sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (Tammi, 2015, 223 s.) on Raahessa asuvan kirjailijan viides romaani tällä nimellä. Lisäksi hän julkaisee chick litiä Veera Vaahtera -nimellä. Olen lukenut aiemmin, ennen blogiaikaani, Vanhatalon teokset Viittä vailla ja Gallup. Kumpikaan ei jäänyt erityisen vahvasti mieleen. Sittemmin olen ollut yhdessä Vanhatalon pitämässä koulutuksessa ja seurannut hänen kirjallista kaksoiselämäänsä Vanhatalona ja Vaahterana Facebookista. Ehkä näistä syistä odotin paljon, että saan käsiini tämän Vanhatalon uusimman kirjan.



"Aarni kaivoi repusta kameran. Kun hän nosti sen silmilleen, hän näki että oli ollut oikeassa. Silmille puu ei ehkä ollut paljon mitään, pelkkä aavistus, mutta etsimen läpi se oli täydellinen. Aarni otti kuvan, vain yhden, jotenkin hän tiesi että se riittäisi."

Tämä pieni hetki, tädin valokuvausliikkeestä lainatulla kameralla napattu otos, kääntää nuoren Aarni Koskiaavan elämän suunnan. Aarni on katkera, isänsä menettänyt nuorimies, joka ei tiedä, mitä haluaisi tehdä elämällään. Äiti on hankkinut hänelle työn apulaisena Aarnin tädin valokuvausliikkeessä, ja kuvaamisesta tulee Aarnin kohtalo. Helppoa se ei ole: Aarni jättää liikkeen ja yrittää tavoitella valokuvaajan uraa Helsingissä, mutta kohtaa monia pettymyksiä ja tekee satamatöitä. Samaan aikaan hänen ystävänsä Teuvo pääsee urallaan eteenpäin, ja toisella tuntuu olevan kaikki se, mitä Aarnilta puuttuu: rahaa, tyttöjä ja rohkeutta.

Aarni kuitenkin tutustuu Helsingissä Ilseen. Hänen on vaikea ymmärtää, miksi rikkaan perheen yliopistossa opiskeleva tyttö on hänestä kiinnostunut.
" - Mää käyn satamassa töissä, en päässy lehtiin enkä kuvvaamoihin. En mää ymmärrä, miksi nää haluaisit olla mun kanssa.
Jos Aarni olisi löytänyt sanat, hän olisi kertonut myös ratkaisevista hetkistä ja siitä, miten hän ei osannut tarttua niihin, oli myöhässä tai liian hätäinen, harvoin parhaimmillaan silloin kuin olisi pitänyt."

Kirjassa seurataan Aarnin elämää 1960-luvulta nykyhetkeen. Aarnin ja Ilsen suhde nousee kirjan loppupuolella keskeiseksi. Pitkään yhdessä olleen pariskunnan vuorovaikutusta kuvaa kauniisti seuraava lainaus: "[Ilse] hipaisi Aarnin kättä, Aarni tarttui siihen hetkeksi, ja Ilsen katse pysähtyi hänen kasvoilleen kuin olisi nähnyt jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja tahtonut varmistaa, että heillä oli maailmasta yhtäläiset tiedot."

Aarni puhuu kirjan läpi vahvaa Oulun murretta. Muiden henkilöiden kieli vaihtelee tilanteen mukaan, ja kirjan henkilöt kiinnittävät siihen myös huomiota. "Aarni mietti, mikä Teuvon puheessa kuulosti niin kummalliselta, kunnes hän tajusi: Oulun murre oli hävinnyt." Minulle kieli tuntuu kotoisalta ja on miellyttävää, että kirjailija on kielen vaihteluista tietoinen. Vanhatalo on tehnyt muutenkin kirjaan taustatyötä, perehtynyt vaikkapa 1960-luvun Ouluun ja 1970-luvun Helsinkiin.

Kirjassa käsitellään monia isoja asioita: oman intohimon löytämistä, itseensä uskomista, parisuhdetta ja siinä toiseen tukeutumista, vanhemmuutta ja vanhempien vaikutusta lapsiin, kateutta... Monessa kohdassa piti pysähtyä, lukea jokin ajatus uudelleen ja pohtia sitä. Esimerkiksi tämä: "Asiat ratkaisi vuosissa vallitseva valo, se joka heijastui aikuisista lapsiin, kun nämä vielä etsivät hahmoaan." Valosymboliikka kulkee kirjassa muutenkin paljon mukana, nimeä myöten.

Pidin tästä kirjasta paljon ja olen iloinen, että se on saanut varsin hyvän vastaanoton. Helsingin Sanomissa Anni Valtonen kiittelee kirjan ihmiskuvausta. Seuraamissani blogeissa kirjasta ovat nauttineet ainakin Reader, why did I Marry him -blogin Omppu, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ja Hemulin kirjahyllyn Henna.

4 kommenttia:

  1. Tämä oli ensimmäinen Vanhatalo, jonka olen lukenut. Kirjailijaan oli kiva tutustua, vaikka itse kirja jäi oudoksi. Se ei missään mielessä ollut huono, mutta jotenkin siitä jäi puolivillainen olo.

    VastaaPoista
  2. Kiitos vierailusta! Minulla on ehkä aiemmista Vanhataloista jäänyt kuvaamasi kaltainen olo, vähän sellainen "entä sitten?" Tästä kirjasta löysin kuitenkin eri tasoja ja kuljin mielelläni Aarnin matkassa, synkissäkin tunnelmissa.

    VastaaPoista
  3. Pidin tästä kirjasta tosi paljon. Olen asunut Oulussa 88-95. Joten miljöö kiinnosti. Luin keväällä uusimman Vaahteran ja se ei kolahtanut minuun yhtään. Siis pseudonyymi. Sen sijaan Vanhatalon vakavampi teksti maistui minulle.

    VastaaPoista
  4. Minäkin pidin miljöön kuvauksesta. Oulu on minullekin tuttu kaupunki. Lisäksi oli hauska, kun Aarnin ollessa Helsingissä minulle selvisi, mistä tulee nimitys Huutokonttori. Olen jäänyt sen nimisellä ratikkapysäkillä useasti pois, kun olen käynyt siskoni luona Jätkäsaaressa.

    VastaaPoista