tiistai 28. kesäkuuta 2016

Blogger Recognition Award -haaste

Bibliofiilin päiväunia -blogin Seregi antoi minulle Blogger Recognition Award -haasteen. Kiitos!



Haaste on kiertänyt jo lukuisia blogeja, ja säännöt ovat seuraavat:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.


Kuinka aloitin bloggaamisen?

Syksyllä 2013 kuljin töihin junalla. Junassa tuli toki tehtyä töitä, mutta myös luettua (matka kesti reilun tunnin suuntaansa). Olin aiemmin kirjannut lukemiani kirjoja vihkoon jo useamman vuoden ajan, mutta luettujen kirjojen etsiminen vihosta oli työlästä eikä vihko ollut koskaan sopivasti käsillä, kun sain jonkin kirjan loppuun. Ystäväni oli pitänyt jo jonkin aikaa käsityöblogia, toinen puolestaan reissublogia, joten ajattelin, että voisinhan minäkin perustaa kirjablogin. Koska kuitenkin teen myös käsitöitä, pohdin, että samahan nekin olisi kirjata muistiin, niin ei tarvitsisi yhtenään pohtia, milloin on kenenkin muksulle kutonut sukat ja minkäkokoinen jalka tällä silloin oli.

Aluksi - pitkäänkin - päivitin blogia pääasiassa iPhonen Blogger-sovelluksella. En juurikaan seurannut muiden blogeja enkä linkittänyt omiin postauksiini muiden kirjoituksia (en tiedä, pitäisikö linkkien luomisen onnistua tuossa sovelluksessa, mutta minä en osaa). Jossain vaiheessa tajusin, että vaikka minulla ei ollut blogissani näkyvillä jäsenet-työkalua, blogillani oli muutama seuraaja - se oli jotenkin hämmentävää. Aloin itsekin seurata entistä useampaa blogia. Muutenkin katselin blogini tilastotietoja ja tajusin, että joitakin postauksiani on itse asiassa luettu aika paljonkin. Sitten aloin lukea yhä enemmän uusia kirjoja, joista tuntui mielekkäältä "keskustella" muiden bloggaajien kanssa eli käydä kommentoimassa myös muiden blogien kirjoituksia ja linkittää niitä omiini. Nykyisin siis kirjoitan tekstit koneella, jossa linkityskin onnistuu. Alkupuolen pikaisesti kirjoitetut tekstit vähän hävettävätkin, mutten nyt ala poistella mitään.

Ohjeita aloittelevalle bloggaajalle

Vaikka blogini on ollut olemassa jo kohta kolme vuotta, koen olevani aloitteleva bloggaaja itsekin. Teen tätä huvin vuoksi, ja ajoittain blogissa on hiljaisempaa, kun töissä on kiirettä. Jos bloggaajalla on jotakin suuria tavoitteita kirjoittamisen suhteen, kannattaa vinkkejä varmasti etsiä jostain muualta kuin minulta.

Jos puhutaan nimenomaan kirjabloggaamisesta, niin itse pidän siitä, että postaukset eivät paljasta liikaa kirjoista (tähän kyllä syyllistyvät vaikkapa HS:n kirja-arvostelijat useammin kuin seuraamani bloggaajat). Itse teen niin, että kirjoitan oman postaukseni ensin liki valmiiksi ja käyn sitten vasta katsomassa, mitä muissa blogeissa on jostain kirjasta sanottu (joskus olen laittanut näitä jo muistiin kirjanmerkkeihin valmiiksi, mutten lue kirjoituksia etukäteen kuin silmäillen, jos tiedän lukevani puheena olevan kirjan).

Todella moni on tähän jo vastannut, joten tämän haasteen saa kuka tahansa tästä napata, jos on vielä vastaamatta!

9gag-huumorisovelluksessa on pitkien postausten loppuun tapana jostain syystä liittää kuva perunasta. Niin että jos jaksoit lukea tänne asti, tässäpä loppukevennyksenä perunoihin (perunalastuihin) ja lukemiseen liittyvä sanonta (Pinterestistä):

 



Sukkia vauvoille ja veteraaneille

Ensi vuosi on Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuosi, ja sen myötä on erinäisiä hankkeita myös käsityöihmisten piirissä. (Entä muuten kirjaihmisten piirissä? Kai jonkinlainen Suomi 100 vuotta -lukuhaaste on vähintään tulossa?)

Villasukat veteraaneille


Lanka: Nordia Ville (150 g = 300 m)
Puikot: 3,5 mm
Silmukoita: 52
Koko: 42
Langanmenekki: n. 110 g
Malli: Villasukat veteraaneille, Suomi 100 vuotta -Facebook-ryhmästä

Yllämainitun Facebook-ryhmän tavoitteena on neuloa villasukat kaikille elossa oleville sotiemme veteraaneille, joita oli Veteraaniliiton mukaan tämän vuoden alussa yhteensä liki 22 000, sekä miehiä että naisia. Suora lainaus ryhmästä (pari kirjoitusvirhettä korjasin): "Ryhmän tarkoitus on neuloa Sotiemme veteraaneille yhdenmukaiset villasukat, ns. juhlavuoden sukkamalli, Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Sotiemme veteraaneihin kuuluvat Suomen Sotaveteraaniliitto, Rintamaveteraaniliitto ja Sotainvalidien veljesliitto. Myös järjestöihin kuulumattomat veteraanit huomioidaan mahdollisuuksien mukaan. Naiset, joilla on rintamapalvelustunnus, kuuluvat myös tähän. Ryhmämme tekee yhteistyötä Sotiemme Veteraanit-varainhankinnan kanssa." Villasukat jaetaan ensi vuoden aikana yhteistyössä Veteraaniliiton kanssa. Minusta ajatus on hyvä, ja ajattelin neuloa muutaman sukkaparin sen mukaan, mitä ehdin. Jos joku tästä kiinnostuu, niin sukkaohjeen ja tarkat tiedot käytettävistä langoista saa tuolta FB-ryhmästä (Villasukat veteraaneille, Suomi 100 vuotta). On myös paikkakuntakohtaisia ryhmiä, joissa neulotaan erilaisia sukkia, mutta tuon ryhmän tarkoitus on siis tehdä yhdenmukaiset juhlavuoden sukat.


Villasukat juhlavuotena syntyville


Lanka: Gjestal Maija (50 g = 130 m)
Puikot: 3 mm
Silmukoita: varressa 40, nilkassa kavennettu 36:een
Koko: vauvalle (terän pituus n. 10 cm)
Langanmenekki: n. 30 g
Malli: omasta päästä pikkulapsen pitkät sukat -ohjetta mukaillen

Toinen juhlavuoden käsityöprojekti on neuloa sinivalkoiset sukat kaikille Suomessa ensi vuonna syntyville vauvoille. Sukat jaetaan synnytyssairaaloissa. Ohjeita neulomiseen sekä sukkien keräyspisteet löytyvät Villasukkakeräys juhlavuotena syntyville -nimisestä Facebook-ryhmästä. Oulussa näitä sukkia kerätään esimerkiksi Lankamaailma-liikkeessä. Ajattelin tähänkin keräykseen tehdä muutamat sukat - nämä valmistuvat nopeasti.

Tällainen harrastus minulla siis lukemisen ohella!

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Näkymiä kirjasyksyyn 2016

Ensinnäkin on todettava, että syksy on vielä kaukana ja sitä opettajan kuuluisaa pitkää kesälomaa on jäljellä vielä vaikka kuinka! (Sivuhuomautus: olen tänä kesänä itse asiassa työtön, mutta syksyksi on kyllä töitä tiedossa.)


Vaikka siis kesää (ja kesälukemisia ja auringonlaskujen katselua parvekkeella) on vielä paljon edessä, ajattelin kuluttaa tämän sunnuntai-illan, jolloin olen poikkeuksellisesti yksin kotona, selaamalla kustantajien syksyn katalogeja ja poimimalla muistiin kirjoja, joita voisi lukea (eikä tähän yksi ilta näköjään riittänytkään). Olkoonkin, että syksyllä on monia uusia haasteita edessä töissä: uusi opetusssuunnitelma, uusi oppikirja ja paljon kursseja. Paljon uusia ajatuksia opetuksesta on myös toteutettavana. Mutta aion lukea kaikenlaista omaksi iloksi, ihan varmasti, muuten en jaksa. Onneksi on päivittäiset bussimatkat, reilu puoli tuntia suuntaansa - niiden aikana lukee jo päivässä 60 - 80 sivua eli kirjan viikossa, ja syys- ja joululomilla sitten lisää.

Kotimaisia romaaneja


  • Ellilä, Kirsti: Arpapeliä (Karisto). Ilmestyy 7/2016.
    • Sinänsä kirjan idea arpavoiton saavasta perheenäidistä ei kuulostaisi muuten kovin omaperäiseltä, mutta olin kerran kuuntelemassa Ellilän luentoa kirjoittamisen opetuksesta ja hän vaikutti hauskalta persoonalta.
  • Grönroos, Satu: Tuulen suku (Atena). Ilm. 9/2016.
    • Tämä on itsenäinen jatko-osa Grönroosin Lumen syli -nimiselle esikoisteokselle (2012), eli se pitäisi toki lukea ensin. 
  • Hakalahti, Niina: Lumilinna (Karisto). Ilm. 9/2016.
    • En ole ehkä aiemmin lukenut yhtään Hakalahden kirjaa, mutta tämä kuulostaa kiinnostavalta. Kirjaa kuvataan mm. sanoilla "romaani identiteetistä ja elämänvalheesta". 
  • Heikkinen, Antti: Matkamies maan (Siltala). Ilm. 9/2016.
    • "Häpeilemättömän tosi ja häikäilemättömän hauska romaani siitä, mitä tapahtuu nyt." Heikkisen esikoisromaani Pihkatappi sekä hänen kirjoittamansa Juice-elämäkerta saivat paljon kehuja, mutta ovat minulla lukematta, toistaiseksi. 
  • Kekkonen, Helmi: Vieraat (Siltala). Ilm. 9/2016.
    • "Läpi kirjan kulkee puhutteleva ja moniulotteinen teema vanhemmuudesta ja lapsista, siitä miten mikään toive, onni tai pelko ei ole toteutuessaan juuri sellainen, kuin ihminen alun perin kuvitteli."
  • Kivi, Aino: Maailman kaunein tyttö (Into). Ilm. 9/2016.
    • "Säkenöivä romaani sisaruudesta ja symbioottisesta rakkaudesta." Tarina alkaa vuodesta 1994, eli teinivuosieni ajankuva kiinnostaa. Tämän piti ilmestyä jo viime vuonna (olen laittanut tämän kirjaston sivulla varaukseen syyskuussa 2015).
  • Markkula, Inkeri: Kaksi ihmistä minuutissa (Gummerus). Ilm. 8/2016.
    • "Esikoisromaani kuvaa eriarvoisuutta, lääketieteen ja sairauden kilpajuoksua sekä sattumaa, joka voi hypätä eteen kuin pieni reesusmakaki ja muuttaa kaiken."
  • Nousiainen, Miikka: Juurihoito (Otava). Ilm. 9/2016.
    • Ilman isää erillään kasvaneet veljekset lähtevät selvittämään isänsä kohtaloa. Nousiainen on ajoittain hauska (olen lukenut hänen kirjoistaan Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran).
  • Pohjalainen, Soili: Käyttövehkeitä (Atena). Esikoisromaani, ilmestynyt jo nyt kesäkuussa.
    • "Rosoisen nostalginen ja hauskan omaääninen romaani tytöstä, jonka lapsuuden bensanhaju sekoittuu nykyhetkeen ja jonka harteita isän varjo painaa raskaana." 
  • Pulkkinen, Riikka: Paras mahdollinen maailma (Otava). Ilm. 9/2016.
    • Olen lukenut kaikki Pulkkisen romaanit, joten luultavasti luen tämänkin.
  • Vartiainen, Petri. Miehen ryhti (Otava). Ilm. 8/2016.
    • Äikänope-kirjailija-yhdistelmä kiinnostaa aina. Kirjassa "uhmataan opetussuunnitelmaa".
  • Veistinen, Harri: Kotitekoisen poikabändin alkeet (S&S). Ilm. 8/2016.
    • Tämä on nuortenkirja, mutta nostin tähän listalle, koska kuulostaa niin kovin symppikseltä.
  • Vuorela, Seita: Lumi (WSOY). Ilm. 9/2016.
    • Palkitun nuortenkirjailijan viimeiseksi jäänyt teos. Aikomus on jo pitkän aikaa ollut lukea Vuorelan kirjoja.
  • Weselius, Hanna: Alma! (WSOY). Ilm. 8/2016.
    • Kirjan vuoden 2015 kirjoituskilpailun voittanut romaani "taiteesta, nykymaailmasta ja niistä kriteereistä, joilla ihmisyyttä ja naisen arvoa yhä mitataan". 
Käännöskirjallisuutta




  • Axat, Federico: Viimeinen mahdollisuus (Aula & co). Ilm. 9/2016.
    • Tämä on kyllä trilleri, joita harvemmin luen, mutta teoksen juoni ja kerronta kuulostavat kiinnostavalta. "Tarina rakentuu ja hajoaa lukijan edessä vain muotoutuakseen uudelleen ja saavuttaakseen yllättävän lopun. Christopher Nolanin Mementon tapaan se saa lukijan pidättämään hengitystä ja epäilemään kaikkea."
  • Cleave, Chris: Sodassa ja rakkaudessa (Gummerus). Ilm. 9/2016.
    • "Syksyn suurin lukuromaani."
  • Cline, Emma: Tytöt (Otava). Ilm. 8/2016.
    • "Tämä kirja särkee sydämesi ja räjäyttää mielesi." - Lena Dunham
  • Howey, Hugh: Hiekka (Like). Ilm. 7/2016.
    • En muuten juuri scifiä lue, mutta jollain tavoin tykästyin Siilo-trilogiaan ja voisin ehkä lukea tämänkin.
  • Kerangal, Maylis de: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala). Ilm. 9/2016.
    • Yhden vuorokauden aikana tapahtuva, tunti tunnilta trillerimäisesti etenevä romaani sydämensiirrosta. Voittanut Ranskassa kymmenen kirjallisuuspalkintoa, elokuva tulossa syksyllä.
  • Murphy, Julie: Dumplin (Otava). Ilm. 9/2016 katalogin mukaan, mutta on kyllä jo kirjastossa lainattavissa.
    • Olen lukenut tästä jo Kristan bloggauksen, ja vaikuttaa hyvältä!
Pessimistiminäni sanoo, että luultavasti kannan elo-syyskuussa selkä vääränä varauksia kotiin ja kuukauden päästä palautan ne lukemattomina takaisin, mutta optimistipuoleni yrittää vakuuttaa, että edes osan näistä ehdin lukea, niin kuin tässä keväälläkin on käynyt.

Paljon myös (erityisesti työn kannalta) kiinnostavia tietokirjoja on tulossa - teen ehkä niistä erikseen postauksen.

Mitenkäs muut, mitä kirjoja odotatte syksyltä?

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus


Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
Alkuteos Farlig midsommar, 1957
Suom. Laila Järvinen
Lukemani painos: WSOY:n pokkari, 2008
Tekijän kuvittama
140 s.

Milloinpa olisikaan parempi aika tarttua Vaaralliseen juhannukseen kuin juuri nyt, keskikesän juhlan aikaan?

Kirjan juoni alkaa siitä, kun Muumilaakson läheisellä saarella sijaitseva tulivuori alkaa savuttaa. Kesän alku ei muutenkaan ole sujunut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä Nuuskamuikkusta ei kuulu, ja ruoho on jo vallannut hänen tavanomaisen leiripaikkansa. 

Tulivuori purkautuu ja saa aikaan tulvan, joka nousee niin korkealle, että Muumitalo peittyy kattoa ja lipputankoa lukuun ottamatta. 
- Tietenkin me selviämme, vastasi Muumimamma. Minä istun tässä odottamassa uutta kotiamme. Vain lurjuksille käy huonosti.

Optimistinen, aina rauhallinen ja lempeä mamma ennustaa oikein, sillä talon viereen seilaa teatterilaiva. Muumit eivät ole teatterista kuulleetkaan, vaan luulevat, että kelluvasta talosta puuttuu yksi seinä. Monenlaista jännitystä teatterin uumenissa on siis luvassa.

Laivalle mukaan otetaan myös perusteellisesti asioiden syitä pohtiva Homssu sekä melodramaattinen Miska, joka luulee, että kaikessa on aina kyse hänestä: jos joku vaikka nauraa jossain, nauru kohdistuu mitä luultavimmin nimenomaan Miskaan. Kun laiva ankkuroidaan ja Muumipeikko ja Niiskuneiti päättävät kiivetä pihlajaan nukkumaan, Miska mutisee: Jospa saisi kerran nukkua puussa. Kun Muumimamma kysyy, miksei Miska sitten mene, tämä vastaa, ettei häntä ole kukaan kysynyt eikä häntä siksi enää huvitakaan mennä. Voi Miskaa, jotenkin tunnistan tällaisesta käyttäytymismallista kovasti itseni, varsinkin nuorempana.

Kirjasta voi myös ottaa oppia juhannuksen perinteiden uudistamiseen. Laivasta rannalle jääneet Muumipeikko ja Niiskuneiti kohtaavat Vilijaanan, joka itkee yksin mökissään. Vilijaana on kutsunut kylään enonsa ja tämän vaimon, kuten jokaisena juhannuksena, vaikka nämä eivät koskaan saavu ja vaikka Vilijaana ei edes pidä heistä. Lopulta hän oivaltaa: 
- Oikeastaan, hän sanoi hitaasti, minun ei ehkä tarvitse kutsua heitä tänne ellei se ole kenestäkään hauskaa?

Minulla ei ole kovin läheistä suhdetta muumeihin. En lukenut näitä kirjoja ahmimisiässä, joten muumit tulivat minulle tutuksi oikeastaan 1990-luvun piirrossarjan myötä, jota itsekin katselin nuorempien sisarukseni kanssa. Jotkut jaksot ja hahmot jäivät erityisesti mieleen, esimerkiksi näkymätön lapsi Ninni ja noidan tyttärentytär Aliisa, joka ei ilmeisesti perustu Janssonin alkuperäiseen tuotantoon. Joitakin Janssonin aikuisille suunnattuja novelleja luin lukiossa. 

Olen kuitenkin viime vuosina hamstrannut näitä Janssonin alkuperäisiä muumikirjoja hyllyyni sillä ajatuksella, että kunhan tyttäreni on sopivan ikäinen (pian hän täyttää viisi), alamme perehtyä niihin. Tähän mennessä olimme lukeneet vain Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelmaa, eikä hän ole jaksanut vielä useinkaan keskittyä kovin pitkään kirjoihin, joissa ei ole joka sivulla myös kuvia. Tätä kirjaa aloinkin lukea ensin yksin, mutta siinähän kävi sitten niin, että aamulla oli aloitettava alusta hänen kanssaan (myönnän, hiukan referoiden) ja tässä juhannusaaton mittaan luimme sitten koko kirjan. Meillä on edessä vielä monta mukavaa hetkeä muumien parissa, samoin kuin minulla Janssonin aikuisille suunnattujen kirjojen parissa, joista olen yksittäisten novellien lisäksi lukenut Kesäkirjan. Näissä kirjoissa on paljon viisautta, lempeyttä, ymmärrystä ja oivalluksia. Kiinnostaisi lukea myös Janssonin elämäkerta, hän vaikuttaa kiehtovalta henkilöltä.

Ja nyt on sitten yksi bingorivi täynnä kesäbingosta! Saapa nähdä, olinko tosiaan ensimmäinen - en ole uskaltanut enkä ehtinytkään käydä Lukutoukan kulttuuriblogissa päivän mittaan kurkkimassa.

Hyvää ja rauhallista juhannusviikonloppua kaikille blogissani piipahtaville!


torstai 23. kesäkuuta 2016

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat


Jääkokkareet tippuvat, salamat lyövät, aallot pyyhkäisevät, ja joskus maa vain yksinkertaisesti repeää.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus, 2015
222 s.

Ala-asteikäisenä ahmin mummolassa Valittuja Paloja. Minua kiehtoivat tositarinat tyyliin "mies selvisi salamaniskusta seitsemän kertaa". Ehkä Selja Ahava on viettänyt lapsuutensa samoin? (Onkohan Selja Ahava muuten taiteilijanimi? Jos on tuollainen kaunis ja sointuva nimi, voiko alkaa muuta kuin kirjailijaksi tai muuksi taiteilijaksi?)

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat sopii hyvin luettavaksi kesäiltaan parvekkeelle. Välillä voi nostaa katseensa taivaalla kaarteleviin pääskysiin ja pohtia, mitä kaikkea sieltä taivaalta voisikaan tippua: lentokoneen osia, jäätä, meteoriitteja, kaloja ja sammakoita... Tää on siis ihan käsittämätöntä, miten tästä ei puhuta enempää!  

Kirjan päähenkilö on Saara, jonka äidin kohtalona on jäädä taivaalta putoavan jäälohkareen alle. Saaran tätiä puolestaan kohtaa onnekkaampi sattuma: hän saa lottovoiton, kahteen kertaan. Tällaiset tapahtumat ovat toki elämän käännekohtia, mutta toisin kuin aristoteelisessa draamassa tai sadussa, näitä käänteitä ei edellä looginen pohjustus, eivätkä käänteet johda välttämättömään loppuratkaisuun, joka olisi komediassa onnellinen ja tragediassa surullinen, vaan elämä voi olla tragediaa ja komediaa yhtä aikaa. Selkeät loput jäävät usein puuttumaan. Harvalla meistä käänteet toki ovat näin dramaattisia, mutta joskus elämä tosiaan muuttuu silmänräpäyksessä eikä menneeseen ole paluuta.

Saaran täti näkee dokumentin miehestä, johon salama on iskenyt jo neljästi, ja alkaa kirjoittaa tälle kirjeitä, koska ajattelee, että poikkeuksellisen kohtalon kokeneet ymmärtävät toinen toisiaan. Mies vaikuttaa rationaalisemmalta, mutta vastailee silti mielellään tädin kirjeisiin. Tämän kirjeenvaihdon vuoksi kirja sopii Lukutoukan kulttuuriblogin kesän kirjabingossa kohtaan "kirja, jossa lähetetään kirjeitä". 52 kohdan lukuhaasteessani tälle ei ole oikein sopivaa kohtaa, mutta koska kannessa on kaloja ja sammakko, sijoitan kirjan kohtaan "kirja, jonka kannessa on eläin". 

Pidin tästä kirjasta paljon. Saara on hyvin kirjoitettu lapsikertoja, jonka pohdinnat ajasta ja ääriviivoista ovat kiehtovia. Toisaalta aika kuluu, toisaalta on hetkiä, jotka ovat ikään kuin aina olemassa, yhtä lähellä kuin silloin kun ne tapahtuivat, kuten Saara kertoo lääkärille. Saara myös pyrkii rajaamaan tällaisia hetkiä, muistoja äidistään, pysyviksi: millainen oli äiti tavallisesti, äiti hienona, äiti töissä, äiti aamuisin... Suru ja ikävä välittyvät, mutta onneksi Saara saa tukea kasvamiseen tädiltään ja isältäänkin, kunhan tämä on oman surunsa jälkeen jaloillaan.

En olisi oikeastaan kaivannut romaanin loppupuolella mukaan tulevaa toista kertojaa tai tuota välissä olevaa kirjeenvaihtoepisodia, mutta toki ne täydentävät tarinaa ja tekevät siitä muutakin kuin yhden tytön kasvukertomuksen - kertomuksen siitä, miten itse kukin käsittelee elämässä kohdalle tulevia yllättäviä asioita. Ei ole ihme, että Ahavan teos oli Finlandia-ehdokkaana viime vuonna ja voitti tänä keväänä EU:n kirjallisuuspalkinnon.  

Myös monissa muissa blogeissa tästä on pidetty. Esimerkiksi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile on kokenut kirjan henkilökohtaisesti merkitykselliseksi, samoin P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on kokenut oivalluksia kirjan äärellä. Paljon muitakin olisi, mutta näille lukijoille kirja oli avautunut vähän eri tavoin kuin minulle, joten näitä oli erityisen kiinnostava lukea.


Bingon alariville pitää etsiä vielä jokin bloggaamisen arvoinen lastenkirja (en siis väheksy lastenkirjallisuutta millään muotoa, mutta kaikki tyttären satunnaisesti kirjastosta valitsemat kirjat eivät ole sellaisia, joista jaksaisin naputella postausta). Seuraavaksi kuitenkin pitää lukea loppuun lukupiirikirjamme, josta pääsen keskustelemaan ensi viikolla. Se sopisi joko kirjaksi, josta on tehty elokuva, tai kirjaksi, jonka nimi liittyy ruokailuun. Minulla on myös kesken kirja, jonka kannessa on nainen - kiva bingo, kun on sopivan helppoja kohtia, mutta myös sellaisia, jotka ehkä aiheuttavat haasteita, jos haluaa koko ruudukon täyteen!

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Romain Puértolas: Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin



Romain Puértolas: Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin
Alkuteos L'extraordinaire voyage du fakir qui était resté coincé dans une armoire Ikea, 2013
Suom. Taina Helkamo
Otava, 2014
221 s.

Romain Puértolas on ranskalainen poliisi, jonka esikoisromaani kytkeytyy hänen työhönsä, sillä hän on erikoistunut laittoman maahanmuuton kysymyksiin. Teoksen päähenkilö, intialainen (huijari)fakiiri Ajatušatru Vašta Patel, on tullut Eurooppaan kuitenkin ihan laillisia reittejä, joskin hän on huijannut matkarahansa kyläläisiltä. Fakiirin tarkoituksena on ostaa ranskalaisesta Ikeasta piikkimatto, Intiassa kun ei Ikean liikkeitä ole (en nyt saa googlaamallakaan selkoa, pitääkö tämä enää paikkansa vai onko ensimmäinen Intian Ikea jo avattu, ainakin sitä suunnitellaan). Piikkimatot on hetkellisesti myyty loppuun, joten fakiirin on piilouduttava yöksi Ikeaan odottamaan maton saamista. Yöpaikkaan ei nimittäin ole varaa, koska mukana on vain väärennetty sadan euron seteli.

Lähtökohta tarinalle on siis jokseenkin absurdi, ja yhä hullummaksi se muuttuu. Fakiiri jää kirjan nimen mukaisesti jumiin kaappiin, jota lähdetään kuljettamaan liikkeestä Ranskan rajojen ulkopuolelle, ja kun hänet löydetään, häntä luullaan laittomaksi siirtolaiseksi. Ajatušatrun matka jatkuu pitkin Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaakin, erikoisten sattumien sarjana. Hän alkaa ymmärtää, että Eurooppaan pääsy on monelle kaukainen haave ja unelmien täyttymys: Sudanilainen oli jättänyt läheisensä kokeillakseen onneaan "hyvässä maailmassa", kuten hänellä oli tapana sanoa. Sillä hänen ainoa vikansa oli, että hän oli sattunut syntymään Välimeren väärälle puolelle. -- Mikä tahansa keino kelpaa, jos sen avulla pääsee jonain päivänä "hyvään maailmaan".

Teos tuo esiin ihmissalakuljetuksen ja siirtolaisten pompottelun viranomaisten käsissä EU-maasta toiseen. Kirja on satiirinen, ottaa kantaa huumorin avulla, mutta tarinat hukkuneista ja täyteen ahdettuihin autoihin tukehtuneista siirtolaisista ovat täyttä totta. Niitä on hankala sivuuttaa kevyesti, eli mikään hyvän mielen kirja tämä ei ole. Mitään ratkaisua tähän hulluun tilanteeseen kirja ei sinänsä tarjoa, vaikka takakannen mukaan se "kasvaa humaaniksi kommentiksi länsimaisesta yhteiskunnasta, joka kohtelee paremmin tavaroita kuin laittomia siirtolaisia". Minusta kirja oli jotenkin kyyninen enkä osannut ajatella, että kirjoittaja kuvaisi fakiirin oivalluksia, "sydämeen saatuja sähköiskuja", mitenkään tosissaan.

Koska tämä on jo pari vuotta vanha kirja, en nyt linkitä muita bloggauksia tähän. Ostin tämän kirjan hauskan nimen perusteella kirja-alesta. Erityisen hauska tämä ei siis ollut, mutta olen silti ajatellut lukea myös Puértolasin tänä vuonna suomennetun toisen romaanin, jolla on silläkin pitkä ja kiinnostusta herättävä nimi: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

Kirja joka viikolle -lukuhaasteessa ruksin tällä kirjalla kohdan "kirja, joka käsittelee siirtolaisuutta". Kesäbingossa merkintä tulee kohtaan "kirja, jossa on värikäs kansi". Selasin seuraavana lukupinossani odottavaa kirjaa, ja siinä lähetetään kirjeitä, ja lastenkirjoja luen päivittäin, joten ainakin alarivi tästä bingosta täyttyy helposti. Samoin aika moni muu lukupinoni kirja näyttäisi sopivan jonnekin tässä ruudukossa, joten kukapa tietää, ehkä tämä tulee jopa täyteen tässä kesän mittaan.


perjantai 17. kesäkuuta 2016

Kesän lukubingo


Krista Lukutoukan kulttuuriblogista haastoi kaikki kirjanystävät täyttämään kesäksi Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingoa. Idea on yksinkertainen: luetaan kirjoja, jotka sopivat bingon ruutujen kuvaukseen. Tavoitteena on tietenkin täyttää ainakin yksi vaaka-, pysty- tai vinorivi, miksei koko ruudukkokin. Aikaa on elokuun loppuun asti. Omasta edistymisestä voi kertoa blogissaan, jos sellainen on, tai raportoida vaikka tuonne Kristan postauksen kommentteihin. Krista on luvannut nopeimmalle bingorivin täyttäjälle kirjapalkinnon.

Minulla on tälle vuodelle menossa jo 52 kohdan lukuhaaste, mutta ajattelin, että voisin myös tarttua tähän bingotehtävään, leikkimielisesti. Bingo alkoi viime viikon keskiviikkona, ja sen jälkeen olen lukenut Kati Hiekkapellon Tumman, joka täyttää kohdan "dekkari", ja Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärisen, joka sopii kohtaan "kirja, jonka nimi on yksi sana". Nämä nyt eivät asetu samalle riville, eli tavoitteeni voisikin olla saada täyteen kaksi riviä bingosta. Hauska tehtävä tämä! Kiitos Kristalle sekä Mielikuvakirja-blogin Pialle, joka on laatinut bingon visuaalisen asun. Siinäpä myös uusi blogi seurattavaksi minulle!


Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen


Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen
Otava, 2012
314 s. + jälkisanat

Kaikesta, mitä on ja mitä tapahtuu, voi kertoa monta erilaista tarinaa.

En yleensä - toivottavasti - kerro kirjojen juonesta liikaa blogissani. Tätä postausta en kuitenkaan suosittele luettavaksi, jos aikoo lukea tämän kirjan. Päätin kirjoittaa näin, koska kyse ei ole uutuuskirjasta ja koska haluan pohtia tämän kirjan herättämiä ajatuksia, eikä se onnistu, ellen voi kertoa, mistä kirjassa on - pohjimmiltaan - kyse.

Virpi Hämeen-Anttilan teos Tapetinvärinen alkaa luvulla, jonka nimi on Kadonneet vuodet. Kirjan kertoja kokee, että hänen elämässään on pitkä ajanjakso, noin kahdeksanvuotiaasta parikymppiseksi, josta hän ei muista juuri mitään. Joku muu tuntuu kuitenkin muistavan: kertoja on pitkästä aikaa yhteydessä noiden aikojen ystäväänsä Mimiin, joka tuntuu tietävän kertojan elämästä juuri ne asiat, jotka hän itse on halunnutkin unohtaa. 

