tiistai 16. kesäkuuta 2015

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret



Pekingissä syntynyt, Kiinassa vuosia toimittajana työskennellyt Xinran muutti vuonna 1997 Lontooseen ja on julkaissut useita kirjoja. Kiinan kadotetut tyttäret (Atena, 2014, 304 s.) ei ole mitään kevyttä kesälukemista. Alkuteos on julkaistu 2010, ja pääasiassa siinä käsitellään 1980-1990-luvun vaihteen Kiinaa. Xinran osoittaa kirjansa Kiinasta adoptoiduille tytöille. Hän haluaa kertoa, miksi Kiinassa on niin paljon äitejä, jotka ovat joutuneet luopumaan tyttölapsistaan. Syynä ei ole vain paljon puhuttu yhden lapsen politiikka.

Kiinan yhden lapsen politiikka alkoi varsinaisesti vasta 1979. Tyttölapsia on kuitenkin hylätty ja surmattu paljon ennen sitäkin. Tämä johtuu ensinnäkin uskomuksesta, että perheen esikoisen on oltava poika, joka sitten "polttaa suitsuketta esi-isien haudalla". (Ilmaus tarkoittaa ilmeisesti ihan konkreettisesti sitä, että on muistoalttari, jossa poltetaan tulta, ja vain esikoispoika voi siitä huolehtia?) Lisäksi tyttölasten väheksymiseen johtaa yli tuhat vuotta vanha maanjakopolitiikka, jonka mukaan perhe saa lisää maata, kun poikalapsi syntyy, mutta tytöistä ei mitään. Poikalapset ovat siis vaurauden tae, ja he jatkavat sukua. Näin ollen tyttölapsia hukutettiin, tukehdutettiin tai jopa heitettiin likaämpäriin. Tämä tapa selvisi Xinranille itselleenkin vasta kun hän toimittajan työssään kierteli maaseudulla.

Yhden lapsen politiikka puolestaan koskee erityisesti kaupunkilaisia. Jos perheeseen syntyy toinen lapsi, vanhemmat saattavat menettää työnsä, työhön sidoksissa olevan asunnon ja lasten oikeuden koulutukseen. Perhesuunnittelupolitiikan noudattaminen on siis jokseenkin pakollista, jottei jää yhteiskunnassa tyhjän päälle. Kuitenkaan kaikille koulutetuille ihmisille ainoan lapsen sukupuoli ei enää ole niin tärkeä, vaan tyttöjä saatetaan arvostaa samoin kuin poikiakin. Tiettyjen ehtojen täyttyessä myös toisen lapsen hankkiminen voi olla mahdollista.

Xinranin kirja koostuu useiden hänen tapaamiensa naisten tarinoista. Siinä kerrotaan esimerkiksi Kumeista, joka synnyttää maaseudulla kaksi tyttöä ja joutuu surmaamaan nämä. Hänen miehensä jättää hänet, ja hän saa lopulta töitä kaupungista. Ravintolassa töissä ollessaan hän ihmettelee: "Näinkö kaupunkilaiset todella suhtautuivat tyttölapsiinsa? Syntymäpäiväsankari oli kuin satukirjan sivulta karannut keijukainen. Ensimmäistä kertaa Kumei ymmärsi, millaista pienen tytön äitinä oleminen olisi voinut olla." (S. 122) Kumei yrittää tämän jälkeen itsemurhaa. Xinran kertoo, että vuonna 2002 tehdyn tilaston mukaan naiset tekivät eniten itsemurhia juuri Kiinassa, ja se on yksi harvoista maista, joissa naiset tekevät enemmän itsemurhia kuin miehet. 

Kirjan alkupuolella on erityisen surullisia tarinoita. Lukijana koin lohduttomuutta ja avuttomuutta. Tärkein ja aiheellisin kysymys lienee sivulla 146: "Miten on mahdollista, että ihmisvanhemmat luopuvat omistaan? [lapsistaan] Eikä vain yhtä kertaa vaan kerran toisensa perään. En voi enkä halua uskoa, että ikivanhat tavat yhdistyneinä valtion politiikkaan voisivat oikeasti saada ihmiset luopumaan inhimillisistä tunteista kauneimmista ja syvimmistä: äidin- ja isänvaistosta. Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta se on."  

Loppua kohti kerrotaan enemmän äitien kokemasta tuskasta, nimenomaan kun he ovat joutuneet hylkäämään lapsensa syystä tai toisesta. Lisäksi käsitellään kansainvälistä adoptiota, sen vaikutuksia ja sitä, miksi se väheni vuonna 2007. Kirja antaa monipuolisen kuvan kiinalaisesta kulttuurista: Xinran katselee sitä toisaalta sisältäpäin, toisaalta ulkoapäin.Tämä kirja on varmasti kiinnostavaa luettavaa ennen kaikkea niille, joita kansainvälinen adoptio jollain tavoin koskettaa.

Lukuhaasteessani ruksin kohdan "kirja, jonka omistat, mutta jota et ole aiemmin lukenut". Ostin tämän aikanaan jostakin pokkarialesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti