keskiviikko 30. joulukuuta 2015

F. H. Burnett: Salainen puutarha


F. H. Burnett: Salainen puutarha 
Alkuteos Secret Garden, 1909 
Suom. Toini Swan
WSOY, 2000 (12. painos, ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestynyt 1920)
312 s. (sis. Kaisa Neimalan esipuheen)

Ah, opettavaiset kasvutarinat! Lapsuuden lukuinto ja eläytymiskyky! 

"Tällä hetkellä Mary koki neljännen ratkaisevan elämyksensä Misselthwaite Manorissa. Hän oli elänyt hetken, jolloin tunsi ymmärtävänsä punarintaa ja arveli punarinnan ymmärtävän häntä; hän oli juossut tuulessa, kunnes hänen verensä oli lämmennyt; hän oli tuntenut kunnon nälkää ensi kerran elämässään, ja hän oli kokenut, miltä tuntui sääliä jotakuta."

Mary on kiukutteva, pahantuulinen tyttö, joka ei pidä kenestäkään ja josta kenenkään on mahdoton pitää. Tähän asti hän on saanut olla lähinnä omissa oloissaan, ja intialaiset palvelijat ovat toteuttaneet hänen oikkujaan, vanhempien keskittyessä muihin asioihin. Mary jää kuitenkin yhdeksänvuotiaana orvoksi, ja hänet lähetetään Intiasta setänsä luo Englantiin, vanhaan kartanoon. Siellä hän kiinnostuu ensimmäistä kertaa elämässään jostain muusta kuin itsestään. Kartano ja sen puutarha ovat täynnä salaisuuksia. Mary löytää sen uumenista erään, jolla on vieläkin enemmän tekemistä siinä, että oppisi ilahtumaan asioista ja kiintymään ihmisiin. Pian heillä on yhteinen salaisuus. 

Olen lukenut tämän kirjan useaan kertaan alakouluikäisenä, jolloin löysin sen mummolan kirjahyllystä. Montakohan sanaa lienen tästäkin kirjasta oppinut? Ainakin gobeliini ja hysteria ovat varmaankin olleet vieraita. 

Tässä painoksessa on Kaisa Neimalan esipuhe, joka avaa kyllä ajankuvaa, mutta sopii paremmin luettavaksi jälkikäteen, kun tietää kirjan tapahtumat, joihin viitataan. Neimalakin on ihastellut kirjan lukujen kuvaavia otsikoita, esim.: "Ketään ei jäänyt", "Joku siellä huusi - huusi varmasti!", "Näin merkillistä taloa ei ole toista", "Meidän on toimittava pian" ja "Naurakoot vain". Näistä saisi otsikot yläkoulun tarinankirjoitukseen, jos sellaista enää harrastetaan.

Lukuhaasteessani tämä kirja on 48. kirja, "kirja, jota äitini rakastaa". Äitini on siis lapsena lukenut sitä samaista kirjaa, jonka minäkin nappasin mummolan hyllystä. Tämä kappale, jonka nyt luin, on puolestaan peräisin anopin hyllystä. Laajalti rakastettu kirja siis.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Minna Canth: Hanna



Minna Canth: Hanna (alkuteos 1886, tämä painos Gummerus, 2007)
192 s.

"Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. Taikka tiesivätkö ylipäätään maailmassa surua ja huolta olevankaan? 

Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja katsoi iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli, ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä." 

Itse olen käynyt kouluni yli sata vuotta Minna Canthin kirjan kaimaani myöhemmin, mutta hyvin samoin ajatuksin. Tämä lukuhaasteeni kohtaan "kirja, joka on yli sata vuotta vanha" sijoittuva teos tarjoaa siis tarttumapintaa edelleen. Jokin on sentään onneksi muuttunut - enää ei kai voisi sanoa tytöistä, että "eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä heille se oli tarpeetonta". 

Tämän viiden novellin/pienoisromaanin yhteispainoksen esipuheessa Kari Levola kertoo, että Canth itse painotti olosuhteiden yläpuolelle nousemista, niin kuin itse elämässään teki. Uskon itse samoin. Pitäisi lukea Canthin elämäkerta, minulla on se hyllyssä. 

Kirjan Hannan olosuhteet eivät ole hänelle suotuisat. Isä nauraa ajatukselle jatkaa koulunkäyntiä tyttökoulusta opettajaseminaariin. Hanna ei ymmärrä seuraelämää ja ajautuu siksi erilleen ihailijastaan Woldemarista. Hanna on oikeastaan lapsesta asti jollain tavoin yliherkkä kaikelle ja siksi yksinäinen.  

Canth kuvaa Hannaa uskottavasti ja aikaan sopivasti. Ylioppilas Salmela esittää kirjassa ajatuksia realismista ja sen vaikutuksista taiteeseen sekä uskonnon ja tieteen suhteesta. Kiinnostavaa, kuinka lyhyessä ajassa maailmankuvamme loppujen lopuksi onkaan avartunut. 

lauantai 26. joulukuuta 2015

Ville Ranta: Isi on vähän väsynyt


Ville Ranta: Isi on vähän väsynyt
Asema, 2005, uusittu laitos 2007
149 s.

Lukuhaasteeni kohtaan sarjakuvaromaani lukaisin Ville Rannan omaelämäkerrallisen teoksen Isi on vähän väsynyt. Kirjassa hän piirtää kohtauksia ja tilanteita elämästään. On hankalaa tehdä luovaa työtä ja olla samaan aikaan pienen lapsen isä, varsinkaan koti-isä. 

Vanhemmuus on usein epäkiitollista ja yksipuolista, ei suurta ja merkityksellistä. Ranta saa tuskasteluunsa neuvon: Kun etsii valoa, löytää valoa. Kun etsii pimeyttä, löytää pimeyttä. Mutta minusta tämä on hyvin sanottu: "Näiden asioiden  myöntäminen ei ole pimeyden etsimistä vaan sen tunnustamista." 

En hirveästi pidä Rannan piirrostyylistä, mutta kirjan sisältöä arvostan, samoin kuin Rannan muuta tuotantoa. Sarjakuviakin voisi lukea useammin.

 

perjantai 25. joulukuuta 2015

Heidi Köngäs: Hyväntekijä


Heidi Köngäs: Hyväntekijä
Otava, 2006 (pokkaripainos 2007)
221 s.

Alma on jättänyt yliopisto-opintonsa ja tekee kahta työtä selvitäkseen yksinhuoltajan arjesta ja asuntolainasta. Siinä sivussa hän on isänsä tukena sairastuneen äidin hoidossa niin paljon kuin pystyy.

Juhani on valinnut toisenlaisen tien. Hän toimii lääkärinä kriisialueilla, mutta omaa lastaan hän tapaa harvoin ja elämä on muutenkin lähestulkoon matkalaukuissa.

Kun näiden kahden polut risteävät, lukija saa pohdittavakseen, miten monella tavalla ihminen voi tehdä toiselle tai toisille hyvää, mutta myös samalla laiminlyödä jotain muuta. Ovatko Almaa ja Juhania eri suuntiin vievät velvollisuudet kuitenkin mahdottomia yhdistettäviksi? Onko toista reilua pitää odottamassa? 

"En saa ajatella häntä, mutta en voi tälle mitään. Luin lehdestä, oikein tiedesivulta, että ihmisen aivot eivät ymmärrä kieltolausetta."

Köngäs kuvaa hyvin myös Alman vanhempien suhdetta. Vaikka toinen on jo huonossa kunnossa, yhteiselämä ei seestykään. "Alitajuisesti olin toivonut, että vanhemmat edes vanhoina tuntisivat myötätuntoa toisiaan kohtaan. Mutta ei, eivät nämä kaksi. He jatkavat taisteluaan hamaan loppuun saakka. Seuraan vain äänettömänä yhtiömiehenä, että vaikka voimia ei ole enää rahtuakaan, riitaan sentään löytyy jokunen kipene."

Tämä parisataasivuinen pokkari on juuri sopivaa lukemista vapaapäiviksi. Pidin päähenkilön tyylistä pohtia asioita, ja lukemista harrastavat romaanihenkilöt ilahduttavat aina. On muuten hassua huomata ajan kuluminen. Keski-ikäiset saattoivat puhua videokaseteista ja puhelinpöydistä vielä kymmenen vuotta sitten, mutta enää eivät kyllä hekään. Sen sijaan häiritsevää oli, että päähenkilö puhuu vuoroin pyörätuolista, vuoroin rullatuolista. Jälkimmäinen on kai epäkorrektina pidetty ilmaus ainakin nykyään. 

Minulla odottaa hyllyssä toinenkin Köngäs, mutta sen vuoro tulee vasta lukuhaasteen päättymisen jälkeen. Hyväntekijä on lukuhaasteeni 45. kirja, ja se täyttää kohdan "kirja, jonka kirjoittajalla on samat nimikirjaimet kuin minulla" (joudun tässä kohtaa vähän huijaamaan ja palaamaan tyttönimeeni, koska nykyiset nimikirjaimet eivät tuottaneet tulosta). 

torstai 24. joulukuuta 2015

Hugh Howey: Kohtalo


Hugh Howey: Kohtalo
Alkuteos: Dust, 2013
Suom. Einari Aaltonen
Like, 2015
392 s. + Lukijalle, Kiitokset ja Kysymyksiä kirjapiirissä pohdittaviksi

"Harhakuvitelma siiloista, jotka hän oli auttanut rakentamaan - todellisuudessa mitään pelastettavaa ei ollut. Heidät olisi pitänyt jättää oman onnensa nojaan, sekä ihmiset että maapallo. Ihmiskunnalla oli oikeus kuolla sukupuuttoon. Niin elämälle kävi: se sammui. Se teki tilaa seuraaville yrittäjille."

Näin pohtii siilon numero yksi asukas Donald Siilo-trilogian päätösosassa. Synkimmillä hetkillään Donald ajattelee siis, että ihmiset eivät ansaitsisi selvitä siiloista takaisin maan pinnalle. Toisaalta Donaldia kiinnostaa, mitä maan päällä tällä hetkellä on: onko siellä muutakin kuin ylätason seinänäytöistä näkyvä karu maisema ja ruskea, myrkyllinen pölypilvi? Tätä selvittämään Donald on herättänyt kryounesta siskonsa Charlotten, joka on työskennellyt armeijassa ja osaa ohjata lennokkeja. He pyrkivät saamaan kameralla varustetun lennokin lentämään mahdollisimman kauas siilosta. Samaan aikaan Charlotte on pidettävä piilossa, koska tässä siilossa on työvuoroissa vain miehiä, ja naiset ovat olleet jo satoja vuosia syväjäädytettyinä. Pelkoa ja jännitystä aiheuttaa myös se, että Donald on viimeisimmästä herätyksestään lähtien esiintynyt väärällä henkilöllisyydellä. 

Tässä osassa siis tapahtuu alusta lähtien paljon enemmän kuin toisessa osassa (Siirros). Toinen juonenkulku keskittyy siiloon 18. Siellä Juliette ja Lukas, joihin ensimmäisessä osassa tutustuttiin, ovat nousseet johtaviin asemiin. He tietävät muista siiloista ja pyrkivät levittämään tietoa muille siilolaisille. Tässä kirjassa uskonto nousee enemmän esiin kuin aiemmin, ja varsinkin uskovien piirissä Juliettea ja hänen toimiaan pidetään vaarallisena. Juliette haluaa myös auttaa siiloa numero 17, jossa hän aiemmin vieraili, mutta hänen toimensa saattavat hänen oman siilonsa vaaraan. Lisäksi hänessä kytee vahva halu kostaa niille, jotka tämän kaiken ovat suunnitelleet ja saaneet aikaan. 

Kirjasarjan viimeinen osa on tapahtumantäyteinen, mutta sivujen huvetessa iskee pelko, ehditäänkö siiloista kuitenkaan ulos ollenkaan. Loppu ei ollut ehkä ihan sellainen kuin olisin toivonut. Jotkut asiat jäivät turhan avoimiksi, mutta toki lukija voi niitä itse täydentää mielessään. Lopussa on myös annettu kirjan lukijalle kiinnostavia kysymyksiä pohdittaviksi esimerkiksi henkilöiden tekemiin valintoihin ja moraaliin liittyen. Niistä voisi olla apua vaikkapa kirjasta esseetä kirjoittavalle tai lukupiirille, kuten ne on otsikoitu.

Kohtalo on luettu myös esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogissa ja Kirjakaapin kummitus -blogissa.

Minulla on enää viikko aikaa lukea vuoden 2015 lukuhaasteeni puuttuvat kirjat, joita on vielä 8:

  • kirja, jonka kirjoittajalla on samat nimikirjaimet kuin minulla
  • sarjakuvaromaani
  • kirja, jota äitini rakastaa
  • kirja, jonka aloitin mutten saanut luettua loppuun saakka
  • kirja, joka perustuu tv-sarjaan tai josta on tehty tv-sarja
  • yli sata vuotta vanha teos
  • klassinen rakkaustarina
  • kirja, joka olisi pitänyt lukea koulussa, mutta se jäi lukematta.
Näistä moneen kohtaan on ollut vaikea keksiä kirjoja, mutta nyt minulla on sopivat kirjat pinossa ja lomapäiviä edessä. Saapa nähdä, miten käy.

torstai 17. joulukuuta 2015

Pikkuinen pitsineuletakki ja sukat

Ostin loppukesästä Prisman alekorista Novitan Ipana-lankaa noin eurolla kerä. Tajusin vasta kotona, että se on kokonaan keinokuitua, kuten monet muutkin "vauvalangat". Eipä se paljon lämmitä, mutta pehmeäähän se toki on. Samoihin aikoihin, kun ostin langat, varmistui, että ystäväni odottaa tyttövauvaa, joten tästä hennon vaaleanpunaisesta langasta syntyi sitten neuletakki ja sukat. Vieläkin olisi lankaa, joten saatan tehdä vielä myssyn. Takki on tässä kuvattu n. 50-senttisen nuken päällä, eli kokoa sillä on varmasti ihan sopivasti, jottei se jää ihan heti pieneksi vauvalle.


Vauvan neuletakki ja sukat

Koko n. 70 cm 
Lanka: Novita Ipana (100 % nyppyyntymätön akryyli, 50 g =159 m)
Langanmenekki: n. 125 g
Puikot: 3 ja 3 1/2 
Ohje: Novitan kevään 2010 lehdestä (oli saatavilla myös Novitan sivulla, mutta linkkini ei enää toimi)


Neuletakille kaveriksi tein Lise-Loten sukat. Neuletakin pitsineule on muuten lähes samanlainen kuin sukissa, mutta yhden nurjan sijaan on kaksi nurjaa silmukkaa. Eli näin:

1. krs: neulo 2 nurin, 3 oikein, 2 nurin, toista tätä koko kerros.
2. krs: neulo samoin kuin ensimmäinen kerros (toki edestakaista kappaletta tehdessä oikeat neulotaan nurjalla puolella nurin ja nurjat oikein).
3. krs: 2 nurin, langankierto, nosta 1 silmukka neulomatta, neulo kaksi seuraavaa oikein yhteen, nosta neulomatta nostettu silmukka tämä yli, langankierto, 2 nurin. Toista koko kerros.
4. krs: samoin kuin 2. kerros.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille


Linda Olsson: Sonaatti Miriamille
Alkuteos Sonata for Miriam, 2008
Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2010

Olen tuskitellut paljon vuoden 2015 lukuhaasteen kohdan "lempikirjailijasi kirja, jota et ole vielä lukenut" kanssa. Minulla ei ole varsinaista lempikirjailijaa. Lukioaikoina olisin sanonut Stephen King, mutta hänen kirjojaan en ole lukenut varmaan kymmeneen vuoteen. On monia kirjailijoita, joiden uraa seuraan ja joiden kirjoja luen mahdollisuuksien mukaan, kuten Juha Itkonen, Riikka Pulkkinen, Anja Snellman ja Anna-Leena Härkönen. En kuitenkaan ole pitänyt läheskään kaikista heidän kirjoistaan (ja Snellmania en ole muuten pariin vuoteen edes lukenut, koska blogissani ei ole yhtään hänen kirjaansa käsiteltynä). Sitten on esimerkiksi Emmi Itäranta, joka on julkaissut vasta kaksi kirjaa - ei kai häntä vielä uskalla nimetä suosikiksi, varsinkaan kun genre ei ole ihan sellainen, minkä lukemisesta eniten nautin.

Eniten pidän kirjoista, joissa on
* uskottavia hahmoja, joiden elämänkohtaloihin voi jotenkin samaistua
* sujuvaa kieltä (ei kuluneita kielikuvia, ei hankalia virkerakenteita) 
* ajatuksia, jotka tekee mieli kirjoittaa muistiin
* aidosti mukaansa tempaavia tapahtumia, niin ettei pysty lopettamaan lukemista
* sanottavaa: omissakin ajatuksissa liikahtaa jotain, ei vain kirjaa vain laajemmin elämää ja ihmisyyttä koskevaa.

Aika harva kirja tällaisia kriteerejä täyttää. Linda Olsson saa nyt luvan kelvata lempikirjailijaksi, mutta pidätän oikeuden vaihtaa suosikkiani heti kun tämä haaste on päättynyt (tähän laittaisin hymiön, mutta olen päättänyt, etten niitä blogissani harrasta).

Sonaatti Miriamille on ollut työnimeltään "Hiljaisuuden seuraamukset". Se kertoo kirjasta ja sen pääajatuksesta paljon, mutta olisi nimeksi aika osoitteleva, ja nykyinen nimi on kyllä kauniimpi. 

Kirjassa kuusikymppinen Uudessa-Seelannissa asuva Adam alkaa rikkoa elämässään vallinnutta hiljaisuutta. Miksi hänen äitinsä aikanaan vei hänet pikkupoikana Puolasta Ruotsiin? Miksi hän itse vei oman pienen tyttärensä Ruotsista Uuteen-Seelantiin? Mitä taakse jäi ja miksi nämä asiat pitäisi purkaa auki?

"Osat on välttämätöntä tuntea, jotta pystyy luomaan kokonaisuuden. Se pätee mielestäni musiikkiin, kuvataiteeseen ja koko elämään. Kun kuuntelee valmista sävellystä tai elää elämäänsä, yksittäisistä osasista syntyy kokonaisuus, josta tulee kovin helposti itsestään selvä. Mutta ihmeen alkaa ymmärtää vasta siinä vaiheessa, kun alkaa erottaa osaset."

Sonaatti Miriamille on jollain tavalla kunnianhimoisempi kuin muut Olssonin kirjat, jotka olen lukenut. Ensinnäkin se ulottuu pitkälle aikajänteelle toisesta maailmansodasta lähelle nykyaikaa, ja kerronnan rakenne on varsin kerroksittainen, vuoroin muistoissa ja vuoroin nykyajassa. Toiseksi Adam on säveltäjä, ja musiikki on kirjassa keskeisessä osassa, mutta Olsson itse ei jälkisanojen mukaan ole mikään musiikin tuntija. 

Pidin tästäkin kirjasta, kuten muistakin Olssoneista. Toisen maailmansodan kuohuissa moni, erityisesti tietysti holokaustia paenneet juutalaiset, menetti yhteyden entiseen elämään ja sukulaisiin. Samanlaista tapahtuu edelleen, joskin nyt mahdollisuudet ottaa läheisten kohtaloista selvää ovat paremmat. Olssonin kirja nostaa hyvin esille sen, mitkä ovat hiljaisuuden seuraamukset. Voiko ihminen kokea itseään kokonaiseksi, jos hän ei tiedä riittävästi omasta taustastaan tai jos ylipäätään joistakin asioista on perheessä kiellettyä puhua?

lauantai 5. joulukuuta 2015

Miina Supinen: Mantelimaa





Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY, 2015
317 s.

"Jonne J. Halkio hieroi valkoista partaansa (hän oli vasta nelissäkymmenissä mutta valkaissut partansa ammatillisista syistä) ja mietti imperiuminsa asioita. Lahjapuotien myynti laahasi viime vuodesta. Valkeasta altaasta oli taas löytynyt ruumis. Anna-Maija Simola, allassiivooja. Lisäksi yksi hänen kirjanpitäjistään oli ruvennut vähän liian omatoimiseksi. Niitä tavallisia johtajan huolia."

Mantelimaa on ostoskeskus-sisähuvipuisto-kylpylä-yökerho-kompleksi, jossa vallitsee ikuinen joulu. Se törröttää eteläsuomalaisen Länsi-Kyykkään kylän laidalla "kuin surrealistinen painajainen". Jossain määrin surrealistinen ja absurdi tunnelma on myös Supisen koko kirjassa. Mantelimaassa kuolee silloin tällöin ihmisiä, ja kellareiden uumenissa huhutaan piileskelevän salaperäisen Nukentekijän, joka on näiden tekojen takana.

Entinen poptähti ja nykyinen lastenohjelmahahmo Molli Nieminen haluaisi pysyä kaukana Mantelimaasta, jonka omistajan Jonne J. Halkion hän on muinoin teini-ikäisenä tuntenut. Jonnella on ilmeinen pakkomielle saada Molli itselleen töihin, ja kun Mollin mies loukkaantuu vakavasti sähköiskussa ja joutuu sairaalaan, on Mollin saatava jostain lisätienestejä. Niinpä hän suostuu suunnittelemaan Mantelimaan kuuluisan talvipäivänseisauskulkueen tämänvuotisen version. Mantelimaa imaisee Mollin ja hänen lapsensa varsin syvälle uumeniinsa.

Mantelimaa kuvaa hyvin koko joulun olemusta. Jos ei usko juhlan uskonnolliseen sisältöön, mitä oikeastaan jää jäljelle? Joulun suorittamista: siivousta, ruoanlaittoa, glitterkoristeita ja lahjavuoria. Ehkäpä sen kaiken ylimääräisen voisi jättää Mantelimaan tapaisiin paikkoihin, kodin ulkopuolelle. Rauhan ja sen sellaisen voi varmaan saavuttaa muutenkin. Supinen ei kuitenkaan tyrkytä kirjassaan käsityksiään joulusta, vaan esittää asioita huumorin ja ironian varjolla.

"Älkää nyt viitsikö, ihminen ajattelee. Jotain armoa nyt hei tyypit. Olen imuroinut koko kämpän. Olen tehnyt porkkana-, peruna-, lanttu- ja jopa bataattilaatikon. Pitääkö minun etsiä sisältäni vielä rauha? Entä jos en ehdi?"

Vuoden 2015 lukuhaasteessani tämä on 42. kirja, "kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat jouluun". En ole lukenut Supisen kirjoja aiemmin, mutta tämän perusteella niitä voisi lukea lisääkin. Muistelen pyöritelleeni Orvokki Leukaluun urakirjaa kirjastossa äänikirjamuodossa, sitäkin voisi harkita.

Mantelimaa on luettu myös esimerkiksi Suomi lukee -blogissa ja Mari A:n kirjablogissa. Mahtavasti kirjaa on kuvannut Morren maailman Hanna Matilainen, kannattaa lukea hänen postauksensa.