keskiviikko 26. elokuuta 2015

Erik Axl Sund: Lasiruumiit

Kuten olen joskus aiemminkin maininnut blogissani, luen nykyisin varsin vähän dekkareita. Ns. kauhukirjallisuutta en lue lainkaan. Siksi yksi lukuhaasteen kohdista sai minut jälleen haastamaan itseni: minkä valitsisin kirjaksi, joka pelottaa minua? Ehdokas tähän kohtaan tuli vastaan kirjastossa. Olkoon tämä nyt sitten kirja 33/52.



Erik Axl Sund -taiteilijanimen taakse kätkeytyvä kirjailijakaksikko on ollut nyt jonkin aikaa pinnalla. Heidän Varistyttö-trilogiastaan on puhuttu paljon. Sitä en usko pystyväni lukemaan, koska siinä käsitellään lasten hyväksikäyttöä. Aihe tuntuu liian raa'alta nyt kun olen itse äiti.

Lasiruumiissa (Otava, 2015, suom. Kari Koski, ruotsinkielinen alkuteos 2014) aiheet eivät ole juuri sen kevyempiä: nuorten itsemurhat ja viiltely. Poliisikomisario Jens Hurtig saa selvitettäväkseen joukon nuorten itsemurhia, joihin kaikkiin liittyy se, että nuoret ovat kuunnelleet saman tekijän laatimia kasetteja ennen kuolemaansa. Tutkiessaan tapausten taustoja hän päätyy esimerkiksi black metal -keikalle, jossa sekä esiintyjät että yleisö viiltelevät itseään. 

En tiedä, onko kirja suorastaan tai varsinaisesti pelottava, mutta surullinen se on. Tekee pahaa lukea.

"Tytön itku on hiljaista surua, ja hän toimii miltei kirurgisen päättäväisesti. Hän pitelee partaterää peukalon ja etusormen välissä. Viillot laihan, kalpean rinnan poikki ovat syviä, ja Hurtig epäröi, pitäisikö hänen mennä pysäyttämään tyttö. -- Hän näkee arjen täydellisessä pimeydessä. Päivän ilman toivoa. Arjen, jossa kipu on ainoa kiintopiste nykyhetken kokemisessa ja jossa kipu synnyttää elämisen illuusion. Hän ei kykene riistämään sitä."

Jokin tässä kirjassa vain jätti kylmäksi, ja sen takia en jotenkin pelännyt henkilöiden puolesta tai edes jännittänyt, miten heille käy. Laitan tämän kohtaan "kirja, joka pelottaa sinua" nyt sitten enemmänkin siksi, koska onhan se tavallaan pelottavaa, että niin monella nuorella ihmisellä on oikeastikin näin paha olla. 

Sivuraiteella menevää pohdintaa: itselläni aikanaan synkkä musiikki auttoi purkamaan pahaa oloa - ainakin ajattelen niin, ettei se sitä missään nimessä vahvistanut. Tässä kirjassa sen sijaan nuoret hakevat musiikista voimaa satuttaa itseään, ja se tuntuu inhottavalta ajatukselta. 
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti