keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Ian McEwan: Lapsen oikeus

"Fiona tiesi rakastavansa Jackia. Joskaan ei juuri nyt."


Minun oli vaikea päästä vauhtiin Ian McEwanin kirjassa Lapsen oikeus (Otava, 2015, alkuteos 2014, suom. Juhani Lindholm, 217 s.). Osin se johtui siitä, että kirjan luvut ovat hyvin pitkiä, jolloin lukemisen jaksottaminen vaikeutuu, osin siitä, että Kallion kirjan jälkeen tuntui vaikealta tarttua heti toiseen kirjaan. 

Lapsen oikeuden päähenkilö on englantilainen ylioikeuden tuomari Fiona Maye. Hän ratkoo perheoikeuteen liittyviä tapauksia. Samaan aikaan hänen omassa elämässään on menossa aviokriisi, kun hänen miehensä Jack uhkaa aloittaa suhteen nuoremman naisen kanssa. Vaihtelevat tunteet puolisoa kohtaan pitkässä liitossa on kuvattu uskottavasti, ja Fionan työtä, persoonaa ja sosiaalisia suhteita kuvataan kaikkia riittävästi ja kiinnostavasti. 

Kun rupesin lukemaan tätä kirjaa, mietin, ettei sovi lukuhaasteessani oikein mihinkään muuhun jäljellä olevaan kohtaan kuin käännösromaani. Siksi kiinnitin tavallista enemmän huomiota suomennokseen. Kieli on juohevaa ja virheetöntä. Oikeustapaus, jota kirjassa eniten käsitellään, koskee nuorta Jehovan todistaja -poikaa, joka kieltäytyy verensiirrosta. Suomentajalle on varmasti ollut oma haasteensa kääntää uskontoon liittyvät käsitteet ja sanamuodot. Käsittääkseni Jehovan todistajat eivät esimerkiksi puhu uskonnostaan kirkkona, eivätkä myöskään käytä käsitteitä saarna ja virsi, vaan puhuvat seurakunnasta, puheista ja (valtakunnan?) lauluista. Olisikin kiinnostavaa vertailla suomennosta alkuteokseen.

Jarkko Tontti hehkutti tätä kirjaa HS:n arviossaan. En minä tätä ihan parhaaksi nykykirjallisuudeksi sanoisi - toisaalta kirjojen laittaminen parhausjärjestykseen on mielestäni ylipäätään mahdotonta ja tarpeetonta. Jossakin elämäntilanteessa ja mielentilassa jokin kirja menee ihon alle, vaikuttaa syvästi, mutta myöhemmin se voi tuntua täysin yhdentekevältä. 

torstai 18. kesäkuuta 2015

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Olen aiemmin lukenut Katja Kallion kaksi ensimmäistä romaania, Kuutamolla ja Sooloilua, sekä kertomuskokoelman Tyypit. Aikomus on ollut lukea myös Kallion uudempia kirjoja. Nappasinkin pokkarialesta mukaan Säkenöivät hetket (alkuteos 2013, pokkari 2014, Otava, 413 s.), joka houkutteli kesäisellä kannellaan. 



"Oliko alistumista, jos muuttui olosuhteiden pakosta toisenlaiseksi kuin oli alun perin ollut?" (S. 11) Näin pohtii aikuisuuden kynnyksellä oleva Elly teoksen alussa. Ellyn elämää kysymys kuvaa hyvin: monet hänen myöhemmätkin vaiheensa kulkevat enemmän olosuhteiden kuin oman tahdon mukaan. Elly on äitinsä kanssa kesälomalla Hangossa vuonna 1914, ja äidin jouduttua sairaalaan Elly vain jää erään kalastajaperheen luo ja avioituu myöhemmin perheen pojan kanssa. 

Äkkiä kirjassa siirrytään vuoteen 1935. Elly on saanut neljä lasta, joista keskeiseksi nousee toiseksi vanhin, Beata. Beata pohtii äidistään (s. 193-194): 
"Hän näki äidin mustikkapiirakan reseptin säilytyspaikkana, ja muidenkin leivonnaisten ja reseptien, ja siivousniksien. Kuin äiti olisi ollut kaappi, yhtaikaa mitä arkisin ja samalla pyhin paikka, jossa säilytetään tietoa elämää ylläpitävistä asioista. Se oli kunnioitettavaa, ja Beata ymmärsi sen arvon. 
Ja sittenkin siinä oli kaikki mitä äiti oli, tai oli koskaan ollut. 
Sellaiseen kohtaloon Beata ei missään tapauksessa alistuisi." 
Beata ei vain suinkaan tiedä äidistään kaikkea. 

Tällaisia "säkenöiviä hetkiä", jolloin näkee itsensä ja elämänsä valinnat uudessa valossa, on sekä Ellyn että Beatan kohdalla. Kallio kuvaa myös äiti-tytärsuhdetta taitavasti kummankin näkökulmasta. Keskeisiä kirjassa ovat myös sisarussuhteet ja ystävyyssuhteet sekä vallankäyttö niissä. 

Pidin tästä kirjasta paljon ja aion ehdottomasti lukea muutkin Kallion kirjat, jotka ovat vielä lukematta. Lukuhaasteessani sijoitan tämän kohtaan "kirja, joka on luettavien kirjojen listan hännillä". 

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret



Pekingissä syntynyt, Kiinassa vuosia toimittajana työskennellyt Xinran muutti vuonna 1997 Lontooseen ja on julkaissut useita kirjoja. Kiinan kadotetut tyttäret (Atena, 2014, 304 s.) ei ole mitään kevyttä kesälukemista. Alkuteos on julkaistu 2010, ja pääasiassa siinä käsitellään 1980-1990-luvun vaihteen Kiinaa. Xinran osoittaa kirjansa Kiinasta adoptoiduille tytöille. Hän haluaa kertoa, miksi Kiinassa on niin paljon äitejä, jotka ovat joutuneet luopumaan tyttölapsistaan. Syynä ei ole vain paljon puhuttu yhden lapsen politiikka.

Kiinan yhden lapsen politiikka alkoi varsinaisesti vasta 1979. Tyttölapsia on kuitenkin hylätty ja surmattu paljon ennen sitäkin. Tämä johtuu ensinnäkin uskomuksesta, että perheen esikoisen on oltava poika, joka sitten "polttaa suitsuketta esi-isien haudalla". (Ilmaus tarkoittaa ilmeisesti ihan konkreettisesti sitä, että on muistoalttari, jossa poltetaan tulta, ja vain esikoispoika voi siitä huolehtia?) Lisäksi tyttölasten väheksymiseen johtaa yli tuhat vuotta vanha maanjakopolitiikka, jonka mukaan perhe saa lisää maata, kun poikalapsi syntyy, mutta tytöistä ei mitään. Poikalapset ovat siis vaurauden tae, ja he jatkavat sukua. Näin ollen tyttölapsia hukutettiin, tukehdutettiin tai jopa heitettiin likaämpäriin. Tämä tapa selvisi Xinranille itselleenkin vasta kun hän toimittajan työssään kierteli maaseudulla.

Yhden lapsen politiikka puolestaan koskee erityisesti kaupunkilaisia. Jos perheeseen syntyy toinen lapsi, vanhemmat saattavat menettää työnsä, työhön sidoksissa olevan asunnon ja lasten oikeuden koulutukseen. Perhesuunnittelupolitiikan noudattaminen on siis jokseenkin pakollista, jottei jää yhteiskunnassa tyhjän päälle. Kuitenkaan kaikille koulutetuille ihmisille ainoan lapsen sukupuoli ei enää ole niin tärkeä, vaan tyttöjä saatetaan arvostaa samoin kuin poikiakin. Tiettyjen ehtojen täyttyessä myös toisen lapsen hankkiminen voi olla mahdollista.

Xinranin kirja koostuu useiden hänen tapaamiensa naisten tarinoista. Siinä kerrotaan esimerkiksi Kumeista, joka synnyttää maaseudulla kaksi tyttöä ja joutuu surmaamaan nämä. Hänen miehensä jättää hänet, ja hän saa lopulta töitä kaupungista. Ravintolassa töissä ollessaan hän ihmettelee: "Näinkö kaupunkilaiset todella suhtautuivat tyttölapsiinsa? Syntymäpäiväsankari oli kuin satukirjan sivulta karannut keijukainen. Ensimmäistä kertaa Kumei ymmärsi, millaista pienen tytön äitinä oleminen olisi voinut olla." (S. 122) Kumei yrittää tämän jälkeen itsemurhaa. Xinran kertoo, että vuonna 2002 tehdyn tilaston mukaan naiset tekivät eniten itsemurhia juuri Kiinassa, ja se on yksi harvoista maista, joissa naiset tekevät enemmän itsemurhia kuin miehet. 

Kirjan alkupuolella on erityisen surullisia tarinoita. Lukijana koin lohduttomuutta ja avuttomuutta. Tärkein ja aiheellisin kysymys lienee sivulla 146: "Miten on mahdollista, että ihmisvanhemmat luopuvat omistaan? [lapsistaan] Eikä vain yhtä kertaa vaan kerran toisensa perään. En voi enkä halua uskoa, että ikivanhat tavat yhdistyneinä valtion politiikkaan voisivat oikeasti saada ihmiset luopumaan inhimillisistä tunteista kauneimmista ja syvimmistä: äidin- ja isänvaistosta. Sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta se on."  

Loppua kohti kerrotaan enemmän äitien kokemasta tuskasta, nimenomaan kun he ovat joutuneet hylkäämään lapsensa syystä tai toisesta. Lisäksi käsitellään kansainvälistä adoptiota, sen vaikutuksia ja sitä, miksi se väheni vuonna 2007. Kirja antaa monipuolisen kuvan kiinalaisesta kulttuurista: Xinran katselee sitä toisaalta sisältäpäin, toisaalta ulkoapäin.Tämä kirja on varmasti kiinnostavaa luettavaa ennen kaikkea niille, joita kansainvälinen adoptio jollain tavoin koskettaa.

Lukuhaasteessani ruksin kohdan "kirja, jonka omistat, mutta jota et ole aiemmin lukenut". Ostin tämän aikanaan jostakin pokkarialesta.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Giuseppe Catozzella: Et kai vain pelkää?


Ensinnäkin on sanottava, että mitä vähemmän tietää tästä kirjasta ennen lukemista, sen parempi. Yritän siis kertoa juuri sopivasti, etten pilaa kenenkään lukuiloa. 

Giuseppe Catozzellan teos Et kai vain pelkää? (Like, 2014, suom. Taru Nyström, 246 s.) kertoo Samia Yusuf Omarista, somalialaisesta tytöstä, joka unelmoi juoksijan urasta. Samia harjoittelee öisin, sisällissodan kourissa olevan Mogadishun luodinreikien täyttämällä stadionilla. Al-shabaabin eli ääri-islamilaisten saadessa valtaa Samia joutuu juoksemaan burka päällään. Samia harjoittelee yksin, ilman valmentajaa, ja näistä täysin puutteellisista oloista huolimatta hän pääsee Pekingin olympialaisiin vain 17-vuotiaana. Moni ehkä muistaakin hänet: t-paidassa ja valkoisessa hikinauhassa, juoksemassa kymmenen sekuntia hitaammin kuin muut kahdensadan metrin osanottajat. Vaikea uskoa, että olympialaisten jälkeen hän joutuu palaamaan samoihin tai jopa huonompiin olosuhteisiin. 

Samia on sinnikäs. Hän haluaisi edustaa maataan, hän haluaisi somalinaisten olevan ylpeitä hänestä. Olosuhteet ovat kuitenkin häntä vastaan. Sotaa käyvässä maassa kukaan ei ole kiinnostunut urheilijoista. Samialla ei ole passia tai mitään virallista todistusta olemassaolostaan - ilmeisesti oikein kenelläkään ei ole, kun maassa ei ole kunnon hallintoakaan. (Miten siellä voi edes olla olympiakomitea? Somalian pohjoisosa toki ilmeisesti on rauhallisempi kuin Mogadishu.) Samia tekee oman ratkaisunsa, ja kirjan loppuosa oli luettava yhteen menoon, vaikka loppuratkaisu olikin jo tiedossani.

Tämä kirja vertautuu itselläni Nura Farahin Aavikon tyttäriin, jonka luin äskettäin. Samia elää Somaliassa puoli vuosisataa myöhemmin, kaupungissa, mutta muuten moni asia esimerkiksi naisten asemassa on samalla tavalla kuin ennenkin tai entistä heikommalla tolalla. Molemmissa kirjoissa nousi esiin tarinoiden ja musiikin merkitys somalialaisessa kulttuurissa. Samian sisko laulaa, tekee lauluja ja esiintyy - kunnes: "Al-Shabaab oli voimistunut entisestään, ja oli alettu puhua islamilaisten oikeusistuinten perustamisesta. -- Vain muutamassa viikossa elämä kaupungissa oli muuttunut mahdottomaksi. Ennen kaikkea naisille, muttei ainoastaan heille. Yhtäkkiä tapahtui asioita, joita ei pitäisi milloinkaan tapahtua missään. -- Yhden ainoan päivän kuluessa kiellettiin musiikki. Musiikkia ei voitu enää kuunnella kaduilla tai kodeissa." Äärimmäisen surullista.

Löysin tämän kirjan Hemulin kirjahyllyn kautta. Lukuhaasteessani sijoitan tämän kohtaan "kirja, joka perustuu tositapahtumiin". Samoin kuin Hemulin kirjahyllyn Hennakin, mietin tämän kirjan syntyprosessia ja määritelmää: se on kaunokirjallinen teos todellisen ihmisen elämästä. Kirjailija on väistämättä sepittänyt osan tapahtumista, mutta tärkein asia, vapauden tavoittelu ja sen hinta, on totta. Sitä kuvataan vaikuttavasti.