lauantai 12. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti


Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY, 2016
364 s.

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikalleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät aina juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja.

Lopotin päähenkilöt, Helena ja Tuomas, kuuluvat niihin, jotka lähtevät. Helena lähetetään Koillismaalta sokeainkouluun Helsinkiin, hänen veljenpoikansa Tuomas lähtee muutamaa vuosikymmentä myöhemmin itse opiskelemaan Turkuun. Molempia yhdistää se, että kyläyhteisössä he olisivat tietyllä tavalla kummajaisia, jotka määriteltäisiin vain yhden ominaisuuden kautta. Siksi paluuseen ei ole halua, mutta side sukuun säilyy. 

Lopotti jatkaa ja täydentää Neljäntienristeyksestä tutun Löytövaaran suvun tarinaa. Lopotin alkupuolella tuntuukin hiukan siltä, että eikö päästäisi jo eteenpäin, uusiin tapahtumiin. Sukua kuvaa hyvin Tuomaksen ajatus: Kyllä pohjoisen kotikin kasvoi tarinoita, mutta ne olivat kitukasvuisia ja harmaita. Ne kertoivat, kuinka joku melkein teki jotakin tai kuinka joku ei ihan ehtinyt. Usein kertomukset loppuivat kesken ennen kuin kunnolla alkoivatkaan. Kätilö söi itsensä hengiltä. Se siitä. Pappa kuoli Oulussa. Piste. 

Lopotin henkilöt, varsinkaan nuorempi sukupolvi, eivät siis tiedä perheestään kaikkea sitä, mitä lukija voi tietää edellisen kirjan perusteella. Vaikeista asioista vaikeneminen onkin yksi teema kirjassa, samoin se, kuinka sukulaisuus silti yhdistää ja yhteydet todennäköisesti säilyvät vaikeista vaiheista huolimatta. Asenneilmapiiri myös muuttuu sukupolvien myötä. 

Usein on helpompi sanoa, mitä ei halua, kuin tietää mitä elämässä oikeasti tahtoo, Tuomas pohtii. Tämä pätee myös Helenaan. Lopotti kertoo elämänvalinnoista, niistä jotka tehdään vapaasti, ja niistä, joihin ei voinut vaikuttaa. Helena on sokea, Tuomas on homo - mutta tuo yksi ominaisuus ei suinkaan kerro heistä kaikkea. Elämä satuttaa ja kovettaa molempia. Vaikka asiat eivät säily Koillismaallakaan ennallaan, voi sieltä kuitenkin saada jos nyt ei aina voimia, niin ainakin perspektiiviä elämäänsä. 

Kirjoitin Neljäntienristeyksestä aikanaan, että on vaikea suhtautua kirjaan, josta on lukenut paljon kehuja. Siksipä olen tarkoituksella vältellyt Lopotista kirjoitettuja tekstejä ja luin muiden arvioita vasta nyt, kun sain kirjan päätökseen. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on näköjään siteerattu tuota samaa kohtaa, jota itsekin lainasin tekstini alkuun, koska se kertoo niin hyvin siitä, mikä Helenaa ja Tuomasta yhdistää. Tuijata on kipuillut vähän saman asian kanssa kuin minäkin: kun on pitänyt edellisestä kirjasta, nousevat odotukset jo osin kohtuuttomiksikin. 

Jäin miettimään, olisikohan Löytövaaran suvussa aineksia jopa trilogiaan? Minä ainakin lukisin.

2 kommenttia:

  1. Näin kirjailijan haastattelun sattumalta telkkarista, ja kolmas osa kuulemma on mahdollisesti joskus tulossa. Ilmeisesti ainakin Johannes on silloin yhtenä päähenkilönä. Nyt Kinnunen aikoo kuitenkin hetken pitää taukoa Löytövaaran suvusta.

    -Anni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Johannes jää kummassakin kirjassa vähän sivuun, samoin Anna, eli heistä olisi mukava lukea lisääkin.

      Poista