elämäänsä. Lapsipotilaiden tutkiminen tuo kuitenkin mieleen jatkuvasti muistoja Sellasta, jonka lapsuutta hän on seurannut läheltä, mutta saanut olla mukana siinä vain hetkittäin. Tämän asian kipeyden Markkula kuvaa hyvin, samoin kuin Alinan nuoruuden kokemukset pienellä paikkakunnalla Lapissa, joista kirjoitin lyhyesti lukuhelmipostauksessani.

Kirjasta ei ole helppo blogata, koska en haluaisi kertoa siitä liikaa. Esimerkiksi takakansi paljastaa jo käytännössä kaiken, mitä Alinalle on aiemmin tapahtunut - kannattaa siis jättää se lukematta, jos aikoo tähän kirjaan tarttua.

Kaksi ihmistä minuutissa on päässyt yllättämään ainakin Mari A:n. Myös Mitä luimme kerran -blogin Laura on ihastunut kirjaan ja toivoo sille näkyvyyttä. Sitä se minustakin ansaitsee. Pieni kirjasto -blogissakin kirjaa suositellaan, vaikka aiheesta olisi voinut saada irti ehkä vielä enemmänkin. Toisaalta itse olen sitä mieltä, että kirjallisuus voi vaikuttaa juuri näin: viedä lukijan yksittäisen henkilön nahkoihin ja kokemuksiin ja saada sitä kautta pohtimaan asioita myös yleisellä tasolla.

Kirjassa on muuten hieno kansi, jonka on suunnitellut Jenni Noponen. Kansi kuvaa kirjan tunnelmaa hyvin. Markkula kuvailee aistivoimaisesti niin Thaimaan sademetsät kuin Lapin luonnonkin.

Tunturissa oli karua ja kylmää. Kävelin niille lakeuksille asti asti, joilla mittarituhot olivat pahimmat. Pystyyn kuolleet puut nousivat taivaita kohti, kuljin niiden keskellä. Jänis, valkoisen turkin ylleen jo vaihtanut, hyppi edelläni. 
Maailmassa on paljon kuoleman aiheuttamaa surua, mutta aika vähän kuolemalta näyttäviä maisemia. Mittarien tuhoamat koivikot ovat sellaisia. 
Välillä täytyy saada levätä maisemassa, joka vastaa omaa sisintä.

Markkula on biologi, ja se näkyy luontokuvauksen (ja malariakuvauksen) yksityiskohtien vakuuttavuudessa. Sitten välillä on tuollaisia virkkeitä, kuin tuo edellisen lainauksen viimeinen rivi. Miten voikin sanoa jonkin asian noin täydellisen tyhjentävästi. Vaikutuin.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Petri Vartiainen: Miehen ryhti




Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Otava, 2016
254 s.
(Kirjastolaina)

"Palkan takia olen tässä. Mutta ihmisenä välitän."

Petri Vartiaisen Miehen ryhti tulee kovin lähelle omaa työtäni, joten lukukokemus oli mielenkiintoinen. Koulutuksesta ja opetuksesta puhutaan tällä hetkellä paljon. Kouluista kannetaan pulpetteja pihalle ja säkkituoleja ja iPadeja tilalle, mutta onko jokin oikeasti muuttumassa? Ainakin oppilaat - nämä nuoret, jotka kuvittelevat voivansa valita ainoastaan suosituimmat ja miellyttävimmät asiat. Tämä on tietysti kärjistys, eikä teoksen päähenkilö Ari suinkaan näe oppilaitaan yksinomaan näin. Huoli on kuitenkin todellinen: vastuuta tekemisestä annetaan entistä enemmän oppilaalle itselleen, vaikka kaikki tuskin ovat siihen kovinkaan valmiita. Tunnistan Arin huolen siitä, että oppilaiden pitäisi muka olla kehityksessä edellä, mutta todellisuudessa he lukevat vuosi vuodelta heikommin.

Ari on opettajuutensa kanssa kriisissä, haluaisi pistää kaiken uusiksi, muttei se ole aivan yksinkertaista. Pitäisi myös ehtiä olla isä ja aviomies. Vaimon mielestä Ari laittaa turhan usein työn etusijalle. Tähän puoleen kirjasta pystynee samaistumaan moni muukin, ammatista riippumatta.

Kirjassa kuvataan opettajainhuonetta, jossa miesopettajat istuvat ryhmässä sohvalla parantamassa maailmaa ja naiset ovat jossain taustalla - mutta heillä on sentään viihtyisäksi tehdyt luokat ja täydellisyyttä hipovat piirtoheitinkalvot. Kärjistystä toki tämäkin, mutta jotain tuttuakin, esimerkiksi kuvausta opettajainkokouksesta: Ei meistä kukaan jaksa ruveta puolustamaan kollegaa, selittämään päivänselviä asioita, sillä iltapäivä on jo liian pitkällä, ja silmätikuksi joutuminen omalla jaksamisellaan pelleilyä.

