tiistai 17. toukokuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi


Päätän ajatella, että psykiatri on kirjoittanut sellaisen lausunnon, jonka hän uskoo menevän Kelassa parhaiten läpi. Arvio mielenterveydestäni on jännitteinen, juonellinen tarina, jonka pitää koukuttaa lukija nopeasti ja vakuuttaa siitä, että tosi on kyseessä. Kyllähän minä tiedän, miten niitä rakennetaan.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi - muistiinpanoja masennuksesta
S & S, 2016
236 s. 

Kirjailija Pauliina Vanhatalo sai masennusdiagnoosin keväällä 2014. Alusta asti hänelle oli selvää, että hän haluaa käsitellä kokemuksiaan kirjoittamalla. Kirja kuvaa reilun vuoden ajanjaksoa, ja se ilmestyi tänä keväänä S&S:n kustantamana.

Masennuksen lisäksi kirja käsittelee myös siitä kirjoittamista. Masennuksesta kirjoittaminen tai koko sairauden olemassaolo ja vakavuus tuntuu ajoittain kyseenalaiselta: Mitä merkitystä lopulta on sillä, jos minulla on yksi huono vuosi, tai montakin lyhyempää kurjaa kautta, kun olen kuitenkin saanut elää vuosia, jolloin olen pystynyt toimimaan normaalisti ja suhteellisen tasapainoisena? Mikä juuri minun masennuksessani on muka niin ainutlaatuista?

Vastaan lukijana: ainutlaatuista on Vanhatalon kyky sanoittaa asioita. Hän kirjoittaa synkistäkin ajatuksistaan koruttoman suoraan. Minä väsytän minua. Minuna on raskasta elää. Kirjassa on kuitenkin paljon sävyjä: hymähtelin varmasti yhtä monta kertaa kuin koin kyyneleiden kihoavan silmiin. Vanhatalo näkee sairauden myös (mustan) huumorin ja ironian kautta. Tämän näkee esimerkiksi siinä, miten hän suhtautuu psykiatrin lausuntoon, jota tarvitsee kuntoutusta varten (alun lainaus). Samoin alussa hymyilytti, kun kaikkeen analyyttisesti suhtautuva kirjoittaja pohtii, onko masennus sittenkään oikea diagnoosi - entä jos hänellä onkin kaksisuuntainen mielialahäiriö, onhan hän tehnyt hyvin impulsiivisia asioita: Aivan vastikään ostin kirjoja yli sadalla eurolla. Lohdullinen on myös vaikkapa kohta, jossa hän pohtii, että jos hän on kuolinvuoteella edelleen sama ihminen kuin nyt, hän saattaa tekemättömien töiden sijaan murehtia sitä, jos ei ehtinyt katsoa kaikkia Parks & Recreation -sarjan jaksoja. 

Luulen, että tämän kirjan kirjoittaminen on ollut terapeuttista. Vanhatalo käy läpi pettymyksiä, joita on urallaan kohdannut, tekee ikään kuin tiliä itsensä kanssa siitä, ettei hänestä tullut sellaista kuin joskus toivoi. Ulkopuolisten yhdeksän ällän ylioppilaalle luomat paineet tulevat myös käsitellyksi. Tällaiseen haaveiden ja todellisuuden ristiriitaan voi varmaan jokainen jossain määrin samastua (tai ehkä sellaisiakin ihmisiä on, jotka saavuttavat kaikki asettamansa tavoitteet, en tiedä). 

Minulle kiinnostavaa kirjassa oli myös introverttiuden pohtiminen. Tunnistan itsestäni monia samoja piirteitä, joista Vanhatalo kirjoittaa. Tarvitsen omaa aikaa ja tilaa, mahdollisuuksia kadota omaan sisäiseen maailmaani. Samastun myös siihen, miten Vanhatalo tarvitsee aikaa valmistautua ja varautua arkisiinkin vuorovaikutustilanteisiin - vaikkapa puhelinsoittoon tai lääkärikäyntiin. Kärjistäen tämä on kuvattu luvussa Minä, lapset, pallo - asioiden tekeminen spontaanisti on joskus hyvin vaikeaa

Keskivaikea vuosi ei ole teennäinen selviytymistarina, jolle olisi väkisin muotoiltu onnellinen loppu. Kirjoittaja pyrkii hoitamaan sairauttaan eri tavoilla, lääkkeillä ja kuntoutukseen hakeutumalla sekä meditaatiolla, kirkasvalolla ja juoksukoululla - ja samaan aikaan tietää itsekin, ettei sairaus ole noin vain hallittavissa. Tavoitteeni ei ole olla onnellinen. Tavoitteeni ei ole välttää masennus. Tavoitteeni on jaksaa tunteitani ja kestää kevääseen. Vanhatalolla on kuitenkin elämässään paljon asioita, jotka kantavat raskaiden vaiheiden yli. Vähin niistä ei varmasti ole se, että kyky kirjoittaa pysyy silloinkin kun on (keski)vaikeaa.

Keskivaikea vuosi on saanut ilahduttavasti huomiota mediassa ja myös blogeissa. Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Omppu blogissaan Reader, why did I marry him?, Tuijata blogissaan Kulttuuripohdintoja, Jonna blogissaan Kirjakaapin kummitus sekä Ulla Ullan luetut kirjat -blogissaan (tässä kirja on rinnastettu Katri Rauanjoen fiktiiviseen samaa aihepiiriä käsittelevään kirjaan Jonain keväänä herään, joka on lukulistalla minullakin).

Keskivaikea vuosi on lohdullinen, rehellinen, rohkea ja tarpeellinen kirja: tarpeellinen kirjoittajalle itselleen, tarpeellinen minulle lukijana ja tarpeellinen varmasti monelle sellaiselle, jolle esimerkiksi äitiyteen ja sosiaaliseen elämään liittyvät odotukset ovat joskus vaikeita. Äitiyteen liittyvien myyttien purkamisesta tuli mieleen Essi Kummun Lasteni tarina

On jännä ajatella, että Vanhatalo on kirjoittanut loistavaa Pitkä valotusaika -teostaan yhtä aikaa tämän kanssa. 

4 kommenttia:

  1. Vanhatalo kirjoitti myös toidella alter egollaan kirjan masennuskauden aikana ja olihan siellä naistenlehtiin jatkojuttuja ym. Aika sinnikäs hän on ja minusta Keskivaikea masennus on hänen paras kirjansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan hienoa, että kyky kirjoittaa on säilynyt masennusaikanakin. En ole lukenut Vaahtera-kirjoja, koska en ylipäätään lue chick litiä, joten en tullut niitä maininneeksi. Kiitos kommentista!

      Poista
  2. Keskivaikea vuosi oli minunkin Tieto-palkintolistallani. Teos on hyvin kiinnostava kaikessa avoimuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan. Vanhatalon tuotanto alkoi tämän myötä kiinnostaa enemmänkin, tosin vielä en ole hänen kaunokirjallisiin teoksiinsa tutustunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen ehdottomasti Pitkää valotusaikaa. (Itse olen lukenut pari vanhempaakin Vanhataloa, joista en niin innostunut, mutta Runeberg-palkintoehdokkaanakin ollut Pitkä valotusaika oli todella hyvä.)

      Poista