tiistai 7. huhtikuuta 2015

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen oli ennen Finlandia-ehdokkuuttaan ja -voittoaan minulle tuntematon nimi. Liityin kirjaston varausjonoon He eivät tiedä mitä tekevät -romaania odottamaan, mutta sillä aikaa päädyin ystävän suosituksesta lukemaan Valtosen toisen romaanin Siipien kantamat (2007, pokkaripainos 2015).


Kirjan minäkertoja on äidinkielenopettaja Juhani Koskela ja toinen keskeinen henkilö on hänen oppilaansa, 17-vuotias Marianne. Marianne tuo tekstejään luettavaksi Juhanille ja tahtoo esimerkiksi lähteä ulkoiluttamaan tämän koiraa. Myös Juhani on kiinnittänyt Marianneen heti huomiota; tyttö siteeraa Pohjantähteä ja keskustelee asiasta kuin asiasta kiinnostavasti. Ihastuminen, syyllisyys ja häpeä, pelkokin vuorottelevat Juhanin tuntemuksissa.

Kirja ei kuitenkaan keskity vain tähän ihmissuhteeseen, vaan siinä on paljon muutakin. Ilahduin kirjan kielestä, lukuisista kirjallisuusviittauksista jäi varmaan osa tunnistamattakin. Kirjan rakenne tuntuu myös harkitulta (se on jaettu osioihin ja numeroituihin alalukuihin, joista tulee mieleen näytelmän näytökset ja kohtaukset). 

Sivuhuomio: tällainenko on tulevaisuuteni? Näinkö ammattiini suhtaudutaan? "Mitä sä teet työksesi? -- Kulmien kohotus, ahaa, opettaja? Siis koulussa? Aladialogi: vielä tuon ikäisenä? Ja kohteliaaksi tarkoitettu vastaus: se on tärkeää työtä, mikä tarkoittaa: siihen nähden, kuinka mitätöntä." (S. 93)

Ja kun siteeraamaan rupesin, niin samaisella sivulla on kertojan ajatus, joka tuntuu hyvin todenmukaiselta kuvalta nykyajasta: "Ihmettelen mihin ne kuvittelevat olevansa menossa, miksi ne samaan aikaan puhuvat ammateistaan epätyydyttävinä kompromisseina ja kevyesti ohitettavina välivaiheina. Koko sukupolvesta on tullut amerikkalaisia elokuvanäyttelijöitä, jotka työskentelevät tarjoilijoina vain siihen saakka kunnes onnistaa. Ne puhuvat osa-aikaisuuksista ja sapattivapaista, jotta jäisi enemmän aikaa, mutta mille?"

Teoksessa on yhtymäkohtia Riikka Pulkkisen Raja-teokseen, kerrotaanhan kummassakin lukiolaistytöstä ja äidinkielenopettajasta. Toki molemmat kirjat kertovat paljon muustakin. Kertojaa seuraavasta harmaa-asuisesta miehestä taas tulee mieleen Maarit Verrosen novelli Tyypit. Kuinka tietoisia nämä yhtymäkohdat ovat, sitä en tiedä.

Valtonen kuvaa koulumaailmaa kokouksineen, lomakkeineen ja kehittämisprojekteineen uskottavasti. Katson asiakseni esittää hiukan turhaa nillitystä kirjan parista pienestä epätarkkuudesta lukion äidinkielen opetuksen kuvaukseen liittyen: Marianne kirjoittaa äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa toisen vuoden keväällä. Se on hyvin epätavallista, koska on käytännössä mahdotonta saada pakolliset kurssit suoritettua siihen mennessä. Mariannen aineen pistemäärä alkaa seitsemällä, mistä voi päätellä, että kyseessä on vanha yo-koe, jossa kirjoitettiin vain aineita (nykyisinhän mukana on myös tekstitaito). Vanha koe järjestettiin viimeistä kertaa keväällä vuonna 2006. Juhani pohtii, että abien suosikkikirja kyseisenä vuonna on ollut Da Vinci -koodi siksi, että useimmat olivat katsoneet siitä tehdyn elokuvan. Elokuva sai kuitenkin ensi-iltansa vasta toukokuussa 2006, eli vuoden 2006 abit joutuivat vielä tyytymään kirjaan.

Tämä oli joka tapauksessa paras lukukokemukseni pitkään aikaan. Sijoitan tämän lukuhaasteessani kohtaan "ystävän suosittelema kirja".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti