torstai 31. maaliskuuta 2016

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia


Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia
Alkuteos Kitzur Toldot Ha'Enoshut, 2011
Suom. Jaana Iso-Markku (englanninkielisestä käännöksestä Sapiens. A Brief History of Humankind) 
Bazar, 2016
491 s.

Sapiens - Ihmisen lyhyt historia -teoksen liepeessä siteerataan The Sunday Timesia, jonka mukaan kirja antaa kyytiä aivoihin kertyneille hämähäkinseiteille. Sen se totisesti tekee! Sitä luulee tietävänsä kaikenlaista, mutta loppujen lopuksi kuinka usein tulee pohtineeksi vaikkapa sitä, miksi Homo sapiens jäi ainoana ihmislajina maapallolle? Miksi aloimme viljellä maata tai kirjoittaa? Miten kehittyivät eri uskomusjärjestelmät tai vaikkapa pankit? Mitä tämä kaikki vaati meiltä ja kognitiivisilta kyvyiltämme? Ja miksi Homo sapiens voi olla lajina jo lähellä loppuaan?

Harari selittää hyvin havainnollisesti, kuinka sapiensien kielen ainutlaatuisin ominaisuus on kyky puhua kuvitteellisista asioista. Pystymme siis kielentämään asioita, jotka eivät ole aistein havaittavissa. Näin ollen pystymme myös sepittämään kollektiivisia kuvitelmia, jotka saavat meidät tekemään yhteistyötä joustavasti ja suurimittaisesti paljon vaikkapa simpanssilaumaa suuremman ihmisjoukon kanssa. Periaatteessa kaikki nimenomaan sapiensille ominainen perustuu näihin kollektiivisiin kuvitelmiin. "Maailmankaikkeudessa ei ole jumalia, ei kansakuntia, ei rahaa, ei ihmisoikeuksia, ei lakeja eikä oikeutta - missään muualla kuin ihmisten yhteisessä mielikuvituksessa", Harari toteaa. Hän ei tarkoita, että nämä kaikki asiat olisivat valhetta. Ne ovat kuitenkin olemassa vain, jos joukko ihmisiä yhdessä uskoo niihin. Ja kun uskomme samaan asiaan - vaikkapa Suomeen kansakuntana ja jääkiekon merkitykseen urheilulajina - voimme halailla tuntemattomia jääkiekon maailmanmestaruusjuhlien jälkeen kadulla. (Tämä on oma, banaali esimerkkini.)

Hararin teksti saa siis ajattelemaan itsestäänselvinä pidettyjä asioita uudesta näkökulmasta. Esimerkiksi nykyisin useimmat länsimaalaiset uskovat yksilöllisyyteen. Jokaisella meistä on arvoa omana itsenämme, eikä pidä välittää muiden mielipiteistä. Tämä näkyy myös fyysisissä tiloissa: useimmilla lapsilla on esimerkiksi mahdollisuus jo pienestä pitäen vetäytyä omaan huoneeseensa. Sen sijaan vaikkapa keskiajan arvojärjestelmässä Hararin mukaan oli paljon tärkeämpää se, mikä oli yksilön paikka yhteiskunnallisessa hierakiassa. Oli aina otettava huomioon, mitä muut näkivät ja sanoivat, ja perheen nimen pitäminen kunniassa oli keskeistä. Omia tiloja ei linnoissa ollut, vaan aatelisperheen poikakin nukkui samassa salissa muiden nuorukaisten kanssa. Näin aineellinen todellisuus edesauttaa vallitsevan uskomus- ja arvojärjestelmän sisäistämistä. Vastaavia esimerkkejä siitä, mihin kaikkeen kollektiivinen kuvittelumme vaikuttaa, on lukuisia. 

