tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja


Tämän vuoden kirjan ja ruusun päivän nimikkoteos on Kari Hotakaisen Kantaja (Kirjakauppaliitto, 2015, 140 s.). Kirjaa oli siis saatavilla vain kolmen päivän ajan kirjakaupoista kaupanpäällisenä, jos osti 15 eurolla kirjoja. Olen aiemmin hankkinut näistä kirjan ja ruusun päivän erikoisteoksista vain Tuomas Kyrön Miniän, jonka lahjoitin silloin kirjastoon luettuani sen. Samoin taidan tehdä tälle kirjalle.

Kantaja-kirjan minäkertoja muistelee alussa kahdenkymmenen vuoden takaista iltaa, jolloin hänen olisi pitänyt olla erilainen, rohkeampi. Sen sijaan hänestä on tullut "kuvittelija ja kehittelijä, jossittelija". Filosofian opinnot eivät johtaneetkaan tutkijaksi tai yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi, vaan kertoja on ajautunut hanttihommasta ja pätkätyöstä toiseen. Lopulta kertoja on päätynyt hautausmaan työntekijäksi ja siinä samalla kantamaan arkkuja hautajaisissa, joissa kantajia ei ole omasta takaa. 

(Sivuhuomautus: miksi edelleen arkut pitää kantaa ja laskea hautaan niin monen ihmisen voimin? Kai siihen voisi jonkin muunkin ratkaisun keksiä? Siis jos ja kun kantajien puute on kasvava ongelma, niin kuin muistelen muualtakin lukeneeni? Toki tuhkaaminen on yksi vaihtoehto, mutta varmaan nykytekniikalla keksittäisiin jokin tapa saada se arkku kuoppaan ilman kuuden ihmisen työpanosta?)

Kertojaakin kuolema mietityttää. Suntio toteaa hyvin: "Ihmiselämän rajallisuuden pohtiminen on tärkeä asia, mutta sille ei kannata uhrata liikaa aikaa, me lähdemme täältä kaikki kuin roskat rappusilta, ja jos emme ajoissa lähde, takaa tulevat astuvat päällemme." Kertoja ei näin pysty ajattelemaan, vaan pohtii vainajia ja heidän elämäänsä unettomuuteen asti. Kenties tämä johtuu siitä, minkä hän itsekin kertoo: hänellä ei ole harrastuksia eikä sosiaalista elämää.

Omaisettomat vainajat vaivaavat kertojan mieltä siinä määrin, että hän alkaa pitää näille pääosin kuvitteellisia muistopuheita yksinään hautaamisen jälkeen. Esimerkiksi kuolleesta vanhustentalon keittäjästä hän lausuu: "Selman mielestä ihminen kuoli joka tapauksessa johonkin, eikä viimeisinä vuosina kannattanut satsata terveyteen vaan iloihin, joihin kuuluivat voin ja kerman ohella mauttomat puheet ja holtiton käytös." Tässä näkyy se, miten Hotakainen yhdistelee vakavaan aiheeseen pieniä huumorin pilkahduksia. Lopussa on myös toivoa siitä, ettei kertoja jää vain sivustakatsojaksi elämässään.

Lukuhaasteessani Kantaja täyttää kohdan "kirja, jonka voi lukea päivässä". Parikymmentä kirjaa jo luettuna tänä vuonna! Tavoitteena siis 52.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Jenni Linturi: Malmi, 1917


Jenni Linturin Malmi, 1917 (Teos, 2013, 206 s.) on kirjailijan toinen romaani. Kirjalla on ankea nimi ja vielä ankeampi kansi. Ihan sama kuin jos Tommi Kinnusen Neljäntienristeys olisi nimeltään "Kuusamo, sota-aika". Kiiltomadon arviossa Linturin tyyliä kutsutaan "hallitun lakoniseksi", mutta tarvitseeko nimen olla lakoninen?


Kirja siis sijoittuu Malmille ja vuoteen 1917. Kylän tilanomistajat ovat ruotsinkielisiä, työläiset taas suomenkielisiä. Työläiset asuvat hökkelikylässä eikä töitä riitä kaikille, mikä johtaa väkivaltaisiin vaatimuksiin. Vastakkainasettelua liennyttämään nimismiehen apulaiseksi palkataan Hämeestä suomenkielinen Raitis Puolakka, joka saapuu kylään kolmen poikansa, Anteron, Oivan ja Inton kanssa. Lisäksi keskiössä on Karlqvistin perhe, johon kuuluvat isä Karlin lisäksi tyttäret Ingeborg ja Letuksi kutsuttu Elisabeth. Karlqvistien taloon tunkeudutaan kirjan alussa vaatimaan ruokaa, ja perheen palvelija Maatu saa surmansa. Jos ymmärsin oikein, Maatun tytär Maria on Ingeborgin ja Letun siskopuoli, mutta muiden tyttöjen äidistä ei kerrota mitään.

Puolakat ja Karlqvistit ovat ajan vastakkainasettelussa toisaalta samalla puolella, mutta toisaalta eivät kuitenkaan. Erityisesti Oivan veljet suhtautuvat ruotsinkielisiin halveksuen, mutta ovat myös venäläisvastaisia. Oiva itse ei tunne erityistä aatteen paloa, vaikka suojeluskuntatoimissa onkin mukana. "Oivaa ei ajanut kunnia niin kuin Anteroa eikä epätoivo niin kuin herra Karlqvistiä, vaan onneton sattuma. Ja juuri onnettomat sattumat ovat aina imaisseet heikkoja sieluja."

Nuorten kohtalot, haaveet ja toiveet nousevat kirjassa tärkeimmiksi. Oiva kiinnostuu ensin Letusta, mutta aika on ehkä tälle rakkaussuhteelle mahdoton. Isosisko Ingeborg on erilainen, asuu kaupungissa ja haaveilee näyttelijänurasta. Tähän rakastuminen on ehkä Oivalle pakoa ympäröivästä todellisuudesta, kerjäläisistä, köyhistä, murhista ja raakuuksista. Lettu tekisi mitä vain saadakseen Oivan huomion, ja on katkera siskolleen, joka tuntuu saavan kaiken. Molemmat perheet joutuvat myös kohtaamaan menetyksiä.

Tähän kirjaan, sen henkilöihin ja heidän kohtaloihinsa ei ehkä voi eläytyä samalla tavalla kuin vaikkapa Koskelan suvun vaiheisiin Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Tyyli ja kerronta on erilaista - kannen liepeessäkin sanotaan, että tarina ei valitse puoltaan. Raakoja tekoja kuvataan lakonisesti, lyhyissä lauseissa tiivistyy paljon. Sen takia oli harmi, että jouduin lukemaan tämän kirjan aika kiireellä lukupiiriä varten, mikä ei tehnyt ehkä oikeutta sen kielelle. Siellä täällä oli virkkeitä, joista voisi kirjoittaa kokonaisia esseitä. "Poika, joka luulee, että mieheksi kasvetaan tekemällä miesten tekoja", toteaa Ingeborg Oivasta. Kertoja puolestaan toteaa esimerkiksi: "Suuret, isänmaalliset teot eivät syntyneet ihmisessä vaan ihmisten väleissä." 

Valitsimme tämän kirjan lukupiirikirjaksi, koska sen asiasanoissa oli sana kolmiodraama. Tavoite oli siis ruksia tämä kohta lukuhaasteesta ja tutustua samalla uuteen kirjailijaan. Kirja oli myönteinen yllätys. Helsingin Sanomien arviossa ounastellaan, että tarina siirtyisi helposti myös valkokankaalle, ja kieltämättä sellaisia aineksia tässä olisi.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kirja lapsuudesta

Tällä viikolla on Lukukeskuksen järjestämä lukuviikko. Teemana on "Minä lukijana". Sen myötä kirjabloggarit on haastettu esimerkiksi haastattelemaan jotakuta lapsilukijaa ja opettajat vaikkapa kirjoittamaan omasta lapsuuden suosikkikirjastaan. Listaa haasteeseen osallistujista kerää Omppu blogissaan Reader, why did I marry him?


 

Opin lukemaan viisivuotiaana, kun veljeni aloitti koulun. Kirjat kuuluivat tiiviisti lapsuuteeni. Luin Mikko Mallikasta, Pupu Tupunoita, Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjoja, Pekka Töpöhäntiä... Ylipäätään nuo kirjat ovat oman sukupolveni yhteisiä lukumuistoja. Onkohan nykyisillä lapsilla enää sellaisia? Toisille ei ehkä lueta ollenkaan, ja lukeville taas tarjontaa on ihan valtavasti. Kirjakerhot tarjoavat usein pääosin käännöskirjoja, kirjakaupoissa on näyttävästi esillä kotimaisiakin uutuuksia ja samalla monet vanhat suosikit pitävät pintansa. Jokaiselle varmasti löytyisi jotakin, mutta kun virikkeitä on tarjolla niin paljon muutakin, voi olla, ettei lukemista nähdä enää niin arvokkaana. Varsinkin jos itse ei ole saanut lukemisen mallia kotoa, voi omille lapsillekin lukeminen jäädä.


Myös omassa kirjan vuoden lukuhaasteessani on kohta "kirja lapsuudesta". Voisin valita siihen siis hyvinkin monta kirjaa, mutta päädyin sellaiseen, jonka halusin lukea uudelleen. Omistin tämän kirjan lapsena (liekö ollut äidin tai hänen sisarustensa perua, ensipainos on ilmestynyt 1953), mutta se kappale on hukkunut jonnekin ja tämä on kirpparilöytö. Kyseessä on siis Oiva Paloheimon Tirlittan. Muistin tästä kirjasta pitkiä pätkiä ulkoa joskus, joten moneen kertaan olen sen lukenut. Orpotytön tarinassa oli jotakin hyvin samastuttavaa, mutta myös jotakin vaikeasti ymmärrettävää, josta toivon saavani nyt aikuisiällä kiinni. 

"Hänellä oli pituutta vähemmän kuin ymmärrystä ja ymmärrystä enemmän kuin pituutta. Hänellä oli ymmärrystä oikeastaan liikaakin, sillä maailmassa ovat asiat sillä tavalla, että jos jollakulla on jotakin enemmän kuin on tollakulla, niin sitä on heti liikaa", kuvataan Tirlittania teoksen alussa. Minä sitten pidän tästä tyylistä; se haastaa sopivasti lukijaa pohtimaan, oli sitten lapsi tai aikuinen. 

Tirlittan jää teoksen alussa orvoksi, kun perheen taloon iskee salama ja isä ja äiti sekä sisarukset lentävät sen voimasta kuka minnekin. Hän etsii kotia ja joutuu kaikenlaisiin hankaluuksiin. Tirlittan haluaa löytää jonkun, joka rakastaisi ja jaksaisi kärsivällisesti venyttää häntä ihmisen mittaiseksi. Ihmisillä kun kasvaminen kestää niin toivottoman kauan, kun vaikkapa hevonen tulee hevoseksi paljon nopeammin. 

Erinäisten koettelemusten myötä Tirlittan kasvaakin: "Kolmessa päivässä hän oli vanhentunut kolme vuotta ja kasvanut kolme jalkaa ja kolme tuumaa. Unipuvun housunlahkeet mittasivat sen selvästi: kolme tuumaa kummankin jalan osalle." Kodin löytämisen suhteen hän tulee kuitenkin epäilevämmäksi: "Täytyi pitää varansa. Jos etsi jotakin erikoisemmin, esimerkiksi kotia tai rakkautta, niin siitä seurasi aina mullistuksia, pettymystä ja niiskuttamista."

Tarinassa on joitakin absurdeja käänteitä, ja se varmasti sekä viehätti että hämmensi minua lapsena. Tirlittan esimerkiksi pestautuu sirkukseen ja on yhtäkkiä huippuampuja ja trapetsitaiteilija. 

Mutta miten lopulta käy? Löytääkö Tirlittan perhettään tai uutta kotia? Jotkin asiat jäävät avoimeksi, mutta "Maailma on pieni, ihmiset isoja."

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Oululaiskirjailija Joni Skiftesvik on syypää siihen, ettei minusta tullut kirjailijaa. No, ehkä en siitä ammattina ihan tosissani ollut haaveillutkaan. Tuskinpa lahjoja tai sinnikkyyttä olisi riittänyt. Joka tapauksessa Skiftesvikin tapa kertoa työstään riisui kyllä gloriaa kirjailijuudelta. Hän vieraili koulussani, kun olin lukiossa ehkä ensimmäistä vuotta. Skiftesvik kertoi virkamiesmäisistä työpäivistään, kuinka hän kirjoittaa säännöllisesti kahdeksan tuntia päivässä. Joskus syntyy neljä sivua, joskus neljä riviä valmiiseen tuotokseen, mutta työnsä hän tekee säntillisesti. Taisipa mainita jostakin arkistoissa istumisestakin. Siis mitä? Eivätkö kirjat synnykään aamuyön tunteina inspiraation vallassa kuumeisesti kirjoittaen?



Skiftesvikin teosta Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY, 2014, 246 s., päällys Seppo Polameri) on mielenkiintoista lukea, sillä siinä valottuu varsin hyvin, miten Skiftesvikistä tuli kirjailija. Erno Paasilinnan lausahdushan kuuluu, että on elettävä sellainen elämä, että syntyy kirjailija. Minulle tulee sellainen vaikutelma tästä kirjasta, että moni asia Skiftesvikin elämässä on edesauttanut kirjailijaksi tulemista, esimerkiksi lukuharrastus, perheestä saatu lukemisen malli ja kyläyhteisön tarinoiden kuunteleminen pienestä pitäen herkällä korvalla. Toimittajantyö varmasti toi kirjoittamisen rutiinia ja opetti tiivistämisen taitoa. Tärkeintä on silti se, miten hänen äitinsä asiaa kuvaa: "Sinä olet aina katsellut tätä maailmaa eri tavalla kuin muut. Näet semmoista, mikä jää muilla näkemättä."

Tämän taidon Skiftesvik lienee välittänyt myös lapsilleen, päätellen siitä, että heidän suustaan ovat peräisin sanat puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja, jotka esiintyvät kirjailijan ensimmäisen novellikokoelman nimessä. Kokoelman niminovelli on itsellenikin tuttu ja olen käyttänyt sitä opetuksessakin. Silti olen lukenut harmillisen vähän Skiftesvikin muita tekstejä. Täytyy ottaa asiaksi lukea ainakin lisää novelleja.

Lukuhaasteessani tämä kirja sopii kohtaan "kirja, joka sijoittuu kotipaikkakunnalleni" - ainakin jos ajattelee laajasti uutta Oulua. 

Kirjan syntyprosessista voi lukea enemmän esimerkiksi tästä haastattelusta.
 
Kirja on saanut paljon blogihuomiota viimeistään voitettuaan Runeberg-palkinnon. Kannattaa lukea, mitä esimerkiksi Erjan kirjamuistikirjassa sanotaan kirjasta. Sieltä bongasin myös linkin Kiiltomato-kirjallisuusverkkolehteen, jossa on kiinnostavasti nostettu kirjailijan kielen kehittyminen teoksen kantavaksi voimaksi.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies

"Tästä alkoikin sitten varsinainen näytelmä. Sen alkutahdit lyötäisiin parin seuraavan vuorokauden aikana. Rummut ja bassot aloittaisivat, sitten tulisivat jouset, joita seuraisivat puhaltimet. Kolme viikkoa siitä eteenpäin koko orkesteri metelöisi kakofonisesti laulusolistin äänialan vaihdellessa sattumavaraisesti alarekisteristä ylärekisteriin. Puhumattakaan viidestä seuraavasta vuodesta, kun patarumpali jatkaisi yksitoikkoista monotonista jumputustaan kuin kaleeriorjalaivan tahdinlyöjä, vaikka itse kappale oli päättynyt jo ajat sitten." (S. 82)



Kimmo Oksasen teos Kasvonsa menettänyt mies (WSOY, 2015, 269 s.) kertoo hänen sairastumisestaan virus- ja bakteeri-infektioon. Herpes ja stafylokokkibakteerikin voivat olla toisessa tilanteessa helposti hoidettavia, mutta Oksasella ne äityivät henkeä uhkaaviksi. Jäljet näkyvät Oksasen kasvoilla loppuelämän ja ovat vaatineet lukuisia leikkauksia. Kirjassa pohditaan paljon ulkonäön merkitystä - mitä näemme, jos uskallamme katsoa peilin läpi?

Halusin lainata tämän blogitekstin alkuun katkelman, jossa kehossa jylläävää sairautta verrataan orkesteriin. Kuvauksissa riittäisi myös verta, kudosnestettä, rakkuloita, limaa ja paiseita - ei itsetarkoituksellisesti varmaankaan, vaan kuten Oksanen toteaa: "En halua kätkeä vanhoja mustia pimeitä kuvia mieleeni. -- Vain kirjoittamalla tämän mustan taustan aloin nähdä valopisaroita sitä vasten." (S.226) 

Oksanen on ammatiltaan toimittaja. Kirjan rakenne on sujuva: sairauskertomuksesta siirrytään takaumina esimerkiksi Oksasen lapsuuteen, suhteeseen omiin vanhempiin ja toimittajantyöhön. Pidin myös viittauksista Danten Jumalaiseen näytelmään. Kirjassa on yhteiskunnallisia kannanottoja esimerkiksi köyhyyteen, erityisesti romanikerjäläisiin, joista Oksanen on kirjoittanut. Kirja saa ajattelemaan kiitollisuudella suomalaista terveydenhuoltoa - kirjoittaja kertoo maksaneensa sairaala-, lääkäri- ym. maksuja vuosien aikana yhteensä muutamia tuhansia euroja, mutta kirurgi oli arvioinut, että hoidot ovat maksaneet jopa miljoona euroa.

Lukuhaasteessani sijoitan tämän kohtaan "ei-fiktiivinen teos". 


sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Välillä neulomistakin

Sain kulutettua lankalaatikostani kaikki Novitan Nallen ja Woolin sekä liki samanpaksuisen Viking Viiman jämät hyväntekeväisyysvilttiprojektiin. Aikomus on virkata lisää neliöitä Seitsemästä veljeksestä, sillä sitäkin on erinäisiä vajaita keriä ja jämänöttösiä, mutta sitä ennen tein yhdet sukat. 



Tytön sukat
- koko n. 29 
- lanka: Seitsemän veljestä
- silmukoita varressa 48 ja nilkan joustimesta eteenpäin 44 
- puikot 3,5 ja varren sileässä neuleessa 4
- kuvio lisätty silmukoita jäljitellen, malli osoitteesta http://www.docespontos.com.br/2012/04/hello-kitty.html?m=1



perjantai 10. huhtikuuta 2015

Albert Espinosa: Pyydä luokse sun

Kävin kirjastossa. Huomioni kiinnittyi tähän pinkkiin kanteen, joten tämä saa nyt olla kirja, jonka olen valinnut kannen perusteella lukuhaasteeseen.


Albert Espinosan Pyydä luokse sun on ilmestynyt alun perin 2011 ja suomennettu 2014 (suomentanut Satu Ekman, kustantaja Bazar). Kirjassa on vain 151 sivua, joten senkin vuoksi uskalsin napata sen pelkän kannen perusteella. Kirjan alussa minäkertojan avovaimo pakkaa tavaransa ja lähtee. Kertoja saa myös puhelun, jossa häntä pyydetään etsimään kadonnut kymmenvuotias poika. Lukujen välillä on takaumia menneisiin tapahtumiin. Kirjan aikarakenne alkaa kuitenkin pian hahmottua, samoin se, että alussa viritellyt draaman kaaret eivät juuri etenekään, vaan tärkeämpää on, miten kertojasta on tullut sellainen kuin hän nyt on. Keskeisiä ovat kaksi miestä, jotka hän tapasi ollessaan kymmenen ja kolmentoista vanha.

Teoksen kertoja on hyvin tietoinen roolistaan ja puhuttelee lukijoita tähän tapaan: "Pidän mielessä, että minun täytyy vielä kertoa teille parisuhdeongelmistani" (s. 55). Tätä joku saattaa pitää häiritsevänä tyyliseikkana. Espinosalta on aiemmin suomennettu teos Keltainen maailma, joka on ilmeisesti jonkinlainen positiivisen ajattelun opas. Tästäkin kirjasta löytyy jonkinlainen positiivinen sanoma.

"En ollut huomannut, että olimme kiivenneet niin korkealle. Elämässä tapahtuu joskus samalla tavalla. Vaikea nousu saa unohtamaan, että menee koko ajan eteenpäin ja ylöspäin." (S. 85)

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen oli ennen Finlandia-ehdokkuuttaan ja -voittoaan minulle tuntematon nimi. Liityin kirjaston varausjonoon He eivät tiedä mitä tekevät -romaania odottamaan, mutta sillä aikaa päädyin ystävän suosituksesta lukemaan Valtosen toisen romaanin Siipien kantamat (2007, pokkaripainos 2015).


Kirjan minäkertoja on äidinkielenopettaja Juhani Koskela ja toinen keskeinen henkilö on hänen oppilaansa, 17-vuotias Marianne. Marianne tuo tekstejään luettavaksi Juhanille ja tahtoo esimerkiksi lähteä ulkoiluttamaan tämän koiraa. Myös Juhani on kiinnittänyt Marianneen heti huomiota; tyttö siteeraa Pohjantähteä ja keskustelee asiasta kuin asiasta kiinnostavasti. Ihastuminen, syyllisyys ja häpeä, pelkokin vuorottelevat Juhanin tuntemuksissa.

Kirja ei kuitenkaan keskity vain tähän ihmissuhteeseen, vaan siinä on paljon muutakin. Ilahduin kirjan kielestä, lukuisista kirjallisuusviittauksista jäi varmaan osa tunnistamattakin. Kirjan rakenne tuntuu myös harkitulta (se on jaettu osioihin ja numeroituihin alalukuihin, joista tulee mieleen näytelmän näytökset ja kohtaukset). 

Sivuhuomio: tällainenko on tulevaisuuteni? Näinkö ammattiini suhtaudutaan? "Mitä sä teet työksesi? -- Kulmien kohotus, ahaa, opettaja? Siis koulussa? Aladialogi: vielä tuon ikäisenä? Ja kohteliaaksi tarkoitettu vastaus: se on tärkeää työtä, mikä tarkoittaa: siihen nähden, kuinka mitätöntä." (S. 93)

Ja kun siteeraamaan rupesin, niin samaisella sivulla on kertojan ajatus, joka tuntuu hyvin todenmukaiselta kuvalta nykyajasta: "Ihmettelen mihin ne kuvittelevat olevansa menossa, miksi ne samaan aikaan puhuvat ammateistaan epätyydyttävinä kompromisseina ja kevyesti ohitettavina välivaiheina. Koko sukupolvesta on tullut amerikkalaisia elokuvanäyttelijöitä, jotka työskentelevät tarjoilijoina vain siihen saakka kunnes onnistaa. Ne puhuvat osa-aikaisuuksista ja sapattivapaista, jotta jäisi enemmän aikaa, mutta mille?"

Teoksessa on yhtymäkohtia Riikka Pulkkisen Raja-teokseen, kerrotaanhan kummassakin lukiolaistytöstä ja äidinkielenopettajasta. Toki molemmat kirjat kertovat paljon muustakin. Kertojaa seuraavasta harmaa-asuisesta miehestä taas tulee mieleen Maarit Verrosen novelli Tyypit. Kuinka tietoisia nämä yhtymäkohdat ovat, sitä en tiedä.

Valtonen kuvaa koulumaailmaa kokouksineen, lomakkeineen ja kehittämisprojekteineen uskottavasti. Katson asiakseni esittää hiukan turhaa nillitystä kirjan parista pienestä epätarkkuudesta lukion äidinkielen opetuksen kuvaukseen liittyen: Marianne kirjoittaa äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa toisen vuoden keväällä. Se on hyvin epätavallista, koska on käytännössä mahdotonta saada pakolliset kurssit suoritettua siihen mennessä. Mariannen aineen pistemäärä alkaa seitsemällä, mistä voi päätellä, että kyseessä on vanha yo-koe, jossa kirjoitettiin vain aineita (nykyisinhän mukana on myös tekstitaito). Vanha koe järjestettiin viimeistä kertaa keväällä vuonna 2006. Juhani pohtii, että abien suosikkikirja kyseisenä vuonna on ollut Da Vinci -koodi siksi, että useimmat olivat katsoneet siitä tehdyn elokuvan. Elokuva sai kuitenkin ensi-iltansa vasta toukokuussa 2006, eli vuoden 2006 abit joutuivat vielä tyytymään kirjaan.

Tämä oli joka tapauksessa paras lukukokemukseni pitkään aikaan. Sijoitan tämän lukuhaasteessani kohtaan "ystävän suosittelema kirja".

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Hamlet


Shakespeare kirjoitti Hamletin vuonna 1601. Itse luin siitä Eeva-Liisa Mannerin suomennoksen, jossa on Kyösti Kelhän vuonna 1998 laatima esipuhe. Mannerin suomennosta kehutaan takakannessa "herkän runolliseksi ja konstailemattoman suorasukaiseksi". Tämän version kieli ei minusta ollut kovinkaan vaikealukuista, mutta valitettavasti opiskelijani kokevat sen sellaisena. 

Niin, ne opiskelijat. Ei heidän ole tätä kirjaa pakko lukea, näytelmiä on koululla tarjolla muitakin. Päinvastoin melkeinpä yritän saada heidät välttämään Hamletia. Ensi kerralla taidan lukea kirjasta vaikeaselkoisimpia katkelmia pelotteeksi. Monella muulla teoksella olisi heille enemmän annettavaa.

Joka tapauksessa moni lukiolainen tämän kirjan pariin päätyy. Onhan tässä toki ikiaikaisia teemoja, esimerkiksi vallanhalu ja kosto. Hamletin tuskaisen ollako vai ei -monologin tunteminen kuulunee jonkinlaiseen länsimaisen kirjallisuuden yleissivistykseen. Harva tietää, ettei Hamlet lausu tuota monologia pääkallo kädessään. Pääkalloa hän kyllä näytelmässä pitelee, mutta kokonaan toisessa kohtauksessa. 

Sijoitan tämän kirjan lukuhaasteen kohtaan "näytelmä", kuten arvata saattaa. Haluaisin lukea jonkin muun Shakespearen näytelmän ihan omaksi ilokseni. Töitä varten tämän siis luin. Aiemmin olen lukenut Romeon ja Julian, mutta muutakin tuotantoa olisi mukava tuntea.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Tove Jansson: Kesäkirja

Pitäisi ostaa Tove Janssonin Kesäkirja (Sommarboken, 1972, suom. Kristiina Kivivuori) omaksi. Pitäisi lukea sitä aina kun ei saa unta tai aina kun lapsi kysyy vaikeita. 

Lukiossa abivuonna tein esseen Janssonin novellista Keväällä. Muutoin tutustuminen Janssonin ei-Muumi-tuotantoon on jäänyt vähälle ennen tätä. Taidan olla vähän myöhässä tämän ihastukseni kanssa - niin käy usein. Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan, tässäkin tapauksessa? 

Kesäkirja sijoittuu saarelle, erinäisiin kesiin, ja päähenkilöinä ovat Sophia ja hänen isoäitinsä. Isäkin on paikalla, työhönsä uppoutuneena, joten keskeistä kirjassa on tytön ja isoäidin suhde. Se valottuu hyvin jo ensimmäisessä tarinassa Uintiaamu. 
"Milloin sinä kuolet? Lapsi kysyi.
Hän vastasi: Pian. Mutta sinuun se ei kuulu vähääkään. 
Miksei? Kysyi lapsenlapsi.
Hän ei vastannut, hän meni kalliolle ja jatkoi siitä rotkolle päin.
Tuo on kiellettyä! Huusi Sophia.
Vanhus vastasi halveksivasti: Tiedän. Et sinä enkä minä saa mennä rotkolle, mutta nyt mennään joka tapauksessa, isäsihän nukkuu eikä saa sitä tietää." 

Ohuen teoksen luvut toimisivat itsenäisinä novelleinakin. Esimerkiksi Teltta-nimisessä tarinassa isä on hankkinut teltan, ja sen vuoksi Sophia pyytää isoäitiä muistelemaan tämän nuoruuden partioaikaa. "Merkillistä, isoäiti ajatteli, en osaa enää kuvata, en löydä sanoja, tai ehkä minä en vain ponnista riittävästi. Siitä on niin kauan. Eikä se liity kehenkään. Jos minä en kerro mielihalusta, siitä syntyy jotain mitä ei koskaan tapahtunutkaan, se umpeutuu ja sitten se on hukassa." Sophia yrittää nukkua yksin teltassa, mutta hipsii yön tullen isoäidin luo. Isoäitiä ahdistaa, kun hän ei edes enää muista, millaista teltassa nukkuminen on: "--nyt kaikki ikään kuin liukuu minulta pois enkä minä muista enkä välitä-- Meillä oli ihanaa, ja nyt minä en osaa edes kertoa, millaista se oli!" Tällöin Sophian pelon ja yksinäisyyden kokemus muuttuukin toisenlaiseksi: "Minä kerron sinulle, millaista se on. Kaiken kuulee paljon selvemmin ja teltta on niin pieni. -- Tuntuu siltä että sitä on ihan turvassa."

Tämä suloinen pieni kirja sopii lukuhaasteessani kohtaan "kirja, jonka nimessä on vain yksi sana".