maanantai 28. joulukuuta 2015

Minna Canth: Hanna



Minna Canth: Hanna (alkuteos 1886, tämä painos Gummerus, 2007)
192 s.

"Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. Taikka tiesivätkö ylipäätään maailmassa surua ja huolta olevankaan? 

Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja katsoi iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli, ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä." 

Itse olen käynyt kouluni yli sata vuotta Minna Canthin kirjan kaimaani myöhemmin, mutta hyvin samoin ajatuksin. Tämä lukuhaasteeni kohtaan "kirja, joka on yli sata vuotta vanha" sijoittuva teos tarjoaa siis tarttumapintaa edelleen. Jokin on sentään onneksi muuttunut - enää ei kai voisi sanoa tytöistä, että "eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä heille se oli tarpeetonta". 

Tämän viiden novellin/pienoisromaanin yhteispainoksen esipuheessa Kari Levola kertoo, että Canth itse painotti olosuhteiden yläpuolelle nousemista, niin kuin itse elämässään teki. Uskon itse samoin. Pitäisi lukea Canthin elämäkerta, minulla on se hyllyssä. 

Kirjan Hannan olosuhteet eivät ole hänelle suotuisat. Isä nauraa ajatukselle jatkaa koulunkäyntiä tyttökoulusta opettajaseminaariin. Hanna ei ymmärrä seuraelämää ja ajautuu siksi erilleen ihailijastaan Woldemarista. Hanna on oikeastaan lapsesta asti jollain tavoin yliherkkä kaikelle ja siksi yksinäinen.  

Canth kuvaa Hannaa uskottavasti ja aikaan sopivasti. Ylioppilas Salmela esittää kirjassa ajatuksia realismista ja sen vaikutuksista taiteeseen sekä uskonnon ja tieteen suhteesta. Kiinnostavaa, kuinka lyhyessä ajassa maailmankuvamme loppujen lopuksi onkaan avartunut. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti