lauantai 28. toukokuuta 2016

George Orwell: Vuonna 1984


George Orwell: Vuonna 1984 
Alkuteos Nineteen Eighty-four, 1949
Raija Mattilan suomennos ilmestynyt ensi kerran 1999
Lukemani painos WSOY, 2014, sis. Vesa Sisätön esipuheen vuodelta 2007
370 s.

On olemassa lukuisia klassikoita, jotka periaatteessa tunnen, mutten ole niitä kuitenkaan varsinaisesti lukenut. Nappasin erinomaisen mukavasta oululaisesta Tähtitornin kahvilasta mukaani viidellä eurolla yhden näistä, nimittäin George Orwellin dystopiaklassikon Vuonna 1984. Luin tätä kirjaa tässä kiireisinä kevään viimeisinä viikkoina pieninä katkelmina, mutta sellaisenaankin se oli vaikuttava teos. Yksi aukko sivistyksessä taas paikattu! 

En usko, että minulla on kovin paljon sellaista sanottavaa tästä kirjasta, mitä ei olisi jo tuhanteen kertaan sanottu. Annan siksi itselleni luvan lainata takakantta: "Totuusministeriön virkamies Winston Smith elää totalitaristisessa valtiossa. Mystinen Isoveli valvoo kaikkialla: joka huoneistossa teleruutu lähettää puolueen propagandaa ja tarkkailee kansalaisten liikkeitä ja ajatuksia. Puolue on luonut uuskielen, jonka tarkoituksena on tehdä puolueen vastustaminen eli ajatusrikos mahdottomaksi. Winston Smith väärentää työkseen historiaa, mutta on samalla alkanut epäillä totalitaristista järjestelmää. Seuraukset ovat kohtalokkaat."

Lukemassani kirjassa on Vesa Sisätön kirjoittama esipuhe, jossa Sisättö luonnehtii kirjaa näin: "Vuonna 1984 on -- ahdistava, synkkä ja kauhea kirja, mutta samalla kristallinkirkkaasti kerrottu." Tämä on mielestäni totta. En juurikaan pystynyt lukemaan kirjaa ennen nukkumaanmenoa, varsinkaan loppupuolelle päästyäni, koska synkkyyttä ja kauheutta tosiaan piisaa. 

Sisättö kirjoittaa: "Winston Smithillä ei ole mitään toivoa - hänen tarinansa etenee kuin keskitysleirijuna aikataulussaan asemalta toiselle." Lukija siis tietää, että henkilöille käy huonosti, mutta on vain käännettävä sivuja eteenpäin ja odotettava, milloin se väistämätön tapahtuu ja Winston saadaan kiinni ajatusrikoksesta. Kerronta on kuitenkin soljuvaa, ei junnaavaa. Raija Mattilan suomennoksella on varmasti osansa tässä. Vastenmielinen, likainen, halju ja haiseva maailma on kuvattu vaikuttavasti. Mitään nautintoja ei oikeastaan ole jäljellä (esimerkiksi ruoka on kuvottavaa, alkoholi keinotekoista giniä ja seksikin pyritään saamaan rajattua vain lisääntymistarkoitukseen). Winstonin tapaiset virkamiehetkään eivät saa vaikkapa ehjiä vaatteita tai uusia partateriä käyttöönsä, vaikka teleruudut suoltavat tietoa, kuinka tuotantotavoitteet on ylitetty jälleen kerran. 

Jäin miettimään eniten sitä, kuinka Orwellin maailmassa (juuri) kukaan ei lopulta tiedä, mikä on totta, eikä välitäkään - eikä kuulukaan välittää, koska olisi ajatusrikos ajatella jotain muuta kuin sitä, mikä sillä hetkellä on puolueen totuus. Sisättö vertaa esipuheessaan Pohjois-Koreaa Orwellin teokseen. Historia kirjoitetaan jatkuvasti uusiksi, asiat ja ihmiset häivytetään, heidän olemassaolostaan ei jää mitään jälkiä. Sitähän historiankirjoitus tavallaan joka tapauksessa on, voittajien historiaa. Pienemmässä mittakaavassa tätä voi verrata siihen, millainen on nykyinen sananvapauden tilanne. Monessa maassa - ihan Euroopassakin - säädellään ja rajoitetaan tarkasti sitä, mitä ja miten saa kirjoittaa mediassa. Esimerkiksi Unkarissa ja Kreikassa sananvapaus on heikentynyt viime vuosina (lähde: HS.fi, Näin lehdistönvapaus on muuttunut kymmenessä vuodessa, 16.4.2016). Siksi tämäntapaiset kirjat ovat edelleen ajankohtaisia. 

Lisäksi mietin sitä, miksi itse uskon kuitenkin ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, vaikka asiat voisi nähdä myös toisin. Ehkä juuri siksi tämä kirja tuntui minusta niin julmalta, koska en haluaisi uskoa, että kukaan ajattelee näin: Meidän maailmassamme ei tule olemaan muita tunteita kuin pelko, raivo, voitonriemu ja nöyryytys. Kaiken me hävitämme, kaiken. -- Ei tule olemaan taidetta, ei kirjallisuutta, ei tiedettä. Kauniilla ja rumalla ei tule olemaan eroa. Ei tule olemaan uteliaisuutta, ei elämäniloa. -- aina meillä tulee olemaan vallanhuuma, joka koko ajan kasvaa ja jalostuu.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi


Päätän ajatella, että psykiatri on kirjoittanut sellaisen lausunnon, jonka hän uskoo menevän Kelassa parhaiten läpi. Arvio mielenterveydestäni on jännitteinen, juonellinen tarina, jonka pitää koukuttaa lukija nopeasti ja vakuuttaa siitä, että tosi on kyseessä. Kyllähän minä tiedän, miten niitä rakennetaan.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi - muistiinpanoja masennuksesta
S & S, 2016
236 s. 

Kirjailija Pauliina Vanhatalo sai masennusdiagnoosin keväällä 2014. Alusta asti hänelle oli selvää, että hän haluaa käsitellä kokemuksiaan kirjoittamalla. Kirja kuvaa reilun vuoden ajanjaksoa, ja se ilmestyi tänä keväänä S&S:n kustantamana.

Masennuksen lisäksi kirja käsittelee myös siitä kirjoittamista. Masennuksesta kirjoittaminen tai koko sairauden olemassaolo ja vakavuus tuntuu ajoittain kyseenalaiselta: Mitä merkitystä lopulta on sillä, jos minulla on yksi huono vuosi, tai montakin lyhyempää kurjaa kautta, kun olen kuitenkin saanut elää vuosia, jolloin olen pystynyt toimimaan normaalisti ja suhteellisen tasapainoisena? Mikä juuri minun masennuksessani on muka niin ainutlaatuista?

Vastaan lukijana: ainutlaatuista on Vanhatalon kyky sanoittaa asioita. Hän kirjoittaa synkistäkin ajatuksistaan koruttoman suoraan. Minä väsytän minua. Minuna on raskasta elää. Kirjassa on kuitenkin paljon sävyjä: hymähtelin varmasti yhtä monta kertaa kuin koin kyyneleiden kihoavan silmiin. Vanhatalo näkee sairauden myös (mustan) huumorin ja ironian kautta. Tämän näkee esimerkiksi siinä, miten hän suhtautuu psykiatrin lausuntoon, jota tarvitsee kuntoutusta varten (alun lainaus). Samoin alussa hymyilytti, kun kaikkeen analyyttisesti suhtautuva kirjoittaja pohtii, onko masennus sittenkään oikea diagnoosi - entä jos hänellä onkin kaksisuuntainen mielialahäiriö, onhan hän tehnyt hyvin impulsiivisia asioita: Aivan vastikään ostin kirjoja yli sadalla eurolla. Lohdullinen on myös vaikkapa kohta, jossa hän pohtii, että jos hän on kuolinvuoteella edelleen sama ihminen kuin nyt, hän saattaa tekemättömien töiden sijaan murehtia sitä, jos ei ehtinyt katsoa kaikkia Parks & Recreation -sarjan jaksoja. 

Luulen, että tämän kirjan kirjoittaminen on ollut terapeuttista. Vanhatalo käy läpi pettymyksiä, joita on urallaan kohdannut, tekee ikään kuin tiliä itsensä kanssa siitä, ettei hänestä tullut sellaista kuin joskus toivoi. Ulkopuolisten yhdeksän ällän ylioppilaalle luomat paineet tulevat myös käsitellyksi. Tällaiseen haaveiden ja todellisuuden ristiriitaan voi varmaan jokainen jossain määrin samastua (tai ehkä sellaisiakin ihmisiä on, jotka saavuttavat kaikki asettamansa tavoitteet, en tiedä). 

Minulle kiinnostavaa kirjassa oli myös introverttiuden pohtiminen. Tunnistan itsestäni monia samoja piirteitä, joista Vanhatalo kirjoittaa. Tarvitsen omaa aikaa ja tilaa, mahdollisuuksia kadota omaan sisäiseen maailmaani. Samastun myös siihen, miten Vanhatalo tarvitsee aikaa valmistautua ja varautua arkisiinkin vuorovaikutustilanteisiin - vaikkapa puhelinsoittoon tai lääkärikäyntiin. Kärjistäen tämä on kuvattu luvussa Minä, lapset, pallo - asioiden tekeminen spontaanisti on joskus hyvin vaikeaa

Keskivaikea vuosi ei ole teennäinen selviytymistarina, jolle olisi väkisin muotoiltu onnellinen loppu. Kirjoittaja pyrkii hoitamaan sairauttaan eri tavoilla, lääkkeillä ja kuntoutukseen hakeutumalla sekä meditaatiolla, kirkasvalolla ja juoksukoululla - ja samaan aikaan tietää itsekin, ettei sairaus ole noin vain hallittavissa. Tavoitteeni ei ole olla onnellinen. Tavoitteeni ei ole välttää masennus. Tavoitteeni on jaksaa tunteitani ja kestää kevääseen. Vanhatalolla on kuitenkin elämässään paljon asioita, jotka kantavat raskaiden vaiheiden yli. Vähin niistä ei varmasti ole se, että kyky kirjoittaa pysyy silloinkin kun on (keski)vaikeaa.

Keskivaikea vuosi on saanut ilahduttavasti huomiota mediassa ja myös blogeissa. Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Omppu blogissaan Reader, why did I marry him?, Tuijata blogissaan Kulttuuripohdintoja, Jonna blogissaan Kirjakaapin kummitus sekä Ulla Ullan luetut kirjat -blogissaan (tässä kirja on rinnastettu Katri Rauanjoen fiktiiviseen samaa aihepiiriä käsittelevään kirjaan Jonain keväänä herään, joka on lukulistalla minullakin).

Keskivaikea vuosi on lohdullinen, rehellinen, rohkea ja tarpeellinen kirja: tarpeellinen kirjoittajalle itselleen, tarpeellinen minulle lukijana ja tarpeellinen varmasti monelle sellaiselle, jolle esimerkiksi äitiyteen ja sosiaaliseen elämään liittyvät odotukset ovat joskus vaikeita. Äitiyteen liittyvien myyttien purkamisesta tuli mieleen Essi Kummun Lasteni tarina

On jännä ajatella, että Vanhatalo on kirjoittanut loistavaa Pitkä valotusaika -teostaan yhtä aikaa tämän kanssa. 

tiistai 10. toukokuuta 2016

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa


Sillä, mitä luette, on pidemmän päälle paljon enemmän merkitystä kuin sillä, kenen kanssa menette naimisiin, ma chére madame. -- Kirjat varjelevat teitä typeryyksiltä. Turhilta toiveilta. Vääriltä miehiltä. Ne riisuvat teidät rakkaudella, voimalla, tiedolla.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa
Alkuteos Das Lavenderzimmer, 2013
Suom. Veera Kaski
Bazar, 2016
351 s.

Monsieur Perdu - etunimeltään Jean - pitää Pariisissa kirjakauppaa, jonka nimi on La pharmacie littéraire, kaunokirjallisuusapteekki. Hän osaa suositella asiakkailleen kirjoja, joita he tarvitsevat - ja joskus myös puuttua siihen, etteivät he osta sellaista, mikä ei sovi heille.

Yksityiselämässään Perdu on onneton ja yksinäinen. Hän elää askeettisessa asunnossa, ja kirjahyllyjen takana on piilossa huone, jota hän ei käytä lainkaan. Hän joutuu kuitenkin avaamaan huoneen oven, jotta voisi lahjoittaa uudelle naapurilleen, petetylle ja jätetylle naiselle, ylimääräisen pöytänsä. Naisella, Catherinella, kun ei ole mitään muuta omaisuutta kuin vaatteensa. Perdu tuntee muutenkin naapurinsa ja pyrkii vaikuttamaan vaivihkaa heidän hyvinvointiinsa, mutta naapurit eivät tiedä hänestä paljoakaan. Talossa asuu esimerkiksi nuori kirjailija Max Jordan, jolle Perdusta tulee jonkinlainen isähahmo, tuki ja turva, kirjan mittaan. 

Juoni saa tämän alkutilanteen jälkeen sysäyksen eteenpäin, kun Catherine löytää Perdun lahjoittaman pöydän laatikosta avaamattoman kirjeen, joka on Perdun entiseltä rakastetulta. Perdu alkaa käydä läpi mennyttä rakkauttaan, jonka tukahduttaminen ja muistelemisesta kieltäytyminen on vienyt hänen elämästään kaksikymmentä vuotta. 

Matkan tekeminen muistoihin vaatii myös konkreettista matkantekoa, ja Perdu irrottaa kelluvan kirjakauppalaivansa laiturista ja lähtee seilaamaan Seineä pitkin etelään, kohti entisen rakastetun Manonin kotiseutua. Aisaparikseen matkalle hän saa naapurinsa Maxin, jolla kirjoittaminen ei suju (kuuluisa toisen kirjan kammoko lienee). Luonnollisesti matkalla kohdataan niin vastoinkäymisiä kuin onnen hetkiäkin, ja kirjan tärkein viesti lienee, ettei koskaan ole liian myöhäistä löytää onneaan.

Surun alta hänen sisimmästään paljastui seutu, jolla liikutus saattoi asua yhdessä ilon kanssa, niin myös hellyys sekä se, että hän tajusi olevansa monille ihmisille joku, jota saattoi rakastaa.

Hauska yksityiskohta on, että teoksen lopussa on ensinnäkin reseptejä eteläranskalaisiin ruokiin ja toiseksi Kaunokirjallinen ensiapupakkaus. Loppuun on nimittäin listattu parikymmentä kaunokirjallista teosta ja kerrottu, millaiseen mielialaan tai tunne-elämän katastrofiin ne sopivat lääkkeeksi. Esimerkiksi Peppi Pitkätossu sopii opitun (ei synnynnäisen) pessimismin sekä ihmeiden pelon hoitoon. 

Teemallisesti kirja toi mieleen Rachel Joycen teoksen Harold Fryn odottamaton toivioretki. Molemmissa taisi myös olla liepeessä Oprahin suositus - millainen meriitti se sitten itse kullekin onkaan. Kirjallisuuden merkitys kirjan henkilöille toi puolestaan mieleen Linda Olssonin kirjan Kun mustarastas laulaa. Kuitenkin siinä missä Olssonin kirja on vähintään täysjyväsämpylä, on Pieni kirjapuoti Pariisissa höttöinen croissant.

En nyt ehdi etsiä muita bloggauksia sen enempää, mutta Lumiomena-blogin Katjakaan ei suuremmin ihastunut tähän kirjaan. Katjan tavoin luin tätä pääosin bussissa, ja sellaiseksi lukemiseksi se sopii. Kirja ei vaadi kovin suurta keskittymistä, muuta kuin joidenkin hankalien virkerakenteiden vuoksi (ks. jälkimmäinen sitaattini; en suuremmin perusta tällaisesta tunteidenkuvauksesta). 

torstai 5. toukokuuta 2016

Isaac Marion: Warm Bodies


I think the world has mostly ended, because the cities we wander through are as rotten as we are. -- I don't know what happened. Disease? War? Social collapse? Or was it just us? The Dead replacing the the Living? I guess it's not so important. Once you've arrived at the end of the world, it hardly matters which route you took.   

