keskiviikko 31. elokuuta 2016

Lukuhelmihaaste - Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Annan Matkalla Mikä-Mikä-maahan -blogissa on harmillisen vähän huomiota saanut lukuhelmihaaste, joka päättyy tänään. Toivottavasti tämä postaus ehtii vielä mukaan!

Haasteen idea on tämä: "Monesti juuri pienet yksityiskohdat teoksissa voivat olla niitä helmimpiä hetkiä lukukokemuksessa, jotka jäävät elämään mieleen.  Joskus voi olla kyse ihan vain yksittäisestä sanavalinnasta. Tai sitten yhdestä tai muutamasta lauseesta tai pienestä kohtauksesta. Jostakin sellaisesta helmenkokoisesta ja helmenarvoisesta pienestä jutusta, joka nousee teosta lukiessa muun teoksen yläpuolelle ja pysäyttää lukijan sen äärelle. Helmen siitä voi tehdä niin hauskuus, koskettavuus, kauneus kuin jokin muukin suuri tunnereaktio. Tai vain se, että sanat ovat niin osuvat, että ne menevät lukijan luihin ja ytimiin."


Päätin valita lukuhelmeksi kohdan tästä Inkeri Markkulan esikoisromaanista Kaksi ihmistä minuutissa (Gummerus, 2016). Olen lukenut kirjaa vasta 106 sivua, eli postaus kokonaisuudesta tulee myöhemmin, mutta pidin niin paljon yhdestä kohdasta tässä kirjassa, että luin sen ääneen yhdelle opiskelijaryhmällekin.

Teoksen toinen päähenkilö on Alina, joka on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Lapissa mutta muuttanut etelään, missä saa olla "kuka tahansa". Tämä lukuhelmikohta liittyy siihen:

Ja silloin kun ikävöin kotiin, ikävöin jokia, koskia, äänten selkeyttä, tunturien muotoja ja pakkasen mollisointuja, mutta en sitä, kuinka sanomaton vaatimus yhdenmukaisuudesta rutisti rintaa ja tilaa aivan kuin tunturit ja kukkulat olisivat jatkuvasti lähentyneet toisiaan. Kun ajattelen kotia, nousee mieleeni aina sama kysymys: kuinka avara voi maisema olla, kuinka ahdas elämä?

Olen työskennellyt kouluissa monella pienellä paikkakunnalla, ja myös itse kasvanut sellaisella. Tuo "sanomaton vaatimus yhdenmukaisuudesta" on hyvin tunnistettava ajatus. Mietin usein opiskelijoitani ja sitä, kuinka vaikeaa varsinkin juuri pienessä koulussa voi olla, jos ei ole samanhenkisiä ihmisiä ympärillä, jos ei saa vastakaikua ajatuksilleen ja tunteilleen mistään. Kyse ei ole välttämättä seksuaalivähemmistöön kuulumisesta, niin kuin Markkulan kirjassa Alinalla, vaan ylipäätään siitä, jos ei uskalla olla jossain suhteessa oma itsensä. Minusta tuo kohta tiivistää sen hyvin. Ja samalla mietin, mitä itse voisin opettajana tehdä, että jokaisella olisi helpompi olla sellaisena kuin on, millaisena tahansa. Ettei ainakaan koulun puolesta tungettaisi liian ahtaaseen muottiin.

Kiitos Annalle tästä haasteesta! Otan idean kyllä omassa blogissani käyttöön - tällaisia helmikohtia voi poimia aika pikaisiksikin postauksiksi silloin kun ei ehkä ehdi muuten bloggailla.

maanantai 29. elokuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi


Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016
230 s. (+kiitokset)
Mistä: Lukutoukka-Kristalta bingopalkintona (Kiitos vielä kerran!)

Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on  HS:n arvion alaotsikon luonnehdinnan mukaan "syksyn tapaus". Moni blogikollegakin on jo tätä ehtinyt kehua, tosin jonkin viileämmänkin arvion muistan silmäilleeni. Vaikka yritän olla lukematta etukäteen muiden ajatuksia liian tarkkaan niistä kirjoista, jotka aion lukea, ei tätä kirjaa koskevilta jutuilta ole voinut täysin välttyä.

Niin, kuka on Lempi ja mitä on lempi, niin kuin kirjan takakannessa kysytään? Viljamille Lempi on vaimo, johon hän hädin tuskin ehtii kunnolla tutustua ennen kuin pariskunnan erottaa miehen lähtö rintamalle. Ellille Lempi on talon emäntä, kaupunkilaiskekkanokka, joka olisi saanut pysyäkin kaupungissa silkkisukkineen. Siskolle Lempi on sisko, toinen kaksosista, joita elämä ja sota-aika vievät eri teille. Kaikille heistä myös lempi on erilaista - rakkaus voi kannatella, se voi tuhota ja saada tuhoamaan. 

Kirjassa on siis kolme minäkertojaa, joiden tarinat kietoutuvat yhteen. Jokainen kertoo oman osansa vuorollaan, eli lukijalle on hyvin selkeää, kuka on milloinkin äänessä. Käsitys Lempistä ja hänen kohtalostaan muodostuu hiljalleen.

Nautin monesta asiasta tässä kirjassa, ensinnäkin kielestä ja sen rytmistä. Näin pohtii sodasta kotiin pieneen lappilaiskylään palaava Viljami: Kauanko voi tehdä kahdenkymmenen kilometrin matkaa. Kuinka siihen kaikkeen voi palata. Siellä on koko Korvasjärven kylä, veden sini, oman laiturin kuluneet laudat, polku rantaan, navetan oven ruostunut ripa, sisällä pirtinovi, jonka saranoihin pitäisi tiputtaa öljyä, ja minun paikkaniko siellä, missä. Siellä on ruokapöytä, jonka isä teki ja jonka ääressä sinun kanssasi istuimme, liian vähän aikaa, vain loppukeväästä sydäntalveen.

Toiseksi pidin siitä, että kirjassa on siellä täällä joitakin ajatuksia, jotka teki mieli kirjoittaa muistiin: Läksy oli kauhistuttava: koskaan toista ihmistä ei näe kokonaisena. En ole varma, tajuanko sitä vieläkään.

Kolmanneksi pidin siitä, ettei kirjassa selitetä kaikkea puhki, vaan lukijalle jätetään pohdittavaa. Ja sitten toisaalta - olisin voinut lukea enemmänkin! Viljamin näkökulma jää aika lyhyeksi alussa, eli yksi vaihtoehto olisi voinut olla palata vielä siihen sitten kun selviää, kuinka Lempin on käynyt. Joka tapauksessa luulen, että Lempi jää kirjahyllyyni ja palaan selaamaan sen sivuja ja kaunista kieltä vielä toisenkin kerran.

Kirjasta on siis jo todella paljon blogijuttuja - linkitän niistä kaksi. Saralla on ilo tuntea kirjailija, ja hän onkin saanut seurata kirjan valmistumista. Elinan postaukseen on puolestaan koottu pitkä lista linkkejä muihin blogeihin, joissa kirjasta on ehditty jo heti ennakkokappaleen ilmestyttyä kirjoittaa - ja tosiaan voittopuolisen kehuvasti. Jotenkin minusta tuntuu, että kun tämän vuoden kirjallisuuspalkintoja jaetaan, Lempi nousee vähintäänkin ehdokaslistoille. 

P. S. Olen tänä syksynä pyytänyt ensimmäistä kertaa arvostelukappaleen muutamasta kirjasta kustantajilta. Tätä en pyytänyt, koska sain tämän Kristalta, mutta aion siis jatkossa merkitä blogipostauksiin, mistä lukemani kirjat ovat peräisin.

lauantai 27. elokuuta 2016

Margaret Atwood: Yli veden



Margaret Atwood: Yli veden
Alkuteos Surfacing, 1972
Suom. Matti Kannosto
Kirjayhtymä, 1986
241 s.
Mistä: kirjastolaina

Margaret Atwood on yksi tunnetuimpia kanadalaisia kirjailijoita. Yli veden on toinen romaani hänen laajassa tuotannossaan. Itse olen aiemmin (ennen blogiaikaani) lukenut Atwoodilta vain Sokean surmaajan, mutta aikomus on ollut tutustua hänen tuotantoonsa tarkemmin. Lukulistalla on ainakin Orjattaresi.

Yli veden -romaanissa päähenkilö, nimetön minäkertoja, matkaa takaisin kotiseudulleen Kanadan Quebeciin, koska hänen syrjäisellä saarella asuva isänsä on kadonnut. Kertojan mukana ovat hänen miesystävänsä Joe sekä tuttavapariskunta Anna ja David. Muita seurueen jäseniä isän etsintä ei juuri tunnu kiinnostavan; he ovat tulleet lomailemaan ja kalastamaan. Joe ja David myös kuvaavat kotikutoista elokuvaa. Toki on huomattava, että kaikki mitä muista matkalaisista kerrotaan, välittyy minäkertojan näkemysten kautta.

Minäkertojalla ei tunnu olevan ongelmaton suhde vanhempiinsa, joista äiti on kuollut aiemmin ja isä nyt siis kateissa. Minä kadehdin niitä ihmisiä jotka menettävät vanhempansa jo varhain, silloin heitä on helpompi muistella, he pysyvät muuttumattomina. 

Mitä pidemmälle teos etenee, sitä selvempää on, että kertoja ei ole ihan sinut minuutensa ja muistojensa kanssa. Jo alussa hän puhuu omasta perheestään he-muodossa, ikään kuin muistot eivät koskisi häntä itseään. Hän hakee yhteyttä itseensä ja samaan aikaan yhteyttä luontoon, lopussa varsin äärimmäisesti.

Aloitin tämän kirjan lukemisen jo yli kuukausi sitten. Sitten edelle kiilasivat klassikkohaastekirja, lukupiirikirja ja pari kirjastolainaa, joissa eräpäivä lähestyi. Yli veden jäi siis odottelemaan vuoroaan välillä pitkäksi aikaa. Luulen, että lukukokemus olisi ollut parempi, jos kirjan tunnelmaan olisi uppoutunut yhtäjaksoisesti. Sinänsä teoksen teemat - parisuhteet, perhesuhteet, muistot, luonnon ja ihmisen yhteys - olivat kiinnostavia, mutta jotenkin en oikein saanut otetta tästä kirjasta. Tarkemmin kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Ulla ja Asko

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Liebster Award, kierros 2 :)

Ilokseni olen saanut tällä viikolla Liebster Award -tunnustuksen kahdelta bloggaajalta. Kiitos, Mummo matkalla -blogin Takkutukka ja Tuntematon lukija Hande!

(Viime syksynä sain tämän tunnustuksen ja siihen liittyvän haasteen Hennalta, ja tavallaan siitä alkoi blogissani jonkinlainen aktiivisempi kausi. Aloin esimerkiksi seurata ja kommentoida tiiviimmin muiden blogeja, vaikka toki se välillä jää, kun on kiireitä eikä ehdi omaakaan blogia päivittää.) 


Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.


Nyt siis uusi kierros ja uudet kysymykset, hauskaa pähkäiltävää!

Ensin Takkutukan kysymykset ja minun vastaukseni:

1) Näet kiinnostavan kirjan; astutko ohi vai avaatko?
Ainakin takakantta silmäilen varmasti. Ennen lainaus- tai ostopäätöstä kurkkaan myös alkua.

