lauantai 31. lokakuuta 2015

John Williams: Stoner


John Williamsin Stoner (suom. Ilkka Rekiaro, Bazar, 2015, 306 s.) on edellisen lukemani kirjan, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, tapaan ajankohtainen vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeen. Alkuteos on ilmestynyt jo 1965, mutta toisin kuin Kuin surmaisi satakielen, Stoner on saanut laajempaa huomiota vasta 2000-luvulla. Nyt  sitä hehkutetaan kirjan liepeessä New York Timesin sanoin "täydelliseksi romaaniksi". Tällaisia lukijalle luotuja ennakko-odotuksia on jokseenkin mahdoton täyttää. Siksi moneen kertaan kirjan alkupuolella mietin, miksi ihmeessä tätä on niin hehkutettu.

Kirjassa seurataan William Stonerin elämää kronologisesti. Hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan ei kerrota paljon, vaan elämä alkaa oikeastaan siitä, kun hän  päätyy  opiskelemaan yliopistossa aivan muuta kuin maataloustiedettä, jonka vuoksi köyhät maanviljelijävanhemmat ovat hänet sinne lähettäneet. Stonerille nimittäin avautuu aivan uusi maailma kirjallisuuden johdantokurssilla, ja kirjallisuudesta ja sen opettamisesta tulee hänen elämänuransa.

Ehkä se, mikä minua ensin kirjasta vieraannutti, oli kuvaustapa. Stoner tekee ison päätöksen esimerkiksi hylätessään entisen elämänsä ja vanhempiensa polun jatkamisen, mutta sitä ei juuri pysähdytä pohtimaan. Toinen iso asia on päätös olla lähtemättä mukaan ensimmäiseen maailmansotaan Eurooppaan, josta Stoner pohtii näin: Hän ei ollut koskaan ottanut tavaksi tuijottaa omaan napaansa ja totesi vaikuttimiensa luotaamisen vaikeaksi, hieman vastenmieliseksi tehtäväksi; hänestä tuntui, että hänellä oli hyvin vähän tarjottavaa itselleen ja ettei hänen sisimmässään ollut juuri mitään löydettävää.

Samoin Stonerin häitä kuvataan kuin ne tapahtuisivat jollekin muulle:
William kuuli vastailevansa, kun tuli hiljaisia hetkiä. -- Hän tunsi, miten hänen kättään puristettiin; häntä läimäytettiin hyväntuulisesti nauraen selkään; väki liikehti olohuoneessa. -- Joku vei Williamin ja Edithin kädet yhteen.

Rakkaus kirjallisuuteen ja hiljalleen syttyvä into myös opettamiseen kantavat Stoneria silloinkin, kun avioliitossa on vaikeaa. Edith osoittautuu käytökseltään varsin arvaamattomaksi ja manipuloi myös Stonerin suhdetta heidän lapseensa Graceen. Ihmissuhteissa myös laitoksella on ongelmia ja väärinkäsityksiä. Stoner ei suostu mielistelemään muita, vaan pitää omista periaatteistaan kiinni. Hän ei ole huolissaan omasta urastaan ja maineestaan.

Stoner oli nyt elämäntilanteessa, jossa hänen mieleensä nousi yhä useammin niin kauhistuttavan yksinkertainen kysymys ettei hänellä ollut edellytyksiä kohdata sitä. Hän mietti, oliko hänen elämänsä elämisen arvoista, oliko se milloinkaan ollut. -- Kaikki, jopa se sivistys jonka ansiosta hän tiedosti tämän seikan, oli turhaa ja lopulta sisällyksetöntä ja lopulta surkastui ja hävisi tyhjyyteen, jota mikään ei pystynyt muuttamaan.

Näin synkkä koko kirja ei toki ole. Stoner kohtaa monia vastoinkäymisiä, mutta saa myös elämältä paljon. Jokaisen on varmasti pysähdyttävä pohtimaan aika ajoin, mihin elämänsä kannattaa käyttää ja millä on lopulta väliä. 

Tästä kirjasta on ihan valtavasti blogimerkintöjä, enkä edes yritä luetella niitä kaikkia. Hienosti kirjaa ovat pohtineet esimerkiksi Maria Sinisen linnan kirjastossa, Omppu Reader, why did I marry him? -blogissaan ja Lumiomenan Katja.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Ensimmäinen tunnustus ja haaste

Blogimaailman verkostuneisuus on asia, jonka laajuuden ja syvyyden olen alkanut ymmärtää vasta viime aikoina. Olen pitänyt blogia kohta kaksi vuotta, mutta se on saanut olla nettimaailman syvyyksissä suhteellisen rauhassa, eikä kommentteja tai seuraajia ole juuri ilmaantunut. Siksi olen hämmästynyt ja ilahtunut, että sain Hemulin kirjahyllyn Hennalta tällaisen Liebster Award -tunnustuksen, johon liittyy myös haaste. Kiitos, Henna!



Tunnustushaasteen säännöt ovat: 
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi. 
2. Laita palkinto esille blogiisi. 
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat tunnustuksen ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille tunnustuksesta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Henna antoi pohdittavaksi seuraavat 11 kysymystä, alla vastaukseni:

1. Jätätkö koskaan kirjaa kesken?

Kyllä, mutta aika harvoin. Syynä on yleensä se, että on pakko lukea jotain töihin liittyvää, jolloin on jätettävä vapaa-ajan lukemiset syrjään. Kun kirja on ollut riittävän kauan syrjässä, sitä ei huvita enää jatkaa.

2. Milloin viimeksi kävit kirjastossa ja mitä lainasit?

Kaksi viikkoa sitten. Lainasin lapseni kanssa 5-6 lastenkirjaa ja hain itselleni saapuneet varaukset (Emmi Itärannan ja Alexandra Salmelan uudet kirjat).

3. Kuunteletko äänikirjoja?

En ole aikoihin kuunnellut. Kun muutama vuosi sitten kuljin viikot töissä toisella paikkakunnalla, kuuntelin automatkalla esimerkiksi Eppu Nuotion Pii Marin -dekkareita. Olen kyllä usein pohtinut äänikirjoja ratkaisuna siihen, että voisin sekä "lukea" että neuloa samaan aikaan. Pitääkin kokeilla.

4. Mitä kirjaa et koskaan anna/myy pois?

Hankala kysymys. On vaikea nimetä yksittäistä kirjaa. Ehkä voisin nimetä L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjat, jotka ostin yhtenä niteenä noin kymmenen vuotta sitten.  

5. Luetko kirjan siksi, että sen kirjoittaja on julkkis?

En usko, että olen koskaan lukenut yhtään kirjaa tästä syystä. Ennemminkin kavahdan, jos minusta vaikuttaa siltä, että kirjoittajan julkisuusarvo on suurempi syy kirjan julkaisemiseen kuin minkäänlainen sisällöllinen arvo, oli kyse sitten kauno- tai tietokirjallisuudesta. 

6. Luetko tietokirjoja?
Luen omaan alaani liittyvää tietokirjallisuutta paraikaa, kun täydennän yliopisto-opintojani. Niistä kirjoista en näe järkeväksi kirjoittaa blogiini. Lisäksi luen jonkin verran elämäkertoja, ja haluaisin lukea kyllä muutakin tietokirjallisuutta esimerkiksi erilaisista yhteiskunnallisista aiheista. Minulla on lainassa Osmo Soininvaaran Jäähyväiset eduskunnalle, mutta saapa nähdä, ehdinkö lukea sitä.

7. Mikä on ollut omituisin tapahtumapaikka lukemissasi kirjoissa?

Tuli mieleen Leena Krohnin teos Unelmakuolema. Olen lukenut sen ennen blogiaikaani, mutta kirja sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiset hakevat yhä äärimmäisempiä kokemuksia. Toiset haluavat päättää, miten kuolevat, ja sitä varten on Unelmakuolema-niminen laitos, jonne voi kuka tahansa tervekin ihminen kävellä ja saada toivomansa kuoleman. Toiset taas haluaisivat ikuisen elämän, joten he valitsevat Pakastamon siinä uskossa, että kun heidät sulatetaan, esimerkiksi heidän sairauksiinsa olisi keksitty parannuskeino.Toinen omituinen on Mikko Rimmisen Pölkky, joka muistaakseni enimmäkseen sijoittuu urheilukentän laidalla olevaan varastoon. 

8. Oletko lukenut yhtään Kalle Päätalon kirjoittamaa kirjaa?

Yritin lukea Ihmisiä telineillä -romaania viitisen vuotta sitten. Ei siinä mitään vikaa ollut, ei se ollut edes ihan niin hidastempoinen kuin olin pelännyt, mutta kesken se jäi, varmaan töiden takia sekin.

9. Mistä kirjasta tehdyn näytelmän haluaisit nähdä?

Taivaslaulun dramatisoinnin aion ehdottomasti nähdä.

10. Luetko kun matkustat julkisilla kulkuneuvoille? Jos et käytä julkisia, luetko kun istut autossa repsikan paikalla?

Luen bussissa ja junassa lähes aina kun niissä matkustan. Myös autossa luen pitkillä matkoilla sekä lapselle että itsekseni, jos siihen on mahdollisuus. (Hauska sana tuo repsikka! Itselleni tutumpi ilmaus olisi vaikkapa istua vänkärin paikalla.)

11. Kuka kirjailija haluaisit olla ja miksi?
Olisi kiinnostavaa olla joku suomalaiskirjailija, joka saa kansainvälistä huomiota. Olisi mukava kuulla, millaisena suomalaiset kirjat nähdään ulkomailla. Sofi Oksanen en haluaisi silti olla, hän on liian tunnettu, mutta vaikkapa Kati Hiekkapelto tai Tommi Kinnunen. Kinnunen on myös äidinkielenopettaja, joten hänen saappaissaan olisi kiva astella ja kokeilla opetustyön ja kirjoittamisen yhdistämistä.

Haastan mukaan kaksi blogia, joihin olen vastikään tutustunut: Mustemaailmani ja Sivu sivulta

Heille haluaisin esittää seuraavat kysymykset:
  1. Kuka on innostanut sinut lukemisharrastuksen pariin?
  2. Onko sinulla aina oltava jokin kirja kesken, vai onko vaiheita, jolloin et ehdi lukea?
  3. Mitä muuta harrastat kuin lukemista?
  4. Luetko vieraskielisiä kirjoja?
  5. Keneen lastenkirjailijaan haluaisit kaikkien suomalaislasten tutustuvan?
  6. Mikä kirja oli sinulle tärkeä teini-ikäisenä?
  7. Millainen kirjanmerkki sinulla on käytössä juuri nyt jonkin kirjan välissä?
  8. Mikä kirja on ollut myönteisellä tavalla yllättävä?
  9. Jos saisit tavata suosikkikirjailijasi, mitä kysyisit häneltä?
  10. Luetko kirjoja sillä perusteella, että ne ovat saaneet jonkin palkinnon?
  11. Veikkauksesi tämän vuoden Finlandia-voittajaksi?
Toivottavasti teitä ei ollut vielä haastettu!

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Selviytyjäpöllöjä


Törmäsin Kalajokilaakso-lehden juttuun ylivieskalaisesta Reetasta, joka on taistellut jo vuosia leukemiaa vastaan. Reetan koulun vanhempainyhdistys on aloittanut keräyksen perheen hyväksi, sillä voi olla, että Reetta pääsee uudenlaiseen hoitoon Saksaan. Keräykseen liittyy myös pöllökampanja: Reetta ja hänen äitinsä ovat itse virkanneet pöllöjä, joita selviytyjäpöllöiksi kutsutaan. Niitä on tarkoitus myydä hyväntekeväisyystapahtumissa, ja nyt pöllöjä on alettu tehdä myös talkoilla heidän hyväkseen. Facebookissa on asiaa varten Reetan pöllöt -niminen ryhmä, josta löytyy tiedot, minne pöllöjä voi lähettää ja missä niitä myydään. Ryhmä on julkinen, eli pitäisi löytyä haulla, kun Facebookiin kirjautuu.

Lyhyesti sanottuna: luin jutun, (pyyhin kyyneleet), tartuin koukkuun ja rupesin virkkaamaan. Minulla oli 6-7 kerää Isoveli-lankaa valmiina laatikossa ja lisäksi vielä hypistelymuhveista jääneitä keränloppuja, joten päätin käyttää ainakin ne. Virkkasin kiinteillä silmukoilla pussimaisia kappaleita. Korvien kohdalla tein muutaman kerroksen pylväitä. Silmät virkkasin erikseen ja jätin aina niin pitkän langanlopun, että sillä sai silmän kiinnitettyä.



Neniä varten ostin Fimo-askartelumassaa (maksoi Prismassa 2,50 e/pkt) ja pienen sydänmuotin. Massaa muokataan muovailuvahan tapaan ja paistetaan uunissa 110-130 asteessa n. 15 min. Silmien keskelle ompelin napit, joita löysin omista ja kavereiden laatikoista. Aika kivoja näistä tuli - toivottavasti menevät kaupaksi, tarkoitus on hyvä.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Ensimmäinen Murakamini





Haruki Murakamin Norwegian Wood (1987, englanninkielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff, 2012, Tammi, 426 s.) on jokseenkin hidastempoinen, mutta kiehtova kuvaus nuoresta japanilaismiehestä. Kirjan alussa Toru Watanabe on 37-vuotias, mutta lentokoneessa kuuluva kappale, Beatlesin Norwegian Wood, vie hänet muistoissa aikaan, jolloin hän oli parikymppinen. Hän muistelee suhdettaan Naoko-nimiseen tyttöön, jonka lempikappale Norwegian Wood oli. 

Toru opiskelee yliopistossa Tokiossa. Ilmeisesti 60-luvun loppu on Japanissa ollut melko samanlaista aikaa kuin länsimaissakin: (melko maltillisesti) kapinoivaa nuorisoa ja uusia vapauksia. Toru törmää junassa Naokoon, jonka kanssa on aiemmin viettänyt aikaa, kun tyttö oli hänen ystävänsä tyttöystävä. Naoko on nyt yksin, ja heille tulee tavaksi viettää sunnuntait yhdessä. Naokon syntymäpäivänä he päätyvät sänkyyn. Tämän jälkeen Toru ei kuule tytöstä pitkään aikaan, kunnes saa kirjeen, jossa Naoko kertoo olevansa jonkinlaisessa parantolassa. Toru tutustuu myös toiseen tyttöön, Midoriin, joka puolestaan on varattu. 

Kirjassa on paljon surullisia ja synkkiä asioita, esimerkiksi useat itsemurhat, joista mainitaan. Japanissa kai oikeastikin on korkeat itsemurhaluvut. Epäjapanilaiselta sen sijaan tuntuu ihmisten suorapuheisuus - Toru juttelee niin Midorin kuin vaikkapa Naokon potilastoveri Reikon kanssa hyvin suorasukaisesti seksistä, pornosta ja itsetyydytyksestä. Ehkä se on ajankuvaa, en tiedä. Sievistelemättömyys viehätti itseäni. 

Murakamin kirjassa on paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen, mikä onkin luontevaa, sillä Toru opiskelee kirjallisuutta ja teatteritiedettä. Esimerkiksi kun Toru matkustaa Naokon luo parantolaan, tuntuu merkitykselliseltä, että hänellä on mukanaan Thomas Mannin Taikavuori. Useassa kohdassa viitataan myös esimerkiksi F. Scott Fitzgeraldin Kultahattuun. Kumpaakaan en ole lukenut, mutta kiinnostus heräsi. Kultahattu onkin ollut lukulistallani jo pitkään - ostin sen varmaan yli kymmenen vuotta sitten kirpputorilta.

Japani on kiinnostanut minua kauan, ja sijoitankin tämän kirjan lukuhaasteessani kohtaan "kirja, joka sijoittuu jonnekin, missä olen aina halunnut käydä". Ehkä viimeistään eläkkeellä se on mahdollista.

Kirsin tavoin tämä oli siis minulle ensikosketus Murakamiin, mutta tuskin viimeinen. Kiinnostaisi lukea ainakin osin Suomeen sijoittuva Värittömän miehen vaellusvuodet.

Luin tämän kirjan joskus syyskuussa, mutta kun lisäsin tähän kirjoitukseen yhden tunnisteen, tämä pomppasi vahingossa ensimmäiseksi blogissa enkä saa sitä enää kumottua.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen


Harper Leen teos Kuin surmaisi satakielen ilmestyi 1960 ja voitti Pulitzer-palkinnon 1961. Se on eittämättä yhdysvaltalaisen kirjallisuuden klassikko. Kirjan on suomentanut Maija Westerlund, ja suomennoksesta on otettu tänä vuonna uusi painos (Gummerus), koska Lee on tällä hetkellä ajankohtainen toisen kirjansa Kaikki taivaan linnut vuoksi. Lee kuulostaa erikoiselta persoonalta: hän ei ole antanut haastatteluja eikä tosiaan julkaissut 55 vuoteen mitään, kunnes hänen arkistoistaan viime vuonna löytyi tuo julkaisematon teos. Senkin aion lukea, mutta ensin tartuin tähän kirjaan. 

Kirjan päähenkilö ja kertoja on Jean Louise Finch, jota Scoutiksi kutsutaan. Kirjassa kuvataan Scoutin ja hänen veljensä Jemin lapsuutta alabamalaisessa pikkukaupungissa 1930-luvulla parin vuoden ajan. Kirjan tapahtuma-aikana rotusyrjintä oli Yhdysvalloissa voimissaan, ja sikäli se on silmiä avaava ajankuva. Lisäksi Scout on valloittava hahmo ja hänen isänsä, asianajaja Atticus Finch, on kelpo esikuva kenelle vain. Atticus kasvattaa lapsiaan viisaasti, antaa näille sopivasti vapauksia ja rajoja ja opettaa pohtimaan asioita.

Atticus sanoi Jemille eräänä päivänä:
- Minä haluaisin mieluummin, että sinä tähtäisit peltipurkkeihin, mutta minä tiedän, että sinä haluat ampua lintuja. Ammu kaikki sininärhit mitä haluat, jos löydät niitä, mutta muista että on synti apua matkijalintua.
Ensimmäisen kerran kuulin Atticuksen sanovan, että oli synti tehdä jotakin, ja minä kysyin Maudie-neidiltä asiaa.
- Isäsi on oikeassa, hän sanoi. - Matkijalintu on satakieli, joka ei tee muuta kuin laulaa meidän iloksemme. -- Sen vuoksi on synti tappaa satakieltä.

Satakielen surmaaminen nousee kirjassa symboliksi viattomien surmaamiselle. Atticus saa tehtäväkseen puolustaa tummaihoista Tom Robinsonia, jota syytetään valkoihoisen tytön raiskauksesta. Tomia uhkaa kuolemantuomio. Oikeudenkäynti on pikkukaupungissa merkkitapaus, eivätkä kaikki pidä siitä, että Atticus todella aikoo puolustaa Tomia, ei pelkästään tehdä sitä mitä on pakko. Atticus uskoo, että muutos on alussa ja yhä useampi voisi alkaa nähdä, että kaikki ansaitsevat samanlaisen oikeudenkäynnin ihonväristä riippumatta. Kaupunkilaisten enemmistö ja valamiehistö eivät ehkä ole muutokseen valmiita, mutta Atticuksen lapset ovat toista maata. Kun joukko miehiä aikoo hyökätä Atticuksen kimppuun, jotta pääsisi käsiksi Tom Robinsoniin, Scout ja Jem asettuvat isänsä suojaksi.

Kiihtynyt kansanjoukko koostuu aina ihmisistä, oli miten oli. Herra Cunningham kuului kiihtyneisiin eilen illalla, mutta hän oli yhä ihminen. -- Villiintynyt joukko voidaan pysäyttää, koska se on yhä inhimillinen. Te lapset saitte Walter Cunninghamin asettumaan minun sijaani hetkiseksi eilen. Se riitti.

On kiinnostavaa ajatella, että tällaisesta ajasta ei lopulta ole kulunut kuin ihmisikä. Vuonna 1926 syntynyt Lee on itse elänyt kirjan kuvaamana aikana lapsuuttaan, ja kirjan juoni perustuu löyhästi tapaukseen, joka sattui hänen kotikaupunkinsa lähistöllä vuonna 1936 (Lähde: Wikipedia). Kirjan sanoma on toki ajankohtainen yhä edelleen: ei vastakkainasettelujen ja kiihtyneiden ihmisjoukkojen aika suinkaan ole ohi. Siksi kirjalla on annettavaa myös suomalaiselle lukijalle ja ennen kaikkea ehkä jokaiselle vanhemmalle - millaisena esikuvana haluaa lapsilleen olla ja millaisia arvoja välittää heille?

perjantai 16. lokakuuta 2015

Sukkia Asunnottomien yöhön


Lauantaina 17.10. on Asunnottomien yö -tapahtuma. Ainakin Oulussa sinne voi viedä villasukkia ja lapasia lahjoitettavaksi asunnottomille, ja jos sukat eivät siellä tee kauppaansa, ne lahjoitetaan Kumppanuuskeskuksen Sonja-neuvonnan asiakkaille. Tein kahdet sukat tähän tarkoitukseen. Ajattelin, että perussukka, jossa on joustinta teräosan päällä, voisi olla joustava useammankokoiseen jalkaan.

Miesten sukat

Ohje: Sotilaskotisukat Novitan sivulla
Koko: n. 42 - 43
Lanka: Novitan 7 veljestä ja Gjestal Janne, sekalaisesti molempia
Langanmenekki: n. 125 g/sukat
Puikot: 3,5

Alempiin sukkiin suunnittelin raidat tällaisen raitageneraattorin avulla. Sinne voi syöttää, paljonko suhteessa on minkäkin väristä lankaa, ja generaattori luo niistä raitaehdotuksen. Ihan hauska kokeiluhan tuo oli, mutta enimmillään neljän langan kuljettaminen mukana tuntui hankalalta. Toisia sukkia tein vuorotellen ja aina kahdella langalla kerrallaan raidoittaen. Jämälankoja tuli taas käytettyä kohtuullisen tehokkaasti.

torstai 15. lokakuuta 2015

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha


En tiedä, miksi minulla on ollut (ilmeisesti) jokseenkin väärä mielikuva Riikka Ala-Harjasta kirjailijana. Onneksi tulin tarttuneeksi tähän Ala-Harjan uusimpaan kirjaan, Kevyt liha (Like, 2015, 216 s.). 

Kevyt liha asettaa lukijalle monia kiinnostavia kysymyksiä naiseudesta. Missä määrin sukupuoli edelleen määrittää tekemisiämme ja muiden asenteita meihin? 

"En saa selvää onko ääni miehen vai naisen. 
Mitä minä sillä tiedolla teen?
Muodostan ihmisestä käsityksen. 
Osaan hahmottaa tyypin, kun tiedän onko se mies vai nainen. Teen sitä koko ajan, joka päivä.
Vaikka vihaan sitä.
Vaikka vihaan karsinointia miesten ominaisuuksista ja naisten ominaisuuksista. 
Vihaan sitä naisen karsinaa, johon minut aina tungetaan,
Minä en mahdu siihen.
Se on liian ahdas.
Ei siihen mahdu kukaan muukaan."

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on teatterin valosuunnittelija Saara, joka käy salilla, runkkaa ja paskantaa (näitä sananvalintoja Ala-Harja käyttää). Saara tapaa Jarnon, jonka kanssa hänellä on ollut kevyt (?) suhde aikoinaan. Nyt asiat ovat paljon monimutkaisempia, kun molemmilla on takanaan entinen liitto ja siitä syntynyt lapsi. Saara haluaisi silti vain tapailla Jarnoa, ei muuttaa yhteen. Jarno puolestaan haluaa ensin enemmän, mutta ei sitten osaakaan päättää, mitä haluaa. 

Kirjan ajan kulkee mukana teatterilla valmisteilla oleva näytelmä Jumalan rakastaja, jossa päähenkilö yrittää tehdä itsestään täydellistä ihmistä, ihanteenaan Michelangelon Daavid-patsas. Saara suhtautuu ensin näytelmän valaisuun vastahakoisesti, ei saa siitä otetta, ei ymmärrä päähenkilön ahdistusta. Hän kuitenkin kiinnostuu veistoksen tarinasta, joka tuntuu symboloivan kirjassa joiltakin osin Saaraa itseään sekä hänen ja Jarnon parisuhdetta. 

Niin, siitä väärästä mielikuvasta. Jostain syystä luulin, että Ala-Harja kirjoittaa jotenkin vaikeita kirjoja. Tämä kirja taas oli nopealukuinen ja antoi silti pohdittavaa. Symboliikkaa voi jäädä pohtimaan, jos haluaa, tai sitten voi keskittyä juonen tasoon ja siihen, miten Saaralle ja Jarnolle käy.

Muissa blogeissa tämän ovat lukeneet ainakin Mari A, jonka kirja jätti hieman kylmäksi, ja Suomi lukee -sivuston Krista, joka piti Ala-Harjan kielestä ja tyylistä.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (Tammi, 2015, 223 s.) on Raahessa asuvan kirjailijan viides romaani tällä nimellä. Lisäksi hän julkaisee chick litiä Veera Vaahtera -nimellä. Olen lukenut aiemmin, ennen blogiaikaani, Vanhatalon teokset Viittä vailla ja Gallup. Kumpikaan ei jäänyt erityisen vahvasti mieleen. Sittemmin olen ollut yhdessä Vanhatalon pitämässä koulutuksessa ja seurannut hänen kirjallista kaksoiselämäänsä Vanhatalona ja Vaahterana Facebookista. Ehkä näistä syistä odotin paljon, että saan käsiini tämän Vanhatalon uusimman kirjan.



"Aarni kaivoi repusta kameran. Kun hän nosti sen silmilleen, hän näki että oli ollut oikeassa. Silmille puu ei ehkä ollut paljon mitään, pelkkä aavistus, mutta etsimen läpi se oli täydellinen. Aarni otti kuvan, vain yhden, jotenkin hän tiesi että se riittäisi."

Tämä pieni hetki, tädin valokuvausliikkeestä lainatulla kameralla napattu otos, kääntää nuoren Aarni Koskiaavan elämän suunnan. Aarni on katkera, isänsä menettänyt nuorimies, joka ei tiedä, mitä haluaisi tehdä elämällään. Äiti on hankkinut hänelle työn apulaisena Aarnin tädin valokuvausliikkeessä, ja kuvaamisesta tulee Aarnin kohtalo. Helppoa se ei ole: Aarni jättää liikkeen ja yrittää tavoitella valokuvaajan uraa Helsingissä, mutta kohtaa monia pettymyksiä ja tekee satamatöitä. Samaan aikaan hänen ystävänsä Teuvo pääsee urallaan eteenpäin, ja toisella tuntuu olevan kaikki se, mitä Aarnilta puuttuu: rahaa, tyttöjä ja rohkeutta.

Aarni kuitenkin tutustuu Helsingissä Ilseen. Hänen on vaikea ymmärtää, miksi rikkaan perheen yliopistossa opiskeleva tyttö on hänestä kiinnostunut.
" - Mää käyn satamassa töissä, en päässy lehtiin enkä kuvvaamoihin. En mää ymmärrä, miksi nää haluaisit olla mun kanssa.
Jos Aarni olisi löytänyt sanat, hän olisi kertonut myös ratkaisevista hetkistä ja siitä, miten hän ei osannut tarttua niihin, oli myöhässä tai liian hätäinen, harvoin parhaimmillaan silloin kuin olisi pitänyt."

Kirjassa seurataan Aarnin elämää 1960-luvulta nykyhetkeen. Aarnin ja Ilsen suhde nousee kirjan loppupuolella keskeiseksi. Pitkään yhdessä olleen pariskunnan vuorovaikutusta kuvaa kauniisti seuraava lainaus: "[Ilse] hipaisi Aarnin kättä, Aarni tarttui siihen hetkeksi, ja Ilsen katse pysähtyi hänen kasvoilleen kuin olisi nähnyt jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja tahtonut varmistaa, että heillä oli maailmasta yhtäläiset tiedot."

Aarni puhuu kirjan läpi vahvaa Oulun murretta. Muiden henkilöiden kieli vaihtelee tilanteen mukaan, ja kirjan henkilöt kiinnittävät siihen myös huomiota. "Aarni mietti, mikä Teuvon puheessa kuulosti niin kummalliselta, kunnes hän tajusi: Oulun murre oli hävinnyt." Minulle kieli tuntuu kotoisalta ja on miellyttävää, että kirjailija on kielen vaihteluista tietoinen. Vanhatalo on tehnyt muutenkin kirjaan taustatyötä, perehtynyt vaikkapa 1960-luvun Ouluun ja 1970-luvun Helsinkiin.

Kirjassa käsitellään monia isoja asioita: oman intohimon löytämistä, itseensä uskomista, parisuhdetta ja siinä toiseen tukeutumista, vanhemmuutta ja vanhempien vaikutusta lapsiin, kateutta... Monessa kohdassa piti pysähtyä, lukea jokin ajatus uudelleen ja pohtia sitä. Esimerkiksi tämä: "Asiat ratkaisi vuosissa vallitseva valo, se joka heijastui aikuisista lapsiin, kun nämä vielä etsivät hahmoaan." Valosymboliikka kulkee kirjassa muutenkin paljon mukana, nimeä myöten.

Pidin tästä kirjasta paljon ja olen iloinen, että se on saanut varsin hyvän vastaanoton. Helsingin Sanomissa Anni Valtonen kiittelee kirjan ihmiskuvausta. Seuraamissani blogeissa kirjasta ovat nauttineet ainakin Reader, why did I Marry him -blogin Omppu, Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ja Hemulin kirjahyllyn Henna.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Kantoliinasukat

Lanka: Gjestal Maija (Novitan Nallen vahvuista, 50 g = 130 m)
Langanmenekki: n. 75 g
Puikot: 3
Koko: n. 1-vuotiaalle, terän pituus n. 13,5 cm
Ohje sovellettu Kaksin kaunihimpi -blogista


Ajatukseni oli soveltaa tuota ohjetta ja tehdä vähän isompi sukka. Ohje oli polven kohdalta yllättävän vaikea, eikä sukista tullut siistejä eikä identtisiä, mutta eivätköhän ne tehtävänsä täytä. Polvessa on lyhennettyjä kerroksia, jotka on kyllä selitetty tuolla blogissakin, mutta en silti ymmärrä, miten niiden jälkeen saa jatkettua siististi. Tästä videosta oli vähän apua, mutta asiaa ei auta se, että a) olen vasenkätinen ja b) tässä sukkaohjeessa lyhennettyjen kerrosten jälkeen jatketaan ainaoikeaa edestakaista neuletta, ei sileää.

Kirjoittelen ohjeeseen tekemistäni muutoksista tarkemmin, jos saan Kaksin kaunihimpi -blogin pitäjältä luvan julkaista oman versioni ohjeesta täällä.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme



"Veljeni ja sisareni ovat eläneet poikkeuksellista elämää, mutta minä en ole ollut heidän kanssaan enkä pysty kertomaan tarinan sitä osaa. Olen pitäytynyt siinä osassa, jonka pystyn kertomaan - siinä osassa, joka on minun - mutta silti kaikki kertomani liittyy heihin, ympäröi liidulla piirrettynä viivana tyhjää tilaa, jossa heidän olisi pitänyt olla. Kolme lasta, yksi tarina."

Karen Joy Fowlerin teoksessa Olimme ihan suunniltamme (Tammi, 2015, 364 s., suomentanut Sari Karhulahti, alkuteos We Are All  Completely Beside Ourselves, 2013) on mielenkiinnon herättävä kansi. Siinä on lainaus viime vuoden Finlandia-voittaja Jussi Valtoselta, joka kehuu, että teoksessa on "melkoinen juoniyllätys" ja suuria kysymyksiä tieteen etiikasta ja lasten kasvattamisesta - aika samoja teemoja siis kuin Valtosen omassa He eivät tiedä mitä tekevät -romaanissa.

En kuitenkaan bongannut kirjaa luettavaksi kannen perusteella, vaan kiinnostuin siitä Lumiomenan blogin kautta. Karen Joy Fowlerin nimi ei sanonut minulle mitään, vaikka häneltä on suomennettu kaksi aiempaakin romaania. 

Olimme ihan suunniltamme alkaa tarinan keskeltä, vuodesta 1996. Kertoja Rosemary on tällöin 22-vuotias. Hän ei ole nähnyt sisartaan 17 vuoteen eikä veljeään kymmeneen vuoteen. Rosemary opiskelee yliopistossa, mutta ei tiedä, mikä hänestä tulee tai mikä olisi edes hänen pääaineensa. Rosemaryn on selvitettävä, mitä hänen siskolleen tapahtui, ennen kuin hän voi päästä elämässään eteenpäin. Ylipäätään hänen on myönnettävä, että hänellä on sisko - vaikka hän ajattelee siskoaan, hän ei puhu tästä vanhempiensa kanssa eikä kerro tästä opiskelukavereilleen-, ja tietyllä tavalla hyväksyttävä samankaltaisuutensa siskonsa kanssa. 

Perheen tarinaa kääritään auki vähä vähältä, ja teksti kulkee vaivattomasti limittäin eri aikatasoissa. Lopussa päästään myös lähelle nykyaikaa. Ja kyllä, niitä Valtosen mainitsemia teemoja - tieteen etiikkaa ja lasten kasvattamista - voi teoksen pohjalta todellakin pysähtyä pohtimaan. Ihan kevyttä iltalukemista tämä ei siis ole, mutta kiinnostava kirja. Juonesta en halua kertoa liikaa, jotten pilaa sitä kannessakin mainittua yllätystä.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Pikkuruinen pipo


Pikkuruinen pipo

Lanka: Madame tricote Golden (94 % akryylia ja 6 % metallinhohtoista polyesteria)
Puikot: 3
Langanmenekki: n. 27 g (jos keittiövaakaani on luottaminen)
Koko: päänympärys n. 40 cm

Pipo on tästä langasta tehtynä tarkoitettu lähinnä söpöstelytarkoitukseen, sillä akryyli ei juuri lämmitä. Ohje on mukailtu Novitan Muksu extra -lehdestä vuodelta 2008. Ohje oli alun perin Novitan Tennessee-langalle, ja tämä lanka on ohuempaa (100 g = 370 m). Siksi piposta tuli paljon pienempi kuin ohjeen mukaan olisi pitänyt tulla.

Ohje:
Luo 104 s pyöröpuikolle tai sukkapuikoille. Neulo suljettuna neuleena joustinta 1 o, 1 n kunnes kappaleen korkeus on n. 3 cm. Vaihda sileään neuleeseen ja lisää tasavälein 6 s (työssä nyt 110 s). Neulo sileää neuletta, kunnes kappaleen korkeus on 9 cm. Kavenna tasavälein 2 s (työssä nyt 108 s).

Aloita sitten kavennukset. Jos olet tähän asti neulonut pyöröpuikoilla, vaihda sukkapuikoille, koska kavennusten paikka on silloin helpompi hahmottaa. Neulo jokaisen puikon alussa ja keskellä 2 s oikein yhteen (kerroksella kaventuu 8 s). Tee tällaiset kavennukset joka 3. kerros yhteensä 5 kertaa ja sitten joka 2. kerros kunnes työssä on jäljellä 28 s. Jatka kavennuksia joka kerroksella, kunnes työssä on jäljellä 12 s. Katkaise lanka, pujota neulalla silmukoiden läpi ja päätä hyvin. 



Pipoon lisätty rusetti

Rusetin olen tehnyt tämän videon ohjeella. Luo 11 s. Jätä pitkä langanpää alkuun.  Neulo helmineuletta n. 16 cm korkea kappale. Päätä silmukat ja jätä taas pitkä langanpää. Ompele kappaleen päät yhteen. Kierrä langanpäitä kappaleen ympäri keskikohdasta. Solmi langanpäät yhteen. Ompele rusetti kiinni pipoon.