Isaac Marion: Warm Bodies, 2010
Published by F. A. Thorpe 
349 s. (isotekstinen painos)

Nyt olen kyllä niin epämukavuusalueella lukijana, että mietin, kirjoitanko tästä kirjasta ollenkaan blogiini. Vierasta on sekä englanniksi lukeminen että genre (kauhun ja rakkaustarinan yhdistelmä, joka sijoittuu zombi-apokalypsin jälkeiseen aikaan). Siihen nähden tämä teos oli yllättävän sujuva lukukokemus.

Kuten alun lainauksesta käy ilmi, Warm Bodies -kirjan päähenkilö ja minäkertoja on elävä kuollut, zombi (ensimmäinen ongelma: zombi vai zombie? Kielitoimiston sanakirja kertoo, että ne ovat rinnakkaismuotoja - hyvä niin, sillä zombia on helpompi taivuttaa). Hän ei muista juuri mitään elämästään ennen tähän elämän ja kuoleman välitilaan jäämistä. Hänen nimensä alkoi ehkä R:llä, ja sillä nimellä hän itseään kutsuu.

R elää hylätyllä lentokentällä muiden zombien kanssa jokseenkin päämäärättömästi, mutta on jossain määrin erilainen ja herkempi kuin muut. R tekeekin jotain sellaista, mitä kukaan ei ole ennen tehnyt: kun zombit ovat hakemassa ruokaa kaupungista (siis etsimässä vielä elossa olevia ihmisiä syötäväksi), R pelastaa Julie-nimisen tytön ja ottaa tämän mukaansa. R ehtii tätä ennen syödä Julien entisen poikakaverin Perryn aivot, ja kirjan zombeille se tarkoittaa sitä, että R saa kokea Perryn muistoja. Yleensä muistot ovat lyhytaikainen välähdys, mutta Perryn muistot jäävät kuitenkin ikään kuin elämään R:n sisälle, ja Perryllä on tavallaan valta päättää, mitä muistojaan hän näyttää R:lle. Tätä kautta R saa tietää yhä enemmän Juliesta - ja rakastuu. R ei halua enää olla kuollut, ja tämä oma halu muuttua mahdollistaa sen, että R todellakin alkaa hiljalleen muistuttaa yhä enemmän elävää ihmistä.

Rakkaustarinaa vaikeuttaa se, että Julien on palattava elävien joukkoon. Elossa olevat ihmiset ovat linnoittautuneet suojaan zombeilta esimerkiksi urheilustadioneille, jollaisella Julienkin perhe elää. Yhteiskunnan rakenteet ovat romahtaneet, mutta esimerkiksi sähköä tuotetaan jollain tavoin edelleen, eikä kaikki muukaan Marionin maailmassa ehkä ole täysin loogista. R:llä ei juuri ole muistoja entisestä elämästään, eikä hän muista, miten vaikkapa autolla ajetaan, mutta silti hän on esimerkiksi haalinut asumukseensa levysoittimen ja levyjä ja kuuntelee musiikkia silloin kun sähköt toimivat.

Lukija saattaa huvittua teoksen intertekstuaalisuuden tunnistamisesta. Juliessakin alkaa herätä tunteita R:ää kohtaan, ja hän pohtii parvekkeella: I actually miss that stupid... I miss R! I know that's crazy, but is it really that crazy? Just because he's... whatever he is? I mean, isn't 'zombie' just a silly name we came up with for a state of being we don't understand?

On jossain määrin yllättävää, ettei tätä Marionin teosta ole suomennettu Twilightien ja sentapaisten suosion vanavedessä tai edes vuonna 2013 tehdyn elokuvaversion myötä. Warm Bodies on makaaberista aiheestaan huolimatta humoristinen ja ajatuksia herättäväkin. Kirjassa on kiinnostavaakin pohdintaa siitä, mitä jää jäljelle, kun tuntemamme maailma katoaa. Mitä lopulta arvostamme ja millaisilla keinoilla selviydymme? 

Sijoitan kirjan tämän vuoden lukuhaasteessani kohtaan dystopiaromaani. 20 ruksia koossa 52:sta (mahdollisesti 21, jos sijoitan yhden lastenkirjan tähän). Tässähän ollaan ihan etuajassa, jos ja kun nyt eletään viikkoa 18!