2) Kirjaostoksilla: homma hanskassa vai lipsuuko creditille?
Homma hanskassa pääosin, koska käytän todella paljon kirjaston palveluita. Laitan kiinnostavat uutuudet heti varaukseen. Adlibriksessä klikkaillessa saatan innostua vähän liikaa, jos näen esimerkiksi jo lukemiani ja hyväksi havaitsemiani kirjoja edulliseen hintaan.

3) Onko nykymaailmassa kasvualustaa klassikkojen synnylle?
Uskoisin näin. Tarvitaan osuvia kuvauksia myös tästä ajasta, ja uskon, että esimerkiksi Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät voisi jäädä elämään 2000-luvun alkupuolen klassikkona Suomessa. Aika sen toki näyttää. On myös hätkähdyttävää ajatella, että vaikkapa ensimmäisen Harry Potterin ilmestymisestä on kohta 20 vuotta, mutta ilmiö on voimissaan edelleen. Potterit siis ovat ilman muuta jo ansainneet klassikkoaseman.

4) Oman kirjahyllysi aarre?
Isovanhemmilta perityt hienot painokset Seitsemästä veljeksestä ja Kalevalasta. Pappa oli saanut ne 50-vuotislahjaksi vuonna 1951. Jompikumpi, mummu tai pappa, oli merkinnyt ristin niiden lahjanantajien perään, jotka olivat sittemmin menehtyneet. 

5) Jos kirjoitat kirjan, sen teema/aihe olisi?
En ole tätä kovin vakavissani miettinyt. Olen joskus osallistunut luovan kirjoittamisen kursseille ja käsitellyt teksteissäni enimmäkseen ehkä perhesuhteita, parisuhteita ja vanhemmuutta (asioita, joihin liittyviä kirjojakin mielelläni luen), joten varmasti kirjassakin nämä asiat korostuisivat. En usko, että minulla olisi sinnikkyyttä laatia kokonaista romaanikäsikirjoitusta.

6) Oletko puhuja vai kirjoittaja / rimpahuttelija vai tekstaaja/wappaaja?
Kirjoittaja ja wappaaja (jos se tarkoittaa Whatsappia?). Melko vähän puhun puhelimessa. Töissä toki puhun paljon.

7) Oma syysherkkusi: keräten, poimien vai torilta ja marketeista?
Vadelmat vanhempien pihalta ja mustikat metsästä tai torilta (tai äidiltä). Tänä syksynä en ole ehtinyt marjastamaan.

8) Mistä ammennat voimaa?
Perheestä ja ystävistä. Ulkoilusta. Kirjoista.

9) Kuinka nollaat nuppisi?
Lapsen kanssa puistoon tai kirjastoon lähteminen saa aika hyvin ajatukset pois omista huolista.

10) Mikä on näkemyksesi kirjastojen tulevaisuudesta?
Uskon, että kirjastoja tarvitaan yhä. Varmasti e-kirjojen lainaaminen voi jossain määrin yleistyä, mutta uskon, että kirjastot ihan fyysisinä paikkoina ovat edelleen tärkeitä.

11) Mietteesi lukutaidon kehityksestä/uuslukutaidottomuudesta?
Olen huolissani nuorten lukutaidosta ja tyttöjen ja poikien välisestä erosta lukutaidossa (ks. esim. "Nuorten lukutaito rapistuu - huono-osaisuus selittävä tekijä", Ylen uutinen viime syksyltä). Koska vapaa-ajalla lukeminen on vähentynyt, lukemiselle pitäisi olla enemmän aikaa koulussa. 
 
Menipäs vakavaksi, mutta kiitos Takkutukalle kiinnostavista pohdinnan aiheista! Sitten Handen kysymykset:

1. Minkä ikäisenä ja miten opit lukemaan?
Opin lukemaan viisivuotiaana, kun isoveljeni aloitti koulun. Isoveljen aapisella sekä Aku Ankoilla oli tässä ratkaiseva merkitys.

2. Mikä oli lapsuutesi suosikkikirja?
Näistä olen blogissani aiemminkin kirjoittanut. Yksittäinen suosikki oli esimerkiksi Pirkko Talvion Mummu Pelakuu

3. Käytätkö valmiita lukupäiväkirjoja tai kirjoitatko muistiinpanoja paperille ennen blogitekstin kirjoittamista?
Laitan kirjaan pikku tarralappuja tärkeisiin kohtiin. Joskus saatan kirjoittaa myös puhelimen muistiinpanosovellukseen jotain muistiin. En harrasta blogissani kirjojen spoilaamista, joten olen miettinyt, että blogin rinnalla pitäisi olla kuitenkin myös vihko, johon kirjoittaisi kirjojen juonesta ja loppuratkaisusta tarkemmin. Tuppaan unohtamaan lahjakkaasti, miten kirjoissa käy.

4. Luetko sarjakuvia?
Aika vähän. Voisin lukea enemmänkin. Olen tainnut postata kaksi kertaa sarjakuvasta (Fok_it: Elämä ja Isi on vähän väsynytlinkki näihin).

5. Jos järjestäisit nyt lukuhaasteen, minkä aiheinen se olisi?
Hauska kysymys! Monenlaisia lukuhaasteita on jo meneillään, joten jos keksin jonkun haasteen, sellainen on varmaan jo tehty tai vähintään tulossa. Itselleni ajattelin ensi vuodeksi haasteeksi ainakin jonkinlaista yleissivistyksen aukkojen täyttämistä - on niin paljon kirjoja, joista tiedän jotain, mutta joita en ole varsinaisesti lukenut.

6. Onko sinulla kirjallisuudesta poimittuja esikuvia - todellisia tai fiktiivisiä?
En sanoisi, että minulla on varsinaisia esikuvia.

7. Jos elämästäsi tehtäisiin kirja, mikä sen nimi olisi?
Kaikki se mitä en muista on jo kirjoitettu. Olisikohan se sitten vaikkapa Epäolennaiset asiat, jotka muistan hämmästyttävän hyvin.

8. Saat omistukseesi laajan kirjaston, mutta sen valikoima koostuu vain yhdestä genrestä. Minkä valitsisit?
Suku- ja perhetarinat? Ei sellaista genreä ehkä varsinaisesti ole. Perinteiset lukuromaanit? 

9. Jos perustaisit toisen blogin, mitä aihetta se käsittelisi?
Tämä nykyinen blogi käsittelee jo kirjojen lisäksi silloin tällöin käsitöitä. Opetusblogi voisi olla, mutta tällä hetkellä ei ole aikaa sellaista perustaa. Joskus myös tekisi mieli perustaa sellainen "keski-ikää lähestyvä naishenkilö purnaa maailmanmenosta" -blogi, mutta se päivittyisi luultavasti vain kerran kuussa.

10. Kenet kirjailijan kutsuisit luoksesi kylään, jos saisit mahdollisuuden?
Jos saa kutsua kuolleita, niin Tove Janssonin kanssa olisi varmasti ollut mainiota jutella. En tiedä, luultavasti jonkun arvostamani nykykirjailijan kanssa kahvitteleminen olisi jännittävää, mutta myös kiusallista. Voisin mieluummin kirjoitella vaikkapa sähköposteja jonkun kanssa :D

11. Mitä lukeminen sinulle merkitsee?
Paljon. Tiedon hakemista, uusien näkökulmien löytämistä, ihmisten ymmärtämistä, viihdettä, koko tunteiden kirjoa.

Olen nyt tylsä ja rikon haastesääntöjä. Olisi kiva keksiä taas kysymykset ja haastaa uusia blogeja, mutta luulen, että haaste on jo aika pitkälti toisella kierroksella.

Mukavaa elokuuta itse kullekin!

lauantai 13. elokuuta 2016

Anthony Doerr: Davidin uni

Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkustaisi kotiin - jos sitä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä.



Anthony Doerr: Davidin uni 
Alkuteos About Grace, 2004
Suom. Hanna Tarkka
WSOY, 2016
427 s.

Amerikkalaisen kirjailijan Anthony Doerrin esikoisromaani Davidin uni (2004) on suomennettu vasta nyt, Pulitzer-palkitun Kaikki se valo jota emme näe -teoksen suosion vanavedessä.

Kirja lähtee liikkeelle siis siitä, että David on lähes kuusikymppinen ja matkalla takaisin Yhdysvaltoihin, mistä hän on lähtenyt yli kaksikymmentä vuotta aiemmin. David näkee unia, jotka tulevat tai joiden hän pelkää tulevan todeksi. Yhden tällaisen unen takia hän on paennut ja jättänyt vaimonsa Sandyn ja tyttärensä Gracen. Onko heitä mahdollista enää löytää - ja jos on, onko anteeksiannolle mahdollisuutta?

Kirjassa kuvataan melko pitkällisesti sitä, mitä David on tehnyt nämä kaksikymmentä vuotta, eikä tyttären ja vaimon etsintä myöskään ole mutkatonta. Minusta juonessa oli ehkä vähän ylimääräisiäkin rönsyjä, eli yhtä hiottu teos tämä ei ole kuin Kaikki se valo jota emme näe. Kirjassa on kuitenkin esimerkiksi paljon hienoja kuvauksia erityisesti luonnonilmiöistä, joista David on entisen työnsä vuoksi kiinnostunut: vedestä, lumesta, pilvistä ja jäästä.  Niihin rinnastaen kirja pohtii ajan kulumista, kohtaloa, sattumia ja vääjäämättömyyttä.

Tutkiessaan jatko-opinnoissaan  jääkiteitä hän oli lopulta hoksannut niiden perusrakenteen (tasasivuisen, tasakulmaisen kuusikulmion), joka toistui niin hyytävän varmasti, noudatti niin erehtymättömästi kaavaansa, ettei hän mahtanut mitään sille, että häntä puistatti: kaiken sen loiston - filigraanimaisten kukkakuvioiden, mikroskooppisten tähtien - alla vallitsi kammottava väistämättömyys; kiteet eivät voineet olla toteuttamatta niihin sisältyvää suunnitelmaa sen enempää kuin ihmisetkään. Kaikki oli veistetty ankaran kaavan mukaan, kuolemanvarmasti.

Kanssani hyvin samankaltaisia ajatuksia kirjasta on Kaisa Reetalla ja Jonnalla - vähän vähempikin olisi riittänyt juonenkäänteiden ja sivuhenkilöiden runsauden suhteen.  Henna puolestaan pohtii hienosti kirjan eri tapahtumapaikkoja, veden olemusta ja rinnastumista Davidin elämän käänteisiin. Arja  on nostanut esiin kirjan tunnelman, joka oli varsinkin alkupuolella jännittävä ja piinaavakin. Harmi vain, että itsekin uuvuin puolenvälin tienoilla ja kääntelin sivuja puolihuolimattomasti odottaen, että David pääsee etsinnässään eteenpäin. Ulla ja Mai ovat viihtyneet kirjan äärellä.

Vuoden 2016 lukuhaasteessani sijoitan tämän kirjan kohtaan "vanhenemisesta kertova kirja" - vaikka se nyt ei keskeisin teema tässä olekaan, niin Davidin elämää kuvataan kuitenkin pitkältä ajalta, ja lukija voi esimerkiksi miettiä, miten hän matkan aikana muuttuu ja mitä hän ymmärtää eri tavoin vanhetessaan. 

maanantai 8. elokuuta 2016

Viveca Sten: Syvissä vesissä


Viveca Sten: Syvissä vesissä 
Alkuteos I de lugnaste vatten, 2008
Suom. Outi Menna
Crime time, 2012
444 s. + loppusanat

Ruumis ajautuu rantaan Sandhamnissa Tukholman saaristossa. Tapausta selvittämään alkaa Thomas Andreasson, joka työskentelee Nackan poliisissa mutta on viettänyt saaristossa kaikki lapsuutensa kesät. Hän myös omistaa mökin Sandhamnin naapurisaarella. Sandhamnissa kesäasukkaana on Thomaksen lapsuudenystävä, juristina työskentelevä Nora Linde perheineen, ja Norasta onkin Thomakselle apua ja tukea - ja toisinpäin. Noralla on meneillään jonkinlainen aviokriisi, kun kesä ja koko elämä tuntuvat sujuvan hänen aviomiehensä Henrikin ehdoilla eikä Noralla ole perheen asioihin tasa-arvoisesti sananvaltaa. 

Pian ruumiita löydetään toinenkin, ja tunnelma saarella alkaa tiivistyä. Saari elää kesäasukkaista ja turismista, eivätkä murhatapaukset ole sille hyvää mainosta. Poliisilla on vaikeuksia saada selville kuolleiden yhteyttä Sandhamniin tai mahdollista motiivia surmille. 

Juonen etenemistä hidastaa se, että Stenin tyyliin kuuluu kuvata henkilöt ja paikat hyvin tarkasti. Tämä on toki siinä mielessä ymmärrettävää, että teos on Sandhamn-sarjan avausosa ja pohjustaa siten myös tulevaa. Silti mielestäni hiuskiehkuroita, hymykuoppia ja nenän muotoja olisi voitu kuvata hiukan säästeliäämminkin.

Syvissä vesissä on hyvä kesädekkari sellaiselle, joka lukee dekkareita nimenomaan viihteen vuoksi. Myös lukupiirikirjaksi kirja oli hyvä valinta ja sai aikaan keskustelua esimerkiksi siitä, arvasiko kukaan syyllisen ja häiritsikö kuvailun runsaus vai oliko siihen päinvastoin nautinnollista uppoutua. 

Itse mietin lukiessa eniten Noraa ja hänen tilannettaan avioliitossa. Nora työskentelee juristina pankissa, mutta silti hänen uransa ja sillä eteneminen ei ole aviomies Henrikin mielestä yhtä tärkeä kuin Henrikin oma ura lääkärinä ja purjehdusharrastus. Minulle tuli mieleen Henrik Ibsenin Nukkekoti - vaikka naisen asema on monin tavoin parantunut 1800-luvun Noran ajoista, voi nykypäivän Norakin kohdata samanlaisia asenteita. Tämä feministinen sivujuonne ei sinänsä millään tavoin liity tutkittavina oleviin rikoksiin, mutta Noran avio-ongelmiin ehkä palataan sarjan seuraavissa osissa. Samoin Thomaksen yksityiselämään liittyy suuria suruja, joista selviämistä ehkä kuvataan jatkossakin. Itse en tiedä, tartunko enää sarjan muihin osiin, mutta ihan käypää kesälukemista ne voisivat olla. 

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Julie Murphy: Dumplin




Julie Murphy: Dumplin (2015)
Suom. Peikko Pitkänen
Otava, 2016
335 s.

Julie Murphyn Dumplin on hänen toinen romaaninsa (esikoisteosta, joka on Wikipedian mukaan kirjoitettu National Novel Writing Monthin eli kansallisen romaaninkirjoituskuukauden aikana, ei ole suomennettu). Otavan sivut tietävät kertoa, että Disney on jo ostanut Dumplinin elokuvaoikeudet.

Niin, Dumplin on siis sellainen kirja, josta voi tehdä Disney-elokuvan. Toki Disney-elokuviakin on monenlaisia, mutta kyllä se ehkä jotain kirjasta silti kertoo?

Dumplinin päähenkilö esittelee itsensä uudelle työkaverilleen näin: "Willowdean", sanoin. "Kassanhoitaja, Dolly Parton -fani ja tämän paikan virallinen läski." Nimellä Dumplin häntä kutsuu vain hänen äitinsä. Willowdean (lyhyemmin myös Will) on siis ylipainoinen, ja vaikka hän päällepäin vaikuttaa olevan asian kanssa sujut, tapahtuu monenlaista, mikä saa hänet pohtimaan suhdettaan vartaloonsa ja ylipäätään minäkuvaansa.

Willowdean asuu teksasilaisessa pikkukaupungissa, jossa periamerikkalaiset perinteet ovat voimissaan. Vuoden kohokohta Clover Cityssä ovat Miss Teen Blue Bonnet -kisat, joita Willowdeanin äiti on järjestämässä. Äiti on voittanut kisan aikanaan, ja niin hänelle kuin monelle muulle entiselle voittajalle se on ilmeisesti tärkein meriitti elämässä.

Äitikin on kuitenkin nuoruudessaan ollut ylipainoinen, mutta laihduttanut. Toisenlainen esimerkki Willowdeanille on hänen tätinsä Lucy, joka on vajaa vuosi aiemmin kuollut sydänkohtaukseen 36-vuotiaana ja 225-kiloisena. Lucy on Willille tärkeä esikuva, vaikkei uskaltanutkaan tehdä elämässään niitä asioita joita olisi ehkä halunnut.

Willowdeanin työkaveri Bo ihastuu häneen, ja tunne on molemminpuolinen, mutta Williä tilanne kuitenkin ahdistaa. Ennen kesää olin tyytyväinen vartalooni. Jopa ylpeä siitä. Sitten tuli Bo. Siitä lähtien, kun suutelimme ensimmäisen kerran, jokin minussa alkoi hajota. Jotenkin se, miltä hänen ihonsa tuntui ihoani vasten, nosti pintaan epäilykset, joiden olemassaolosta minulla ei ollut ollut aavistustakaan.

Jonkinlaisena protestina tai yrityksenä murtaa itseään koskevia oletuksia Will ilmoittautuu Miss Teen Blue Bonnet -kisaan. Tämä ja teinirakkauskuviot sekä riita parhaan ystävän kanssa kantavat kirjan juonta ihan sujuvasti eteenpäin, ja onhan kirjassa sanomaakin itsensä hyväksymisestä.

En muista, milloin, mutta jo kauan sitten päätin, millainen tahdon olla. Ja siitä lähtien olen käyttäytynyt sen mukaisesti. Mutta leikki taitaa olla lopuillaan, enkä ole varma, pidänkö siitä ihmisestä, joka on kehittämäni kuoren alla.

Minusta tässä kirjassa olisi voinut olla enemmänkin huumoria, josta kansi tuntuu vihjailevan. Mieleeni palasi parinkymmenen vuoden takaa Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooma (julkaistu 1990, itse olen lukenut sen varmaan muutamaa vuotta myöhemmin teini-ikäisenä), jossa minäkertoja oli myös huomattavan ylipainoinen ja suhtautui siihen itseironialla ja huumorilla.

Dumplinista ovat bloganneet myös esimerkiksi Krista ja Lukuneuvoja, jotka molemmat ovat tykästyneet päähenkilöön kovasti. Myös Notkopeikko on pitänyt kirjaa voimaannuttavana. Näillä perusteilla kirjaa voi siis varmasti suositella itsestään epävarmoille tai ylipäätään kaikille, jotka kaipaavat vähän ravistelua kauneuskäsityksiin.

Jos muuten tämä kirja tai jokin monista muista hyvistä kirjoista kiinnostaa, Kristalla on blogissaan menossa kesäarpajaiset, joihin ehtii osallistua vielä tänään klo 18 asti.

Itsehän voitin jo kesäbingosta kirjan, mutta jatkan sen täyttelyä edelleen. Laitan tämän kirjan kohtaan "kirja jossa rakastutaan", koska vaikka rakkaustarina ei olekaan ainoa asia tässä kirjassa, on se kuitenkin juonen kannalta keskeinen.