perjantai 17. kesäkuuta 2016

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen


Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen
Otava, 2012
314 s. + jälkisanat

Kaikesta, mitä on ja mitä tapahtuu, voi kertoa monta erilaista tarinaa.

En yleensä - toivottavasti - kerro kirjojen juonesta liikaa blogissani. Tätä postausta en kuitenkaan suosittele luettavaksi, jos aikoo lukea tämän kirjan. Päätin kirjoittaa näin, koska kyse ei ole uutuuskirjasta ja koska haluan pohtia tämän kirjan herättämiä ajatuksia, eikä se onnistu, ellen voi kertoa, mistä kirjassa on - pohjimmiltaan - kyse.

Virpi Hämeen-Anttilan teos Tapetinvärinen alkaa luvulla, jonka nimi on Kadonneet vuodet. Kirjan kertoja kokee, että hänen elämässään on pitkä ajanjakso, noin kahdeksanvuotiaasta parikymppiseksi, josta hän ei muista juuri mitään. Joku muu tuntuu kuitenkin muistavan: kertoja on pitkästä aikaa yhteydessä noiden aikojen ystäväänsä Mimiin, joka tuntuu tietävän kertojan elämästä juuri ne asiat, jotka hän itse on halunnutkin unohtaa. 

Kertojasta on tullut kirjailija, ja myös Mimi kirjoittaa. Kertoja pelkää, että Mimi käyttää hänen muistojaan kertomustensa aiheina. Hän yrittää estää tätä, mutta ei onnistu tapaamaan Mimiä, vaan tapaa kerta kerran jälkeen yhä erikoisempia Mimin tuttavia: jatkuvasti hermostuneesti papattavan Babelin, taiteellisen Pierrotin, anorektisen Heron ja pelottavan, jähmeästi kulkevan, vastenmielisen näköisen Kiven. Kohtaamiset muuttuvat yhä mielikuvituksellisemmiksi, eikä kertoja enää tiedä, mikä on totta, mikä unta, mikä kuviteltua.

Kaiken tämän taustalla on lapsuus, jolla on pitkät jäljet. Aika, kun päähenkilöllä ei ole saanut olla omaa persoonaa, ei mielipidettä mistään: Itsetarkkailu on välttämätöntä, koska mikään ilme, teko, ele tai sana ei saa provosoida hyökkäykseen. -- Koska mikä tahansa voi provosoida hyökkäykseen, ei jää muuta keinoa varautua kuin paeta ja piiloutua, ja silloin kun piiloutuminen ja pako eivät ole mahdollisia, olla kuin ei olisikaan. Lakata näkymästä ja kuulumasta. Hävitä. Muuttua tapetinväriseksi.  

Kertojan lapsuudenkoti ei siis ole ollut onnellinen paikka, vaan niin ahdistava ja hävettävä, ettei sinne ole voinut viedä kavereita eikä kukaan ole siellä viihtynyt. Osansa tästä on myös köyhyydellä, jota kirjoittaja pohtii kiinnostavasti - vaikuttaako köyhyys myös muistojen säilymiseen ja periytymiseen? Ainakin kertojan kohdalla on näin, mutta se johtuu myös läheisten tekemistä valinnoista: Joillakin on ollut erityisen huono onni. Joidenkin läheiset ovat omaa surkeaa sukua kohtaan tunnetun alitajuisen raivon kiihdyttäminä vauhdittaneet unohdusta katkomalla siteitä ja antamalla tai heittämällä pois sellaista, mikä olisi säilyttänyt muistoja.

Tapetinvärinen on ennen kaikkea kertomus persoonan eheytymisestä ja siitä, mitä se kertojan kohdalla vaatii. Täytyy uskaltaa kohdata ja jollain tavoin hyväksyäkin menneisyytensä kaikki puolet - myös se, että kaiken pahan, ikävän ja tukahduttavan keskellä on ollut jotakin hyvääkin, kaikkea ei tarvitse unohtaa. Kirja on myös osin elämäkerrallinen, kerrotaan kirjan liepeessä, ja kansien kuvat ovat Hämeen-Anttilan suvun albumeista. Hämeen-Anttila on kertonut dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstään eli DIDistä Didit-julkaisussa. Se on sairaus tai tila, jota on vaikea ymmärtää, ja Hämeen-Anttila on pyrkinyt kuvaamaan sitä tässä teoksessa kaunokirjallisin keinoin. Kirja jättää osin hämmentyneeksi, enkä silti kovin hyvin hahmota, miltä tuo sairaus ihan todella tuntuu: siihen siis kuuluu, että ihmisen identiteetissä on monia eri osia, jotka ovat eri persoonia. Nämä osat voivat olla osin toisistaan tietoisia ja käydä keskinäistä keskusteluakin. Häiriön taustalla ovat traumaattiset kokemukset, kuten tässäkin kirjassa, kun kertojan on pitänyt lapsuudessaan häivyttää oma itsensä ja olla näyttämättä mitään tunteita. Se on johtanut persoonallisuuden jakautumiseen moneen eri osaan, joista kertoja siis kirjan mittaan tulee tietoiseksi.

Minun on siis vaikea arvioida tätä kirjaa kaunokirjallisena teoksena, koska luin sitä ikään kuin sairaskertomuksena. Sen takia en etsi tähän nyt muita blogiarvioita. Kirja oli kuitenkin tiivistunnelmainen ja vaikuttava. Hämeen-Anttilan muiden teosten tapaan siinä on paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen, mutta en kokenut niitä häiritseviksi, niin kuin joskus nuorempana jossain Hämeen-Anttilan kirjassa. (Olen lukenut ennen blogiaikaani hänen kirjoistaan ainakin teokset Suden vuosi ja Alastonkuvia.)

Postaan kohtapuoliin erikseen kesäkirjabingosta, johon osallistun. Vuoden 2016 lukuhaasteessani sijoitan tämän kirjan kohtaan "kirja, joka lojui kauan lukematta yöpöydälläsi". Lievä ennakkoluuloisuus kirjaa kohtaan ja pelko sen raskaasta aiheesta lykkäsivät kirjan lukemista, mutta nyt olen ihan tyytyväinen, että luin tämän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti