lauantai 7. maaliskuuta 2015

Essi Kummu: Lasteni tarina

"Miksei jokaisella pikkutytöllä olisi oikeus kuulla syntymänsä tarina sellaisena kuin se pitää kuulla?"



Etsiskelin Essi Kummun Lasteni tarina -teosta (2014) kirjakaupasta kaunokirjallisuuden joukosta, mutta se oli sijoitettu muistelmat-osioon. Muistelma tai elämäkerta se ei suoranaisesti ole, vaan kertomus raskaasta elämänvaiheesta, sen aiheuttamasta traumasta ja siinä sivussa sukupolvien yli vaikuttavista traumoista.

"Kun aloitin kirjoittamisen, ajattelin, että sen aiheena olisi lasten keskosaika ja syntymä pieninä oravanpoikasina ja se syöksy, jonka tuo aika perheelleni lopulta aiheutti. Kirjoittamisen edetessä minulle valkeni, ettei sen aiheena ole pelkästään tämä, sillä prosessi vei mennessään -- ja sain sen edetessä tietää, että työni aihe on traumatisoitunut vanhemmuus ja se tuska, jota rakkauden murtuminen tällaisen muurin läpi voi aiheuttaa."

Kummulle - tai kirjan minäkertojalle, kuinka vain - kaksosten syntyminen keskosena on siis rankka paikka, joka ajaa kohtaamaan menneitä asioita ja omia tapoja käsitellä tunteita. Vasta vuosien päästä hän saa apua terapiasta: "Otin häntä olkapäistä kiinni ja sanoin: Rakas. Nyt sinä olet surullinen. Olin oppinut tunnistamaan surun tunteen samana iltapäivänä."

Kuten alun lainauksesta käy ilmi, kirja on kohdistettu Kummun tyttärelle, jota tekstissä aika ajoin puhutellaan. Kirjassa käsitellään myös sen kirjoitusprosessia ja pohditaan sen vastaanottoa: "Näen jo jonkun lyhytnäköisen puhumassa halventavaan sävyyn terapiakirjallisuudesta, ja toisen, vielä umpimielisemmän, naisten tunnustuksellisuudesta, josta on tullut trendi." En oikeastaan tiedä, millaisen vastaanoton Kummun kirja on saanut;  seuraan hävettävän vähän kirja-arvioita.

Sen tiedän, että minulle Lasteni tarina antoi paljon pohtimisen aihetta. Aika moni voi varmasti samastua tähän: "Kasvoin vaikenemisen ja kestämisen kulttuurissa ja minusta tuli surumykkä." 

Samassa ympäristössä kasvanut sisko toteaa puolestaan näin: "Pöljä. Jos vaikka on vihainen, pitää sanoa että on vihainen. Eikä jemmata sitä vuosia ja ilmoittaa sitten yks kaks että muistatko sen päivän silloin sata vuotta sitten, mulla jäi siitä aika paha mieli." 

Lasteni tarina on hyvää luettavaa jokaiselle, jolle vanhemmuus ja sen herättämät tunteet eivät ole itsestään selviä ja yksinkertaisia. Minulle tämä oli vaikuttava lukukokemus. Lukuhaasteessani tämä kirja saa merkinnän "kirja, joka sai minut itkemään". 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti