perjantai 26. helmikuuta 2016

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää


Fausto Brizzi: 100 onnen päivää
Alkuteos Cento giorni di felicità, 2013
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus, 2016
412 s. 

En ole säveltänyt kuuluisaa laulua, tiedän kyllä. 
En ole keksinyt rokotetta. 
En ole tehnyt ihmeitä.
En ole voittanut olympialaisissa.
En ole ohjannut elokuva-alan mestariteosta.
En ole suunnitellut kupoleita kirkkoihin.
En ole kirjoittanut Kihlautuneita. 
Minulla ei ole vihollista nimeltä Gargamel.
Minulla ei ole mitään ansioita, joiden takia minut pitäisi virallisesti muistaa. Joiden takia jonkun talon seinässä olisi marmorilaatta ja joku ohi kulkiessaan lausahtaisi: "Katsotaanpa Wikipediasta kuka tämä Battistini oli!"

Näin pohtii Fausto Brizzin 100 onnen päivää -teoksen päähenkilö Lucio, joka on saanut kuulla olevansa parantumattomasti sairas. Ehtiikö jäljellä olevien elinpäivien aikana jos nyt ei jäädä historiaan, niin ainakin tehdä joitakin asioita, jotka saavat elämän tuntumaan merkityksellisemmältä?

Tärkein asia olisi saada takaisin vaimo, jota Lucio on kohdellut huonosti. Hän kertoo lukijalle asiasta näin:
Paola on poikkeuksellinen nainen, ja silti minä muutama kuukausi sitten petin häntä. Tiedän, aloitte jo pitää minusta, ja nyt minä tuotin teille pettymyksen. 

Kirja on siis suunnattu suoraan lukijalle, ja synkästä aiheesta huolimatta tyyli on usein humoristinen. Kirjan luvut on alkujohdannon jälkeen numeroitu sadasta alaspäin, lähtölaskentana Lucion kuolemaan. Lucio käy läpi tavanomaisia surun vaiheita, ja tunteet vaihtelevat masennuksesta haikeuteen ja toisaalta tarmokkaaseen perheen asioiden järjestelyyn. On tehtävä ja koettava monenlaista lasten kanssa, joiden kasvua ei pian pääse enää seuraamaan. 

100 onnen päivää on osin kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta on se myös takakannessa luvattu "hulvaton nyyhkytarina". Ainakin kaltaiselleni "itken kun katson iltauutisia" -ihmiselle se tarjosi tunteikkaita kohtia. 

Olisin ostanut Lucion kunniaksi kuvausrekvisiitaksi munkkirinkilän, jollaisen Lucio haki joka aamu appiukkonsa leipomosta, mutta omassa lähileipomossani oli vain luumumunkkeja. Hyvää sekin. 

Kysyin muuten mieheltäni tuon kannessa olevan kysymyksen: Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi sata päivää jäljellä? Hän kuulemma ainakin kävisi lopultakin katsomassa uuden Star Warsin. Että näin syvällinen keskustelu sikisi. Hyvä kai sitä on jokaisen miettiä, silti, joskus, vaikkapa tämän kirjan siivittämänä tai ihan muuten vain. Tämän kirjan ääreen ovat päätyneet myös esimerkiksi Tuijata ja Lukuneuvoja.

torstai 18. helmikuuta 2016

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista


Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
Alkuteos Allt jag inte minns, 2015
Suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga, 2016
291 s.

Kaikki se mitä en muista -kirjan päähenkilö Samuel on kerronnan nykyhetkessä kuollut. Tavallaan päähenkilö on Kirjailija, joka haluaa kirjoittaa kirjan Samuelista. (Päätin kirjoittaa hänen nimensä isolla alkukirjaimella, sillä teoksessa esiintyvää kirjailijaa ei toki voi suoraan samastaa kirjailija Jonas Hassen Khemiriin.) Tämä nimeämätön Kirjailija haluaa tietää, mikä johti Samuelin kuolemaan. Lukija pääsee hänen mukaansa kokoamaan käsitystä Samuelista eri henkilöiden haastattelujen avulla. Samalla lukija pohtii, kuka Kirjailija itse on ja miksi hän on niin kiinnostunut Samuelin kohtalosta.

Eri henkilöt kertovat Samuelista eri tavalla. Samuelin ystävällä ja kämppiksellä Vandadilla tuntuu olevan tarve vakuutella, että juuri hän tunsi Samuelin kaikkein parhaiten. Samuelin nuoruudenystävä Pantteri ja entinen tyttöystävä Laide kertovat puolestaan joistakin asioista kovin eri sävyyn kuin Vandad. Samoja tilanteita kuvataan eri henkilöiden suulla, ja tässä ristivalotuksessa lukija voi pohtia, kenen muistikuvat lopulta ovat oikeita, vai ovatko kaikkien, omalla tavallaan.

"Eli siis jos haluaisin sun muistavan mut ikiajat, pitäisi höpöttää koko ajan hampaiden harjaamisesta?"
"Joo. Tai yrittää assosioitua johonkin muuhun arkipäiväiseen."
"Niin kuin vaikka kahvin juomiseen?"
"Tismalleen. Kahvi on hyvä esimerkki."
Samuel vilkuili ympärilleen.
"Mutta vesi on vieläkin parempi. Ajattele, jos mä saisin sut assosioimaan veden juomisen muhun. Sä et voisi unohtaa mua ikinä."
"Ja mitenpä sä sen tekisit?"
"Ehkä näin?"
Samuel ojensi kätensä, nosti vesilasin pöydältä, kohotti sen päänsä päälle ja alkoi kaataa.

Kirjan henkilöistä useilla on maahanmuuttajatausta, ja Samuel on päätynyt töihin maahanmuuttovirastoon, Laide puolestaan tulkiksi. Laiden työn kautta he tutustuvat ihmisiin, joita he haluavat auttaa enemmän kuin työnkuvaan kuuluisi. Oikeastaan he toimivat jokseenkin vastuuttomasti ja seurauksia pohtimatta, ja jostakin syystä jäin itse miettimään tätä asiaa, vaikka se ei sinänsä kirjassa pääasia olekaan. Koska henkilöiden luonnehdintoihin Samuelista ei voi aina luottaa, ehkä eniten hänestä kertoo se, mitä hän varsinaisesti teki?

Muissa blogeissa kirjaa ovat käsitelleet esimerkiksi Ullan kirjatReader, why did I marry him?Lukutoukan kulttuuriblogi ja Lumiomena. Kirjan fragmentaarinen kerronta saa huomiota kaikissa teksteissä. Itse uskoisin, että pysyin melko hyvin perillä siitä, kuka kirjassa oli milloinkin äänessä, sillä ymmärtääkseni pääosin jokaisessa luvussa vuorottelee kaksi ääntä. Toki varsinkin alussa kerronta vaati keskittymistä. Loppuun päästyäni kuitenkin tuntui, että kirjan voisi lukea saman tien uudestaan. Tämä kestäisi siis luultavasti useammankin lukukerran.

Lukuhaasteessani sijoitan tämän kirjan kohtaan "kirja, joka on voittanut August-palkinnon". Se on vuosittain jaettava ruotsalainen kirjallisuuspalkinto, jota on myönnetty vuodesta 1989. Aiemmista voittajista olen näemmä (ennen blogiaikaani) lukenut Susanna Alakosken Sikalat ja Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä.

Tämän vuoden lukuhaasteeni etenee siis hyvin, kahdeksan ruksia koossa:


maanantai 15. helmikuuta 2016

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut


Harper Lee: Kaikki taivaan linnut (2015)
Alkuteos Go Set a Watchman
Suom. Kristiina Drews
Gummerus
286 s.

Harper Leen klassikkoteos Kuin surmaisi satakielen sai yllättäen jatkoa yli viidenkymmenen vuoden jälkeen. Ilmeisesti Kaikki taivaan linnut -teoksen käsikirjoitus on kirjoitettu jo aiemmin kuin esikoisteos, mutta joka tapauksessa kirjan voi hyvin lukea edellisen jatko-osaksi, täydennykseksi tai sisarteokseksi, kuinka vain.

Teoksen alussa Scout eli Jean Louise Finch palaa kotipaikkakunnalleen Alabaman Maycombiin. Kuin surmaisi satakielen -teoksen tapahtumista on kulunut noin kaksikymmentä vuotta. Jean Louise elää omaa, itsenäistä elämäänsä New Yorkissa, ja paluu kotipuoleen on kaikkea muuta kuin helppo. Maycombissa odottaa myös Henry, jonka kanssa kaikki olettavat Jean Louisen avioituvan.

Pää vasten Henryn olkapäätä Jean Louise oli tyytyväinen. Ehkä se voisi sittenkin onnistua, hän ajatteli. Mutta kun minä en ole mikään perheenäiti. En osaa edes neuvoa keittäjää. Mitä rouvat puhuvat keskenään, kun käyvät vieraisilla? 

Teoksen alkupuoli oli tätä jahkailua siitä, voisiko suhteellisen vapaasti isän ja taloudenhoitajan hoteissa kasvanut Scout ikinä sopeutua aviovaimon ja perheenäidin rooliin pikkukaupungissa. Oli lähellä, etten jättänyt kirjaa kesken, koska en päässyt yhtään samaan tunnelmaan kuin Satakielessä. Kirjan juoni pääsee vauhtiin vasta, kun Scout näkee isänsä ja sulhasehdokkaansa Valkoihoisten kansalaisneuvoston kokouksessa, jossa keskustellaan rotuerottelun pitämisestä voimassa hyvin leimaavin sanamuodoin. Mitä ihmettä Scoutin suuresti ihailema isä ja esikuva Atticus tekee sellaisessa paikassa ja onko Henrykään yhtään sellainen, joksi Scout on häntä luullut? Jännitteet, joiden olisi toivonut edellisen teoksen tapahtumien jälkeen lientyneen, ovatkin siis vahvistuneet. Scoutin maailma tuntuu romahtavan.

Mene pois, sanoivat vanhat rakennukset. Ei täällä ole sinulle paikkaa. Sinua ei täällä kaivata. Meillä on omat salaisuutemme.

Kirja täydentää hyvin tarinan Scoutin varttumisesta isäänsä vankkumattomasti ihailevasta pikkutytöstä nuoreksi naiseksi, jolla on omat, varmat mielipiteensä ja joka uskaltaa myös sanoa ne ääneen. Jos Kuin surmaisi satakielen ihastutti, myös tälle kirjalle kannattaa antaa mahdollisuus. Edellinen teos on jokseenkin idealistinen ja antaa uskoa asioiden muuttumiseen, joten ehkäpä tämä on terve muistutus siitä, että rotusyrjintä oli hyvinkin voimissaan vielä vuosikymmeniä sen tapahtumien jälkeen. Nykypäivänä käydyssä monikulttuurisuuskeskustelussa on toki kyse toisenlaisista lähtökohdista, kuten Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja on huomauttanut, mutta silti ei voi olla ajattelematta, että jotain samaakin on. Scout järkyttyy, kun hänen kunnon ihmisinä pitämänsä miehet ovat mukana avoimen rasistisessa ryhmässä - samanlaisia järkytyksiä lienee kohdannut moni nyky-Suomessakin.

Lukuhaasteessani sijoitan tämän kohtaan "kirja, joka lojui pitkään lukematta yöpöydälläni", koska tämä on ollut minulla lainassa joulukuulta asti, mutta muut kirjat ovat kiilanneet ohi. Oikeastaan halusin, että näiden kahden kirjan lukemisen välille tulisi vähän väliä, koska olin kuullut, että niissä on joitakin täysin samoja kohtia. Nyt se ei häirinnyt lukukokemusta lainkaan. Teoksen alkuperäistä nimeä on muuten avattu hyvin Helsingin Sanomien arviossa. Suomennoksen nimi on kaunis ja sekin raamatullinen, vaikkei suora käännös alkuteoksen nimestä olekaan. Hauskasti minulla on parhaillaan luettavana kirja, jolla on vähintäänkin yhtä kaunis nimi: Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Maailman pisin pajunköysi


Åke Persson & Thomas Oldrup: Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä
Ruotsinkielinen alkuteos 101 historiska myter
Suom. Antti Immonen
Suomenkieliseen laitokseen osan luvuista kirjoittanut Panu Väänänen
Atena, 2015
246 s.

Vastasin aikanaan ylioppilaskirjoituksissa reaalikokeessa enimmäkseen historian kysymyksiin. Kiinnostuin historiasta eritoten siksi, että opettaja oli hyvä ja innostava. Hän osasi kertoa historian henkilöistä elävästi ja hauskasti, tarinoiden. Historia ei ollut koskaan tylsää tai vaikeatajuista. 

Historiallisista tarinoista pitävälle voin suositella tätä kirjaa, jossa todetaan monet niistä virheellisiksi tai vääristellyiksi. On kiinnostavaa pohtia, mistä jokin tarina on ehkä saanut alkunsa ja miksi sitä on kerrottu jopa vuosisatoja, vaikkei totuuspohjaa olekaan. Esimerkiksi Marie Antoinette (1755 - 1793) ei sanonut "Syökööt leivoksia", kun kansalla ei ollut leipää. Näin ehkä totesi joku muu suuri prinsessa, sillä Rousseau on lainannut lausahdusta kirjeessään jo 1760-luvulla, jolloin Antoinette ei edes vielä ollut Ranskassa. 

Muitakin kiinnostavia tarinoita kirjassa on. Caesarin viimeiset sanat ovat muodossa "Sinäkin, Brutukseni" ensimmäisen kerran vasta Shakespearen näytelmässä. Joidenkin lähteiden mukaan Caesar olisi saattanut sanoa "Sinäkin lapseni", mutta varmaa tietoa tästäkään ei ole, eli tämä lentävä lause saattaa olla kokonaan fiktiota. Omena ei myöskään pudonnut Newtonin päähän, eikä viikinkikypärissä ollut sarvia.

Monet kirjassa esitetyistä harhakäsityksistä on toki oikaistu useaan otteeseen muuallakin, ja osa oli sellaisia, joista en ollut kuullutkaan. Kirjoittajat ovat ruotsalaisia historiaan erikoistuneita toimittajia, ja monet myytit liittyvät nimenomaan Ruotsiin ja sen hallitsijoihin. Kiinnostavaa on, että kirjan julkaisutietosivulla (nimiölehden kääntöpuolella) mainitaan, että suomennoksessa kymmenen lukua on kirjoittanut Panu Väänänen. Koska kirjassa on kuitenkin sama määrä lukuja kuin alkuteoksessakin, jotain on siis jätetty pois, jotta nämä Suomen historiaa koskevat myytit on saatu mukaan (esim. Ahti Karjalainen osasi paremmin englantia kuin häneen usein liitetty tankeroenglanti-ilmaus antaisi olettaa). Mielestäni olisi ollut mielekästä kertoa, miten tämä suomalaisen version toimitustyö on tehty ja kuka on Panu Väänänen. 

Kirja joka viikolle -lukuhaasteessani sijoitan tämän kohtaan "kirja, joka yllätti minut". Ennakko-oletukseni oli, etten ehkä lue tätä kirjaa kokonaan, vaan etsin siitä muutaman tekstin opetuskäyttöön, mutta kirja oli sopivan kevyttä lukemista pienissä erissä iltaisin tai bussissa istuessa.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Alan Drew: Vesipuutarhat


Alan Drew: Vesipuutarhat
Alkuteos Gardens of Water, 2008
Suomentanut Satu Leveelahti
Otava, 2009
394 s.

Marketta Rentola on listannut luovan kirjoittamisen oppaassaan Kirjoita hyvin asioita, jotka kiinnostavat lukijoita. Niiden joukossa ovat esimerkiksi kuolema, uusi, vastakohta, konflikti, tuho, kasvu, muutos, eksotiikka ja salaisuus. Alan Drew tuskin on tätä opasta lukenut, mutta mielestäni Vesipuutarhojen alusta huomaa, että kirjailija on kirjallisuuden opettaja. Sivulle 50 mennessä on esitelty kaksi Turkissa asuvaa perhettä: islaminuskoinen kurdiperhe ja kristitty amerikkalaisperhe (vastakohta), on juhlittu kurdipojan ympärileikkausjuhlaa (eksotiikka, kasvu), on selvinnyt, että kurdiperheen tytär Irem ja amerikkalaisperheen poika Dylan juttelevat salaa ikkunan kautta (salaisuus), ja perheiden asuttama kerrostalo romahtaa maanjäristyksessä (tuho, muutos, kuolema). Lukijalle on näin luotu suuret odotukset, että luvassa on kertomus ensirakkaudesta (ensimmäinen) eikä kulttuurien yhteentörmäys (konflikti) tule helpottamaan asioita. Kotinsa menettäneet perheet ovat uuden edessä (uusi, muutos), ja samalla Iremille ja Dylanille avautuu mahdollisuuksia tavata toisiaan salaa helpommin kuin ennen.

Ihan näin tiivistahtisesti tapahtumat eivät tästä eteenpäin etene, mutta joka tapauksessa Drew taitaa draaman kaaren rakentelun. Kurdiperheen isän Sinanin taustoista kerrotaan vähä vähältä lisää, ja selviää, miksi hän on suuresti amerikkalaisten tarjoamaa kriisiapua vastaan. Hätämajoitusleiriä johtaa Dylanin isä Marcus, jolta Sinanin on otettava apua vastaan, kun muutakaan ei ole tarjolla.

"Tiedätkö sinä, mitä teidän hallituksenne teki meille [kurdeille] etelässä?" Sinan kysyi.
"Minä tiedän, mitä Yhdysvaltain hallitus antaa turkkilaisten sotilaiden tehdä", Marcus sanoi.
"Kotikyläni viereinen kylä poltettiin maan tasalle", Sinan jatkoi. "Naisia ja lapsia kuoli."
"Tiedän."
"Ja minkä takia?" Sinan sanoi. "Koska -"
"Koska te haluatte puhua omaa kieltänne, koska te tahdotte oman maanne, koska Yhdysvallat ja NATO haluavat ajaa Venäjän Välimereltä."
"Öljyn takia", Sinan sanoi.

Kirjassa on siis myös yhteiskunnallista ulottuvuutta, ja lukijan on hyvä olla edes vähän kiinnostunut kurdien asemasta ja Turkin uskonnollisesta tilanteesta, sillä ne taustoittavat Sinanin tekemisiä hyvin pitkälle. Sinan ei esimerkiksi tahdo, että hänen vaimonsa ja tyttärensä verhoutuisivat abayaan, joka peittää kasvotkin, mutta toisaalta hiukset on peitettävä ja muutenkin on oltava säädyllinen.

Teosta kantaa kuitenkin eniten se, että lukija tahtoo tietää, miten Dylanin ja Iremin mahdottoman rakkauden käy. Iremistä pienet asiat, kuten huivin siirtäminen pois korvilta tai nilkkojen näyttäminen, tuntuvat valtavan suurilta, saati sitten että voisi näyttäytyä leirissä vieraan pojan kanssa.
"Hän ei nostanut hameensa helmaa polvia ylemmäs. ja kun hän laski jalkansa veteen, miellyttävä viileys tuntui yhtäkkiä koko vartalossa. -- 
Irem katseli heidän jalkojaan - ne olivat niin lähekkäin, että hän kuvitteli tuntevansa jopa veden alla Dylanin ihosta huokuvan lämmön. Dylan tuijotti merelle eikä näyttänyt kiinnittävän häneen huomiota, joten Irem taivutti varpaitaan saadakseen pohjelihaksensa esiin. Ei mitään. Hän oli alasti Dylanin edessä, eikä tämä edes huomannut!"

Lukuhaasteessani, jolla motivoin ja vauhditan lukemistani, taidan ruksia kohdan "perhesuhteita kuvaava kirja", koska kirjassa keskeistä on, miten vanhemmat suhtautuvat lapsiinsa. Marcusilla on kiire jakaa hätäapua muille, mutta huomaako hän oman poikansa hätää, voiko poika turvautua isäänsä? Sinan puolestaan on ajautunut Iremin kasvaessa yhä kauemmas tyttärestään, eli onko hänellä enää valtaa tämän tekemisiin?

Minusta oli yllättävää, ettei Alan Drew ole ilmeisesti ainakaan toistaiseksi julkaissut muita kirjoja kuin tämän esikoisensa. Kiitosten mukaan hän hioi tätä teosta useita vuosia, eli ehkä toivoa kirjailijanuran jatkumisesta on.