perjantai 30. joulukuuta 2016

Epähaaste: kolme viipaletta kulttuurista

Ihana Lukutoukka-Krista vinkkasi minulle loppukesästä Kolme viipaletta kulttuurista -epähaasteesta. Epähaaste on lähtenyt liikkeelle Irenen Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogista. Haaste ei siis ole varsinainen haaste, jossa olisi säännöt jne, vaan ajatus on lähestyä kulttuuria jostain vapaasti valitsemastaan näkökulmasta, esimerkiksi sitä kautta, mitkä ovat olleet kolme viimeisintä kulttuuritapausta, joiden seurassa on ollut ilo olla.

Rupesin vastaamaan tähän silloin kesällä. Kirjoitin kesäteatterista ja kesälomareissun museovierailuista, mutta jäin miettimään kolmatta viipaletta, joten postaus jäi blogiin luonnossivuksi. Mitä enemmän aikaa kului, sitä hassummalta tuntui jatkaa tuota postausta, mutta idea jäi elämään. Olisi kiva tuoda tänne blogiin joskus muutakin kulttuuria kuin kirjoja. Tässäpä siis kolme viipaletta kulttuurista, joista olen nauttinut vuonna 2016. Saapi ottaa onkeensa tämän epähaasteen, itse kukin, halutessaan, omaan aikatauluun sopivasti.

Vuoden 2016 elokuva
Näitä logoja tuli aikanaan piirreltyä sinne sun tänne, ja edelleenhän tuo sujuu.

Olen joskus aiemminkin tainnut mainita blogissani nuoruuteni jokseenkin fanaattisesta Apulanta-vaiheesta. Vuosina 1998-2000 kokosin bändistä leikekirjaa, kävin kaikilla keikoilla Oulun seudulla ja osasin tietenkin kaikki sinkkujen b-puoletkin ulkoa (luovuin kuitenkin sinkkujen ostamisesta siinä vaiheessa, kun biisit olivat sentyyppisiä kuin Japa-japa-jaa ja Rai-rai-rai). Ylioppilaskokeessa vietin äikän aineistoainetta kirjoittaessa varmaan tunnin sen parissa, miten saisin siteerattua tekstissäni jotain Apulannan biisiä. Pari vuotta sitten Apulannasta ilmestyi Ari Väntäsen kirjoittama kirja, Kaikki yhdestä pahasta, ja sen lukeminen oli mukava nostalgiamatka noihin aikoihin.

Sanomattakin siis selvää, että Tuukka Temosen ohjaama Teit meistä kauniin oli minulle tämän syksyn odotetuin elokuva, eikä turhaan. En pysty arvioimaan elokuvaa mitenkään objektiivisesti, mutta ainakin parikymmentä vuotta (Mitä hittoa?! Oon vanaha!) Apulannan uraa seuranneelle se oli elämys. Elokuva kertaa sen, mistä kaikki alkoi 1990-luvun alun Heinolassa. Monet asiat olivat toki tuttujakin esim. tuosta Väntäsen kirjasta. Silti elokuvan aikana niin itketti kuin naurattikin. Erityisesti nuoret näyttelijät olivat ottaneet roolinsa hienosti haltuun: Tatu Sinisalo oli äänenpainoineen ja ilmeineen ällistyttävästi esikuvansa Tonin kaltainen, Iiro Panula oli vakuuttava kovis-Tuukka ja Teppo Manner oli symppis Mandyn perään haikailevana Sipenä. (Niin ja Roope Salminen ei ollut yhtään ärsyttävä Anttina.)

Näin elokuvan ensin ensi-iltakiertueella ilmaisnäytöksessä Ouluhallissa, jonne sain lipun vapaaehtoistöiden kautta. Elokuvan jälkeen esiintyi niin elokuva-Apulanta kuin oikeakin Apulanta, ja paikalla oli myös Mandy (siis se oikea, aikanaan bändissä bassoa soittanut Mandy). Ainutkertainen elämys. Sittemmin kävin katsomassa elokuvan myös maksavana asiakkaana elokuvateatterissa, ja jotenkin tuntuu, että vaikka dvd alkaa olla jo vähän aikansa elänyt formaatti, ehkä tämän elokuvan voisi myös ostaa omaksi.

Elokuva-Apulanta Ouluhallissa 1.9.2016. Itse otettu kuva.

Vuoden 2016 tv-ohjelma



Copyright: MTV

En nykyisin ehdi katsoa koskaan tv:tä - onneksi on Katsomo, Yle Areena ja Ruutu. Jossain vaiheessa syksyä huomasin muutaman kirjallisuusihmisen tviittailevan silloin tällöin Pitääkö olla huolissaan -ohjelmasta. Hyppäsin ohjelmaan mukaan vähän jälkijunassa, mutta katsoin kaikki jaksot Katsomosta, hohotellen holtittomasti. Ohjelman idea on yksinkertainen, mutta Tuomas Kyrö, Kari Hotakainen, Miika Nousiainen ja Jenni Pääskysaari sanailevat hauskasti ihmisten huolista - ja aika paljon myös itsestään. Pitääkö olla huolissaan, kun vielä vähän aikaa sitten luuli olevansa nuori, mutta nyt on niin vanha, että on kehittänyt jonkinlaisen platonisen semi-ihastuksen Miika Nousiaiseen? Onneksi ohjelma jatkuu uusin jaksoin parin viikon päästä.


Vuoden 2016 teatterikokemus


Lähdin tuossa reilu kuukausi sitten toisen äikänopettajan vetämän puheviestinnän kurssin mukaan katsomaan Oulun kaupunginteatteriin Jääräpää-näytelmää. Ennakko-odotukseni eivät olleet kovin korkealla, koska Kalevan kriitikko oli arvostellut näytelmää vaikeasti seurattavaksi. Sitä esitys ei kuitenkaan ollut. Näytelmä perustuu Mikko-Pekka Heikkisen kirjaan, jonka Jukka Heinänen on dramatisoinut ja ohjannut. Kaupunginteatterin sivulla sitä kuvataan näin:  Jääräpää on kirpeä komedia ja selviytymistarina nuoresta naisesta, jonka rakkaus ja työ heittävät pohjoiseen. Pienen paikkakunnan kunnanjohtajaksi valitun Katja Karhuvuoman tulevaisuuden usko joutuu koetukselle, kun periferian pakkanen ja perinteet iskevät tuoreen kunnanjohtajan kasvoille. Köyhässä kunnassa on vähän virkavaltaa ja pitkät etäisyydet, ja pian Katja saa huomata, että oikeus on tavattu ottaa omiin käsiin. Pakkanen tulokkaan ympärillä kiristyy äärimmilleen, kun oma poliittisesti aktiivinen ja varsin jääräpäinen appiukko alkaa taistella tuoretta miniäänsä, tämän ajamia kuntaliitoshankkeita ja ylipäänsä kaikkea etelästä tulevaa vastaan. Jääräpään kuva tästä pohjoisesta maasta ja maisemasta on kaunis mutta kaunistelematon.

Näytelmässä oli vakaviakin teemoja, kuten naisiin kohdistuva väkivalta, mutta se onnistui silti myös naurattamaan. Väkivallalle siinä ei missään nimessä naureta, mutta vuorovaikutustaidoillemme kyllä. "Minulla on kaks tunnetilaa. Minua joko vituttaa tai ei vituta", kuvailee näytelmässä Katjan (Iida-Maria Heinonen) puoliso Asla (Tomi Enbuska). Pariskunnan hapuilu toisiaan kohti, ohi perinteisten roolien ja puhumattomuuden perinteen, toimi näyttämöllä hyvin.

Kulttuuripitoista uutta vuotta 2017 kaikille blogissa vieraileville! 

torstai 29. joulukuuta 2016

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta


Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Johnny Kniga, 2012
Luettu e-kirjana BookBeat-sovelluksella
(paperiversiossa 268 s.)

En ollut paikalla edellisellä kerralla lukupiirissämme, joten en tiedä, miksi tämänkertaiseksi kirjaksi valikoitui Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta. Tartuin kuitenkin kirjaan kiinnostuneena, koska näin vastikään Oulun kaupunginteatterissa näyttämösovituksen toisesta Heikkisen kirjasta, Jääräpäästä, ja se oli varsin viihdyttävä ja ajatuksia herättävä kokemus.

Terveiset Kutturasta ei ollut oikein minun kirjani, mutta lukupiirin vuoksi luin sen kuitenkin loppuun. Kirja oli myös nopealukuinen. Kirja kertoo kuvitteellisesta sisällissodasta, joka syttyy Pohjois- ja Etelä-Suomen välille joskus lähitulevaisuudessa. "Käpykylien separatismipuuhastelu" osoittautuu ihan vakavasti otettavaksi sodanjulistukseksi, johon Etelä-Suomi ei ole osannut varautua. Kirjassa piisaa toimintaa ja vauhtia, ja vähän myös seksiä porontaljoilla.

Kirjassa on monia kiinnostavia hahmoja, esimerkiksi yliopistomaailmasta aliupseeritehtäviin siirtynyt Jesse Purola, joka yrittää kovasti olla kuin idolinsa, Tuntemattoman Koskela, mutta toteaa jatkuvasti olevansa tuohon rooliin vääränlainen, otsaryppyjen suunnasta lähtien. Jessen johtama sotilasjoukkiokaan ei uusavuttomuudessaan kelpaa muuhun kuin kolaamaan autioituneen varuskunnan parkkipaikkaa. Jessen yrittäessä viitata Raatteentiehen kukaan ei tajua, mistä on kyse. Päätä pisti. Kuin aivoista murrettaisiin kuorta ja solukkoon työnnettäisiin onttoa neulaa, jolla tuo ajatusvapaa kollektiivi imee sivistyksen pimeään tyhjiöönsä. Ei jatkokäyttöön, vaan räkäistäväksi raunioille.

Toinen keskeinen hahmo on Keskisuomalaisen toimittaja Aino Riski, joka yrittää tehdä vakavasti otettavaa sotajournalismia vaikka on kovin saamelaisen vastarintaliikkeen johtajan vietävissä. Heikkinen on itse ammatiltaan toimittaja ja osaa kirjoittaa mediamaailmasta uskottavasti - ja se, miten Ainoa kohdellaan nuorena naistoimittajana maakuntalehdessä, saattaa hyvinkin olla totta yhä edelleen nyky-Suomessa.

Kirjan tyylistä tuli jossain määrin mieleen Arto Paasilinna, jonka kirjoja luin isän kirjahyllystä joskus nuorempana. Paasilinnallakin on yleensä humorististen sävyjen takana vakavampaakin sanottavaa. Myös Heikkisen kirjan voi nähdä tuovan esiin todellisia ristiriitoja, joita aluepolitiikka ja maaseudun tyhjeneminen aiheuttavat. Toki näitä käsitellään kirjassa kärjistäen, mutta mielestäni kirja ei asetu kummankaan osapuolen kannalle, vaan osoittaa, kuinka pääkaupunki on toisaalta ylivelkaantunut yrittäessään pitää huolta "maalaismassoista", mutta kuinka pohjoisen ihmisillä ei ole mitään mahdollisuuksia jäädä myöskään kotiseudulleen, koska siellä ei ole sen koommin työtä kuin palvelujakaan.

Sijoitan tämän kirjan vuoden 2016 lukuhaasteessani kohtaan e-kirja. Lukuhaasteesta jää noin kymmenen kohtaa tyhjäksi, koska olen nyt syksyn aikana lukenut paljon sellaista, joka ei ole sopinut jäljellä oleviin haastekohtiin. Kirjoitan haasteesta jonkinlaisen koonnin, kunhan ehdin. Käsitöistäkin olisi kirjoitettavaa, kun ehtisi. Nyt kuitenkin jatkan joululahjakirjan parissa!

tiistai 27. joulukuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma


Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava, 2016
358 s.
Kansi: Anna Lehtonen
(Arvostelukappale kustantajalta)

Elämä on sarja itselle luuloteltuja mutta yhtä kaikki kokijalleen todellisia mielialoja joilla on vain vähän tekemistä todellisen elämäntilanteen kanssa.

On perhe, joka hajosi. Isä on päättänyt kertoa tyttärelle, Aurelialle, mitä tapahtui menneisyydessä, mutta ennen kuin hän ehtii tehdä tätä, hän saa sairauskohtauksen. Aurelia ei tiedä, haluaako hän kuullakaan, mitä isällä oli sydämellään, joten hän vetäytyy yhä kauemmas myös äidistään. On näytelmäprojekti, johon Aurelia harjoittelee ja jolle hän omistautuu, vaikka ohjaaja, Joachim, muuttaa jatkuvasti visioitaan Berliinin muurin murtumista käsittelevästä esityksestä.

En halua kertoa kirjan juonesta liikaa. Sen sijaan totean, että Pulkkisen kieli on todella nautinnollista luettavaa. Pysähdyin lauseiden ja ajatusten äärelle toistuvasti, maistelin ja pohdin. Näin en ole aina kokenut: muistan tuskastuneeni esimerkiksi Pulkkisen aiemmassa Totta-romaanissa siihen, että kielessä tuntui olevan liikaakin koukeroita. Kyse on puhtaasti siitä, mitä milloinkin lukemiselta hakee: haluaako uppoutua kieleen, ajatuksiin ja sanojen sävyihin vai haluaako tarinan ja juonen vetävän mukanaan. Tässä kirjassa koin saavani molemmat. Kerronnan näkökulma siirtyy luontevasti Aureliasta hänen äitiinsä ja ajoittain Joachimiin. Kaikki kulminoituu Berliiniin: Aurelian vanhemmat ovat viettäneet siellä aikaa nuoruudessaan 1980-luvulla ja palanneet sinne muurin jo murruttua, Aurelia on syntynyt muurin murtuessa marraskuussa 1989, ja Joachimin perhe puolestaan on lähtenyt Itä-Saksasta pojan ollessa yhdeksänvuotias.

Aurelian isä Theo pohtii: Joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi. Kirja siis kurkottaa isoihin kysymyksiin, ja siksi siinä riittäisi ajateltavaa useammallekin lukukerralle. Onko parasta mahdollista maailmaa olemassa, voiko sitä ollakaan, onko se meille kaikille erilainen? Ehkä juuri siihen taidetta - niin kirjallisuutta, näytelmiä kuin muutakin - tarvitaan: näyttämään meille näitä eri versioita. Joachim toteaa kirjassa (lakonisesti, mutta ajatus on silti mielestäni totta): fiktio on eettinen kannanotto todellisuuden mielettömyyteen.

Myös vanhemmuus ja siihen kietoutuva syyllisyys on kirjassa keskeinen teema. Voiko rakastamalla pelastaa sen, minkä osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden ja omien kipujensa vuoksi pilaa?

HS:n arviossa Helena Ruuska moittii romaanin kuvausta teatterin tekemisestä paperinmakuiseksi. Itse en kokenut näin. Juuri kun luin tätä kirjaa, käsittelimme draamakasvatusopinnoissani näyttelijäntyötä ja pidimme siihen liittyviä työpajoja. Minusta oli kiinnostavaa lukea, kuinka Aurelia uppoutui henkilökohtaisen elämän hankaluuksistaan huolimatta - tai juuri niistä johtuen - niin syvälle rooleihinsa näytelmässä ja millaisen prosessin näytelmän tekeminen vaati. (En muuten tajua, mikä vimma tälläkin kriitikolla on kertoa kirjan lopusta - en siis suosittele lukemaan tuota kritiikkiä ennen kuin on lukenut kirjan.)

Blogeissa kirjasta ovat kirjoittaneet jo alkusyksystä esimerkiksi Tuijata ja Lumiomena. Kannattaa lukea myös Oksan hyllyltä -blogin kirjoitus - täydet viisi tähteä kirjalle.  

Nyt kun kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa aikaa ja yritän viimeistellä tätä bloggausta, täytyy sanoa, että olen kirjaa selatessa hiukan hämmentynyt. Tapahtuiko tämä kaikki tosiaan tässä kirjassa, näiden kansien välissä? Luulen, että tulen vielä palaamaan Parhaaseen mahdolliseen maailmaan.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenterin 18. luukku: Väärin juhlittu?


Tässä vuoden 2016 mittaan olen tullut entistä tiiviimmäksi osaksi kirjabloggareiden yhteisöä. Rohkenin siis varata vuoron kirjabloggareiden joulukalenterista. Kalenteri alkoi tänä vuonna Hyllytontun blogista, ja hänen käsialaansa on myös ylläoleva kuva. Eilen Tuulevi haastoi itsensä lukemaan Raakel Liehua Raakelin päivän kunniaksi. Huomenna kalenterin luukku avautuu Kirjakaapin avain -blogissa.

Tänään on siis neljäs adventti. Joko on hedelmäkakku maustumassa, joulukortit vastaanottajillaan, lahjat paketeissaan ja koti kuin sisustuslehden sivuilta? Ovatko joulukoristeesi varmasti tämän vuoden trendien mukaisia? Joulun värit ovat nimittäin Deko-lehden mukaan musta, harmaa, ruskea ja valkoinen! Niin että jos kotiasi koristavatkin vihreä, punainen ja kulta, niin väärin juhlittu. Ja revihän ne värikkäät paperit, sillä tänä vuonna lahjat olisi pitänyt kääriä ruskeaan.

Huomaan vuosi vuodelta välittäväni entistä vähemmän siitä, mitä jouluna _pitäisi_ tehdä. Pitäisi syödä sitä ja tätä, mennä sinne ja tänne ja laittaa koti sellaiseksi ja tällaiseksi. No, ei pidä. En aio esimerkiksi koskaan elämässäni valmistaa yhtään laatikkoruokaa, enkä osta niitä myöskään valmiina, koska minusta ne ovat ankeita mössöjä, joita ennen vanhaan tehtiin, koska ei ollut keskellä talvella kellarissa enää muuta kuin nahistuneita juureksia. Ja jos kinkku olisi oikeasti jotain herkkuruokaa, niin miksi ihmeessä ihmiset eivät paistele pakastettua porsaanlihaa koskaan muulloin? Omaan pöytääni en siis tätäkään ruokalajia tuo, vaikka toki sitä voin kylässä syödä. Sen sijaan voin vaikkapa leipoa pipareita, koska a) taikina on varsinkin oikeasta voista tehtynä herkullista ja b) pipareiden leipominen ei ole stressaavaa, siinä saa olla myös luova, niitä on kiva syödä ja ne säilyvät hyvin.

Viime vuosina joululla on silti alkanut taas olla enemmän merkitystä, koska meillä on lapsi, tällä hetkellä viisivuotias. Hänen vuokseen meille on hankittu kuusi - ei siksi, että pitäisi, vaan siksi, että lapsi siitä tykkää. Kuusi tuotiin ullakolta itsenäisyyspäivän viikonloppuna ja koristeltiin saman tien (mikä sekin olisi monen mielestä väärin juhlittu, koska kuusi on ollut tapana tuoda vasta päivänä x ja koristella on saanut vasta päivänä y).


Meidän kuusemme koristelut elävät päivittäin. Tänään kuusen oksilta löytyy Little pet shopeja. Lisäksi kuuseen on kietoutunut kaksi leijaa (muksu on lukenut isänsä kanssa Tenavia, jossa Jaska Jokus -rukan leijat joutuvat aina leijoja syövän puun uhriksi).


Kuusen alla puolestaan asustaa läjäpäin porukkaa, poneja, barbeja, Pokemoneja yms, jotka kaikki ovat mukana samassa leikissä. (Väärin leikitty?)


Tämän postaukseni tarkoitus on sanoa, että toivoisin, ettei kenenkään tarvitsisi kokea sellaista kummallisuutta kuin joulustressi. Tuskin kellään on pääsiäis- tai vappustressiäkään - miksi tämän yhden juhlapäivän pitää määrittää parin kuukauden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä? Toivoisin, että jokainen tekisi vain niitä jouluasioita, joista saa itselleen ja läheisilleen hyvän mielen.




Meille hyvä mieli syntyy yhteisistä hetkistä. Tänään vietimme yhteisen tarinahetken, jonka tuotoksen jaan teille viisivuotiaan sanataiteilijan luvalla. Tarinan inspiraatioksi pyysin ensin häntä piirtämään tontun ja keksimään sitten tarinan siitä tarinakuutioiden avulla (Story cubes). Nopat pyörähtivät alla kuvattuun asentoon, ja tarina on kirjattu hänen sanelunsa mukaan, mitään lisäämättä (paitsi välimerkit) tai poistamatta. Hyvää joulumieltä tämän myötä! 


Olipa kerran kaks tonttua, Lilja ja Lilli. He kiipesivät pyramidin huipulle. Sitten he katsoivat, mihin suuntaan menisivät. Sitten he soittivat äidille. Joulupukille. Ja sitten he sanoivat, että mennään kotiin. Sitten he taikoivat kotona suurennuslasilla taian. Sitten suurennuslasilla etsittiin kadonnutta avainta. Vihdoin toinen, Lilja, näki sen lipaston alla. Hän sanoi: "Tarvitaan taskulamppua." Hän katsoi kelloa. "Voi ei, kellohan on jo viisi." Sitten he etsivät taskulampun valossa sen avaimen, se löytyi. Sitten he lukivat kirjaa, joka kertoi lampaasta. 

lauantai 17. joulukuuta 2016

Vaatimaton novellimaratonini (päivitetty postaus)

En ole koskaan aiemmin ottanut osaa mihinkään lukumaratoniin. Ompun järkkäämä novellimaraton on kuitenkin vaatimustasoltaan sopiva: riittää, että lukee vähintään yhden novellin ja bloggaa siitä.


Minulla on tänään kaikenlaista muutakin, mitä pitää tehdä, joten asetan itselleni tavoitteeksi lukea yhden novellin jokaisesta näistä:
Tove Jansson: Viesti. Valitut novellit 1971 - 1997. (1. suomenkielinen painos 1999, eri suomentajia, WSOY.)
Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. (1. suomenkielinen painos 1962, suom. Laila Järvinen, WSOY.)
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus. (Alkuteos The Love of a Good Woman, 1998. 1. suomenkielinen painos 2000, suom. Kristiina Rikman, Tammi.)
Timo K. Mukka: Lumen pelko. (1970, WSOY.)

Nyt käyn kurkkimassa, kuinka suurisuuntaisia suunnitelmia muilla on, ja sitten luen päivän ensimmäisen novellin. Pyrin päivittämään postausta päivän mittaan. Mukavaa maratoonausta siihen osallistuville ja rentouttavaa viikonloppua kaikille muillekin!

Maratonin aikana luetut novellit:

Klo 8-9: Tove Jansson, Nukkekaappi ja Apina, suom. Eila Pennanen

Luin aamun ratoksi Viesti-kokoelmasta kaksi novellia, joita yhdistää se, että päähenkilöt ovat jo iäkkäitä. Nukkekaapin päähenkilön, verhoilija Alexanderin, elämä muuttuu hänen jäädessään eläkkeelle. Hänellä ja asuinkumppani Erikillä on nyt yhtäkkiä kokonaisia päiviä yhdessä vietettävänä, eikä aika tahdo kulua. Alexander keksii alkaa rakentaa nukkekaappia, mutta hänen taidolla tekemänsä miniatyyrihuonekalut tuntuvat vaativan jotain enemmän. Hän alkaa rakentaa niille taloa, joka valtaa ensin puolet Erikin valtakunnasta, keittiöstä, ja lopulta koko makuuhuoneen. Erik jää harrastuksesta syrjään. Kaappi, talo, parisuhde - sopivasti symboliikkaa. Jäin miettimään, että kun novelli on ilmestynyt vuonna 1978, eikö siihen aikaan edelleenkään ole voinut suoraan sanoa, että Alexander ja Erik ovat pariskunta, sillä ainakin suomennoksessa sanotaan "asuintoveri" ja "ystävä".

Apina-novelli puolestaan kertoo taiteilijasta, joka saa näyttelystään kriittisen arvion. Hän tiesi että ne teilaisivat hänet tällä kertaa, mutta mukana oli alentuvaa ystävällisyyttä, jota hän ei ollut ottanut lukuun; hän oli niin vanha että oli pakko olla hienotunteinen. Onkohan näin, että ikääntyviä taiteiljoita ja heidän hengentuotteitaan kohdellaan "alentuvan ystävällisesti", vaikkei niistä pidettäisi? Lyhyt novelli kuvaa hyvin yksinäisyyttä. Novellin nimi tulee päähenkilön lemmikkiapinasta. Tässä kohtaa jäin miettimään, onko Suomessa joskus saanut pitää apinoita lemmikkeinä, vai onko apinan vain tarkoituskin olla vertauskuva tunteille jne.

Klo 15-19 muiden touhujen ohella: Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

Aikomukseni oli lukea iltapäivällä hetken aikaa Alice Munroa, mutta selvisikin, että kokoelman avaava niminovelli on jaettu neljään osaan ja siinä on 92 sivua. Kyse on siis laajasta kertomuksesta, lähes pienoisromaanista. En ole aiemmin tämän vuoden 2013 Nobel-voittajan tekstejä lukenut, mutta luulen tämän yhden kertomuksen pohjalta, että Munroon voisi ihastua. Kertomuksen alkuosassa kuvataan, kuinka 1950-luvulla kanadalaisessa pikkukaupungissa kolme poikaa löytää paikallisen optikon ruumiin joesta. Onnettomuus, itsemurha vai jotain muuta? Sitä ei alussa juuri pohdita, vaan valotetaan poikien kotioloja ja kasvua, sitä vaihetta elämässä, kun ei olla enää ihan lapsia, mutta ei myöskään kelvollisia auttamaan töissä. Tämän jälkeen näkökulma siirtyy kotihoitaja Enidiin, jonka äiti asuu optikon naapurissa. Optikon kuolemasta on jo vuosia, ja Enid hoivaa munuaissairasta naista, joka on lähestyvästä ennenaikaisesta kuolemastaan katkera. Pikkukaupungin ollessa kyseessä Enid tuntee myös hoitamansa naisen aviomiehen, jota on aikanaan koulussa kiusannut. Ihmissuhteet ovat monikerroksisia ja tarina pitää otteessaan.

(Saldona siis huimat kolme novellia tähän mennessä! Aikamoinen maraton!)

Klo 23: Tove Jansson: Kuusi

Saatuani huomisen joulukalenteripostaukseni kirjoitettua ja ajastettua päätin vielä lukea yhden novellin. Muistelin, että Näkymättömässä lapsessa on joku jouluun liittyvä novelli, ja päädyinkin novelliin Kuusi. Siitä, kun luin tämän novellin edellisen kerran, on aikaa. Siksi on suorastaan hämmentävää, että kirjoitin huomisen postaukseni ennen kuin palautin mieleen tämän novellin, eikä toisen päin. Jos jaksaisin, muokkaisin vielä postausta ja siteeraisin tätä novellia siinä, koska tämä sopisi niin erinomaisen hyvin sen henkeen. Novellissa siis muumit herätetään kesken talviunien, koska joulu on tulossa. Muumit eivät tiedä mitään joulusta, mutta koska kaikilla tuntuu olevan niin ahdistunut olo siitä, he päättelevät, että sen täytyy olla jotain pelottavaa. 
- Pitäkää varanne, että saatte kuusen ennen pimeän tuloa.
- Mutta miksi, aloitti Muumipappa.
- En minä ehdi puhua teidän kanssanne, täti huusi olkansa yli--.
- Ennen pimeän tuloa, Niiskuneiti kuiskasi.  - Hän sanoi ennen pimeän tuloa. Se vaarallinen tulee tänä iltana... 
- Nähtävästi kuusta tarvitaan jonkinlaiseksi suojaksi, tuumi isä. - Minä en ymmärrä mitään.

Luin siis maratonin aikana vain neljä novellia, mutta siis kuitenkin n. 120 sivua, koska Munron teksti oli 92-sivuinen. Mukan novellit jäävät kuitenkin odottamaan otollisempaa lukuhetkeä (luin teoksesta toisen kirjan eli Kyyhkyn ja unikon töitä varten vastikään, en vain ehtinyt blogata siitä). 

Kaikkiaan novellihaasteeseen on minulla kertynyt kymmenen novellia tähän mennessä, mutta haasteaikaa onneksi piisaa. 

lauantai 10. joulukuuta 2016

Novellihaaste alkuun Tove Janssonilla

Marraskuu mennä vierähti, ja yhtäkkiä joulukuukin on jo pitkällä. En ole ehtinyt blogata kaikesta lukemastani (ja kuuntelemastani, kaksi äänikirjaakin olen kuluttanut). Todettakoon siis vain, että jotakuinkin pysyin mukana 30 sivua päivässä -haasteessa. Tämä seuraavaan haasteeseen liittyvä postaus on ollut luonnoksissa jo pari viikkoa, mutta en ole saanut aikaiseksi viimeistellä tätä. Tässä siis lyhyesti ja ytimekkäästi.

Kirjablogeissa on seuraavan puolen vuoden ajan tarkoitus nostaa novellit kunniaan. Haasteen aloituspostaus löytyy Reader, why did I marry him? -blogista. Osallistua voi lukemalla vaikkapa vain yhden novellin ja bloggaamalla siitä. En ole itse paljon novelleista blogannut, joten toivon, että haasteen myötä innostun niitä lukemaan taas enemmän.

(Haasteen tunnuskuva Ompun blogista)

Ostin joskus vuosi sitten boksin, jossa on neljä Tove Janssonin kirjaa pokkareina. Olin aiemmin lukenut niistä Kesäkirjan. Nyt lopulta tartuin Viesti-nimiseen novellikokoelmaan, johon on koottu novelleja vuosilta 1971 - 1997.
 

Kokoelmassa on 32 novellia, joista luin ensi alkuun kuusi vanhinta, jotka ovat kokoelmasta Kuuntelija. Nämä kyseiset novellit on suomentanut Kristiina Kivivuori.

Näistä kuudesta nyt lukemastani novellista pidin eniten tekstistä nimeltä Keväällä, jota analysoin jo lukiolaisena äikäntunnilla. Novellissa on kuvattu yhtä keväistä kohtaamista: kaksi ihmistä, jotka ovat joskus ehkä merkinneet toisilleen jotain, tapaa kadunkulmassa, vaihtaa pari sanaa ja jatkaa eri suuntiin. Minä en soittanut, mitä minä oikeastaan olisin sanonut? Novelli on tiivis, mutta niin täynnä merkityksiä ja symboliikkaa, kevättä, valoa. Kaikki tämä - kolmessa sivussa. Tässä juuri tiivistyy novellien hienous. Niin vähällä voi sanoa niin paljon.

Toinen mieleenjäävä novelli on Mustavalkoista, jossa siinäkin on kyse parisuhteesta ja myös suhteesta työhön. Novellin päähenkilö on kuvittaja ja hänen vaimonsa on sisustusarkkitehti. Rakkauskertomus-novellin päähenkilö puolestaan on maalari. Kovin lähellä Janssonin omaa elämänpiiriä siis liikutaan. Jännä oli myös Orava-niminen novelli, jossa päähenkilö elää yksin saarella eikä halua myöntää kaipaavansa ketään. Hän heijastaa tunteensa pihapiirissä vierailevaan oravaan: Sitten häivähti mielessä ajatus, että tuleekin touhutuksi yhden oravan takia, niitähän on miljoonia, ne eivät ole erikoisen kiinnostavia. Yksi niistä, yksi, on sattumalta tullut tänne. Minun täytyy olla varuillani, minä suurentelen nyt kaikkea, ehkä olen ollut liian kauan yksin.

#novellihaaste: 6 novellia (tähän mennessä, mutta aikaa siis on vielä kuukausikaupalla)

Jatkan tämän tai jonkin muun novellikokoelman lukemista viimeistään ensi lauantaina, sillä ajattelin ottaa osaa novellimaratoniin. Sitäkin emännöi itseoikeutetusti Omppu, aloituspostaus ja ilmoittautuminen löytyy siis hänen blogistaan. Koko päivää en varmastikaan ehdi lukea, sen verran kiirettä pitää näin joulun alla, mutta novellit ovat siinäkin mielessä helppoja, että niiden lukemista voi aika helposti säännöstellä - yksi ei vie kuin hetken, ja melko lyhyissäkin toveissa saa luettua monta.

Vielä on mainostettava yhtä juttua: kirjabloggaajilla on menossa myös joulukalenteri, jonka aloituspostaus on Hyllytontun blogissa. Minun vuoroni tulee ensi viikon sunnuntaina. Ihania jouluisia postauksia on julkaistu jo nyt, ja tuosta Tiinan aloituspostauksesta löytyy linkit kaikkiin mukana oleviin blogeihin.

Mukavaa joulunalusaikaa itse kullekin!

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet



Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY, 2016
179 s.
(Kirjastolaina, kuva kirjan kannesta WSOY:n sivulta)


"Miksi me emme puhu Emma Puikkosen kirjasta Eurooppalaiset unet?" kysyi Reader, why did I marry him? -blogin Omppu jo toukokuussa. No, viimeistään nyt puoli vuotta myöhemmin kirja on saanut huomiota, varsinkin Finlandia-ehdokkuuden myötä. Mielestäni huomio on myös täysin ansaittua.

Puikkosen teos on episodiromaani, jossa takakannen mukaan "lähimenneisyyden käänteet ja tavallisten ihmisten arki risteävät toisiaan". Kuvaus on osuva. Kun toisaalla Euroopassa tapahtuu jotain käänteentekevää, toisaalla jonkun yksittäisen ihmisen elämä saa uuden suunnan. Kohtalomme leikkaavat toisiaan. Kuten Finlandia-raati ehdokkuusperusteluissaaan sanoo, "mikään ei tapahdu 'jossain muualla', maailma on meille kaikille yhteinen."

Teoksen aikajänne ulottuu 1980-luvulta nykyaikaan ja vielä vuosikymmenen verran tulevaisuuteen. Kirjan eri episodeissa on lukuisia päähenkilöitä, joiden tarinat risteävät ainakin jonkun toisen tarinan kanssa. En yritäkään esitellä näitä kaikkia. Vuonna 1980 tšekkiläinen rekkakuski Toma ottaa kyytiinsä nuoren liftarin, Johanneksen. Myöhemmin Johannes halvaantuu onnettomuudessa Suomessa. Hän saa yliluonnollisen kyvyn nähdä kaiken, mitä toisaalla maailmassa tapahtuu. Johannes näkee: -- jotain tapahtuu Saksoissa, ihmisten asennot ovat muuttuneet, he nojaavat eteenpäin, nostavat käsiään ilmaan ja huutavat. Hetken pystyn katsomaan tarkemmin vanhaa naista joka seisoo väkijoukon takana ja itkee, puristaa ruskeaa käsilaukkua josta kaivaa ruttuisen nenäliinan ja pyyhkii poskia joiden uurteita pitkin neste valuu kuin jossain vuoristossa. Muistan miehen jonka kyytiin joskus liftasin, miten hän iloitsi mielenosoituksesta jossain Itä-Euroopassa, muistan että hänen liikutuksensa oli hellyttävää, nyt ehkä ymmärrän.

Johannes muuttaa perheineen Ruotsiin, jossa hän saa 1990-luvulla hoitajakseen pakolaistaustaisen Fadumon. Fadumon tytär Immi valmistuu ammattiin 2000-luvun talouskriisin keskellä. Hän kasvaa todellisuuteen, jossa voi valita, miten sen haluaa nähdä: -- uutiset on niin kuin veden pintaa. Heijastuksia. Ne näkyy siinä ja me voidaan valita että mitä siinä näkyy, millainen maailma me nähdään. Immi alkaa kuitenkin pohtia, riittääkö vain heijastus vai voisivatko ihmiset olla enemmän perillä siitä, millainen maailma oikeasti on.

En itse ollut vielä syntynytkään Puolan lakkojen aikaan vuonna 1980, ja Berliinin muurin murtuessa vuonna 1989 olin koulussa ensimmäisellä luokalla. Siksi minulle läheisemmiltä tuntuvat teoksessa kuvatut 2000-luvun tapahtumat. Tällaisessa Euroopassa minä olen kasvanut, näitä muutoksia nähnyt ja niiden vaikutuksia kokenut: Euroopan valtioiden sisäiset etniset kriisit, lähiöissä turhautuvat teinit, pakolaisuus ja globalisaatio, entistä nopeampi tiedonkulku... Eurooppalaiset unet sai ajattelemaan monenlaista, ja nyt kun kirjan loppuun saamisesta on viikon verran, tuntuu, että haluaisin lukea sen uudelleen (itse asiassa luinkin viimeisen episodin kahteen kertaan).

Kulttuurissa on kyse jatkuvasta vuorovaikutuksesta vanhan säilyttämisen, perinteiden välittämisen ja uuden luomisen välillä. Puikkosen teos ammentaa menneisyydestä ja ulottaa myös tulevaan. Mitään ihan tällaista en ole ennen lukenut, ja siksi luulen, että teos voi olla Finlandia-kisassa vahvoilla. (Olen tosi lukenut ehdokkaista tämän lisäksi vain Tommi Kinnusen Lopotin, eli näkemykseni on hyvin suppea.)

Marraskuun lukuhaasteeni on muuten pääosin edennyt hyvin, en vain ole ehtinyt blogata kaikesta lukemastani. Päätin silti, että koska olen joinakin iltoina lukenut silmät verestäen opiskelijoiden tuotoksia pikkutunneille asti, lasken lukuhaasteen täyttyvän myös äänikirjan kuuntelulla (puoli tuntia vastannee 30 sivua - itsehän tässä itseään haastaa). 

perjantai 11. marraskuuta 2016

Seita Vuorela: Lumi



Seita Vuorela: Lumi
WSOY, 2016
240 s.
Kannen kuva: Terhi Ekebom
(Kirjastolaina)

Arvostettu ja palkittu nuortenkirjailija Seita Vuorela menehtyi viime vuoden huhtikuussa. Hänellä jäi kesken teos, jonka hänen ystävänsä ja kirjailijakollegansa Vilja-Tuulia Huotarinen viimeisteli kustantajan pyynnöstä, koska se oli myös Vuorelan ja hänen läheistensä toive. Lumi-niminen romaani julkaistiin tänä syksynä, ja se on nyt lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana.

Lumen toinen päähenkilö, 15-vuotias Siamak, on tullut perheensä kanssa Iranista Suomeen jo lapsena. Hän on liki unohtanut menneet asiat ja yrittää sopeutua pohjoiseen mahdollisimman hyvin. Siamak loistaa jääkiekkokentällä ja yrittää vakuuttaa kavereilleen, ettei eroa heistä muutenkaan mitenkään. Kotiinsa hän ei kutsu ketään. Hän määrittää elämänsä kolmen pilarin varaan: kunnia, ylpeys ja viha.

Siamakin luoma kuori alkaa halkeilla ja rapista, kun perheeseen muuttaa Iranista lapsuudenystävä Atisha. Hiljalleen Siamak alkaa muistaa, mistä on kotoisin. Tähän asti kotimaa on tuntunut vieraalta ja sellaiselta, jonka haluaa unohtaa. Kotona on tunnuttu viettävän päättymätöntä surujuhlaa niiden ihmisten muistoksi, jotka menehtyivät Iranissa silloin, kun Siamakin vanhemmat joutuivat pakenemaan sieltä. Atisha tuo kuitenkin tullessaan tuulahduksen siitä, mitä elämä nyky-Iranissa voi olla.

Atisha kirjoittaa Siamakin tarinan sadun muotoon, ottaa pohjoismaisen tarun Lumikuningattaresta omakseen: Minun tulee noutaa ystäväni Siamak sieltä, minne hän on mennyt. Lumikuningatar on suudellut häntä kaksi kertaa, ei kolmatta. Siihen toivoon minä perustan. Ensimmäinen suudelma, etkä tunne enää kylmää, toinen suudelma, ja unohdat mistä tulet. Kolmas suudelma sinut tappaa.

Atishalle kirjoittaminen on muutenkin merkityksellistä. Kotimaassaan hän on pitänyt blogia elämästään, ja pakomatkallaankin hän suunnittelee, miten asiasta kirjoittaisi: Hän mietti minkälaisia lauseita kirjoittaisi sitten kun kirjoittaisi ja teki kylmästä kankein käsin merkintöjä tuhruiseen muistikirjaan. Kun asioista kirjoitti, vaikka vain mielessään, syntyi tunne, että tapahtunut oli jo ohi, kertoja päässyt pakoon.

Vasta kun Atisha joutuu Suomessa ikävään tilanteeseen, jolla on vakavat seuraukset, Siamak tajuaa, että Atisha, joka on kasvanut Iranissa ja tulee Suomeen vasta nyt teini-iässä, on sittenkin kokenut täysin toisenlaisia asioita kuin Siamak. Siamakin kokema muutos vihasta ja ylpeydestä ymmärrykseen on kirjassa keskeinen teema.

Kirja sai pohtimaan maahanmuuttajuutta, takakannen sanoin niitä nuoria, jotka kasvavat eri kansallisuuteen kuin vanhempansa. Silti heidät nähdään usein taustansa valossa - esimerkiksi Siamakin valmentaja leikillisesti nimittelee poikaa terroristiksi ja vitsailee tälle autopommeista ja lentokonekaappauksista, vaikka kuusivuotiaana Iranista lähteneellä Siamakilla tuskin on tällaisiin asioihin juuri yhteyttä. Sirri on blogissaan pohtinut, millaisen kuvan Lumi antaa maahanmuuttajanuorista ja sukupuolirooleista. Itse näin niin Atishan kuin Siamakinkin vahvoina hahmoina, en avuttomina tai uhriutettuina.  Oksan hyllyltä -blogin Marikalle he ovat puolestaan jääneet etäisiksi. Kristan mielestä Lumi on tärkeä kirja, ja sitä mietin itsekin. Nuorelle lukijalle se voi olla hiukan haastava vaihtuvien näkökulmien ja eri tekstilajien yhdistelyn vuoksi.

Vuoden 2016 lukuhaasteessani sijoitan Lumen kohtaan postuumisti julkaistu teos. Vaikka minulla ei ole Vuorelan aiempaan tuotantoon eikä siten häneen kirjailijana mitään suhdetta, itkuhan siinä tuli, kun luki Vilja-Tuulia Huotarisen ja WSOY:n Saara Tiuraniemen jälkisanoja. Seita Vuorela selkeästi teki vaikutuksen moniin, tämän kirjan myötä myös minuun.

Sivuja marraskuun lukuhaasteessa (tilanne 6.11.): 289 s.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä



Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä 
Atena, 2016
211 s.
Kirjastolaina

Minulla oli Helsingin kirjamessuilla ilo kuunnella Soili Pohjalaisen haastattelua kahteenkin otteeseen. Käyttövehkeitä on ollut lainapinossani jo loppukesästä asti, mutta lopulta sain kimmokkeen tarttua siihen. Tiesin, että kirjassa käsitellään isän kuolemaa ja veljen katoamista, ja siksi oletukseni oli, että kirja olisi mahdollisesti aika raskaskin lukukokemus. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kirjassa oli paljon myös lämpöä ja huumoriakin.

Kirjamessujen esikoiskirjakeskustelussa haastattelija Seppo Puttonen sanoikin Pohjalaisen teoksen tavallaan yhdistävän Jope Ruonansuuta ja Sakari Kuosmasta - siinä missä Kuosmanen laulaa, kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen, Ruonansuu laulaa, kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen. Pohjalaisen teoksen päähenkilö Saana varttuu ympäristössä, jossa niin sydän kuin autotkin ovat joskus koetuksella. Suhde autokauppiasisään on tiivis, muttei suinkaan helppo. Saanalla olisi tarve näyttää isälleen, että vaikka hän ei pyri isän jalanjäljille yrittäjäksi, hän pystyy kuitenkin johonkin. Isä kuitenkin kuolee elämäntapojensa seurauksena, mitä kuvataan heti kirjan alussa: Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli. Saanan selvittäessä isän jälkeenjättämiä asioita hän käy samalla läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Pidin kirjassa erityisesti Saanan ja hänen veljensä välien kuvauksesta, siinä oli kahden isoveljen kanssa kasvaneelle jotain kovin tuttua: lapsuuden yhteiset viholliset, yhteiset pilkan ja naurun kohteet ja veljeys. Veljeys, se kulki ristiselästä ristiselkään, yhdisti ja repi ja satutti. Saana aistii myös sen, miten veljen ei ole helppo tulla toimeen isän kanssa, ja yrittää ajoittain toimia tässä suhteessa jonkinlaisena puskurina. Ylipäätään Saana tiedostaa roolinsa - jollaista ei pitäisi lapselle sälyttää: Isä tarvitsee minua hankalissa paikoissa. -- joudun edustamaan isän kanssa puolitutun hautajaisiin ja pankkikonttorin syntymäpäiville. Sosiaaliset tilanteet ovat isälle helpompia, kun minä olen mukana. Tämä on toki vasta aikuisen Saanan oivallus. Veljen katoaminen jättää aukon, jota ei yhdessä perheenä pystytä käsittelemään.

Puttonen nosti esiin myös kirjan kielen, jota on joissakin arvosteluissa sanottu arkiseksi. Kieltämättä Saanan teini-ikää kuvatessa olisivat vähemmätkin kirosanat saaneet aikaan saman tehon. Arkisuuden vastapainoksi kirjassa on myös varsinaisia lukuhelmikohtia, pohdittuja ajatuksia, joista lainaan yhden: Minä en silloin vielä tiedä, että joutuessaan tarpeeksi tiukille ihminen menee mielessään suoraan menneisyyden kaapille, ottaa sieltä käytöksen ja pukee sen ylleen. Samaistuin Saanan ajatuksiin monessa kohtaa, samoin kuin ajankuvaan. Välillä tosin menin hiukan sekaisin siitä, missä ajassa tarkalleen oltiin, kun leikkaukset nykyhetkestä veljen katoamiseen ja sitä edeltäneeseen aikaan olivat aika nopeita. Lopussa kurkotetaan tulevaankin.

Muissa blogeissa Käyttövehkeisiin ovat tarttuneet - ja voittopuolisesti siitä pitäneet - esimerkiksi Mitä luimme kerranLumiomenaKulttuuri kukoistaaTuijataKirjakaapin kummitus ja Pieni kirjasto.

Loppuvuosi on erilaisten kirjallisuuspalkintojen aikaa. Viikon päästä, keskiviikkona 16.11., julkistetaan, kuka saa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, josta kilvoittelevat nimenomaan esikoiskirjat. Ehdokkaita on kymmenen, ja Pohjalainen on yksi heistä. Muista ehdolla olevista olen lukenut Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ja Minna Rytisalon Lempin, hienoja esikoisia molemmat. Moni muukin ehdokaskirja kiinnostaisi. Ihmeellistä, ettei Finlandia-ehdokkaissa ollut yhtään esikoisteosta (kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista olen lukenut tähän mennessä vain Tommi Kinnusen Lopotin, lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaita kaksi, joista toisesta postaus on vasta tulossa).

Tällä kirjalla aloitin myös marraskuun lukuhaasteen, sillä luin tämän loppuun marraskuun puolella. Tavoitteena siinä on lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta joka päivä marraskuussa. Facebookista löytyy aiheesta kirjailija Karo Hämäläisen ideoima tapahtuma, jonka nimi on Lukuhaaste 2016.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä


"Se kirja minkä mää ostin sulle sieltä kirjamessuilta on ehdolla semmosen palkinnon saajaksi."

"Mää en tiennykkään, että ne messut on niinku kilpailu."

"No ei ne ookaan, mutta nyt on menossa semmonen tavallaan kilpailu, että mitkä oli viime vuoden hienoimmat kirjat, lasten ja aikuisten. Että oisko se hienoin lastenkirja."

"Mitä siitä voi voittaa?"

"Se kirjailija voi voittaa rahhaa."

"Ai, mää luulin, että ne sen kirjan omistajat."

Kirjan äärellä:

"Mikä susta on tässä kirjassa hienoa?"

"No nämä kuvat. Ja tämä on vähän jännä. Se Gargatuula-sivu on tosi jännä."

"Onko se sun suosikki tässä?"

"Eiku se tähtisivu. Siinä on kaikista eniten niinku valoa."



Lena Frölander-Ulfin Minä, Muru ja metsä (S & S, 2016) oli 5-vuotiaalle tyttärelleni tuttu kirja jo hänen harrastuksestaan, sanataidekerhosta, ja nyt hän sai oman kappaleen kirjamessutuliaisena. Lyhyesti tiivistettynä kirjassa kerrotaan pienestä lapsesta, jonka pitäisi mökkireissulla käydä ulkona pissalla. Ulkona vain on jo pimeää, mikä saa aikaan sen, että mieli loihtii metsään peikon, näkin ja muuta jännittävää. Onneksi seurana on Muru-koira, ja lopulta hädän hoitaminen onnistuu ja voi palata sisälle mökkiin äidin luo.

Aikuisen näkökulmasta kirjassa on paljon sellaista, mistä voi lapsen kanssa jutella. Siksi kirja kestää useamman lukukerran (meillä tätä on luettu joka ilta tällä viikolla). Mikä pimeässä saattaa jännittää? Miten kirjan lapsi kuitenkin uskaltaa mennä ulos? Miltä hänestä mahtoi tuntua? Millaista oli mennä takaisin sisälle? Onkohan seuraavalla kerralla yhtä jännää mennä ulos pimeällä? Tämän tyyppisiä juttuja meillä on mietitty sen mukaan, mistä lasta kiinnostaa jutella sillä lukukerralla. Ihan pienelle lapselle kirjan tummanpuhuvat kuvat ja peikkojutut voivat olla liiankin jänniä, mutta viisivuotias jännityksen ystävä ja pieni pohdiskelija on tälle kirjalle oikein sopiva kohderyhmä. Minusta kirjan ulkoasu on viehättävä: lastenkirjan ei tarvitse aina kirkua värejä. Kuvat on pääosin tehty työläällä raapetekniikalla.

Vuoden 2016 lukuhaasteessani sijoitan tämän kirjan kohtaan "kirja, jossa on enemmän kuvia kuin tekstiä". Hassua, etten ollut vielä laittanut siihen mitään, koska luemme kuitenkin tytön kanssa jatkuvasti.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Antti Heikkinen: Matkamies maan


Antti Heikkinen: Matkamies maan
Siltala, 2016
350 s.
(Kirjastolaina)

Viime syksy tulee jäämään historiaan siitä, että eri puolille Suomea nousi pikavauhtia vastaanottokeskuksia majoittamaan poikkeuksellisen suurta määrää turvapaikanhakijoita. Tilanne herätti valtavan auttamisenhalun, mutta myös vahvoja vastareaktioita. Tähän yhteiskunnalliseen kehykseen asettuu Antti Heikkisen uusi romaani. Kirjassa vastaanottokeskusta ollaan kuvitteellisessa Jälsinkankaan kunnassa perustamassa lakkautetun ammattikoulun tiloihin, mutta kaikkia se ei miellytä. Taksikuski Leo ja kiinteistönhoitaja Jere ovat etunenässä esittämässä vasta-argumentteja pakolaisten tulolle. Leon mukaan kantaväestölläkin on jo riittävästi ongelmia: vanhukset makaavat paskavaipoissa, puoli kuntaa on työttöminä ja ainoat tulosta tekevät liikkeet ovat Alko ja kaljaa myyvä kioski. Ja nyt tämän tunkion keskelle köijättiin vielä toiselta puolen maapalloa elintasoturisteja, jotka muka riemuitsevat pääsevänsä irti sodasta, vaikka todellisuudessa ne tuovat sen tullessaan ainoana käsimatkatavarana.

Kirjassa käsitellään kuitenkin paljon muutakin kuin pakolaisasiaa. Pikkukunnan terveyskeskusta ollaan lakkauttamassa sisäilmaongelmien vuoksi, ja kylän vanhemmassa miessukupolvessa se aiheuttaa punttien tutinaa. Keskusta liki neljäkymmentä vuotta sitten rakentanut muurausporukka nimittäin tietää, että rakennustyömaalla sattui jotain sellaista, minkä he pelkäävät rakennuksen mahdollisen purkamisen yhteydessä paljastuvan. 

Heikkisen kerronta rakentuu vaihtelevista aineksista: poliisikuulusteluista, eri henkilöiden minä-muotoisista katkelmista, hän-muotoisesta kerronnasta, sähköposteista, nettikommenteista ja erikoisimmillaan kylän teatteriporukan harjoitteleman savon murteella kirjoitetun Macbeth-näytelmän repliikeistä. Huumoriakin on. Mielenkiintoa pitää yllä se, että lukija haluaa saada selvyyden menneistä tapahtumista, ja samaan aikaan nykyhetkessä tapahtuu paljon. Leon asiakas, pyörätuolissa oleva Kirsti, on valmis maksamaan saadakseen muutakin kuin taksikyytiä, mutta kuka lopulta hyötyy ja kenestä? Paljastaako muurausporukkaa johtanut, nyttemmin muistisairas Aulis menneet tapahtumat, koska hän luulee olevansa palveluasunnon sijaan vankilassa pidätettynä? Mitä tekee pelätty Rautavaaran Kapanen, jolta Jere ja Leo hakevat apua suunnitelmiinsa?  

Kaiken kaikkiaan kirjan antama kuva erityisesti suomalaisista miehistä on synkkä. Leo ja Jere ovat muka kovasti huolissaan, miten pakolaiset uhkaavat naisia ja lapsia, mutta käyttäytyvät itse naisia kohtaan vastenmielisellä tavalla. Parempia eivät ole vanhemman sukupolven miehetkään: Aimo ja Ossi ovat laiminlyöneet vaimojaan kymmenien avioliittovuosien ajan. Heidän vaimonsa ovat jääneet heidän rinnalleen, vaikka salaa ovat kaivanneet jotain muuta, toivoneet muutosta. Nuoremman sukupolven naisilla on toivottavasti rohkeutta jättää kumppaninsa, joiden käytöstä ei voi hyväksyä.

Pikkukunnan ihmissuhteista rakentuu varsin otteessaan pitävä kudelma, johon uudet asukkaat tuovat oman värinsä. Kuvaavimmin nyky-yhteiskuntaa ja sen ajattelutapoja kuvaa Leon kollega Säkkinen:

Tämä on just tämmöstä, kun suusa aukasoo ennen kun mittään tietää. Se on maan tapa nykysin. Tai lie ollu aina, mutta ei samalla tavalla. Ennen oli elämässä joku järki, nyt ei ennee mittään. Kukkaan ei oo oikeessa, kukkaan ei oo viärässä ja kehenkään ei uskalla luottoo. Kun minä olin nuor kommunisti, niin myö sentään uskottiin sammaan asiaan usseempi vuos kerrallaan. Nykysin on jo jouluna hommeessa se lippu, joka juhannuksena heiluteltavaks ommeltiin.

Vuoden 2016 lukuhaasteenani on ollut lukea 52 eri teemakohtiin sopivaa kirjaa Kirkkonummen kirjaston haasteen mukaisesti. Rukseja siihen ei ole oikein viime aikoina kertynyt, ja koossa on vasta 35 kohtaa. Sijoitan tämän kirjan kohtaan "murteella kirjoitettu kirja", vaikka koko kirja ei murteella olekaan. Tänäkin vuonna ajattelin viime vuoden tapaan tarttua lisäksi marraskuun lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena on, että joka päivä luetaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta. Heikkisen kirjan luin jo lokakuun puolella, mutta marraskuun haasteessakin olen päässyt jo alkuun. Marraskuun kirjoista lisää myöhemmin.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Mitä tapahtuu kirjamessuilla...

...jaetaan saman tien mahdollisimman monessa some-kanavassa. Ainakin itsestäni tuntui, että ison osan messupäivistä olisi voinut käyttää siihen, että seurasi Instagramista, Twitteristä ja Facebookista, mitä oli tapahtunut missäkin päin messuja, mitä kukakin oli ostanut ja kenet tavannut. Koin tosiaankin olevani osa bloggariyhteisöä sekä paikan päällä että myös sosiaalisessa mediassa.  


Aiemmassa postauksessani kerroin lyhyesti perjantaistani messuilla. Sitä en maininnut, että perjantaina päivystin bloggarien pisteellä tunnin verran Kirjojen keskellä -blogin Maijan kanssa. Emme olleet aiemmin tavanneet, mutta messujen aikana huomasin muutenkin, että pinkki bloggaripassi helpotti huomattavasti keskustelujen aloittamista ihmisten kanssa. 

Lauantaikin alkoi minulla bloggaritapaamisen merkeissä. Atenan järjestämässä tilaisuudessa kustannustoimittaja Kanerva Eskola (alla olevassa kuvassa oikealla) haastatteli kahta esikoiskirjailijaa, Tiina Lifländeriä (kuvassa keskellä) ja Soili Pohjalaista. Olin kuullut Soili Pohjalaisen kirjasta jo perjantaina, mutta tässä haastattelussa ei keskitytty niinkään näihin esikoiskirjoihin, vaan ylipäätään kirjojen syntyprosessiin ja kirjailijan rooliin esimerkiksi suhteessa muuhun työhön. Molemmat kirjailijat ovat myös bloggareita: Lifländer on pitänyt pitkään Rooibos kirjoittaa -blogia, Pohjalainen on aloittanut Kirjasta tulee totta -bloginsa vasta kustannussopimuksen saatuaan.


Keskustelussa käsiteltiin lopuksi sitä, käyvätkö kirjailijat itse lukemassa blogiarvosteluja, kommentoivatko he - tai odotetaanko heidän kommentoivan - niitä. Itse ilahtuisin kyllä, jos joku kirjailija kommentoisi blogikirjoitustani (vaikka toki suoran palautteen saaminen voisi olla aika jännittävääkin). Linkkaan muistaessani blogitekstini Twitter-tililleni, ja silloin tällöin olen tägännyt kirjailijan tai kustantajan linkkiin, jos heillä on Twitter-tili. Tommi Kinnunen retwiittasi Lopotti-tekstini, ja se oli minusta hieno huomionosoitus. Useampikin blogitekstini on linkitetty kustantajan sivulle, vaikka kyse ei ole ollut arvostelukappaleena saaduista kirjoista enkä ole tekstejäni kustantajille itse linkannut, ja se on ollut vähän hämmentävääkin, mukavaa toki. Kukapa sitä tyhjyyteen haluaa huudella, eli kaikki palaute ja kommentit ovat blogiin tervetulleita.

Lauantaina päivystin myös hetken bloggaripisteellä ja tapasin paljon bloggareita, joiden blogeja olen lukenut, ja myös uusia kasvoja. Sen jälkeen lähdin kiertämään ruoka- ja viinimessupuolen siskoni kanssa. Tapasin myös yhden tutun ja kävin lopulta kirjaostoksilla. Olin ajatellut ostaa kolme kirjaa: yhden itselleni, yhden viisivuotiaalle ja yhden miehelleni. Mies sai Marko Jantusen elämäkerran Läpi helvetin (kirjoittanut Marko Lempinen, Otava, 2016), tytär sai pitkän pohdinnan jälkeen Lena Frölander-Ulfin kuvakirjan Minä, Muru ja metsä (S & S, 2016). Sitä on luettu hänelle sanataidekerhossa, ja kirjassa on hienot, raapetöinä tehdyt kuvat. Tytär oli tuliaiseen tyytyväinen (en ole itse vielä sitä ehtinyt hänelle lukea, mutta myös mieheni kuulosti ihastelevan kirjaa).

Yllättäen minun olikin vaikea valita ostettavaa itselleni. Minulla on kasapäin omia lukemattomia kirjoja kotona, viimejouluisia joululahjojakin ja aleostoksia jne. Minulla ei myöskään ollut mielessä mitään tiettyä kirjaa, jonka haluaisin ostaa. Lopulta ostin S&S:n alepöydästä Edmund de Waalin teoksen Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (2013), koska sillä on erikoinen nimi ja muistan erään ystäväni kehuneen tätä kirjaa. Kuvassa näkyvän neljännen kirjan, Viisi naista, sata elämää - tarinoita dissosiaatiohäiriöistä (VOB-kustannus, 2016), sain arvostelukappaleena (tunnen yhden kirjoittajista). Bloggaan siitä jossain vaiheessa, koska aihepiiri kiinnostaa minua. (Sinänsä blogistani ei ole tulossa mikään kirja-arvosteluautomaatti, eli mitä tahansa en ota vastaan arvostelukappaleena.)




Summa summarum: paljon jäi messuilla myös näkemättä. Ohjelmaa oli paljon, mutta halusin nähdä myös ihmisiä ja viettää aikaa tuttujen seurassa, joten lauantaina jäi väliin kiinnostavia juttuja, enkä lopulta lähtenyt messuille ollenkaan enää sunnuntaina. Onneksi joitakin messuohjelmia voi katsoa vielä Yle Areenassa jälkikäteen. Ensi vuonna osaan varautua siihen, että messuilla myydään paljon myös käytettyjä kirjoja, eli varaan aikaa divariosastojen kiertelyyn. Sanoinko ensi vuonna? Kyllä, aion tehdä kirjamessuille osallistumisesta vuosittaisen perinteen. Ensimmäinen messukokemus oli antoisa ja ajatuksia herättävä. Messuille osallistui 80 000 ihmistä - ihana ajatus, että niin monia kiinnostavat kirjat.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Pikaisia fiiliksiä perjantaista kirjamessuilla


Ensimmäinen silmäys messualueeseen, joka on toki paljon laajempi kuin kuvassa näkyy. En ehtinyt tänään vielä kovin tarkkaan edes tutkia, mitä kaikkea olisi tarjolla. Tapahtumia on viidessätoista pisteessä menossa yhtä aikaa, ja eri osastoja varmaan satoja - siltä se ainakin tuntui. Bloggareiden pieni pistekin löytyi Boknäsin osastolta 6t139; huomenna pitää muistaa ottaa siitä kuva.


Ihanat Vallilan koulun viidesluokkalaiset kertoivat lukuharrastuksestaan suuressa lasten lukupaneelissa. Yksi heistä kertoi, että kun koulussa on lukutunti, hän uppoutuu kirjaan niin, ettei edes kuule, kun koulu loppuu. Muutenkin sanavalmiita lapsia! Haastattelijana oli Katri Tapola.


Kirjakallio-lavalla sama aihepiiri tavallaan jatkui, sillä keskustelun aiheena oli erityisesti nuorten lukeminen. Kallion lukiolaiset olivat mukavan kriittisiä haastattelijoita - puhetta oli esimerkiksi siitä, tavoittavatko erilaiset kampanjat (vaikkapa #pojatkinlukee) todella nuoria. Lopputulemana taisi olla, että pitää olla paljon erilaista tarjontaa, koska ei luonnollisestikaan ole mitään yhtenäistä joukkoa nimeltä nuoret. 


Seuraavaksi kävin kuuntelemassa esikoiskirjailijoita. Kirjoista olen lukenut vain Minna Rytisalon Lempin, mutta oli kiinnostavaa esimerkiksi kuulla, kuinka erilaiset taustat kirjailijoilla oli (onko opiskellut kirjoittamista tai kirjallisuutta vai vain avannut Wordin ja alkanut kirjoittaa, kuten Otto Lehtinen kuvasi).


Samaisessa Aino-salissa oli myös mielenkiintoinen lyhytelokuva ja paneelikeskustelu Miina Sillanpäästä. Sivistyin huomattavasti, ja Aura Korppi-Tommolan uusi kirja  Sillanpäästä alkoi kiinnostaa.

Ostoksia en tänään tehnyt, koska minulla oli mukana kaikki matkatavarat, mutta huomenna kiertelen messuja sillä silmällä.

Valinnan vaikeus tulee ainakin siinä, minkä kirjan veisin kotiin tuliaiseksi 5-vuotiaalle tytölleni. Hän pitää kaikenlaisista kirjoista, esimerkiksi uusin ihastus ovat Lasse-Maijan etsivätoimisto -kirjat. Entisiä suosikkeja ovat vaikkapa Tiina Nopolan Siiri-kirjat, Ninka Reitun Messi ja Mysteeri -kirjat sekä vaikkapa Markus Majaluoman monet kirjat. Huumoria ja vauhtia saisi olla. Eiköhän näillä kriteereillä jotain löydy.

Ennen huomista messupäivää on vielä edessä kiva ilta siskon, hänen miehensä ja heidän perheensä seurassa. Mukavaa viikonloppua niin messuilijoille kuin muillekin!


keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Helsingin kirjamessut, here I come!





...tai siis perjantaina tulen! 

Helsingin kirjamessut alkavat siis huomenna torstaina, ja itse lennän Helsinkiin perjantaina. Monelle kirjaihmiselle messut ovat varmasti yksi vuoden kohokohdista ainakin harrastuksen (tai työn) puolesta - itse en ole koskaan aiemmin messuilla käynyt. En oikein tiedä miksi, mutta jotenkin en ole koskaan tullut suunnitelleeksi reissua, matkaa ja majoitusta riittävän ajoissa (se Helsinki on täältä pohjoisesta käsin niin kaukana). Tänä vuonna löin matkan kuitenkin lukkoon jo elokuussa, koska kaipasin jotakin piristävää, mitä odottaa tältä syksyltä.

Messuohjelmaan olen ehtinyt tutustua tarkemmin vasta tällä viikolla, kun syyslomailen. Aion olla messuilla perjantaina ja lauantaina, ja periaatteessa ehtisin piipahtaa vielä sunnuntaiaamuna, mutta en ole vieläkään päässyt lehdessä sinne asti (tähän tulisi sellainen itkunauruhymiö, jos blogissani hymiöitä harrastaisin). En nimittäin osaa päättää, mitä haluan tehdä messuilla! Olen ihan ymmyrkäisenä, kuinka paljon ohjelmaa siellä on monessa eri pisteessä menossa yhtä aikaa. Osa olisi kiinnostavia työnkin puolesta, osa taas sitten lukuharrastuksen tai muiden kiinnostuksenkohteiden kannalta. Miten ihmeessä voisi päättää, haluaako mennä perjantaina klo 15 kuuntelemaan suurta Miina Sillanpää -keskustelua, jossa on mukana vaikkapa Tarja Halonen, vai kenties keskustelua median rooleista ennen ja nyt? Ja samaan aikaan jossain toisessa paikassa messuilla Pertti Jarla puhuu Fingerporista. Jne. En kestä, liikaa valintoja!

Kirjabloggaajilla on myös oma piste messuilla, Boknäsin osastolla 6t139. Se kuulostaa kivalta paikalta hengähtää ja tavata muita bloggareita - hauska nähdä eläviä ihmisiä nimien ja nimimerkkien takana. Olen tavannut vain muutaman samalta paikkakunnalta olevan kirjabloggarin, mutta muuten en ole livenä päässyt juttelemaan vielä muiden kanssa. Odotan siis innolla tätäkin. Sen verran olen nyt tuota messuohjelmaa selannut, että olen päättänyt olla päivystämässä bloggaripisteellä perjantaina 28.10. klo 16-17 sekä lauantaina 29.10. klo 12-13. Saa tulla moikkaamaan! En tiedä yhtään, mitä siinä pisteellä pitää tehdä, eli juttukaverit olisivat kovasti mieleen.

Kun sain bloggaripassin, minulle selvisi, että kirjabloggareille on järjestetty jonkin verran omaa ohjelmaa messuilla. Ilmoittauduin Atenan järjestämään aamupäivätapaamiseen lauantaina klo 11, eli ehkä sielläkin törmään joihinkin tuttuihin bloggareihin. Lisäksi olen oman lauantaipäiväni päätteeksi klo 16 menossa lukupiiriin, jossa käsitellään Tommi Kinnusen Lopottia. Lukupiireihin voi edelleen ilmoittautua Kirjamessujen sivulla tai sitten kysyä paikan päällä, onko niissä vielä tilaa.

Tämän verran olen siis onnistunut lyömään lukkoon, mutta messulehdestä on ympyröitynä sen sata kiinnostavaa juttua. Toisaalta pitää jäädä aikaa myös vain kierrellä rauhassa, eli ehkä hyväkin, jos ei liian tarkkaan aikatauluta. 

Olen koko syksyn hyvin pitkälti laiminlyönyt itseäni. Tuo lause näyttää kamalalta, kun sen kirjoittaa, mutta on valitettavan totta. Pidän työstäni hyvin paljon, mutta se kuormittaa ajoittain suuresti, kun työt pääsevät syystä tai toisesta kasautumaan ja korjattavia tekstejä on vino pino (nykyisin osin kyllä sähköinen pino, mutta yhtä todellinen suma joka tapauksessa). Lisäksi aloitin työn ohella erään opintokokonaisuuden, joka on sekin vienyt oman aikansa. Muitakin aikaa ja energiaa vieviä asioita on ollut. Odotan siis kirjamessuviikonlopulta ennen kaikkea hengähdystaukoa arjesta ja omaa aikaa - kaikki kiinnostava ohjelma ja uusien ihmisten tapaaminen on siihen äärimmäisen mukava lisä.

Yritän ehtiä päivittää blogia messujen aikana, eli fiiliksiä voi seurata myös täältä, mutta toivottavasti mahdollisimman monen kanssa nähdään messuhumussa!



tiistai 25. lokakuuta 2016

Annika Brusila: Kalliolla



Annika Brusila: Kalliolla 
Kustannus HD, 2016
230 s.
Arvostelukappale kirjailijalta


Viola on kasvanut kruununhakalaisessa hienostoperheessä, jossa ulospäin kulissit ovat kunnossa, mutta seinien sisällä vallitsee mitä sairain perhedynamiikka. Sekä äiti että isä - joita teoksen nykyhetkessä kutsutaan momoksi ja vaariksi - käyttävät liikaa alkoholia, ja perheessä on myös väkivaltaa. Mistään ei puhuta, ja Viola muisteleekin esimerkiksi kokemaansa pahoinpitelyä näin: Se oli Violan varhaisin muisto siitä, että hädän hetkellä kukaan perheessä ei asettunut kenenkään puolelle vaan näyteltiin normaalia vaikka pää oli hajota. Vielä aikuisenakaan Viola ei tiedä, onko myös hänen siskojaan, Ylvaa ja Lippeä, lyöty. Varsinkin Lippe on aikuisena eristäytynyt muusta perheestä, eivätkä Ylva ja Violakaan osaa seistä yhdessä vanhempiaan vastaan.

Aikuisiällä Viola kuvaa itseään miehelleen Kallelle näin: Mut on rakennettu niin, että sytytyslanka palaa koko ajan. Että vaikka pidättäisit hengitystäs, niin joku virhe siitäkin kohta paljastetaan.

Taustastaan huolimatta Viola haluaa oman lapsen, ja keskenmenojen jälkeen hän ja Kalle saavat kaksoset. Isovanhemmilta on turha odottaa apua tai tukea lastenhoitoon; päinvastoin he saattavat hälyttää Violan hoitamaan omia asioitaan vaikka keskellä yötä, jos on esimerkiksi siivottava perheriidan jäljet. Lisäksi Violaa rasittaa pomo, joka vaatii kohtuuttomia, ottaa toisten ansiot omikseen ja sysää omat virheensä muiden vioiksi. Työelämää on kuvattu kärkevästi, myös huumorin keinoin, mikä keventää kirjaa.

Lopulta Viola alkaa oppia sanomaan vastaan niin vanhemmilleen kuin pomolleenkin. Se on tietenkin jokseenkin hyödytöntä, koska nämä eivät pysty näkemään itsessään ja omassa toiminnassaan mitään vikaa. On vaikea päättää, pitääkö seurata vanhempien tuhoisaa suhdetta ja antaa sen myrkyttää omaakin elämää, vai voisiko välit katkaista kokonaan. Äitini tässä taas vaihteeksi uhkaa tappaa itsensä hiiohei kuka täällä puhuu ei tämä oikeasti tapahdu. Saako yksipuolisen yrittämisen lopettaa jossain vaiheessa, olla itselleen armollinen? Täytyykö töissä taipua kaikkeen, mennä vain virran mukana ja hyväksyä se, ettei voi muuttaa mitään?

Sain tämän kirjan siis arvostelukappaleena kirjailijalta. Epäröin ottaa sitä vastaan, mutta kävin lukemassa Kristan bloggauksen ja kirjailijan Facebook-sivulta Turun Sanomien arvostelun, ja kirja kuulosti teemoiltaan kiinnostavalta. Joka tapauksessa kirjan aloittamista hankaloitti se, että pelkäsin, etten pitäisi siitä ollenkaan. Tällöin olisin ehkä jättänyt kokonaan bloggaamatta kirjasta, tai luultavasti se olisi jäänyt kesken. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Jos nyt jostain asiasta haluaisi esikoiskirjailijalle kritiikkiä antaa, niin itse lukijana ajattelen, että minulle ei tarvitse selittää asioita puhki. Kun kuvataan vaikkapa Violan pomon kärjistetyn omahyväistä käytöstä ja Violan ajatuksia siitä, sama asia saatetaan esittää vielä dialogina, jossa Viola vuodattaa asiaa Kallelle. Violan tapa kuvata asioita on toki hauska ja kärkevä, mutta hiukan tiivistämistä olisin kaivannut joissakin kohdissa. Joka tapauksessa kirja oli raskaasta aihepiiristään huolimatta kiinnostava lukukokemus, ja varsinkin kirjan loppu imaisi mukaansa.
_____________________
Olen hiukan laiminlyönyt tätä blogiani työ- ja opiskelukiireiden vuoksi. En ole ehkä kirjoittanut vielä lainkaan siitä, että olen ensimmäistä kertaa menossa kirjamessuille tänä vuonna! Huomenna tai viimeistään torstaina on siis tulossa kirjamessuhehkutuspostaus.