Kertojasta on tullut kirjailija, ja myös Mimi kirjoittaa. Kertoja pelkää, että Mimi käyttää hänen muistojaan kertomustensa aiheina. Hän yrittää estää tätä, mutta ei onnistu tapaamaan Mimiä, vaan tapaa kerta kerran jälkeen yhä erikoisempia Mimin tuttavia: jatkuvasti hermostuneesti papattavan Babelin, taiteellisen Pierrotin, anorektisen Heron ja pelottavan, jähmeästi kulkevan, vastenmielisen näköisen Kiven. Kohtaamiset muuttuvat yhä mielikuvituksellisemmiksi, eikä kertoja enää tiedä, mikä on totta, mikä unta, mikä kuviteltua.

Kaiken tämän taustalla on lapsuus, jolla on pitkät jäljet. Aika, kun päähenkilöllä ei ole saanut olla omaa persoonaa, ei mielipidettä mistään: Itsetarkkailu on välttämätöntä, koska mikään ilme, teko, ele tai sana ei saa provosoida hyökkäykseen. -- Koska mikä tahansa voi provosoida hyökkäykseen, ei jää muuta keinoa varautua kuin paeta ja piiloutua, ja silloin kun piiloutuminen ja pako eivät ole mahdollisia, olla kuin ei olisikaan. Lakata näkymästä ja kuulumasta. Hävitä. Muuttua tapetinväriseksi.  

Kertojan lapsuudenkoti ei siis ole ollut onnellinen paikka, vaan niin ahdistava ja hävettävä, ettei sinne ole voinut viedä kavereita eikä kukaan ole siellä viihtynyt. Osansa tästä on myös köyhyydellä, jota kirjoittaja pohtii kiinnostavasti - vaikuttaako köyhyys myös muistojen säilymiseen ja periytymiseen? Ainakin kertojan kohdalla on näin, mutta se johtuu myös läheisten tekemistä valinnoista: Joillakin on ollut erityisen huono onni. Joidenkin läheiset ovat omaa surkeaa sukua kohtaan tunnetun alitajuisen raivon kiihdyttäminä vauhdittaneet unohdusta katkomalla siteitä ja antamalla tai heittämällä pois sellaista, mikä olisi säilyttänyt muistoja.

Tapetinvärinen on ennen kaikkea kertomus persoonan eheytymisestä ja siitä, mitä se kertojan kohdalla vaatii. Täytyy uskaltaa kohdata ja jollain tavoin hyväksyäkin menneisyytensä kaikki puolet - myös se, että kaiken pahan, ikävän ja tukahduttavan keskellä on ollut jotakin hyvääkin, kaikkea ei tarvitse unohtaa. Kirja on myös osin elämäkerrallinen, kerrotaan kirjan liepeessä, ja kansien kuvat ovat Hämeen-Anttilan suvun albumeista. Hämeen-Anttila on kertonut dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstään eli DIDistä Didit-julkaisussa. Se on sairaus tai tila, jota on vaikea ymmärtää, ja Hämeen-Anttila on pyrkinyt kuvaamaan sitä tässä teoksessa kaunokirjallisin keinoin. Kirja jättää osin hämmentyneeksi, enkä silti kovin hyvin hahmota, miltä tuo sairaus ihan todella tuntuu: siihen siis kuuluu, että ihmisen identiteetissä on monia eri osia, jotka ovat eri persoonia. Nämä osat voivat olla osin toisistaan tietoisia ja käydä keskinäistä keskusteluakin. Häiriön taustalla ovat traumaattiset kokemukset, kuten tässäkin kirjassa, kun kertojan on pitänyt lapsuudessaan häivyttää oma itsensä ja olla näyttämättä mitään tunteita. Se on johtanut persoonallisuuden jakautumiseen moneen eri osaan, joista kertoja siis kirjan mittaan tulee tietoiseksi.

Minun on siis vaikea arvioida tätä kirjaa kaunokirjallisena teoksena, koska luin sitä ikään kuin sairaskertomuksena. Sen takia en etsi tähän nyt muita blogiarvioita. Kirja oli kuitenkin tiivistunnelmainen ja vaikuttava. Hämeen-Anttilan muiden teosten tapaan siinä on paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen, mutta en kokenut niitä häiritseviksi, niin kuin joskus nuorempana jossain Hämeen-Anttilan kirjassa. (Olen lukenut ennen blogiaikaani hänen kirjoistaan ainakin teokset Suden vuosi ja Alastonkuvia.)

Postaan kohtapuoliin erikseen kesäkirjabingosta, johon osallistun. Vuoden 2016 lukuhaasteessani sijoitan tämän kirjan kohtaan "kirja, joka lojui kauan lukematta yöpöydälläsi". Lievä ennakkoluuloisuus kirjaa kohtaan ja pelko sen raskaasta aiheesta lykkäsivät kirjan lukemista, mutta nyt olen ihan tyytyväinen, että luin tämän.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Dekkariviikko - Kati Hiekkapelto: Tumma


Kati Hiekkapelto: Tumma
Otava, 2016
300 s.

Kirjabloggaajien dekkariviikko (ks. Oksan hyllyltä -blogi) on päättymässä, Kirjakauppaliiton dekkariviikko puolestaan jatkuu vielä. Nyt on siis mainio sauma esitellä Tumma, joka on mitä parhainta lukemista valoisiin kesäöihin. 

Kati Hiekkapellon dekkarien sankaritar Anna Fekete tuli minulle tutuksi kesällä 2014, jolloin luin liki peräjälkeen Kolibrin ja Suojattomat. Vaikka en muuten paljon dekkareita luekaan, tämän sarjan uusin osa Tumma kiinnosti. Sain sen tuoreeltaan kirjastosta, mutta kevään viimeisinä kiireisinä viikkoina en ehtinyt lukea sitä ennen eräpäivää, joten kävin suosiolla ostamassa oman kappaleen. Tuleepa samalla tuettua pohjoista kirjallisuutta (Hiekkapelto asuu Hailuodossa Oulun kupeessa).

Tumma ei sijoitu aiemmista kirjoista tuttuun pohjoiseen merenrantakaupunkiin vaan Annan synnyinseudulle, Serbian unkarilaisalueelle. Anna on lapsena tullut Suomeen pakolaisena Jugoslavian sodan vuoksi äitinsä ja veljensä kanssa. Olojen rauhoituttua Serbiassa äiti on muuttanut takaisin sinne, ja velikin näyttää löytävän kotinsa sieltä. Anna on Serbiassa vain lomalla, mutta seudulla käyminen herättää hänessä aina monenlaisia tunteita: Olen kyllästynyt ja väsynyt siihen Annaan, joka roikkuu viimeisin voimin menneisyytensä reunassa, ei kuulu minnekään, ei kenellekään, ei edes itselleen.

Loma muuttuu kuitenkin työksi, kun Annan laukku varastetaan ja epäilty laukkuvaras löytyy kuolleena. Poliisi vaikuttaa haluavan lakaista tapauksen pois päiväjärjestyksestä, mutta Annan mielestä hämärään jääviä yksityiskohtia on liikaa. Mihin joutui punahameinen tyttö, joka näytti olevan laukkuvarkaan kanssa yhteistyössä? Miksei varkaan kuolemaa tutkita kunnolla, vaikka kuolinsyy ei vaikuta selvältä? Anna alkaa selvittää asioita itse, poliisityönsä tuomalla kokemuksella ja itsepäisyydellä. Anna on ennakkoluuloton ja tekee tutkimuksiaan romanien parissa ja pakolaisleirillä sekä onkii itselleen tietoja myös paikallisilta poliiseilta.

Annan äiti pelkää tyttärensä puolesta: 
- Tämä on eri maailma kuin se, johon sinä olet tottunut. On tilanteita, joihin eivät päde mitkään säännöt. -- Ja siinäkin tapauksessa se liittyy politiikkaan tai mafiaan, ja ne liittyvät aina isoihin rahoihin. Pysy tästä erossa, ole kiltti. 
Anna on kuitenkin poliisi-isänsä tyttö, ja kun tapauksesta alkaa selvitä yhteyksiä myös isän kuolemaan, ei vyyhdin purkamista voi jättää kesken.

Hiekkapellon kirjoissa on oikeastaan kaikkea, mitä dekkarilta voi toivoa: vetävä juoni, kiinnostava päähenkilö, jonka henkilökuva syvenee kirja kirjalta, sekä yhteiskunnallisia teemoja. Tässä kirjassa sivutaan romanien tilannetta ja Euroopan pakolaiskriisiä, ja se onkin varsin luontevaa, koska kuvattu alue sijaitsee Serbian ja Unkarin rajalla, jossa ilmeisesti on ajoittain ollut paljonkin pakolaisia jumissa ja etsimässä reittiä eteenpäin Länsi-Eurooppaa kohti. Hiekkapelto on käsitellyt maahanmuuttoon liittyviä teemoja myös edellisissä kirjoissaan (Kolibrissa kurditytön pelkoa pakkoavioliitosta ja Suojattomissa paperittomuutta). Hiekkapelto onkin työskennellyt maahanmuuttajien opettajana ja asunut tässä kirjassa kuvatulla alueella Serbiassa, ja sen kyllä miljöönkuvauksesta huomaa.

Tässä kirjassa Annan työtoverit, joita aiemmissa osissa käsiteltiin paljon, mainitaan vain ohimennen, mutta heihin varmaan taas palataan tulevaisuudessa. Jään siis odottamaan sarjalle jatkoa. 

Muissa blogeissa Tummasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Ullan luetut kirjatKirjasähkökäyrä ja Suomi lukee.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus



Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Alkuteos Beckonberga. Ode till min familj, 2014
Suom. Outi Menna
Tammi, 2016
365 s.

"Sanoit tullessasi, ettei sinulla ole lapsia."
"Sanoinko?"
"Sanoit. Kysyin sitä sinulta."
Jim katsoo ikkunasta ulos. Maidonvalkea taivas, kuumeenkeltaisia rantuja. 
"Minusta tuntui ettei minulla ollut lasta. Tuntui kuin kaikki olisi poissa."

13-vuotiaan Jackien isä Jim on itsetuhoinen ja alkoholisoitunut. Tämä yhdistelmä vie hänet Beckonbergan mielisairaalaan. Eletään vuotta 1986, jolloin Olof Palme kuolee ja Tšernobylissa räjähtää. Beckonberga on kuitenkin oma pieni maailmansa, jossa Jim kokee hetkellisesti olevansa onnellinen.

Nykyhetkessä sairaala on aikaa sitten lakkautettu, mutta Jim haluaa yhä kuolla. Jackie palaa muistoissaan, unissaan ja keskusteluissaan Jimin kanssa tuohon kevääseen ja kesään, josta vietti suuren osan isänsä luona Beckonbergassa. Jackielle isän kuolemantoiveet ovat jo jokseenkin arkipäiväinen asia.

"Olet halunnut kuolla aiemminkin", sanon, "ei tämä ole ensimmäinen kerta."
"Voit luottaa minuun, Jackie, tiedän mitä teen."
"Okei. Tee sitten kuten haluat. Niinhän sinä olet aina tehnyt."

Vähän matkan päästä lähtee lentoon yksinäinen flamingo, se hehkuu vaaleanpunaisena ilta-auringossa, näyttää kuin se palaisi, se on kuin liekki joka nousee vedestä ja muuttuu lentäväksi enkeliksi. Nojaan päätä taaksepäin ja minusta tuntuu kuin tukehtuisin, sellainen olo tulee kun viettää muutaman päivän Jimin kanssa. Tien yli lentää lintuparvi, niin läheltä, että pienet valkoiset ruumiit miltei tömähtävät päin tuulilasia.

Vaikka Niin raskas on rakkaus käsittelee raskaita aiheita, sen kerronta ja tyyli ei tee siitä raskaslukuista. Kerronnassa on paljon luontosymboliikkaa, lintuja, perhosia, valoa. Kirja koostuu hyvin lyhyistä luvuista, joissa mennyt ja nykyinen limittyvät. Jackie on kirjassa minäkertoja, mutta välillä on myös lukuja, joissa kuvataan sellaisia Jimin vaiheita, joissa Jackie ei ole ollut mukana, sekä Beckonbergan sairaalan rakentamista ja sen viimeistä potilasta ennen koko sairaalan sulkemista. Kerrotaan myös Jimin äidistä, Vitasta, ja lukijana alkaa väistämättä pohtia sukupolvien yli jatkuvaa hylkäämisten ketjua, kyvyttömyyttä rakastaa ketään, kun ei rakasta varsinkaan itseään. Onneksi vaikuttaa siltä, että Jackie suhtautuu omaan lapseensa Marioniin toisella tavalla. Hän on kuitenkin halunnut hoitaa Marionin yksin, eronnut tämän isästä raskausaikana, eli eivät kiintymyssuhteet hänellekään helppoja ole. Rakastetuksi tulemisen pelko, kyvyttömyys käsitellä onnea - tällaisia asioita Jackie kirjan loppupuolella pohtii, niin kuin varmasti jokainen epävarmoissa oloissa kasvanut. 

Tämä kirja ei siis ole mikään lukuromaani eikä ylipäätään juonellinen kertomus, jossa olisi alku, käännekohta ja loppuratkaisu. Eipä elämäkään sellainen ole. 

Muutaman Jimin ajatuksen haluaisin vielä poimia itselleni muistiin (minussa elää ikuinen pessimisti, johon nämä jotenkin vetoavat):
"Minusta ei koskaan tule iloista, mutta ihan hyvin minulla silti menee."
"Älä odota. -- Elämä ei ala koskaan, se vain loppuu."

Muissa blogeissa tätä on ehditty jo lukea oikein urakalla, ja monessa näistä on myös hyviä keskusteluja kommenteissa: Lukutoukan kulttuuriblogiLeena LumiLumiomenaReader, why did I marry him?Lukuisa sekä Kulttuuri kukoistaa

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Unpopular bookish opinions -haaste

Kesä! Loma! Lukemattomia kirjoja vinot pinot! Oi onnea!



Aloitan lomani vastaamalla haasteeseen, jonka minulle heitti Takkutukka Mummo matkalla -blogista. Tähän Unpopular bookish opinions -haasteeseen onkin ehditty vastata jo monessa seuraamassani blogissa, ja väistämättähän sitä alkaa miettiä, miten itse vastaisi, joten kiitos haasteesta!

Haasteen säännöt:
1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi ja lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät,
    mikä on homman nimi.

Omat vastaukseni:

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?
Viime ajoilta tulee mieleen "unohdetuksi mestariteokseksi" ja sen myötä "Alankomaiden Stoneriksi" luonnehdittu Ida Simonsin Tyhmä neitsyt. Luin siitä paljon kehuja, mutta jotenkin kirjan hienous meni minulta ihan ohi.

2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?
Mitähän tähän osaisi vastata? Minulla ei taida olla yhtään kovin erikoista tai persoonallista lempikirjaa.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut? 
Tämäkin on aika vaikea kysymys. Nuorempana ärsyynnyin Tuulen viemää -kirjasta: miksei Scarlett tajunnut heti rakastaa ihanaa, vaarallista Rhettiä vaan haikaili nössöä Ashleyta ja siinä sivussa avioitui vielä kahden täysin epäsopivan miehen kanssa? Tämä nyt ei sovi kyllä kysymykseen täysin.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:
Kirjamakunihan on aika rajoittunut. En lue esimerkiksi chick litiä käytännössä ollenkaan. Minuun ei vetoa sinkkunaisten haikailu miesten perään, ennalta-arvattavat mutta silti muka niin monimutkaiset suhdekuviot ja pinnallisiin asioihin keskittyminen. Jollain lomareissulla luin hampaitani kiristellen Kira Poutasen Rakkautta au lait -kirjan. Tulin siihen tulokseen, että se on niin epäuskottava ja surkea, että sen täytyy olla parodia koko genrestä. Ilmeisesti ei ole. En kuitenkaan varsinaisesti haluaisi olla tätä mieltä, koska en haluaisi arvottaa kirjallisuutta genren mukaan, ja minusta esimerkiksi teokset, jotka sekoittavat eri genrejä, ovat varsin virkistäviä. Olen ajatellut, että voisin yrittää vaikkapa lukea Pauliina Vanhatalon kirjailijanimellään Veera Vaahtera kirjoittamia kirjoja, josko kääntäisin kelkkani chick litin suhteen tai löytäisin genrestä jotain sellaista, josta pidän.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
Minulla on viha-rakkaussuhde Sieppari ruispellossa -kirjan Holden Caulfieldiin. Ensimmäisellä lukukerralla lukioikäisenä pidin hänestä, toisella lukukerralla aikuisena mietin, voiko rasittavampaa, itsekeskeisempää ja näsäviisaampaa tyyppiä olla. Luulen kyllä, etten ole ainoa, joka ajattelee näin, eli en tiedä, sopiiko tämäkään vastaus kysymykseen.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?
Kylläpä tämä on itse asiassa vaikea haaste! Tähän pitää varmaankin vastata joku sellainen kirjailija, jonka kirjoja on sentään lukenut, eikä ennakkoluulojen pohjalta. Minulla ei ole mitään ketään kirjailijaa vastaan, eli kyse on enemmänkin kirjojen tyylistä ja sisällöstä. En ole pitänyt esimerkiksi Anna-Leena Härkösen uudemmista kirjoista juurikaan (ks. lyhyt kommenttini Kaikki oikein -kirjasta).

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
Tämä on helppo, näitä riittää! En usko koskaan tarttuvani Knausgårdin kuusiosaiseen, omaelämäkerralliseen Taisteluni-sarjaan. Minulla ei ole mielenkiintoa lukea myöskään Fifty Shades of Grayta tai sen vanavedessä ilmestyneitä muita samantyyppisiä sarjoja.

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?
Winston Groomin Forrest Gump -kirja voisi ehkä olla sellainen. Ainakin se tuntui elokuvan jälkeen laimealta.

Heitän haasteen eteenpäin kolmelle bloggaajalle, joiden blogeista en vielä löytänyt vastauksia tähän, vaikka toki haastetuksi ovat saattaneet jo jonkun muun taholta tulla:
Arja / Kulttuuri kukoistaa -blogi
Jenni / Sivu sivulta -kirjablogi
Jonna / Kirjakaapin kummitus -blogi

Mukavaa kesän alkua kaikille blogissa piipahtaville! Luultavasti blogini tulee olemaan kesällä aktiivisempi kuin näinä kiireisinä kevätkuukausina. Saatan lukea esimerkiksi nuo yöpöydällä odottavat pinot, mutta ilman stressiä, jos jotain jää lukemattakin (Keltaisia esseitä en lue kokonaisuudessaan ainakaan, koska en ole kaikkia esseiden aiheina olevia kirjojakaan lukenut, eli siitä en varmaankaan kirjoita postausta). Lisäksi ajattelin lopultakin lukea Sinuhe egyptiläisen loppuun, ja sitä varten tilasin sen itselleni, mutta se ei ole vielä saapunut. Minulla oli joskus se lainassa entisen työpaikkani hyllystä varmaan vuoden verran, vaan keskenhän se jäi muiden "pakollisten" luettavien vuoksi. Odotan siis kesältä pitkiä valoisia öitä, lukurauhaa ja sopivassa suhteessa klassikoita ja uutuuksia.