Arkinen opettajantyöni vie tällä hetkellä melko lailla aikaa ja voimia, joten tätä kirjaa oli siinä mielessä piristävää lukea, ettei ole ainoa, jolle kaikki tässä työssä ei ole aina itsestäänselvää ja helppoa, vaan on myös turhautumisen ja epävarmuuden hetkiä. Suosittelen kaikille opettajille, joista joskus tuntuu esim. tältä:
Jos olisimme yhdessä, emmekä vain samassa tilassa. Jos keskittyisimme asiaan. Jos olisin ensin ihminen, sitten vasta opettaja. Jos en puhuisi äidinkieltä, vaan yhteistä kieltä. 
Juuri sellaiset hetket, joissa opettaja oikeasti pääsee kohtaamaan opiskelijan omana itsenään, ilman rooleja, ovat äärimmäisen tärkeitä tässä työssä. Siitä kai tässä kirjassakin on kysymys: opettajuuden ydin on jossain ihan muualla kuin digitaalisissa alustoissa, monilukutaidossa ja muissa tämän hetken termeissä, jotka on seuraavaan opetussuunnitelmaan taas korvattu uusilla.

Ari on muuten päähenkilönä jo Vartiaisen edellisessä kirjassa Isäasentoja, mutta Miehen ryhdin voi lukea täysin itsenäisenä teoksena.

Muissa blogeissa: Vartiaisen tavoin äidinkielenopettajana toimiva Tuijata on sitä mieltä, että jokaisen koulusta kiinnostuneen pitäisi lukea tämä, ja Tuija tehnyt hyviä huomioita myös kirjan rakenteesta ja kielestä. Minun piti palauttaa kirja jo, ennen kuin ehdin kirjoittaa tämän viimeisen kappaleen tähän bloggaukseen, mutta olen samaa mieltä siitä, että välillä kirjassa "huimitaan hämäryyksiä", välillä kieli on nautinnollista luettavaa. Kirsi nostaa esille, että vaikka kirjassa on ironiaa ja kärjistystä, päällimmäiseksi jäävät surumielisyys, syyllisyys ja riittämättömyys. Mari A:lle lukukokemus ei noussut erityiseksi - olisikin kiva kuulla tästä kirjasta enemmänkin sellaisten ihmisten ajatuksia, jotka eivät ole työnsä puolesta koulun kanssa tekemisissä.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Häälahjasukat

Kenelle tahansa en tekisi villasukkia häälahjaksi, monestakaan syystä. Tuossa pari viikkoa sitten oli kuitenkin läheisten ja tärkeiden ihmisten häät, ja heille halusin antaa toivotun lahjan lisäksi jotain henkilökohtaista. Urkin kengänkoot selville hyvissä ajoin ja etsin sopivat mallit, mutta tässä kävi silti niin, että morsiamen sukat jäivät jälkitoimitukseksi. Joka tapauksessa sukat ilahduttivat, ja olen itsekin niihin tyytyväinen.


Morsiamen sukat

Malli: Nina Laitisen Soulmates (maksullinen ohje Ravelrysta - joko yksittäisenä ohjeena tai osana sukkakalenteria, jossa on muitakin ohjeita)
Lanka: Novita Nalle
Langanmenekki: n. 76 g
Puikot: 3
Koko: 37
Muuta huomattavaa: minulla on niin tiukka käsiala, että kuviota piti tehdä yksi mallikerta enemmän kuin ohjeessa. Vasenkätisyyden vuoksi kuvio kiertää eri suuntaan kuin ohjeessa, mutta sillä ei liene väliä. Itseäni vain huvittaa se, etten edelleenkään osaa aina järkeillä, mitä pitäisi tehdä, että saisin samanlaista jälkeä aikaan. Malli oli silti tosi kiva, nopea oppia ja hauskan näköistä pintaa! Ehdottomasti teen toisetkin joskus omaan jalkaan.


Sulhasen sukat

Malli: Merenkulkija (ilmainen ohje Ulla-neuleen sivulla)
Lanka: Nordia Ville
Langanmenekki: 151 g (tms - puoli metriä enemmän kuin yhdessä kerässä oli)
Puikot: 3,5
Koko: 45
Muuta huomattavaa: Yksi kerä olisi ehkä juuri ja juuri riittänyt, ellei siinä olisi ollut kolmea solmua liki peräjälkeen. Päiden päätteleminen söi hyvinkin sen liki puoli metriä, mitä olisin tarvinnut kärjen viimeistelyyn. Tämäkin malli oli pienen järkeilyn jälkeen mukava neulottava, mutta kerroksista piti kyllä pitää kirjaa, jotta palmikonkierrot tulivat samoihin kohtiin ja oikein suhteessa kantapäähän jne.


Ja näin söpöiltä ne nyt sitten näyttävät tuoreen avioparin jaloissa <3