torstai 9. kesäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus



Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Alkuteos Beckonberga. Ode till min familj, 2014
Suom. Outi Menna
Tammi, 2016
365 s.

"Sanoit tullessasi, ettei sinulla ole lapsia."
"Sanoinko?"
"Sanoit. Kysyin sitä sinulta."
Jim katsoo ikkunasta ulos. Maidonvalkea taivas, kuumeenkeltaisia rantuja. 
"Minusta tuntui ettei minulla ollut lasta. Tuntui kuin kaikki olisi poissa."

13-vuotiaan Jackien isä Jim on itsetuhoinen ja alkoholisoitunut. Tämä yhdistelmä vie hänet Beckonbergan mielisairaalaan. Eletään vuotta 1986, jolloin Olof Palme kuolee ja Tšernobylissa räjähtää. Beckonberga on kuitenkin oma pieni maailmansa, jossa Jim kokee hetkellisesti olevansa onnellinen.

Nykyhetkessä sairaala on aikaa sitten lakkautettu, mutta Jim haluaa yhä kuolla. Jackie palaa muistoissaan, unissaan ja keskusteluissaan Jimin kanssa tuohon kevääseen ja kesään, josta vietti suuren osan isänsä luona Beckonbergassa. Jackielle isän kuolemantoiveet ovat jo jokseenkin arkipäiväinen asia.

"Olet halunnut kuolla aiemminkin", sanon, "ei tämä ole ensimmäinen kerta."
"Voit luottaa minuun, Jackie, tiedän mitä teen."
"Okei. Tee sitten kuten haluat. Niinhän sinä olet aina tehnyt."

Vähän matkan päästä lähtee lentoon yksinäinen flamingo, se hehkuu vaaleanpunaisena ilta-auringossa, näyttää kuin se palaisi, se on kuin liekki joka nousee vedestä ja muuttuu lentäväksi enkeliksi. Nojaan päätä taaksepäin ja minusta tuntuu kuin tukehtuisin, sellainen olo tulee kun viettää muutaman päivän Jimin kanssa. Tien yli lentää lintuparvi, niin läheltä, että pienet valkoiset ruumiit miltei tömähtävät päin tuulilasia.

Vaikka Niin raskas on rakkaus käsittelee raskaita aiheita, sen kerronta ja tyyli ei tee siitä raskaslukuista. Kerronnassa on paljon luontosymboliikkaa, lintuja, perhosia, valoa. Kirja koostuu hyvin lyhyistä luvuista, joissa mennyt ja nykyinen limittyvät. Jackie on kirjassa minäkertoja, mutta välillä on myös lukuja, joissa kuvataan sellaisia Jimin vaiheita, joissa Jackie ei ole ollut mukana, sekä Beckonbergan sairaalan rakentamista ja sen viimeistä potilasta ennen koko sairaalan sulkemista. Kerrotaan myös Jimin äidistä, Vitasta, ja lukijana alkaa väistämättä pohtia sukupolvien yli jatkuvaa hylkäämisten ketjua, kyvyttömyyttä rakastaa ketään, kun ei rakasta varsinkaan itseään. Onneksi vaikuttaa siltä, että Jackie suhtautuu omaan lapseensa Marioniin toisella tavalla. Hän on kuitenkin halunnut hoitaa Marionin yksin, eronnut tämän isästä raskausaikana, eli eivät kiintymyssuhteet hänellekään helppoja ole. Rakastetuksi tulemisen pelko, kyvyttömyys käsitellä onnea - tällaisia asioita Jackie kirjan loppupuolella pohtii, niin kuin varmasti jokainen epävarmoissa oloissa kasvanut. 

Tämä kirja ei siis ole mikään lukuromaani eikä ylipäätään juonellinen kertomus, jossa olisi alku, käännekohta ja loppuratkaisu. Eipä elämäkään sellainen ole. 

Muutaman Jimin ajatuksen haluaisin vielä poimia itselleni muistiin (minussa elää ikuinen pessimisti, johon nämä jotenkin vetoavat):
"Minusta ei koskaan tule iloista, mutta ihan hyvin minulla silti menee."
"Älä odota. -- Elämä ei ala koskaan, se vain loppuu."

Muissa blogeissa tätä on ehditty jo lukea oikein urakalla, ja monessa näistä on myös hyviä keskusteluja kommenteissa: Lukutoukan kulttuuriblogiLeena LumiLumiomenaReader, why did I marry him?Lukuisa sekä Kulttuuri kukoistaa

3 kommenttia:

  1. Tämä ei yhtään käynyt yksiin odotusteni kanssa. Tosin tuntuu vähän hullulta sanoa että "liian kaunis", mutta sellainen tuntuma jäi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tätä kirjaa kohtaan, koska Stridsberg ei ole minulle aiemmin tuttu. Kieltämättä linnut ja perhoset alkoivat välillä uuvuttaa. Tuo lainaamani kohta oli melkein ainoita, joissa kertoja sanoo, miltä hänestä tuntuu isänsä kanssa (tukehtuvalta), mutta siinäkin siirrytään heti sanomaan asia flamingojen ja muiden lintujen kautta.

      Poista
  2. Jännä muuten, miten eri ihmisten bloggauksissa painottuvat niin eri asiat tästä kirjasta: kieli ja kerronta saavat paljon huomiota, samoin mielisairaalan, hoitohenkilökunnan ja muiden potilaiden kuvaus. Minusta esimerkiksi kirjan erikoinen lääkäri, joka vei potilaita mielisairaalasta öisiin juhliinsa, ei ollut kovinkaan kiinnostava. Kertoo kai jotain minusta, että itse jäin miettimään nimenomaan vanhemmuutta ja lapsuuden/varhaisnuoruuden kokemusten vaikutusta siihen, millainen Jackiesta kasvaa: luottaako hän itseensä ja kykyynsä rakastaa ja miten hän suhtautuu isäänsä sitten kun on itse äiti.

    VastaaPoista