maanantai 30. marraskuuta 2015

Hugh Howey: Siirros + marraskuun lukuhaasteen päätös



Hugh Howey: Siirros (alkuteos Shift, 2013) 
Suomentanut Einari Aaltonen
Like, 2015 (pokkaripainos, kovakantinen ilmestynyt jo 2014)
528 s.

Hugh Howeyn Siilon voisi periaatteessa lukea itsenäisenä teoksena. Silloin jäisi oman mielikuvituksen varaan, mikä tuho tarkalleen ottaen maata on kohdannut ja miten siihen on kuitenkin ehditty varautua rakentamalla jättimäiset siilot, joihin jäljellä oleva ihmiskunta on paennut. Lisäksi jäisi hämärän peittoon, miksi iso osa ihmisistä siiloissa pidetään täysin tietämättöminä lähes kaikesta, ennen kaikkea menneisyydestä. Voisi myös pohtia, säilyykö tilanne sellaisenaan vai muuttuuko jokin, kun eri ihmiset pääsevät valtaan. Itse päädyin siihen, että haluan lukea myös muut trilogian osat.

Siirros osin jatkaa, mutta pääosin taustoittaa ja täydentää Siilon tarinaa. Siinä kerrotaan ajasta ennen siiloja, niiden suunnittelusta ja niihin muuttamisen syistä. Kongressiedustaja Donald Keene saa tehtäväkseen suunnitella suuren rakennelman, ja hän luulee, että sen tehtävänä on toimia evakuointitilana ydinjätteen loppusijoituspaikalla. Oikeasti suunnitelmissa on kuitenkin jotakin muuta. Lyhyesti sanottuna ja kaikkea paljastamatta ihmiskunta on kehittänyt nanoteknologiaa eteenpäin, ja pelkona on, että tekniikan avulla hyökätään toisia ihmisiä vastaan, jolloin ilma olisi täynnä näkymätöntä uhkaa. Siksi elämä ei voi jatkua niin kuin ennen.

Trilogian avausosassa kuvattiin pääasiassa yhtä siiloa, numeroa 18, jossa ihmiset elivät säänneltyä elämää tietämättä edes toisista siiloista. Siirros keskittyy pääosin siiloon numero 1, jossa elämä on hyvin erilaista. Tässä siilossa työskentelee vain miehiä, jotka ovat olleet siellä siiloihin siirtymisestä saakka. Heistä vain pieni osa kerrallaan on työvuorossa ja loput ovat syväjäädytettyinä. Siilosta 1 valvotaan muita siiloja ja pyritään varmistamaan, että elämä jatkuu tarvittavan ajan, kunnes maan päälle voidaan palata. Näin ainakin sanotaan. Donald on tässä siilossa, ja hänelle alkaa hiljalleen valjeta, ettei hän edelleenkään tiedä kaikkea suunnitelmasta, johon on joutunut mukaan. Mikä oikeastaan on tulevaisuus, vai onko sitä? 

"Donald tajusi, kuinka omituista oli, että siilossa numero 1 oli seinänäyttö. Täällä ihmiset tiesivät, mitä maailmalle oli tehty. Miksi heidän piti katsoa raunioita, jotka he olivat jättäneet jälkeensä?
Ellei -
Ellei sen tarkoitus ollut sama kuin muissa siiloissa. Ellei sen tarkoitus ollut estää heitä lähtemästä ulos, ellei se ollut piinaava muistutus siitä, että planeetta ei ollut heille turvallinen. Mitä he oikeastaan tiesivät maailmasta siilojen lisäksi? Ja mistä oikein kumpusi tämä hinku mennä ulos ottamaan siitä selvää?"

Siirros tuntuu ajoittain B-luokan katastrofielokuvalta, joka on jostain syystä venytetty kolmituntiseksi, vaikka juonta ei ole nimeksikään. Odotan, että päätösosa Kohtalo on parempi kuin tämä. Siirros kuvaa tapahtumia noin kolmensadan vuoden ajalta, mutta edelleen jää aukkoja, joita päätösosassa varmasti paikataan. Lisäksi tietysti on saatava tietää, voivatko ihmiset enää palata maan pinnalle ja ovatko eri siilot esimerkiksi eriytyneet toisistaan niin, ettei yhteiselämä enää onnistukaan. Hyvin pitkälti samaa mieltä kirjasta näyttää olevan Kirjakaapin kummitus. Itseäni häiritsi muuten Notkopeikon tavoin se, että kirjan nimi on Siirros, koska ei siinä yhtään mikään siirry minnekään, paitsi ihmiset vuorollaan töihin. Jos Vuoro ei suomentajan tai kustantajan mielestä soinnu Siiloon, niin ehkä jonkin muun nimen olisi voinut keksiä.

Vuoden 2015 lukuhaasteessani tämä on vasta 41. kirja, eli kiirettä pitää, jos haluaisi ennen vuoden loppua saada 52 listaan sopivaa kirjaa täyteen. Sijoitan tämän toiseksi kirjaksi kohtaan trilogia. 

Otin osaa myös marraskuun lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena oli lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta päivässä. Se karahti kiville kuun puolivälissä, kun yhtenä lauantaina en saanut aikaiseksi lukea yhtään mitään muiden kiireiden vuoksi. Joka tapauksessa olen lukenut marraskuussa viisi kirjaa, joissa on yhteensä liki 2000 sivua. Olen varsin tyytyväinen tähän saldoon. Lukemisesta on tullut entistä enemmän päivittäinen rutiini. 

lauantai 28. marraskuuta 2015

Satunnaisia lastenkirjoja

Olen vähän laiminlyönyt tätä blogiani. Olen lukenut kirjoja opintoja varten ja suoltanut tieteellistä tekstiä. Silti luen jotakin muutakin joka päivä - vähintään lastenkirjoja, koska minulla on nelivuotias lapsi. En ole lastenkirjoista blogannut Tirlittania lukuun ottamatta, mutta koska lukuhaasteeni, jossa pitäisi lukea 52 kirjaa tänä vuonna, on edennyt sen verran hitaasti, ajattelin täyttää pari kohtaa siitä lastenkirjoilla.

Yksi omista suosikeistani lapsena oli Mauri Kunnas. Muistan kesän, kun olin varmaankin kuusivuotias, ja saatoin käydä pari kertaa päivässä läheisessä kirjastossa parhaan kaverini kanssa, joka oli minua kaksi vuotta vanhempi. Muistoissa kesä on loputtoman pitkä, aina on aurinkoinen sää ja luemme kirjoja takapihalla viltin päällä. 


Tästä kirjasta, Koiramäen lapset kaupungissa, on jostain syystä jäänyt elävästi mieleeni kuva hääkonvehdeista. 



Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1982, ja sijoitan sen lukuhaasteeni kohtaan "kirja, joka ilmestyi syntymävuonnasi". Nyt kun tätä lukee aikuisiällä, tajuaa, että tässä on aika vaikeaa sanastoa - "Varakonsulinna ihailee aikamiespoikansa ja tämän opiskelijatoverin duettoa" tai "Kinkeliinin kauppahuoneen puukhollari Aukusti Daalkreeni on aikamoinen keikari. Taas hän pokkuroi fröökynöille". Kirjassa on myös paljon tietoa entisajan elämästä, ja tietenkin kuvat ovat kunnasmaiseen tapaan täynnä yksityiskohtia, joissa riittää katselemista. Tämä ei ehkä vielä ole oman lapseni suosikki, mutta monet muut Kunnakset kyllä. Tästä kirjasta ehkä puuttuu kunnolla seurattava juoni, sillä lapset vain käyvät eri paikoissa kaupungissa ja hämmästelevät maalais- ja kaupunkielämän eroja. 



Samoin ajattelin, että kohtaan "kirja, jonka henkilöhahmot eivät ole ihmisiä" laitan jonkin lastenkirjan. Nelivuotias valikoi siihen Lars Rudebjerin kirjan Miira ja Sammakko (alkuteos Mirre och Grodan, 2013, suom. Raija Rintamäki 2014, Kustannus Mäkelä). Kirjassa isoisä kertoo Miiralle tarinan, jossa tämä seikkailee sammakon kanssa. Kirja on osa sarjaa, sillä googlaamalla löytyi myös Miira ja karhu. Samoin kuin Kunnaksen kirjoissa, myös tässä riittää katseltavaa useammalle lukukerralle. Joka kuvasta löytyy myös Miiran pikkuveli, vaikka häntä ei tarinassa mainita. 



Kirjassa Miira ja Sammakko kilpailevat Sammakon keksimissä lajeissa. Kumpikin käyttää kilpailussa vähän kyseenalaisia keinoja, ja lopulta Sammakko julistaa itsensä voittajaksi, syö jättipussillisen karkkia ja kärsii mahanpuruista. Jos siis haluaa, tässä on aineksia myös kasvattavaan keskusteluun.

torstai 19. marraskuuta 2015

Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle





Osmo Soininvaara: Jäähyväiset eduskunnalle
Teos, 2015
240 s.

Nykyistä hallitusta on kritisoitu jo vaikka mistä ja sille on irvailtu takinkäännöstä. Mutta muistatteko edellisen hallituksen, Kataisen sixpackin (joka kylläkin kutistui vaalikauden mittaan ja Kataisen tilallekin nousi Stubb)? Se ei tainnut saada valmiiksi yhtään isoa uudistusta: ei sotea, ei kuntauudistusta, ei toisen asteen koulutusuudistusta (suunnitelmissa oli esimerkiksi, että kaikkien kuntien olisi pitänyt hakea lukiokoulutuksen järjestämislupia uudelleen uusilla kriteereillä, joista yksi olisi ollut lukion oppilasmäärä).

Tästä vaalikaudesta Osmo Soininvaara kertoo kirjassaan. Hän oli jättänyt eduskunnan jo aiemmin, mutta palasi sinne uudelleen vuonna 2011. Vihreät meni hallitukseen kokoomuksen, SDP:n, Vasemmistoliiton, RKP:n ja kristillisten kanssa. Syntyi "hallitus, jota kukaan ei halunnut". "Hallitus ei sinänsä tehnyt mitään järin tyhmää. Sen huonoin puoli oli, ettei se tehnyt oikein mitään, vaikka maan tila huononi koko ajan." Hallituksen osapuolet eivät Soininvaaran mukaan pitäneet toisiaan liittolaisina vaan vastustajina, ja kaikki keskittyivät vahtimaan sitä, ettei mitään ikävää päätettäisi.

Soininvaara käy läpi kunta- ja sote-uudistusten kivisen taipaleen. Hän selittää asiat varsin kansantajuisesti, enkä ole koskaan esimerkiksi pohtinut näin monipuolisesti sitä, miksi kuntauudistus on tarpeen: mistä kaikesta itse asiassa tällä hetkellä kuntatasolla päätetään, mistä kuntien rahat tulevat - ja minne ne menevät. Karua on esimerkiksi tämä: "Sosiaalisesti vielä vastenmielisempää on pyrkimys välttää kalliiksi tulevia asukkaita. Oulussa tehdyn tutkimuksen mukaan 10 prosenttia Oulun asukkaista aiheuttaa 81 % sosiaali- ja terveydenhuollon menoista. Heikentämällä palvelujen saatavuutta, viivyttelemällä toimeentulohakemusten käsittelyssä, opastamalla asunnottomia kirjautumaan naapurikunnan asukkaiksi tai vaikeuttamalla mielenterveyskuntoutujien asunnonsaantia voidaan yrittää karkottaa tuota kymmentä prosenttia kunnan rajojen ulkopuolelle. Tältä osin taakka ei kuntien välillä jakaudu oikeudenmukaisesti."

Lisäksi Soininvaara avaa mielestäni hyvin talouskriisiä, sen syitä, vaikutuksia ja mahdollisia korjauskeinoja. Kovin pessimistisiltä näkymät joka tapauksessa tuntuvat, eikä asioita helpota se, että Suomessa päätöksenteko on Soininvaaran mukaan jähmeää ja esimerkiksi työmarkkinajärjestöt jarruttavat uudistuksia. Ne elävät hänen mukaansa menneessä. Hätkähdyttävä tilastotieto on esimerkiksi se, että Suomesta on  vuosina 1995-2008 kadonnut 300 000 keskipalkkaista työpaikkaa. Osin ne ovat korvautuneet korkeapalkkaisilla asiantuntijatehtävillä ja matalapalkkaisilla palvelualojen työpaikoilla. Tämä on vaikuttanut esimerkiksi SDP:n kannatuksen laskuun.

Olen miettinyt usein samaa kysymystä, jota Soininvaara pohtii kirjan loppupuolella: itsetarkoituksellista vastakkainasettelua politiikassa. Naiivi ihannekuva olisi, että hallituksessa ja eduskunnassa etsittäisiin parhaita tapoja pitää huolta Suomesta, sen kansalaisista ja työpaikoista. Sen sijaan tärkeintä tuntuu olevan, mitä mikäkin puolue milloinkin saavuttaa ja paljonko sen kannatusprosentti on muuttunut suuntaan tai toiseen. Politiikassa jokin pieni asia voi saada suhteettoman suuren painoarvon, koska kaikki julkisuus ja huomio kiinnittyy siihen. Näin kaikki ottavat kohusta irti sen minkä saavat. Metsästetään lyhyen aikavälin julkisuusvoittoja.

Soininvaara pohtii kirjan lopussa monenlaisia kasautuneita ongelmia: talousongelmat, nuorisotyöttömyys, koko Euroopan heikentynyt asema kansainvälisessä taloudessa, väistämättä edessä olevat menoleikkaukset. Hän jaksaa silti uskoa ihmisiin: "Kansa haluaa tietää tekojen perustelut ja hyväksyy ikävätkin ratkaisut, jos ne perustellaan uskottavasti."

Sijoitan tämän kirjan vuoden 2015 lukuhaasteessani kohtaan "muistelmateos", vaikka tämä nyt ei varsinaisesti sellainen olekaan (kirjastoluokka on kuitenkin 99.13 eli muistelmat ja elämäkerrat). Soininvaara analysoi laajasti poltiikan nykytilaa, ja tämä oli kiinnostava, joskin hiukan työläs lukukokemus. Se johtuu enimmäkseen itsestäni, sillä Soininvaara kyllä kirjoittaa asioista ilahduttavan konkreettisesti.

Marraskuun lukuhaasteena oli lukea 30 sivua päivässä. Se tyssäsi lauantaina, kun aamupäivä meni uutisia seuratessa ja illalla oli muita menoja. Ensi vuonna uudestaan! Joka tapauksessa jos katson koko vuotta, olen lukenut enemmän kuin pitkään aikaan, ja siitä olen iloinen. Vuoden 2015 lukuhaastettani jatkan seuraavaksi kohdasta trilogia: kirjapinossa odottavat Siilon jatko-osat.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Pikkusukkia

Tällaisena päivänä tuntuu tarpeelliselta paeta hetkeksi uutissivuilta ja kirjoittaa vauvoista ja villasukista.

Tuttavapiiriin on syntynyt viime aikoina useita vauvoja. Jostain syystä aina kun kuulen vauvauutisen, tekee mieli tarttua puikkoihin. Tässä kahdet tuotokset.


Ylipolvensukat vauvalle
Ohje: Elinan käsityöt -blogista
Lanka: Gjestal Maija 
Langanmenekki: n. 55 g eli reilu kerä
Puikot: 3 mm
Silmukoita: varressa 48, kaventuu nilkassa 44:ään
Koko: muutaman kuukauden ikäiselle (pohjan pituus n. 10,5 cm, jospa eivät heti jää pieneksi)

Tein nämä muuten ohjeen mukaan, mutta jätin joustimesta nauhakujan pois ja kärkikavennuksen tein sädekavennuksena, joten pohjasta tuli ehkä vähän pidempi kuin ohjeessa. Myöskään kerrattuja silmukoita en ymmärtänyt, joten tein käännöksissä lankalenkin Dropsin videon ohjeen mukaan. Lankalenkit neulotaan silmukoiden kanssa sitten yhteen, kun sileä neule jatkuu ainaoikean jälkeen.



Ryppyvarsisukat vauvalle

Lanka: Gjestal Maija
Langanmenekki: n. 40 g (vajaa kerä)
Puikot: 3
Silmukoita: 40
Koko: ohjeen mukaan 70-80-senttiselle vauvalle 

Langankulutus meni tosi tiukille, kerästä jäi reilu metri lankaa. Kerä ei siis ollut ihan täysi, koska siitä oli tehty aiemmin kätyrisukkiin laseja. 

Pitäisi tehdä tämän blogin ulkoasuun muutosta. Haluaisin kirja- ja käsityöpostaukset eri "välilehtiin", siis tuohon ylös sellaisen valikon. Onnistuukohan moinen ilman erikoisen hyviä tietoteknisiä taitoja? 

perjantai 13. marraskuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki


Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos, 2015
335 s.

Taivas on alkanut haalistua savun ja ruusujen väriseksi. Ensivalo takertuu jo kattoihin ja ikkunoihin, Lasilehdon kiiluun etäisyyden päässä. Tulvan nousu on lopultakin lakannut, ja alhaalla kaupungissa vesi lepää kaduilla ja aukioilla. Sen pinta on rikkumattoman tasainen tyynessä aamun läheisyydessä: outo peili, kuin tumma lasilevy, joka sulkee sisälleen kaupungin varjotoisinnon.

Eliana elää tulvien vaivaamalla saarella, jota hallitsee Neuvosto. Neuvosto ohjaa kansalaiset joka vuosi kuuntelemaan tarinaa, jonka mukaan se on kukistanut vallankumouksen ja puhdistanut saaren Unennäkijöistä. Saarella uneksiminen on kielletty, ja unia näkevät eristetään muista Tahrattujen Taloon. Suuri osa kansasta on lukutaidotonta, erityisesti naiset. Saarella eletään hyvin yksinkertaista elämää, jossa jokaisella on määrätty paikkansa yhteiskunnassa. Eliana on päässyt yhteen Taitojen Taloista, Seittien Taloon, jossa hän opettelee kutomista. 

Kaikki muuttuu, kun Eliana löytää loukkaantuneen tytön, Valerian, jonka kieli on leikattu irti. Elianalle ja hänen Sanojen Talossa elävälle veljelleen alkaa selvitä saareen ja sen asukkaiden hallitsemiseen liittyviä salaisuuksia. Lisäksi saaren asukkaita piinaa uusi sairaus, ja Neuvosto väittää sen liittyvän unien näkemiseen, joten sairastuneet on vangittava.

Kudottujen kujien kaupunkia voi lukea seikkailuna, juoneen keskittyen. Sitä voi myös lukea pysähtyen ja pohdiskellen. Kuten takakannessa sanotaan, kirja näyttää "maailman, joka on meillekin totta". Eristämme sellaisen, mitä pelkäämme. Kiellämme sellaisen, mitä emme ymmärrä. Samalla eristämme ja kiellämme osan itsestämme. Ja opimmeko aiemmista virheistä? Kirjan kaupungissa tehdään töitä, jotka ovat hyvin toisteisia: kudotaan ja puretaan kangasta, kopioidaan ja tuhotaan kirjoja. Jotenkin tuntuu, että se on kovin symbolista - teemme sitä, mitä ajattelemme, että täytyy tehdä, ja harvoin kyseenalaistamme ja kysymme, miksi.

Tällaiseen kirjaan sopii hyvin lukeminen pieninä annoksina (marraskuun lukuhaasteenahan on lukea vähintään 30 sivua päivässä). Teoksen maailma vaatii keskittymistä. On eri asia lukea vaikkapa kirjaa, joka sijoittuu etelätukholmalaiseen kerrostaloon: miljöön kuvaukset ja kadunnimet voi ohittaa silmäillen eikä välttämättä menetä paljonkaan (toki arkitodellisuuttakin voi kuvata nautittavan yksityiskohtaisesti, en sitä sano). Mutta varsinkin silloin, kun kirja sijoittuu maailmaan, joka jollain tavoin eroaa reaalitodellisuudestamme, voi jokaista yksityiskohtaa makustella ja luoda sen silmiensä eteen mielikuvituksessaan. Millainen onkaan Seittien Talo? Millaiselta Neuvoston torni näyttää, entäpä valaisuun käytetyt loistelasit, joiden sisällä on levää?

Pidin Teemestarin kirjasta ehkä enemmän kuin tästä, mutta hieno lukukokemus tämäkin. Mielenkiintoista on myös teoksen luokitteleminen: kirjastossa se on saanut asiasanoikseen fantasiakirjallisuus, tieteiskirjallisuus ja uuskumma. Eri lajien eroja esitellään esimerkiksi tässä HS:n tekstissä, mutta kuten kirjastoluokittelusta näkyy, monikaan teos ei antaudu lajimäärittelylle, eikä tarvitsekaan. Kuten Lumiomenan Katja tekstissään kirjoittaa, Itärannan maailma on kiehtova ja omanlaisensa, eikä se määrittelyjä kaipaa. Kirjasta ovat pitäneet myös Ullan luetut kirjat -blogin Ulla ja Kirsin kirjanurkan Kirsi.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa


Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa (I skymningen sjunger koltrasten, 2014)
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, Gummerus 2015
320 s.

Oton vaimo on kuollut liki 20 vuotta sitten, ja Otto on muuttanut yksin kerrostaloasuntoon. Se on hänen pitkäaikaisin kotinsa, vaikkei se kodilta tunnukaan. Otto on eläkkeellä oleva antikvariaatin omistaja, ja kirjallisuus onkin tässä kirjassa suuressa osassa. Hänen alakertaansa on muuttanut nuori Elias, ja heille on tullut tavaksi syödä silloin tällöin yhdessä.

Elias osaa kertoa tarinoita piirtämällä, ja hän on suosittu sarjakuvapiirtäjä, mutta tarvitsee jonkun muun kirjoittamaan tarinansa, vaikean lukihäiriönsä vuoksi. "Hänellä oli tarina, mutta hänellä ei ollut keinoja kertoa eikä kirjoittaa sitä. Aivan kuin olisi kuullut musiikkia päänsä sisällä kykenemättä laulamaan tai soittamaan sitä. Pään sisään vangittuna kertomus on arvoton. Sitä ei ollut olemassa kenellekään muulle kuin hänelle."

Eliasta alkaa kiehtoa nainen, joka on muuttanut taloon pari kuukautta sitten mutta pysyttelee vain omissa oloissaan, ei poistu asunnostaan lainkaan. Elias alkaa kertoa naisen tarinaa piirtämällä, vaikkei tiedä tästä mitään. Eräänä iltana Elias joutuu pahoinpidellyksi, ja hänen Mustarastaaksi kuvaamansa naisen on tultava auttamaan. Ja kun on pyrähtänyt pimeästä valoon, on vaikea palata takaisin. Nainen, nimeltään Elisabeth, hätkähtää nähdessään Eliaksen piirrokset, jotka niin todellisella tavalla kuvaavat hänen tilannettaan.

"Sitten hän antoi minulle toisen. Kokonaan toisenlaisen piirroksen. Linnun vasten valkoista taustaa, joka näyttää räntälumelta. Lintu oli niin elävä. Kyllä, elävästi piirretty. Itse asiassa se näytti puolikuolleelta. Luisevalta ja murtuneelta. Mutta kuten sanottua, piirros oli tehty niin taitavasti, että saatoin miltei kuvitella pienen rinnan kohoilevan, kun lintu haukkoi henkeään."


Tässä kirjassa parasta oli se, miten Olsson kuvaa Elisabethin tasapainoilua yksinäisyyden ja toisten seuraan hakeutumisen, luovuttamisen ja toivon välillä.  "Toivon edellytyksenä on, että pystyy kuvittelemaan seuraavan päivän. Minulle riittää tämä hetki."

Oikeastaan kaikki Olssonin kirjat, jotka olen lukenut, kertovat pohjimmiltaan samaa tarinaa: yksinäisiä, jostain syystä rikkinäisiä ja eristäytyneitä ihmisiä, jotka löytävät yhteyden toiseen ihmiseen ja sitä kautta myös itseensä. En missään nimessä tarkoita, että Olsson toistaisi itseään: jokainen kirja on silti omanlaisensa, jokaisella henkilöllä omat taustansa ja kipupisteensä. Olssonia lukiessaan tietää saavansa lukuelämyksen. Tämä kirja oli minusta moniulotteisempi kuin esikoinen Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, mutta suosikkini taitaa yhä olla Kaikki hyvä sinussa. Sonaatti Miriamille on vielä lukematta.

Luin tämän kirjan oikeastaan kahtena iltana, eli marraskuun lukuhaasteeesen kertyi paljon enemmän kuin 30 sivua päivässä. Seuraavaksi lähden matkalle Kudottujen kujien kaupunkiin eli tartun Emmi Itärannan uuteen kirjaan.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Joonas Konstig: Perkele



Miikka Kristian Liedes on yläasteikäisenä hintelä, hiljainen, koulukiusattu poika. Sitten hän hakkaa kiusaajansa teknisen työn tunnilla tehdyllä kynttilänjalalla, opettelee soittamaan kitaraa ja perustaa bändin. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän on Kris Liedes, suositun Total War -metalliyhtyeen keulahahmo, jonka elämään kuuluu kiertueita, yksityiskoneita, hotelleja, asunto Los Angelesissa ja joka paikkaan seuraava fanijoukko The Horde. Miikka/Mike/Kris (nimi riippuu siitä, kuka hänestä milloinkin puhuu) on kuitenkin omien sanojensa mukaan täynnä vihaa, ja jos viha loppuu, hänelle ei jää mitään ja hän tappaa itsensä. 

Reko Kortekangas puolestaan on yläasteella suosittu poika, joka pyytää Miikkaa vähän kuin säälistä koulun musikaaliin soittamaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän on Afganistanissa käydyn rauhanturvaajapestin jälkeen päätynyt asentamaan wlan-tukiasemia. Elämässä ei ole mitään, mikä estäisi häntä lähtemästä Miikan turvamieheksi (lähinnä turvaksi muusikolta itseltään), kun yhtyeen manageri sitä pyytää. 

Nämä ovat lähtöasetelmat Joonas Konstigin romaanille Perkele (Gummerus, 2015, 584 s.). Reko kiertää jonkin aikaa Miikan yhtyeen mukana, asuu Miikan luona Malibussa ja lähtee bändin mukaan myös levynteon ajaksi englantilaiseen kartanoon. Hän tutustuu Miikan vaimoon Annaan, käy tämän kanssa keskusteluja kaikesta maan ja taivaan välillä ja ihastuu tähän. Annan ja Miikan suhde ei ole kovin yksinkertainen, kun toinen on julkisuuden henkilö, jolla oma identiteetti on kovastikin hakusessa ja toisten ajatuksista riippuvainen. Hiukan epäselväksi jää, onko Annalla puolestaan paljon mitään muuta kuin Miikka. Reko kokee joka tapauksessa olevansa kuviossa liikaa ja lähtee takaisin Suomeen. Anna kuitenkin pysyy hänen mielessään jatkuvasti, eikä Annakaan ole unohtanut Rekoa.

"Rakkaus on sitä, että kaipaa toista enemmän kuin pitää hänestä. Yleensä rakkaan seurasta pitää, mutta ei aina, ja aina kaipaus on suurempi. Toista ajattelee kauniimmin kun hän on poissa; hänen kanssaan saattaa turhautua ja riidellä. Erossa rakastettua tulee ikävä, häntä muistelee, ja hänen kuvaansa kaunistelee. Rakkaus on kaipausta." 

"Perkele, v*ttuun nöyryys", Kris hokee haastatteluissa. Tapahtuu kuitenkin asioita, joiden edessä ihmisen olisi ehkä nöyrryttävä. Mutta pystyykö hän siihen? Lukija voi miettiä, onko hänen päätöksensä itsekäs vai epäitsekäs. 

Minä en ole kirjailija enkä kustannustoimittaja. Silti mietin, ihan tavallisena lukijana, miksi tässä kirjassa on lähes 600 sivua. Itse arvostan tiiviyttä ja harkittua kerrontaa, merkityksellisiä yksityiskohtia. Tämän kirjan kohdalla tuntuu, että tarinan ydin tulisi huomattavan paljon paremmin esiin, jos Konstig olisi malttanut karsia sitä, mistä on ollut ehkä mukava kirjoittaa, eli alkupuolen bändisekoiluja. Sellaiset on kuvattu tuhanteen kertaan, niin bändielämäkerroissa kuin vaikkapa Sami Lopakan mainiossa Marras-romaanissa. Tämän kirjan kiinnostavinta antia on ihan muu: ihmissuhteiden kuvaus, sellaiset teemat kuin vastuun kantaminen, vapaus, ylpeys, itsekkyys, nöyryys... 

Vuoden 2015 lukuhaasteenani on lukea 52 kirjaa, ja sijoitan tämän haasteen kohtaan "kirja, jossa on yli 500 sivua". (Siirrän Valtosen Finlandia-voittajakirjan siitä kohdasta tulevaisuuteen sijoittuvaksi ja tulevaisuuteen sijoittuvan Siilon puolestaan trilogia-kohtaan, sillä minulla on sen jatko-osat lainassa. Pitää laskeskella, kun jaksaa, montako haasteen kohtaa minulla on kasassa, mutta noin 40.)

Marraskuun lukuhaasteena puolestaan on lukea vähintään 30 sivua päivässä, ja olen nyt kuudessa päivässä lukenut 524 sivua, eli siitäkin olen pitänyt kiinni :)

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Marraskuun lukuhaaste

'

Marraskuun lukuhaasteena on lukea (vähintään) 30 sivua päivässä. Hoituu helposti, mutta pitää muistaa, että joka päivä on tosiaan luettava oma annoksensa, sivuja ei voi lukea etu- eikä jälkikäteen. Jos haluaisin kuitenkin selättää tämän lainapinoni marraskuun aikana, minun pitäisi lukea 92 sivua päivässä. Se voi olla vähän vaikeampaa mahduttaa aikatauluun, mutta yritän. Perkelettä aloitin eilen, uni tuli sivulla 62. Tänään pitäisi siis päästä sivulle 154.