lauantai 30. huhtikuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni


Maailmamme oli sellainen, täynnä tappavia sanoja: kuristustauti, jäykkäkouristus, pilkkukuume, kaasu, sota, sorvi, rauniot, työmaa, pommitus, miina, tuberkuloosi, märkätulehdus. Nuo sanat ja vuodet nostavat mieleeni moninaiset pelot, jotka ovat seuranneet minua koko elämäni.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Italiankielinen alkuteos L'amica geniale, 2011
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2016
362 s.

Ystävykset Elena ja Lila kasvavat sodanjälkeisessä Napolissa, köyhässä kaupunginosassa, tiiviissä kerrostalokorttelissa. Kehyskertomuksesta selviää, että minäkertoja Elena alkaa kirjoittaa muistiin heidän tarinaansa kuusikymmentä vuotta myöhemmin, kun Lilan poika ottaa kertojaan yhteyttä ja kertoo Lilan kadonneen. Lila on hävittänyt ennen katoamistaan kaikki itseensä liittyvät tavarat, mutta Elena päättää pitää huolta siitä, ettei heidän tarinansa unohdu.

Elena Ferranten neliosainen napolilaissarja on ilmestynyt Italiassa vuosina 2011-2014, ja se on saanut suosiota myös kansainvälisesti. Tässä sarjan ensimmäisessä, nyt suomennetussa osassa kuvataan Elenan ja Lilan lapsuutta ja nuoruutta. Kirjan minäkertojalla on siis sama nimi kuin kirjailijalla itsellään, mikä herättää kiinnostuksen, onko teoksessa omaelämäkerrallisia aineksia. Ferrante on kuitenkin salanimi, eikä kirjailijasta tiedetä paljonkaan.

Kertojan ja Lilan ystävyyssuhde on sekoitus riippuvuutta, kateutta, ihailua ja kilpailua. Lila on vahva persoona, joka uskaltaa sanoa kaikille vastaan ja tehdä asiat oman päänsä mukaan. Kertoja on puolestaan enemmän sivustakatsoja eikä oikein usko itseensä tai siihen, että pystyisi mihinkään ilman Lilaa. Keskinäinen kilpailu saa kertojan yrittämään koulussa kaikkensa, vaikkei hän uskokaan ikinä olevansa Lilan veroinen. Lila ei kuitenkaan saa jatkaa koulunkäyntiä keskikoulun jälkeen lukioon, ja kertojan on tultava siellä toimeen omillaan. Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinään saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen. Siksi kertoja on onnellinen aina saadessaan jonkin osoituksen siitä, että Lilakin välittää hänestä.

Tämän ystävyyden lisäksi Ferranten teossarjan avausosa antaa kuvan sodanjälkeisestä ajasta Italiassa. Toki tuo kuva välittyy sen mukana, mitä kertoja ympäristöstään huomioi tai ylipäätään tietää. Olimme lähes kolmentoista, mutta emme tienneet mitään instituutioista, laeista, oikeudesta. Toistelimme vain aidon vakuuttuneesti sitä, mitä olimme kuulleet ja nähneet ympärillämme varhaislapsuudesta saakka. Eikö oikeus toteutunut sillä, että joku hakattiin? Vasta myöhemmin teini-iässä Elena ja Lila alkavat ymmärtää kaikkea sitä, mitä heidän lähiympäristössään tapahtuu ja on tapahtunut, mistä kireät ihmissuhteet johtuvat: Napolin seudulla vaikuttavan mafiatyyppisen camorran merkitys, koronkiskonta ja poliittiset vastakkainasettelut alkavat hahmottua heille vanhempien nuorten puheista. Elenan lukio-opintoihin ei tunnu sisältyvän juuri yhteiskunnallista sisältöä, muuta kuin siltä osin, että jotkut opettajat ovat avoimen kommunistisia, kun taas uskonnonopettaja haukkuu kommunisteja avoimesti. 

Vanhemmaksi tullessaan Elena kipuilee kovasti sen kanssa, mihin hän kuuluu: kotikorttelin nuoret jatkavat vanhempiensa jäljissä työläisammatteihin, suutareiksi ja vihanneskauppiaiksi, mutta Elenalla voisi koulutuksen myötä olla mahdollisuuksia ehkä muuhunkin. Jatko-osat näyttävät, miten hänen käy. Lila ainakin toivoo Elenalle hyvää: Sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut.

Ferrantella on kyky kuvata luontevasti, muutaman ominaisuuden kautta, kokonaisen korttelin asukkaat (lukijaa helpottaa myös teoksen alussa oleva luettelo romaanin henkilöistä). Teoksessa on vahva tunnelma, jotenkin painostava, ja se luo odotuksia seuraaviin osiin. 
Toivottavasti suomennokset saadaan luettavaksi suhteellisen tiiviiseen tahtiin! 

Ferranten teos on saanut paljon huomiota blogeissa kevään aikana. Muutamia poimintoja: Lumiomenan Katja kutsuu teosta silkaksi lukunautinnoksi, Reader, why did I marry him? -blogin Ompun mukaan teos on ajoittain jopa tylsä, mutta paaluttaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia jatko-osille, Kirjakaapin kummituksen Jonna ei täysin vakuuttunut kirjasta mutta jää odottamaan jatkoa hänkin, Ullan luetut kirjat -blogin Ulla on puolestaan lukenut kirjan englanniksi ja kutsuu sitä hurmaavaksi ja ihanasti kirjoitetuksi. 

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset 
Otava, 2016
415 s.




Ennen kirjan lukemista

Ennen kuin voin kirjoittaa Palatkaa perhoset -kirjasta, on sanottava sananen Itkosen teoksesta Anna minun rakastaa enemmän (2005, jatkossa AMRE). Siinä yhtenä päähenkilönä on rocktähti Summer Maple, oikealta nimeltään Suvi Vaahtera, 2000-luvun alun Suomen lahja maailman musiikkiteollisuudelle. Suvista kertovat vuoron perään entinen poikaystävä Antti ja Suvin äiti Leena, ja lisäksi teoksessa on lehtileikkeitä, joissa Itkonen hyvin jäljittelee musiikkilehtien ja vaikkapa HS:n kuukausiliitteen Perhesiteitä-juttusarjan tyyliä. Kuva Suvista jää silti hiukan etäiseksi, ja hänestä saa varsin itsekkään käsityksen. Koska erityisesti Anttiin ei voi kertojaäänenä täysin luottaa, lukija voi toki pohtia, millainen Suvi todella on (siinä määrin kuin fiktiohenkilö on "todella" minkäänlainen).

Pidin AMRE:sta paljon silloin aikanaan, ja olen hankkinut sen omaan hyllyynikin. Pidin sen ajankuvasta, ihmissuhdekuvauksesta ja siitäkin, että tulin lukijana hiukan huijatuksi. Nyt Itkonen on sitten kirjoittanut kirjalle jatkoa - ja väistämättä lukijana pelkään, että Palatkaa perhoset jotenkin vesittää koko tarinan, mutta en silti voi olla tarttumatta siihen.

Kirjaa lukiessa

Palatkaa perhoset -kirjan kertojaratkaisu on edelleen pitkälti samanlainen kuin sen edeltäjässä. Antti elää nykyhetkeä vuodessa 2014 ja palaa takaumissaan edelliseen kymmeneen vuoteen. Leena puolestaan jatkaa kerrontaa siitä mihin jäi edellisessä kirjassa, loppuvuodesta 2004, kun Suvi yllättäen jätti yksivuotiaan lapsensa hänen hoitoonsa ja lähti piileskelemään Afrikkaan, julkisuutta ja itseään. Huomaan joutuvani selailemaan kirjaa edestakaisin yrittäessäni suhteuttaa Antin takaumia ja Leenan kerrontaa toisiinsa. Tämä helpottaa vasta kun tarinat leikkaavat selkeästi - kun Itkonen lopulta päästää lukijan piinasta ja antaa Suvin ja Antin kohdata toisensa.

Niin, Suvi ja Antti kohtaavat toisensa, muuallakin kuin Antin kuvitelmissa. Eikä se ole yksinomaan sellaista kuin kuvittelisi. Se on paljon vaikeampaa, koska on olemassa myös niitä ihmisiä, jotka ovat kokonaan totta: molemmilla on lapsi ja Antilla myös puoliso.

Minä olen Summer Maplen laulujen hän, niin minä kirjoitin kerran, eikä se ollut pelkkää roskaa, minä olin. Olen varmaan edelleen, enää en vain haluaisi olla. Ei. Ei tämä ole totta. Pelkkiä tosiasioita, minähän lupasin. Haluaisin kyllä hänen kirjoittavan minusta. Ainakaan en haluaisi hänen kirjoittavan kenestäkään muusta. Älytöntä, en ole päässyt yhtään eteenpäin, olen ikuisesti tässä samassa luupissa.

Itkonen tuntuu ehkä odottavan, että lukija muistaa AMRE:n tapahtumat ja henkilöt yhtä hyvin kuin kirjailija itse. Samat sivuhenkilöt tulevat mukaan sivulauseissa, puolihuolimattomasti, ja viittaukset aiempiin tapahtumiin ovat välillä varsin kevyitä, enkä tavoita sitä mitä haetaan - erityisesti kirjan nimessäkin esiintyvät perhoset jäävät vaivaamaan, koska niistä on ilmeisesti AMRE:ssakin puhuttu. Toki perhosten tavoitteleminen selitetään kirjassa. Suvi kärsii luomisen tuskasta ennen jokaista levyään - täydellisiä, merkityksellisiä kappaleita on yhtä vaikea luoda kuin napata perhosia elävänä. Suvi muuttaa mantereelta toiselle, etsii sopivaa luomis- ja työskentely-ympäristöä, ja tytär Rosa sekä tyttärestä huolehtiva Leena-äiti seuraavat mukana, vailla mahdollisuuksia vaikuttaa.

Olisiko Suvi ja Antti pitänyt jättää 2000-luvun alkuun? Luettuani kirjasta noin kaksi kolmannesta alkaa tuntua siltä, että ollaan todellakin edelleen samassa luupissa kuin AMRE:ssa, ettei mikään etene. Antti velloo edelleen saavuttamattomissa unelmissaan ja Suvista en saa edelleenkään otetta. Niin, oikeastaan Suvi ja Antti ovat tavallaan jääneetkin kiinni kymmenen vuoden takaisiin rooleihinsa, ja siksi kiinnostavia ovat Leena ja Rosa, jota äidin oikut kuljettavat vuoroin sinne, vuoroin tänne. Silti pohdin, että juuri tätä rooleihin jämähtämistä ja sen seurauksia Itkonen nimenomaan haluaakin kuvata.

--rakastanko enää edes musiikkia, rakastanko niin kuin rakastin ennen? Entä jos merkitys vain ikääntyessä liukenee maailmasta? Ei mitenkään dramaattisesti, ei yhdessä rysäyksessä, ei niin että sitä ensin edes tajuaisi. Mutta entä jos niin käy, kaikki pienet asiat jotka ennen merkitsivät niin paljon merkitsevät vuosi vuodelta vähemmän, lopulta eivät enää mitään. 

Tässä Antin ajatuksessa tiivistyy hyvin se, mistä Palatkaa perhoset -kirjassa on minusta kysymys. Se kertoo kahdesta nelikymppisestä, jotka etsivät uusia merkityksiä elämäänsä ja samalla takertuvat johonkin vanhaan pelätessään, ettei mitään uuttakaan ole enää tulossa. Jos AMRE oli oman aikansa kuva, niin on myös Palatkaa perhoset. Se kuva ei ole yksinomaan mukava - itseään etsivät nelikymppiset Suvi ja Antti ovat osin aika säälittäviä ja osin myös varsin säälimättömiä ympärillään olevia kohtaan, ja siksi heistä on vaikea pitää. Sellaisina he ovat kuitenkin nimenomaan uskottavia, ja kun loppusivuja lukiessani kuuntelin kirjaa varten tehdyltä Spotify-listalta Gram Parsonsin ja Emmylou Harrisin version Love hurts -kappaleesta, vuodatin yksittäisen kyyneleenkin tämän pariskunnan puolesta.

Kirja sai pohtimaan monenlaisia asioita parisuhteista, perhesuhteista ja elämänvalinnoista. Kaiken kaikkiaan en siis pettynyt kirjaan, eikä se vesittänyt sitä, kuinka paljon pidin ja pidän AMRE:sta. Elin vahvasti kirjan tunnelmassa mukana, ja musiikki (jota en yleensä kirjoja lukiessa kuuntele) tuki lukukokemusta hienosti, vaikka ensin vähän epäilevästi tuohon Spotify-listaan suhtauduinkin. Perhoset palasivat ja lennähtävät myös kirjahyllyyni.

Kirjan lukemisen jälkeen

Laitoin tähän kirjaan ennakkovarauksen heti kun jossain kevään kirjallisuuden ennakkotiedoissa vilahti, että AMRE on saamassa jatkoa. Sainkin kirjan kirjastosta heti sen ilmestyttyä. Päätin, etten lue siitä yhtäkään kritiikkiä ennen kuin olen kirjoittanut omani. Perjantain Suomen Kuvalehdestä huomasin (ala)otsikon "Luetaanko Juha Itkosta enää tavan vuoksi", ja käänsin äkkiä sivua. Samoin Twitteristä huomasin, että HS:n kritiikki (14.4., kirjoittanut Arla Kanerva) oli ollut ilmeisen kielteinen ja herättänyt keskustelua, mutta sitäkään en halunnut lukea ennen kuin nyt, kun yllä oleva on kirjoitettu. Kanervan mielestä Itkonen on toisaalta pitäytynyt liiaksi tutussa ja turvallisessa, toisaalta hionut teostaan liikaa. Hanna Mahlamäen lauantaiesseen (HS 23.4.) mukaan "hyvä kritiikki asettaa teoksen kontekstiinsa, ja teksti laajenee käsittelemään taidetta osana yhteiskuntaa ja maailmaa". Näin ei Mahlamäen mielestä ilmeisesti "keskimääräinen blogipostaus" tee. Mahlamäen kannattaisi ehkä seurata useampia tai laadukkaampia kirjablogeja?

Suomen Kuvalehden kritiikki ei ole luettavissa verkosta kuin tilaajille, mutta siinä Tero Alanko pohtii, että Itkosen kirjat ovat nykyisin "ihan hyviä", mutta niitä luetaan ennen kaikkea tavan vuoksi, koska halutaan muistella vanhaa ihastusta. Täytyy sanoa, että vihaan opettajanakin sanaparia "ihan hyvä", ja vältän viimeiseen asti sanomasta tai kirjoittamasta sitä palautteeksi. Se ei nimittäin tarkoita yhtään mitään. Se kritiikki, mitä Alangolla on sanottavanaan, on varsin vähäistä: Leenalle kirjoitettu rakkaustarina on "herttasarjamainen" ja Antin rockhistorian oppitunnit "vaivaannuttavia". Antti on historianopettaja ja musiikkiharrastaja, joten eikö rockhistorian läpikäyminen sovi varsin hyvin hänen persoonaansa, varsinkin kun hän yrittää kirjoittaa aiheesta kirjaa? Useaan otteeseen Antti myös toteaa, että kaikki tuokin on hänestä liian kaukana, ei hänellä voi olla uutta sanottavaa niistä ajoista, eli nämä pohdinnat liittyvät osaksi Antin persoonaa ja elämänvaihetta. Myös Leenan rakkaustarina puoltaa minusta paikkaansa kirjassa, koska muuten jäisi se kuva, että Leena on täysin tyttärensä armoilla. Hänellä on siis vaihtoehtoja, hän voisi elää enemmänkin omaa elämäänsä, mutta hän valitsee elää osana Suvin ja ennen kaikkea Rosan elämää. Myös se, millaiseen mieheen Leena rakastuu, on kuvaavaa. Miehen elämässä ei ole tarjolla muuta kuin tietty rooli - ei tasa-arvoista asemaa, ihan niin kuin Leenalla ei mielestään ole Suvinkaan elämässä. 

Kirsi Piha on asettunut puolustamaan Itkosen kirjaa Levoton lukija -blogissaan. Hieno teksti! Minustakin Itkonen on viisas ja osaa kuvata yksittäisten henkilöiden kautta hienosti päätöksen paikkoja ihmiselämässä. Myös Suomi lukee -sivuston Krista on pitänyt paluusta Suvin ja Antin tarinan äärelle.  

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä


Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä
Alkuteos Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren, 2014
WSOY, 2016
435 s. 

On olemassa pitkäveteisiä, paperinmakuisia elämäkertateoksia - ja sitten on tällaisia helmiä kuin Jens Andersenin teos Astrid Lindgrenistä (1907 - 2002).

Andersen on tanskalainen kirjailija ja kriitikko. Tätä elämäkertaa varten hän on tutustunut lukuisiin lähteisiin, haastatellut Lindgrenin elossa olevia läheisiä ja käynyt läpi Lindgrenin kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja kymmenien vuosien ajalta. Teos on siis perusteellisen työn tulos. 

Täytyy sanoa, etten ennen lukemista tiennyt Astrid Lindgrenistä juuri mitään muuta kuin tietysti hänen tuotantonsa. Olen siis varmasti otollista lukijakuntaa tälle teokselle - enemmän Lindgreniin perehtyneet eivät ehkä saa tästä kirjasta yhtä paljon. Itse asiassa olen lukenutkin Lindgreniä aika vähän. Lapsena muistan lukeneeni hänen kirjoistaan vain Vaahteranmäen Eemeli- ja Peppi Pitkätossu -kirjoista joitakin, aikuisiällä puolestaan Veljeni, Leijonamielen. En tiennyt, että Lindgren on ollut jo 37-vuotias aloittaessaan kirjailijanuransa tai että Veljeni, Leijonamieli (1973) ja Ronja Ryövärintytär (1981) on kirjoitettu vasta eläkeiässä.

Kirja alkaa kiinnostavasti, sillä siinä valotetaan, kuinka tiiviisti Lindgren kävi kirjeenvaihtoa eri ihmisten kanssa - ihailijapostiin vastaamisesta saattoi kehkeytyä vuosien mittainen kirjeenvaihtosuhde. Seuraavassa luvussa siirrytään kuvaamaan Astridia teini-ikäisenä, joka poikkesi 1920-luvun naisen muotista leikkaamalla hiuksensa lyhyiksi ja hakeutumalla toimittajan töihin. Teos ei siis etene täysin kronologisesti, vaan Astridin lapsuudesta ja hänen vanhemmistaan kerrotaan näiden asioiden lomassa. Varsin pian päästään siihen, että Astridilla oli suhde Wimmerby Tidningin päätoimittajan kanssa, ja suhteen seurauksena hän sai aviottoman lapsen 19-vuotiaana. Lapsi asui ensin kolmivuotiaaksi asti sijaisperheessä Tanskassa ja sen jälkeen jonkin aikaa Astridin vanhempien luona, ennen kuin Astrid pystyi ottamaan pojan hoiviinsa. 

Näistä tapahtumista kerrotaan suoraan, myös Astridin omaelämäkerrallisia muistiinpanoja lainaten, ja tuntuu selvältä, että ne ovat vaikuttaneet Astridin elämännäkemyksiin ja hänen käsitykseensä lasten parhaasta monella tapaa. Lindgrenin tuotannossa on paljon yksinäisiä lapsia, Peppi Pitkätossusta lähtien. Lindgrenin oma ajoittainen synkkyys välittyy elämäkerrassa hyvin - mutta toistuu myös hänen käyttämänsä sanonta "Life is not so rotten as it seems."

Kirja valottaa siis minusta hyvin ja monipuolisesti sitä, miten Lindgren suhtautui elämään, mitä hän piti tärkeänä ja ylipäätään millainen hän oli ihmisenä. Lindgren oli esimerkiksi aktiivinen yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuja, ja sille omistetaan kirjan loppupuolella paljon tilaa. Minulle kaikki tämäkin oli uutta ja siksi kiehtovaa.

"On asioita, jotka täytyy tehdä, muuten ihminen ei ole ihminen, vaan vain rikkahippunen." 

Kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Ulla, jolle elämäkerta on samoin kuin minullekin antanut avaimia ymmärtää Lindgrenin tuotantoa, ja Maija Kirjojen keskellä -blogista, joka on jäänyt kaipaamaan teokseen läheisempää näkökulmaa. Itse en sellaista kaivannut. Minusta Andersen valottaa Lindgrenin persoonaa hyvin tämän omien tekstien ja merkintöjen kautta, eikä itse jää analysoimaan ja psykologisoimaan kuvauskohdettaan.

Kirjastolle miinusta siitä, että kirjan selkämys on jostakin syystä varustettu tarralla, jossa lukee "romantiikka". Se ei luonnehdi sen koommin Lindgrenin tuotantoa kuin hänen elämäänsäkään. Kirjassa kuvataan Astridin mahdollisista miessuhteista vain hänen suhdettaan Lassen isään Reinhold Blombergiin sekä luonnollisesti avioliittoa Sture Lindgrenin kanssa, mutta sitäkin hyvin niukasti. Esim. sivun 251 kuvatekstissä on lainaus, jossa Lindgren kertoo, ettei koskaan ollut rakastunut mieheensä Stureen. "En milloinkaan kokenut suurta intohimoa. -- Olen aina pärjännyt omin voimin." 

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Sieluni hymyt -haaste


Henna Hemulin kirjahylly -blogista lähetti minulle Sieluni hymyt -haasteen. Kiitos Henna! Haasteen ideana on listata pieniä asioita, jotka tekevät onnelliseksi, viisi tai vaikka sataviisi. Haaste on lähtenyt liikkeelle Iltatähden syttyessä -blogista. Haasteeseen on tarkoitus houkutella mukaan muitakin pohtimaan syitä olla onnellinen. En haasta ketään tiettyä, mutta jokaisen kannattaa varmasti miettiä, olisiko hyvä listata niitä onnea tuovia asioita vaikka sitten jääkaapin oveen tai puhelimen muistiin, jos ei julkiseen blogiin.

Itselleni tämä haaste tuntuu hyvältä juuri nyt. Olen ollut viime viikkoina hyvin väsynyt. Ylipäätään keväät eivät ole minulle koskaan kovin helppoja. Moniin keväisiin elämässäni on liittynyt muutoksia, luopumista ja epävarmuutta tulevasta. Tämä haaste tarjoaa hyvän mahdollisuuden pysähtyä ja kohdistaa huomiota niihin onnelliseksi tekeviin asioihin. Niitä on. Alla olevista monet ovat kyllä suuriakin ilonaiheita. Lista on mieleentulojärjestyksessä, ei tärkeysjärjestyksessä.

1. Nelivuotiaan lapseni pohdinnat elämästä. Hän ilahduttaa minua päivittäin. On hämmästyttävää, millaisia asioita hän miettii, kuinka hän on niin selkeästi oma persoonansa. "Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa, jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta." - Kahlil Gibran, suom. Markku Lahtela

2. Hyviin kirjoihin eläytyminen (kuva 9gagista). On ihmeellinen kyky, että tuijottamalla paperille painettuja merkkijonoja pystymme kuvittelemaan eteemme kokonaisia maailmoja.


3. Hyvä musiikki. Että on sanoituksia, jotka voivat saada kyyneleet kihoamaan silmiin, ja kappaleita, joiden voimin askeleet kulkevat kevyemmin.
4. Käsitöiden tekeminen (kuva tekemistäni kämmekkäistä).


5. Opiskelijat, jotka lukevat. Heitäkin on. Ylipäätään opiskelijat, jotka ovat kiinnostuneita asioista eivätkä epäröi aloittaa keskustelua myös opettajan kanssa - monesta sellaisestakin asiasta, joka ei mitenkään liity oppitunnin tai oppiaineen sisältöön.
6. Se, että juuri nyt ulkona sataa ja tuulee, eikä tarvitse raahautua ulos, saa olla sisällä. Aurinkoisina kevätpäivinä kun on suorastaan jonkinlainen velvollisuus mennä ulos siristelemään ja niiskuttamaan.
7. Se, että elämässäni on ihmisiä, joiden tiedän pysyvän, vaikkemme olisi yhteydessä välillä moneen viikkoonkaan.
8. Sisarukseni. Yksi heistä menee kesällä naimisiin. 
9. Oma koti. Kesäksi valmistuva parvekeremontti. 
10. Se, että huomaa muuttuvansa. Huomaa, ettei ole sama ihminen kuin oli joskus. Arvostaa asioita eri tavalla ja hyväksyy, ettei voi vaikuttaa kaikkeen, mutta itseensä voi.

(Kuva:  Iltasanomat)

Siinäpä joitakin asioita, joiden ajatteleminen sai hymyn huulille. 

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt


Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Alkuteos Een dwaze maagd, 1959
Suom. Sanna van Leeuwen
Gummerus, 2015

Gittel on 12-vuotias juutalaistyttö, joka elää mielikuvituksessaan omalla saarellaan. Siellä hän saa tehdä mitä huvittaa ja päättää muiden kohtaloista. Arkitodellisuudessa Gittel - niin kuin muutkin lapset - on vanhempiensa päätösten armoilla. Gittelin äiti kyllästyy säännöllisesti kaikessa epäonnistuvaan isään ja lähtee tyttärensä kanssa takaisin isoäidin hoteisiin. Siellä Gittel tutustuu reilusti itseään vanhempaan Lucieen, jolla on omat syynsä kaveerata teinitytön kanssa.

Hiljalleen oma saari unohtuu, kun Gittel joutuu kohtaamaan yhä enemmän aikuisten maailmaa ja ikäviä kokemuksia. Aikuiset ovat monesti aika säälimättömiä lapsia kohtaan ja nauravat sille, etteivät lapset ymmärrä kaikkea samoin kuin aikuiset. Gittel oppiikin hakemaan huomiota esimerkiksi imitoimalla muita ihmisiä ja pitämään pääosan ajatuksista sisällään.

Olenkohan ainoa, joka ei ole erityisen ihastunut tähän Ida Simonsin unohdettuun mestariteokseen (takakannen luonnehdinta)? Kirja on saanut paljon huomiota ja kehuja eri blogeissa, ja minäkin tartuin tähän innolla. Takakannessa on mestariteos-nimityksen lisäksi kuvattu teoksen päähenkilöä tarkkanäköiseksi ja kuvausta teräväkatseiseksi. Ja niin edelleen, puolentusinaa kehuvaa adjektiivia lisää.

Luettuani kirjasta 70 sivua oikein hämmästyin: en ollut merkinnyt muistiin yhtään kohtaa, jossa olisin ollut teoksen kieleen tai kuvaustapaan erityisen ihastunut. Loppua kohti tykästyin Gitteliin jossain määrin, mutta en usko, että vaikkapa vuoden päästä muistan enää tästä kirjasta mitään. 

Teoksessa on kielen ja kirjallisuuden tutkija Mieke Tilleman esipuhe, ja sen ansioksi on sanottava, että se kertoo hyvin Simonsin poikkeuksellisesta elämästä eikä keskity selittämään kirjaa, niin kuin harmillisen monet esipuheet tekevät (sen takia luen ne aina vasta kirjan luettuani).

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Marianna Stolbow: Vanhempieni kaltainen


Marianna Stolbow: Vanhempieni kaltainen
WSOY, 2016
187 s.

Minulla on jostain syystä tällä hetkellä tarve ja into lukea tietokirjallisuutta. Liekö jonkinlaista itsensä etsimistä? Joka tapauksessa kiinnostuin WSOY:n kevään katalogissa esimerkiksi tästä Marianna Stolbowin kirjasta, jossa hän antaa näkökulmia ja työkaluja tunnistaa omia tunteita ja käyttäytymismalleja erityisesti parisuhteessa ja myös kasvattajana.

Kirjan taustalla ja aineistona ovat viidenkymmenen aikuisen suomalaisen (parikymppisestä seitsemänkymppiseen) haastattelut. Stolbow on parisuhdekouluttaja ja eroseminaarien vetäjä, ja aluksi hän oli kiinnostunut kirjoittamaan ihmisistä, joilla avioero oli nostanut pintaan omien vanhempien eron ja siihen liittyvät käsittelemättömät tunteet. Pian aineisto kuitenkin laajeni, sillä Stolbow halusi tarkastella laajemminkin sitä, millaisia malleja olemme saaneet parisuhteeseen. Kirjan tavoitteena on, että lukija voi tulla tietoisemmaksi tunteiden näyttämisen perinnöstä ja muista malleista, joita on omaksuttu - usein tiedostamatta - tavaksi toimia parisuhteessa ja perheessä.

Eri-ikäisten suomalaisten kokemukset vanhempiensa liitoista ovat karua luettavaa. Yleisin haastateltujen vastaus on ollut, että vanhempien välinen rakkaus ei ole näkynyt kotona mitenkään. Rakkautta on voitu ehkä osoittaa arkisilla teoilla, mutta koskettamista on ollut hyvin vähän tai se on ollut väkinäistä, lasten vuoksi esittämistä.

Sen yhden kerran, kun isä sanoi äidille "Haluan pussata sua", äiti vastasi: "Pese hampaasi." - Nainen, 40

Monissa perheissä on toki ollut vakavampiakin ongelmia, kuten väkivaltaa, alkoholismia ja mielenterveysongelmia. Stolbow kysyykin aiheellisesti: Miten voisikaan osata luoda omaan kotiin tuon kaikkien markkinoiman "toimivan parisuhteen", joka saa palstametrejä tilaa viikoittain etenkin naistenlehdissä? Puhuvatko lehtien laatuvaatimukset kieltä, jonka aakkosetkaan eivät ole meille tuttuja?

Stolbow antaa jonkin verran konkreettisia neuvoja siihen, miten voisi yrittää välttää siirtämästä haitallisia käyttäytymismalleja eteenpäin omille lapsilleen. On tunnistettava, millainen käytös on tuhoisaa. Riidatonta perhettä ei ole - eikä pidä ollakaan. Moni kuitenkin pelkää riitoja, koska ei ole kotonaan koskaan nähnyt, miten riidat selvitetään. Riidat ovat olleet pelottavia ja uuvuttavia, ne ovat päättyneet huutoon, väkivaltaan, poislähtemiseen - eivät koskaan sovintoon tai ymmärryksen lisääntymiseen. Sen takia moni välttää avointa puhumista. Tämä saattaa kuitenkin johtaa vaikenemisen kulttuuriin, joka sekään ei ole rakentavaa. Vihan tunne täytyy tunnistaa ja täytyy osata pohtia, mistä se johtuu - haluanko johonkin oikeasti muutosta vai kumpuaako pintaan jokin vanha haava tai tarve tulla vain nähdyksi.

Kirja on jossain määrin toisteinen, vaikkei se ole kovin pitkä. Sitä olisi siis voinut ehkä jäsennellä vielä eri tavoin. Joka tapauksessa kirja antoi pohdittavaa. Lopussa on esimerkiksi haastateltavien ajatuksia siitä, ovatko erot ja sitoutumattomuus pysyviin parisuhteisiin yhteydessä muihin aikamme ilmiöihin ja arvoihin. Elämme monessa mielessä lyhytjännitteistä aikaa, erään Stolbowin haastateltavan sanoin "kertakäyttöaikaa", jossa moni tavoittelee vain omaa onneaan. Jos kaikki muukin yhteiskunnassa on epävakaata ja muuttuvaa, voiko se olla heijastumatta parisuhteisiin?