sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (bloggaajien klassikkohaaste, osa 3)


F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Alkuteos The Great Gatzby, 1925
Suuri suomalainen kirjakerho, 1974 (ensimmäinen suomenkielinen painos 1959)
220 s.

Kirjablogien klassikkohaaste on edennyt kolmanteen osaan. En ole aiemmin haasteeseen osallistunut, mutta ajattelin, että kesällä voisin lukea jonkin kauan odottaneen klassikon. Esittelemäni kirja onkin kirpputoriostokseni vuodelta 2004 (hintaa taisi olla euro, ja kansipaperi puuttuu, siksi kuva sisäsivulta). Kooste haasteen 3. osasta on Marilen 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogissa, kiitos haasteen emännöijälle!

F. Scott Fitzgerald (1896 - 1940) lukeutuu ns. kadotettuun sukupolveen, joka on Kirjasammon sivulla määritelty Otavan kirjallisuustiedon pohjalta näin: "Gertrude Steinin antama nimitys 1920-luvun nuorille, lähinnä amerikkalaisille kirjailijoille, jotka olivat menettäneet ihanteensa ja illuusionsa useiden palveltua ensimmäisessä maailmansodassa ja nähtyä sen mielettömyyden." Fitzgeraldin ohella tähän sukupolveen kuuluvat esimerkiksi Ernest Hemingway ja John Steinbeck.

Kultahattu on Fitzgeraldin tunnetuin teos, josta on tehty jopa viisi elokuvasovitusta, viimeisin vuonna 2013. Tarinassa on siis jotain, joka kiehtoo sukupolvesta toiseen - klassikkoainesta ilmiselvästi. Itse en ole elokuvia nähnyt, ja minulla oli vain pinnallinen käsitys siitä, että teos kertoo 1920-luvun Yhdysvalloista ja sijoittuu yläluokkaisten ihmisten piiriin.

Kultahatun minäkertoja on Nick Carraway, joka vuokraa edullisen pienen huvilan Long Islandilta pyrkiessään tekemään töitä osakealalle New Yorkissa. Nick tutustuu naapurissa, suurellisessa kartanossa asuvaan Jay Gatzbyyn, jonka luokse jokailtaisiin juhliin saapuvat kaikki seurapiirien silmäätekevät. 

Naapurini talosta kaikui musiikkia halki kesäöiden. Hänen sinisissä puutarhoissaan miehet ja tytöt kulkivat edestakaisin kuin koit, kuiskeiden ja samppanjan ja tähtien parissa. Nousuveden aikaan näin iltapäivisin hänen vieraittensa sukeltavan hänen laiturinsa hyppytornista tai lojuvan auringossa hänen kylpyrantansa kuumalla hiekalla, sillä aikaa kun hänen molemmat moottoriveneensä viilsivät salmen vesiä vetäen vaahtoa sinkoavia vesisuksia. Viikonloppuina hänen Rolls Roycestaan tuli linja-auto, joka kuljetti seurueita kaupungista ja kaupunkiin alkaen kello yhdeksästä aamulla aina paljon jälkeen puolenyön.

Juhlien isännästä ja hänen vaurastumisensa syistä on kaikilla oma käsityksensä, eikä kukaan tunne Gatzbya kunnolla. Gatzbylla on syynsä hakeutua juttusille nimenomaan Nickin kanssa: Nickin pikkuserkku Daisy on Gatzbyn vuosientakainen rakastettu, ja vaikka nainen onkin jo naimisissa toisen kanssa, Gatzby tahtoo silti järjestää tapaamisen tämän kanssa.

Kirjassa keskeisiä ovat ihmissuhteet ja niiden tyhjyys. Minulla jäi kirjasta pessimistinen olo: kukaan ei varsinaisesti välitä kenestäkään, vaan vaikuttimet ovat aina itsekkäitä. Sinänsä kirja kuvaa siis hyvin niitä teemoja, joita ns. kadotetun sukupolven sanotaan usein kuvanneen. Minulle kirja ei ollut mitenkään erityisen antoisa, mutta ymmärrän, miksi se on klassikko. Sinänsä kyllä pidin Fitzgeraldin tavasta luoda hahmoja ja kertojan tavasta tehdä havaintoja muiden eleistä ja olemuksesta.

Loppuun lainaan vielä kirjan viimeisen virkkeen, joka on kaiverrettu myös Fitzgeraldin hautakiveen:

Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.

Kesäbingossa sijoitan tämän kirjan kohtaan "menneisyyteen sijoittuva kirja", ja kas, jo kolme riviä on täynnä.

9 kommenttia:

  1. Kuvaat tosi hyvin tarinan. Minulle tämä kirja hehkuu elokuvan takia, olen nähnyt version, jossa on Mia Farrow ja Robert Redford ja en voisi hyväksyä muuta. Jokin tuossa elokuvassa on, olen nähnyt sen useamman kerran. Tuo versio noudattelee tarkoin kirjaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, yritin välttää, etten kertoisi liikaa juonesta :) Jokin elokuvaversio tästä olisi kyllä kiva nähdä.

      Poista
  2. Et täysin siis syttynyt, kiinnostavasti kirjoitat silti. Muutama vuosi luin Kultahatun uudelleen ja olin aika täpinöissäni. Samantein katsoin peräkkäin kaksi leffaversiota, Ullan mainitseman ja muutaman vuoden takaisen koristellun version. Siinä uudessa on kyllä mahtava soundtrack, kuuntele esimerkiksi Sian Kill And Run. (Postasinkin koko setistä tuolloin.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin nyt lukemassa postauksesi, ja täytyy sanoa, että sinulla on sana hallussa, kadehdin! Kirjoitat hyvin siitä, kuinka kertoja on oikeastaan sivussa juonenkulusta, tapahtumat eivät juuri kosketa häntä itseään, ja itseään oikeasti kalvavista asioista hän kertoo vain vähän. Tämä puoli jäi omassa bloggauksessani käsittelemättä ja osoittaa varmaankin sitä, kuinka kerroksellisia monet klassikot ovat. (https://tuijata.wordpress.com/tag/kultahattu/)

      Poista
  3. Olen lukenut kirjan muutaman kerran ja katsonut kaksi uusinta elokuvaa. Kirja on vain niin mukaansatempaava ja ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ei ehkä vain sitten ollut tässä hetkessä minun kirjani, mutta ymmärrän, miksi moni tästä pitää.

      Poista
  4. Minulla oli aikanaan samanlaiset fiilikset Kultahatun luettuani: en juurikaan pitänyt kirjasta, enkä etenkään melkein yhdestäkään henkilöhahmosta. Kun aikaa lukemisesta on kulunut, kirjan arvo on kuitenkin kasvanut mielessäni tasaiseen tahtiin. Nyt uskallan jo sanoa, että kirja on oikeasti mielestäni hyvä ja hieno. :) Leffoista olen nähnyt samat kaksi, jotka Tuijakin on katsonut. Molemmat hyviä, mutta kyllä Robert Redford vain on aivan jäätävän hyvä Gatzby. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Mulla on selkeästi lukijana vahva tarve samastua edes johonkuhun kirjassa. Samoin kuin sinä, minäkään en pitänyt oikein kenestäkään tässä kirjassa. Hahmot oli kyllä sinänsä kuvattu hyvin. Luulen, että säilytän kirjan kuitenkin hyllyssäni (harkitsin jo kirjaston kierrätyshyllyyn viemistä) ja palaan tähän vielä joskus. Tässä olisi myös taas yksi kirja, jonka voisi lukea englanniksikin - usein sitä mietin, mutta käytännön toteutus jää.

      Poista
  5. Minuunkaan kirja ei vedonnut erityisemmin: siinä käsiteltiin kyllä mielenkiintoisia teemoja, muttei tarpeeksi syvällisesti, että olisin jaksanut pohtia niitä itsekseni.

    VastaaPoista