Harari pohtii paljon erilaisten yhteiskunnallisten hierarkioiden syntyä, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Hauska esimerkki on vaikkapa se, mitä on eri aikoina pidetty miehisenä - 1700-luvun Ranskassa pitkät hiukset, sukkiin verhotut sääret ja korkeakorkoiset kengät sopivat miehekkyyden ja viriiliyden perikuvana pidetylle Ludvig XIV:lle, mutta nykyiset hallitsevassa asemassa olevat miehet näyttävät huomattavasti tylsemmiltä.


Kirja on jaettu selkeisiin lukuihin, ja sen tyyli on hyvin havainnollista. Teksti on sidosteista, ja sitä on helppo seurata. Harari kirjoittaa: "Ranskan vallankumouksesta lähtien ihmiset kaikkialla maailmassa ovat vähitellen alkaneet pitää sekä tasa-arvoa että yksilönvapautta perimmäisinä arvoina. Nämä kaksi arvoa ovat kuitenkin ristiriidassa keskenään. Tasa-arvo voidaan saavuttaa vain rajoittamalla paremmin toimeen tulevien ihmisten vapautta. Jos jokaiselle yksilölle taataan vapaus tehdä, kuten haluaa, tasa-arvo kärsii väistämättä. Koko maailman poliittinen historia vuoden 1789 jälkeen voidaan nähdä yrityksinä ratkaista tämä ristiriita." Tämä saattaisi olla hankalasti hahmotettavissa, ellei sitä valaistaisi lukuisilla esimerkeillä, millaisiin ratkaisuihin tämä ristiriita on erilaisissa yhteiskunnissa eri aikoina johtanut. Lajimme luovuus ja kehitys perustuu Hararin mukaan juuri tällaisiin ristiriitoihin.

Hararin teos on todella kunnianhimoinen. Esimerkiksi kirjan keskivaiheilla käsitellään muutamassa kymmenessä sivussa kolme suurta asiaa, jotka ovat rakentaneet maailmasta globaalia yhteisöä: raha, imperiumit ja universaalit uskonnot. Sen jälkeen pohditaan esimerkiksi sitä, miksi tieteellinen vallankumous eteni nopeimmin juuri länsimaissa ja miksi juuri Euroopasta lähdettiin tutkimusmatkoille ympäri maailmaa. Lopussa on vielä osansa silläkin, onko tästä kaikesta kehityksestä seurannut mitään hyvää sapiensille - olemmeko onnellisempia kuin esi-isämme? 

Ainakin saatamme tehdä itse lopun itsestämme. Tämä saattaa tapahtua niin, että aiheutamme elokogisen sekasorron tai ydintuhon, mutta Harari ei jää maalailemaan tällaisia uhkakuvia. Elämme jatkuvan muutoksen keskellä, ja Harari pitää todennäköisenä, että ihmiselämän lainalaisuudet tulevat jossain vaiheessa - piankin - uuden tarkastelun kohteeksi. Saatamme pystyä pidentämään ihmisten elinikää huomattavasti, saatamme täydentää elimistöämme bioteknisillä ja epäorgaanisilla osilla, jotka muokkaavat kykyjämme ja persoonaamme, saatamme pystyä siirtämään ihmisaivoista tietoa tietokoneelle (kaikilla näillä mahdollisuuksilla on toki scifikirjallisuudessa ja -elokuvissa herkuteltu jo kauan). Mutta toisaalta, jos bionista käsivartta voi ohjata ajatuksen voimalla, kuinka kaukana ajatusten siirto loppujen lopuksi on? Kuten Harari sanoo, kyse on siitä, mitä haluamme haluta. Haluammeko haluta tällaista tulevaisuutta?

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, mutta sen lukeminen ei ollut vaikeaa. Se oli vain luettava, ja sivu sivulta tuntui, että ajattelin enemmän kuin vuosiin. Asetuin ikään kuin kärpäseksi kattoon seuraamaan pikakelauksella, kuinka Homo sapiens levittäytyi vallankumouksellisesti kaikkialle maapallolle, teki erilaisia läpimurtoja ja yhdisti koko maapallon yhdeksi globaaliksi yhteisöksi - mutta ei ristiriidattomaksi vaan jatkuvassa muutoksessa edelleen eläväksi. Jotta voisimme hahmottaa tuon muutoksen kulkua ja suuntaa, on tunnettava tämä loppujen lopuksi lyhyt historia, joka meillä lajina on taustallamme. Siksi suosittelen tätä kirjaa jokaiselle viisaalle ihmiselle - jokaiselle Homo sapiensille. 

torstai 24. maaliskuuta 2016

Alkuvuoden käsitöitä

En ole aikoihin kirjoittanut käsitöistä, ja siksi tuntuukin, että blogin alaotsikko pitäisi vaihtaa pelkäksi lukupäiväkirjaksi. On siksi hassua, kun katselin blogini tilastoja ja huomasin, että käsityökirjoitukset ovat luetuimpia. Ehkä niihin päädytään usein esimerkiksi kuvahaun kautta? 

Kyllä minä kuitenkin jatkuvasti neulon ja välillä virkkaankin, joten ehkä jaksan kirjoitella käsitöistäkin. Alkuvuonna on syntynyt tällaisia tekeleitä:


Italia-sukat
Lanka: Gjestal Janne
Langanmenekki yht. n. 120 g
Puikot: 3,5
Koko: 42 (silmukoita varressa 52, terässä kiilakavennusten jälkeen 50)

Lippu on tehty varteen silmukoita jäljitellen. Nämä sukat menivät lahjaksi, ja tein myös lastensukat, joista ei näköjään tullut otettua kuvaa.


Tuubihuivi
Lanka: Viking øko-Alpaca (100 g = 125 m)
Langanmenekki: lähes koko kerä eli vähän vajaa 100 g
Puikot: 6
Silmukoita: 28
Koko: nelivuotiaalle (ihmiselle, ei kissalle - lapsi ei halunnut tulla kuvattavaksi)


Huiviin ei ole sen kummempaa ohjetta. Reunoilla on pari silmukkaa ainaoikeaa ja keskellä valepalmikoita.


Ursus-kämmekkäät
Lanka: Novita Isoveli
Langanmenekki: Ehkä n. 60 g 
Puikot: 5
Koko: Ihmiselle, jolla on ehkä hitusen kapeampi kämmen kuin minulla

Ajattelin, että kämmekkäille olisi käyttöä esimerkiksi koneella istuessa tai kirjoitelmia korjatessa, kun käsiä meinaa palella. Nämä kyseiset yksilöt saavat kuitenkin lähteä jonkun muun käsiä lämmittämään, koska lanka on omalle iholleni liian karheaa ja lisäksi nämä istuvat vähän turhankin napakasti. Tajusin tämän jo neuloessa, mutta koska nämä olivat niin nopeatekoiset, en viitsinyt jättää keskenkään. Samaa ohjetta soveltaen aion tehdä kyllä itselleni kämmekkäät, kunhan ehdin hakea jotain sopivampaa lankaa. Vielä kun keksisin, kenelle nämä lykkään. 

Mukavaa pitkää viikonloppua!

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti


Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY, 2016
364 s.

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikalleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät aina juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja.

Lopotin päähenkilöt, Helena ja Tuomas, kuuluvat niihin, jotka lähtevät. Helena lähetetään Koillismaalta sokeainkouluun Helsinkiin, hänen veljenpoikansa Tuomas lähtee muutamaa vuosikymmentä myöhemmin itse opiskelemaan Turkuun. Molempia yhdistää se, että kyläyhteisössä he olisivat tietyllä tavalla kummajaisia, jotka määriteltäisiin vain yhden ominaisuuden kautta. Siksi paluuseen ei ole halua, mutta side sukuun säilyy. 

Lopotti jatkaa ja täydentää Neljäntienristeyksestä tutun Löytövaaran suvun tarinaa. Lopotin alkupuolella tuntuukin hiukan siltä, että eikö päästäisi jo eteenpäin, uusiin tapahtumiin. Sukua kuvaa hyvin Tuomaksen ajatus: Kyllä pohjoisen kotikin kasvoi tarinoita, mutta ne olivat kitukasvuisia ja harmaita. Ne kertoivat, kuinka joku melkein teki jotakin tai kuinka joku ei ihan ehtinyt. Usein kertomukset loppuivat kesken ennen kuin kunnolla alkoivatkaan. Kätilö söi itsensä hengiltä. Se siitä. Pappa kuoli Oulussa. Piste. 

Lopotin henkilöt, varsinkaan nuorempi sukupolvi, eivät siis tiedä perheestään kaikkea sitä, mitä lukija voi tietää edellisen kirjan perusteella. Vaikeista asioista vaikeneminen onkin yksi teema kirjassa, samoin se, kuinka sukulaisuus silti yhdistää ja yhteydet todennäköisesti säilyvät vaikeista vaiheista huolimatta. Asenneilmapiiri myös muuttuu sukupolvien myötä. 

Usein on helpompi sanoa, mitä ei halua, kuin tietää mitä elämässä oikeasti tahtoo, Tuomas pohtii. Tämä pätee myös Helenaan. Lopotti kertoo elämänvalinnoista, niistä jotka tehdään vapaasti, ja niistä, joihin ei voinut vaikuttaa. Helena on sokea, Tuomas on homo - mutta tuo yksi ominaisuus ei suinkaan kerro heistä kaikkea. Elämä satuttaa ja kovettaa molempia. Vaikka asiat eivät säily Koillismaallakaan ennallaan, voi sieltä kuitenkin saada jos nyt ei aina voimia, niin ainakin perspektiiviä elämäänsä. 

Kirjoitin Neljäntienristeyksestä aikanaan, että on vaikea suhtautua kirjaan, josta on lukenut paljon kehuja. Siksipä olen tarkoituksella vältellyt Lopotista kirjoitettuja tekstejä ja luin muiden arvioita vasta nyt, kun sain kirjan päätökseen. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on näköjään siteerattu tuota samaa kohtaa, jota itsekin lainasin tekstini alkuun, koska se kertoo niin hyvin siitä, mikä Helenaa ja Tuomasta yhdistää. Tuijata on kipuillut vähän saman asian kanssa kuin minäkin: kun on pitänyt edellisestä kirjasta, nousevat odotukset jo osin kohtuuttomiksikin. 

Jäin miettimään, olisikohan Löytövaaran suvussa aineksia jopa trilogiaan? Minä ainakin lukisin.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Error - Mielen häiriöitä


Elina Järvi, Tiina Hotti & Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä
Like, 2016
243 s.

"Puolet suomalaisista sairastuu psyykkisesti jossain elämänsä vaiheessa. -- Suuri osa psyykkisesti sairastuneista on aiemmin elänyt terveitä ajanjaksoja, ja monet toipuvat sairaudesta täysin - samalla tavalla kuin muistakin sairauksista toivutaan. Leima sen sijaan usein jää." 

Error - Mielen häiriöitä -kirjassa 15 mielenterveysongelmia kokenutta avaa elämäänsä. Mukana on joitakin julkisuuden henkilöitä (muusikot Alexi Laiho, Herra Ylppö, Marko Annala ja Milana Misic), mutta myös rohkeita tavallisia ihmisiä. Kuten teoksen lopussa olevassa artikkelissa Lobotomiasta lääkehypeen sanotaan, psyykkiset ongelmat koskettavat joko suoraan tai välillisesti meistä jokaista. Siksi on hyvä asia, mitä enemmän niistä puhutaan. Kirjaan haastateltujen henkilöiden elämään ovat vaikuttaneet esimerkiksi masennus, dissosiaatiohäiriö, syömishäiriö tai skitsofrenia. Teoksen lopussa on sanastoa ja tietoa näistä eri diagnooseista.

Kirjassa asioista puhutaan suoraan ja rehellisesti. Myös Olga Poppiuksen ja Pasi Murron ottamat kuvat ovat puhuttelevia. Moni voi varmasti samastua esimerkiksi siihen, että Marko Annalankin mielestä Kelan lomakkeiden täyttäminen on "tuskaista paskaa". "On eri asia täytellä lappuja jalka paketissa kuin henkisesti pää paketissa", hän sanoo. Annalan haastattelu on minusta muutenkin kiinnostavimpia koko kirjassa. Hän kertoo rooleistaan perheenisänä ja muusikkona sekä masennusvaiheiden vaikutuksesta niihin hyvin. Uskon, että hänenkaltaisensa ihmisen avautumisella raskaista asioita on paljon merkitystä; hän antaa varmasti sanoja ennen kaikkea monen hiljaisen miehenjörrikän kokemukselle. Tätä kirjoittaessa soi Mokoman Mutta minulta puuttuisi rakkaus: "Muistelen aikaa jolloin vielä nauroin ja tunsin vihaa / Nyt olen kehys vailla kangasta, luuta ja heikkoa lihaa."

On ehdottomasti hyvä ratkaisu, että teoksessa on ensin viidentoista ihmisen omat tarinat ja niiden jälkeen artikkeli, jossa kootaan, miten mielenterveysongelmia diagnosoidaan ja millaiset hoitokäytännöt ovat osoittautuneet toimivimmiksi. Kun on lukenut asiasta ensin yksilöiden näkökulmasta, on helppo ymmärtää esimerkiksi tätä: "Jos vastassa on kriisi, johon ei ole keinoja sopeutua, ilmenee yleensä ongelmia. Osa masentuu, osa ahdistuu, osa tulee aggressiivisiksi." Mielenterveyden häiriöt voi nähdä inhimillisten ominaisuuksien korostumisena. Jos suruun tai ahdistukseen osaa hakea jo aikaisessa vaiheessa apua ja saa keinoja käsitellä sitä, masennus ei välttämättä pahene kaikkein vaikeimmaksi. 

Kirjan tarinoita lukiessa mietin, että monesti se viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän, on todellakin pieni. Esimerkiksi kirjassa viimeisenä haastateltu Kristoffer kärsi nuoruudessaan todella rankasta kiusaamisesta, ja aikuisena hänellä oli huono itsetunto eikä hän päästänyt ketään lähelleen. Hän eli elämäänsä pitkälti muita miellyttäen, eikä hän uskaltanut olla onnellinen tai oma itsensä kuin lyhyenä ulkomailla viettämänään ajanjaksona. Silti hän kävi töissä ja saavutti tavoitteita urallaan. Työn ulkopuolella hän eristäytyi, ja lopulta yhtenä aamuna hän romahti töissäkin eikä suostunut menemään palaveriin. Vasta tämän jälkeen hänellä diagnosoitiin vaikea-asteinen masennus, ja hän alkoi tällöin, yli kolmikymppisenä, koota kuvaa siitä, kuka oikeastaan halusi olla.

Skitsofreniaa sairastavan Jeren haastattelussa sanotaan näin: "Helposti yli voimiensa venyvän on tärkeää tiedostaa rajojensa murtumisvaara." Tärkeä muistutus itse kullekin. Kuka tahansa meistä voi päätyä sen rajan toiselle puolellekin, murtua. Silti kirjasta jää päällimmäiseksi ajatus siitä, että hyviä asioita ja toivoa on jokaisen elämässä. Alexi Laihon sanoin: "Vaikka kaatuisi kuinka monta kertaa turvalleen, aina pitää nousta. Vaikka vain vittuilun vuoksi. Hyviä asioita tulee vielä tapahtumaan."

torstai 3. maaliskuuta 2016

Audrey Magee: Sopimus


Audrey Magee: Sopimus
Alkuteos The Undertaking
Suom. Heli Naski
Atena, 2015
330 s.

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Blogistanian kirjallisuuspalkintoäänestykseen. Parhaiden käännöskirjojen äänestyksessä toiseksi sijoittui irlantilaisen Audrey Mageen Sopimus - ja minä en ollut koko romaanista kuullutkaan. Meinasin menettää hienon lukukokemuksen.

Teoksen alussa Peter Faber ja Katharina Spinell solmivat eräänlaisen järjestetyn avioliiton toisen maailmansodan aikana Saksassa. Molemmat ovat antaneet tietonsa toimistolle ja valinneet toisensa heille tarjotuista puolisoehdokkaista. Peterin motiivina on päästä pois rintamalta kymmenen päivän vihkilomalle, pankkivirkailija Katharina tavoittelee avioliiton kautta ehkä muutakin, mutta ainakin hän tietää saavansa leskeneläkkeen, jos mies sattuukin kaatumaan. Parin välille syntyy kuitenkin tunteita, ja Katharina tulee samantien raskaaksi.

Katharinan isä uskoo vakaasti Suur-Saksaan ja Saksan voittoon Venäjästä. Hän saa jossain määrin uskoa valettua Peteriinkin, jonka on palattava rintamalle. Usko kuitenkin karisee, kun tovereita kaatuu ja jäätyy kuoliaaksi Venäjän aroilla. Marssi kohti Stalingradia on loputon. 

Sillä aikaa Berliinissä Katherina muuttaa vanhempineen juutalaisilta jääneeseen asuntoon, ja he omivat näiden tavarat. Monet muut kaupungissa näkevät nälkää ja jonottavat ruoka-annoksia, mutta Spinellit elävät jokseenkin yltäkylläisesti isän puoluesuhteiden vuoksi. Sota vaatii silti osansa heiltäkin: Katharinan veli Johannes tulee rintamalta lomalle hyvin heikkokuntoisena. Hän ei ensin puhu eikä pysty huolehtimaan itsestään lainkaan. Perheen paetessa pommituksia pommisuojaan Johannes reagoi hyvin voimakkaasti, itkee ja huutaa. Perheen tuttu lääkäri kehottaa heitä pitämään Johanneksen sen jälkeen poissa muiden silmistä: "Emme tahdo heidän näkevän pommeja pelkäävää sotilasta. Se heikentää taistelutahtoa." Pian Johannes kuitenkin lähetetään jälleen rintamalle, vaikka hän ei ole likikään ennallaan.

Magee näyttää taitavasti sodan vaikutukset sekä kotirintamalla että sotatantereella. Hän ei alleviivaa tai selittele, vaan nimenomaan näyttää ja kuvaa asiat. Rintamalla olo on verta, pursuavia suolia, täitä, likaa ja eritteitä, mustaksi jäätyneitä varpaita ja kuopalle painuneita poskia. Berliinissä taas on elettävä jatkuvien pommitusten keskellä, ja puoluesuhteista huolimatta kaikesta alkaa olla pulaa. Pulaa on myös miehistä, eikä Peter pääse katsomaan poikaansa ja vaimoaan. Kestääkö solmittu sopimus? Mitä kaikkea on uhrattava, ja voiko kukaan pysyä samana ihmisenä kuin ennen sotaa?

Sopimus on taitavasti kirjoitettu teos, ja erityisesti esikoisteokseksi harvinaisen sujuva ja pakoton. Vaikkei olisi lainkaan sotakirjallisuudesta tai historiasta kiinnostunut, tälle kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus. Vuoden 2016 Kirja joka viikolle -haasteessani sijoitan tämän kohtaan "esikoiskirjailijan teos". Kymmenes kohta jo täynnä!